Hetken sietämätön pikaisuus

 [kohta vai äsken?]

Kyösti Salovaara, 2023.

Kemijärvi maanantaina, iltakymmeneltä.
Entäpä tiistaina?

Ihmiselämä eletään vain kerran, siksi emme voi koskaan todeta, mikä päätöksemme oli hyvä, mikä huono, olemmehan kussakin tilanteessa voineet päättää vain kerran.

…

Maailman kaikkien ihmisten veljeys on luotavissa vain kitschin varaan. Kukaan ei tiedä sitä poliitikkoja paremmin. Kun lähellä on kamera, he juoksevat oitis lähimmän lapsen luo, nostavat tämän ilmaan ja suutelevat tätä poskelle.

…

”Pysy tuossa asennossa!” kiljaisi kameramies ja kävi polvilleen. Näyttelijätär suuntasi katseensa kameran objektiiviin. Kyyneleet kierivät hänen poskillaan.

…

Niin, onni on toistumisen kaipuuta, tuumi Tereza.

…

Sitten kaikki menivät yläkertaan ja omiin huoneisiinsa.

-   Milan Kundera (1.4.1929-11.7.2023)

Hetkessä maailma muuttui, sanotaan.

    Mutta muuttuiko?

    Kävelen Pyhätunturin juurella Aittakurun kaksi miljardia vuotta vanhojen kivien "käytävässä". Kovakin kivi murenee. Mutta vanhat merkit pysyvät. Jääkausi kesti ”hetkisen”, kaiketi noin 100 000 vuotta. Missä perhonen silloin lepatti siipiään? 

    Kerrotaan että tuntureilla jääkausi suli melkein paikalleen. Noin 10 000 vuotta sitten. Siinä vierähti tovi. Joet uursivat maisemaa. Valtavat vesivirrat kuluttivat kvartsiittilohkareita, jotka pilkkoutuivat pakkasen, lämmön, lumivyöryjen ja muuttuvien hetkien johdosta kuin ihmisen asettelemaksi kivipuistoksi.

    Noita hetkiä ei kukaan tarkkailut. Ei kirjoittanut vastaväitteitä paikallislehteen eikä puhunut suutaan puhtaaksi illan A-studiossa.

    Yleensä kohta on äsken mutta entä tuolloin, kymmenentuhatta vuotta sitten?

On vain yksi historia, Milan Kundera tuntuu sanovan: se mikä tapahtui, ei sitä jonka olisi ehkä haluttu tapahtuneen. Toiveunia on kaikenlaisia. Vaikka tiedämme ettei kerran tehtyä päätöstä tai valintaa voi peruuttaa, puhumme ikään kuin se olisi mahdollista. Päätösten seuraukset voi toki kääntää uudelle tolalle tekemällä uusia valintoja, mutta kerran tehty on tehty ja sillä hyvä. Aika kulkee yhteen suuntaan vaikka ajatus palaa menneeseen.

   Historian voi viedä käräjille, mutta ei se tuo oikeutta entiseen menoon, kenties vaimentaa omantunnon kolkutusta, klop ja klip. Hovioikeus ei anna valitusoikeutta äskeisen uusintamiseen äskeisyydessä ja siihen on tyytyminen.

    Silti ajattelemme kiehtovan ristiriitaisesti.

    Ihmiselämä eletään vain kerran, Kundera kirjoitti Olemisen sietämättömässä keveydessä (1983). Mutta hänen romaaninsa Tereza esittää ”vastaväitteen”: vain toistuneet hetket luovat onnen mahdollisuuden. Se mikä tapahtuu vain kerran, menetetään; se mikä toistuu, koetaan kenties jopa onnen hetkenä, jonka tajuaa juuri silloin, ei äsken eikä kohta.

    Sekin hetki karkaa käsistä kuin ilmapallo lapsen sormista.

Onko eilen ajattelemasi asia edelleen osa mieltäsi, kysyy amerikkalainen matemaatikko Rudy Rucker kirjassaan Mieli ja äärettömyys (1995). Rucker jatkaa ”humoristisia” kysymyksiä: ”Jos käytät omistamaasi tietosanakirjaa, ovatko tuon tietosanakirjan tiedot osa mieltäsi? Onko uni, jota et muista, todella olemassa? Kuinka voit sisäistää kokonaisen kirjan, vaikka luet sitä vain sana kerrallaan?  Olisivatko matematiikan totuudet edelleen olemassa, vaikka maailmankaikkeus katoaisi? Oliko Pythagoraan lause olemassa ennen Pythagoraa? Jos kolme ihmistä näkee saman eläimen, eläintä sanotaan todelliseksi – entä jos kolme ihmistä näkee saman idean?”

    Fysikaalinen avaruus on kehojemme paikka. Yhteinen mielenmaisema on ajatuksiemme kehto. Näin Rucker ajattelee, mutta mitä se tarkoittaa yksilön kannalta? Voin toki ostaa lentolipun toiselle puolelle maailmaa, toisenlaiseen fyysiseen maisemaan, mutta onko mahdollista aidosti ”ostaa lippu” toisenlaiseen kulttuuripiirin, toisenlaiseen arvosfääriin, toisenlaiseen mielen kokemukseen?

   Teeskentelijä sanoo, että tietysti on. 

   Mitä sanoo realisti? Entä skeptikko?

Kyösti Salovaara, 2023.

Aittakuru tiistaina.
Entäpä maanantaina 5000 vuotta sitten?

Modernissa hetkessä virtuaalitodellisuus on kaikkialla.

    Joskus tuntuu, että ihmiset keskittyvät minuutin mittaiseen todellisuuteen, joka ulottuu kaikkialta kaikkialle. Kun heiltä, ihmisiltä kysytään 30 vuotta sitten tapahtuneista asioista, he eivät tiedä mitään, koska nyt-hetki keskittyy nyt-hetkeen. Nyt on nyt, sen pässinpääkin oivaltaa.

    On kiehtovaa että tekniikka antaa niin paljon mahdollisuuksia perata nyt-hetkeä yhä uudestaan ja uudestaan. Toistetaan, hidastetaan, mutustellaan nyt-hetkeä videoin ja äänin, tiedonvirtaa mulkaten, eri suuntiin käännellen - ja sitten siirrytään seuraavaan nyt-hetkeen, sitä toistaen, sitä hidastaen.

    Urheilukilpailujen tv-lähetykset, suorat striimaukset ovat täynnä nyt-hetken toistoa. Olemme etuoikeutettuja. Meidän ei tarvitse tehdä johtopäätöstä tuosta tai tästä suorituksesta hetkessä, sekunnissa, sekunnin sadasosassa vaan yhä uudelleen kerrottujen toistojen jälkeen. Urheilukilpailu ei ole enää filosofisesti suora, kerran tapahtunut suoritus vaan harkittu ”elokuva”, jossa meille rakennetaan suoritusta selittäviä erilaisia kuvakulmia, erilaisia aikamuotoja ja efektejä.

     Tämä on kiehtovaa, mutta samalla vaarallista, kenties. Katsomalla toistuvia hidastuksia, unohdamme että tositilanteessa meidän on tehtävä päätöksiä ja valintoja niin ettei niitä voi hidastuksen nähtyään tehdä uudestaan ikään kuin valintaa ei olisi vielä tehtykään; on harhaa että oikeassa elämässä kohta-hetken voi huoleti palauttaa äsken-hetkeen ja aloittaa kaiken alusta.

    Kiehtovaa, mutta… petollista harhaa.

Jalkapalloa tv:stä (ja nettilähetyksistä) seuraavat tietävät kuinka hienosti ja monipuolisesti jopa 60 kameralla kuvatut pelit aukeavat katsojalle viimeistäkin yksityiskohtaa myöten. Sitä mitä et ehdi huomata, se sinulle toistetaan monta kertaa, niin että taatusti näet miten maaliin johtanut pukkaus tapahtui, miten sitä valmisteltiin, miten puolustajan pää oli hieman väärässä kohtaa, ja miten hyökkääjä oikealla hetkellä salaa painoi toisella kädellään puolustajaa olkapäästä niin ettei tämä päässyt hypyssään riittävän korkealle.

    Sen jälkeen kun VAR-tuomari (video assistant referee) otettiin tosihetkessä peliä tuomaroivan tuomarin avuksi, jalkapallon ”hetki” muuttui toisenlaiseksi. VAR-tuomari tarkkailee ohjaamossaan peliä videoruuduillta, hidastuksia ja toistoja ja ilmoittaa heti kun pelissä on hetki sitten tapahtunut ”jotakin” mitä kentällä olevan tuomari ei ehkä ole huomannut.

    VAR-tuomari tukee tosihetkessä tapahtuvia päätöksiä viipeellä, antaa mahdollisuuden perua tuomiota, ja siirtää kohta-hetken ikään kuin äsken-hetkeen ja todellisuuden aikaviiva muuttuu. Nykyään hyökkääjän iso nenä riittää paitsiotuomioon, vaikka tuolla hetkellä hyökkääjän jalat ja muu keho olisikin virtuaalisen paitsiolinjan paremmalla puolella. VAR-tekniikalla kaikki yksityiskohdat paljastetaan, sekin että hyökkääjällä sattui tuolla hetkellä pää olemaan väärässä asennossa suhteessa paitsiolinjaan.

Kyösti Salovaara, 2023.

Olen tänä kesänä katsonut jalkapalloa ”luonnossa”, ilman VAR-tuomareita ja telkkarin hidastuksia, kolme kertaa Arto Tolsa areenalla Kotkassa kun KTP on pelannut kotiotteluitaan.

   Suosittelen jokaiselle jalkapallofanille.

    Kun katsot peliä kentän laidalla näet vain sen minkä ehdit nähdä. Katseesi on usein ”väärässä” kohteessa kun maali syntyy, kun kentällä tapahtuu koiruuksia, kun pelaaja juoksee paitsioansaan. Sitä paitsi istut yhdessä paikkaa etkä voi seurata tapahtumia yhtä läheltä kuin kentän yli ja sen reunalla koko ajan siirtyvä tv-kamera seuraa.

    Mutta ”luonnossa” koet pelin voimakkaasti, ja ehkä tajuat että tällaistahan elämä on: näet siitä vain oman käsityksesi ilman ”VAR-tuomareiden” jälkiviisasta arviontia. Peli on juuri tässä, ei muualla, juuri nyt, ei äsken.

    Kotkassa tunnelma on tietysti omansa kaltainen, innostava, mukana elävä. Kun Jari Korkki kysyi Tampereen Ilveksen valmentajalta lehdistötilaisuudessa millaista oli pelata Kotkassa, Toni Kallio vastasi, että nurmi oli mainiossa kunnossa ja yleisö hyvää; siis tavanomaisen ”inhottavaa”, Kallio lisäsi naurahtaen. 

     Minä olen kolmessa pelissä yllättynyt suomalaisten tuomarien laadukkaasta toiminnasta. He pystyvät näköjään hetkessä tekemään ”oikeita” päätöksiä ja luomaan tasapainoisen linjan pelin ”ohjaamiseen”. Vai muutaman kerran näin tilanteen eri tavalla ja jäin kaipaamaan VAR-tuomaria ja uudelleen toistettuja videopätkiä.

    Ilman VARia jalkapallotuomari on todella vaativassa roolissa. Mutta ihailtavan hyvin he näyttävät pärjäävän. 

    Tällä en tarkoita, etteikö VAR olisi hyödyllinen apu kovien ja tärkeiden pelien tuomaroinnissa. Tosiasia sitten on, että se muuttaa sekä pelin että tuomaroinnin asetelmaa, fair playn logiikkaa. Pelaajat tietävät, että VAR vahtii peliä ja osaavat jo käyttää tätä tieto taktisesti hyväkseen.

    Tv-lähetysten hidastukset ja hyvin valitut lähikuvat opettavat meidät johonkin, mikä ei ole oikeassa todellisuudessa mahdollista. Ne saavat meidät uskomaan, että oikeassa maailmassakin kaiken voi toistaa ikään kuin palauttamalla kohta-hetken äsken-hetkeen ja aloittamalla vaikkapa päätöksen tekemisen alusta. Murmelihetket ovat elokuvassa mahdollista, vaan eivät todellisuuden erilaisilla pelialustoilla, parlamenttien komeissa saleissa ja maailmankauppaa käyvien suuryritysten maisemakonttoreissa.

   Kohta tämäkin pakina on valmis.

   Äsken siis.

Kyösti Salovaara, 2023.

KTP vs Ilves, 8.7.2023, 0-0.

Jos kivi puhuisi

 [mitä se haastaisi?]

Kyösti Salovaara, 2021.
Aittakuru, Pyhätunturi, Pelkosenniemi, Suomi.

              Ajatus on jo rapautumista, mutta

              kiveä säilyvämpi on yö ja päivä,

              sade ja sammal ja puolukanvarpu,

              niukka tieto.

               - Aila Meriluoto: Kiven opetus

Kyösti Salovaara, 2020.
El Torcal, Antequera, Espanja.

Sanotaan, että ei tarvitse olla hevosmies puhuakseen hevosista. Mutta täytyykö olla kivi tietääkseen mitä kivi haastaa kesän pitkinä päivinä ja talven kylminä öinä?

    Vanhin löydetty kivi on 4 miljardin vuoden ikäinen.

    Kuinka vanha on eilinen sanomalehti tai viime viikonlopun aivot turruttava tv-show?

    Muutama päivä sitten kerrottiin Kiinasta löydetyn liki 10 000 vuotta vanhoja oluenpanon astioita. Villi ja hieman leikkisä arvailu johtaa uudenlaisen käsitykseen maanviljelyn alkamisesta 10 000 vuotta sitten. Jospa keräilijä- ja paimentolaisheimot pysähtyivätkin viljelemään maata saadakseen olutta eikä sapuskaa? Syntyikö sivilisaatio nautinnosta eikä nälästä?

    Kymmenen tuhatta vuotta sitten Kiinassa ryhdyttiin panemaan olutta ja Lapissa tuntureiden päältä jääkausi suli virtavesiksi ja kohinapuroiksi. Toiset panivat olutta, toisaalla pakkanen pani veden liottamista kivistä särmikkäitä kivenmurikoita.

Kivet kiviä, aika aikaa, murenevaa.

    Aila Meriluodon runossa ajatellaan, että tieto ja puolukanvarret kestävät kauemmin kuin kivi. Aikamoinen väärinkäsitys, mutta ehkä silti oikeaan osuva huomio. Kivi murenee, hapertuu, halkeaa, muokkaantuu kalkkikivipatsaiksi, kasvaa korkeutta kunnes romahtaa - kadotessaankin se jää jonnekin, ei poistu vaikka sitä ei näe.

    Mureneva kivi sitoo hiilidioksidia. Mitä enemmän kivet rapautuvat, sitä kylmemmäksi maapallon ilmasto käy.

    Jos kivi kuuntelee, mitä sanon, se tuhahtaa: höpöhöpö. Siinähän juttelet lämpimiksesi. Ei me minnekään kadota, ei ainakaan sinun eikä sinua seuraavien sukupolvien aikana.

    Kun kivi haastelee illan tullessa, mistä se puhuu? Huomisesta vai eilisestä? Säästä vai demokratiasta? Siitäkö ohikulkijasta, joka istahti keskipäivällä sen päälle syödäkseen makkaraleipiä ja kaataakseen vahingossa kupillisen kahvia kiven päälle?

    Housut kastuivat, ei kivi.

Kyösti Salovaara, 2020.

Kivet eivät ole turhan naurajia. Ihminen höpöttää ilmaistakseen olevansa olemassa; juttua piisaa, ajatusta vähemmän.

    Kivi on tyyni, vakaa, hieman etäinen. Se ei suutu vaikka sitä potkaisee. Mutta vähän se ihmettelee tunturin vieressä olevassa kurussa kulkijaa, joka potkaisee 2 miljardia vuotta vanhaa kivenmurikkaa, rakkapalasta. Potkisi nuorempiaan ja kunnioittaisi vanhempiaan, kivi ajattelee tummien pilvien leijuessa kurun rinteiden yllä.

    Saattaa olla, että kivi on tunteeton. Ei se ainakaan mene itkemään yhdentekeviin telkkariohjelmiin. Jos ihmisellä on kivinen sydän, häntä ei pidetä mukavana tuttavuutena, mutta jos olisit kivi ja sinun pitäisi elää 2 miljardia vuotta, olisiko sinulla varaa itkeskellä tämän tästä, vaikkapa aina kun päivä vaihtuu yöksi ja sudet ulvovat.

    Luja kuin kivi, luotettava ja turvallinen. Kukapa ei sellainen haluaisi olla!

On mittakaavoja ja mittakaavoja, senttejä ja kilometrejä, sekunteja ja miljoonia vuosia.

    Jos tilaan nettikaupasta uuden paidan - mustaa ja punaista harkitsen - pitää mitata kauluksen koko, niin että jokainen sentti osuu kohdalleen. Mutta millä kaavalla mittailen kalkkikivipatsaiden ikää El Torcalissa kaukana Suomesta tai tunturien rinteiden rakkaa täällä pohjoisessa? Kun suomalainen kivi on jopa 2 miljardia vuotta vanhaa, niin Torcalin kalkkikivipatsaat nousivat Välimerestä noin 55 miljoonaa vuotta sitten. Meren pohjaan ne kiteytyivät kiveksi 150 miljoonaan vuotta sitten. Sekin on pitkä aika pohdittavaksi.

    ”No, kaikenlaista tässä on nähty”, kalkkikivipatsas huokaisee.

    ”Älä muuta sano”, jatkaa Aittakurun kvartsiittilohkare 5000 kilometrin päässä Torcalin kivipatsaasta. ”Siellä etelässä taitaa olla lämmin?”

    Mutta emmehän me tiedä mitä kivet tietävät.

    Eikä niitä saa tanssimaan tähtien kanssa eikä kinaamaan ympäristöstä Krista Mikkosen kanssa A-talkiin. Jos kivet tietävät enemmän, ne eivät kerro.

Kyösti Salovaara, 2021.
Soutaja, Pelkosenniemi.

Kivinen polku on karseeta kävellä.

    Kivisellä polulla pitää koko ajan katsoa mihin astuu. Ei ole varaa tuijottaa horisonttiin. Ei voi maalailla mielessään laajempia visioita – niin kuin sitä että miksi Eurooppa on ajautumassa energiakriisiin, vaikka kaiken piti järjestyä paremmin päin kun siirrytään fossiilisesta vihreään. Ei kai siirrytä kun sitä vihreää ei ole. Kun ei haluta (esimerkiksi ydinvoimaa) koska ollaan niin vihreitä. Joten kansa maksaa. Kivi ei siedä tyhjänpuhujia.

    Kivipolulla kompastuu heti, jos herkeää keskittymästä kävelemiseen, mäen nousemiseen, seuraavan lohkareen väistämiseen. Kivinen polku johdattaa eksistentiaaliseen kokemiseen.

    Jos päällesi astuttaisiin joka päivä 2 miljardin vuoden ajan, mitä sanoisit?

    Tiedän, että et osaa vastata kysymykseen, jonka esitin kiven puolesta. En minäkään osaa, vaikka haastelen tässä kivien äänellä. Eilenkin yksi läski pamautti ahterinsa päälleni ja vinkaisi istuessaan että pirun kovalta tuntuu, mutta minä olin hiljaa, niin kuin kunnon kiven tulee ollakin, tapahtuipa mitä tapahtui.

    Menepä jo pois, minä ajattelin. Jätä minut rauhaan. On tässä hieman tuumittavaa, on 2 miljardin vuoden perspektiivissä tutkittavaa. En ole sydämetön, mutta olen kivi. Ihmettelen miksi noita kivien potkijoita on viime aikoina vaeltanut täällä niin runsaasti.

Luonnontieteilijät tieteilevät luonnon laeista. Luonnon lait eivät muutu. Humanistitieteilijät tieteilevät ihmisten ajatuksista. Ne muuttuvat jatkuvasti, ja siksi humanistitieteilijät ovat jatkuvasti ulalla, vaikka tuota vertausta ei moni nuorempi tajua. Miten joku voi olla ulalla?

    Sen kyllä ymmärtää, että monet meistä ovat netissä tai somessa, mutta että ulalla? Onko aallonpituus muka koskaan säädellyt käsityskykyämme?

    Kivi ei ole netissä eikä ulalla.

    Mutta jos nettiin panee kiven kuvan, niin missä se kivi sitten on?

    Auttaisiko 2 miljardia vanhaa rakkalohkaretta, jos veisin tämän pakinan kuvineen Aittakuruun ja näyttäisin kivenkuvia kaikille siellä oleville kiville, yhdessä ja yksinään?

    Kivi saattaisi olla ulalla nähdessään itsensä läppärin näytöllä.

    Luonnontieteilijä Kari Enqvist sanoi eilen Ylen kolumnissaan, että maallikot ja poliitikot ja muut ei-tieteilijät ovat ihan kivettyneitä ja ulalla vaatiessan tieteeltä ja tutkimukselta tuloksia. Tai ei sanonut mutta tarkoitti.

    ”Tieteen kvartaali on 25 vuotta eikä liike-elämän kolme kuukautta”, Enqvist muistutti. ”Eikä kenenkään kristallipallo näe niin kauas tulevaisuuteen.”

    Tuokin oli aika hyvin sanottu, mutta vähän pinnallista puhetta, jos vertaa tieteen 25 vuoden "kvartaalia" El Torcalin kalkkikivipatsaan 55 miljoonan ja Pyhätunturin rakkakivien 2 miljardin ikään. Enqvistin tiedekin on lopulta päiväperhonen kiven historiassa. Joka kvartaaleista puhuu, se itse niihin kompastuu - tai ainakin kiveen jos ei pidä varaansa.

    Jos kivi puhuisi, ehkä se haastaisi kaikenlaista rauhoittumisesta ja mielen tyyneydestä. Toisaalta, hyvähän kiven on puhua, kun takana on miljoonia vuosia ja edessäkin muutama enemmän kuin meillä ihmispoloisilla, joille 25 vuotta on kohtuullisen pitkä aika menettää hermonsa ja mielenrauhansa.

    Pakinoitsija haaveilee kiven tyyneydestä, vaikka tietää olevansa päiväperhonen.

Kyösti Salovaara, 2021.
Isokuru, Pyhätunturi.

Pirunpelto

[kulttuurin pohjakiviä]

Kyösti Salovaara, 2018.
Outisen pirunpelto: viesti jääkaudelta.

Tummavetinen voimakas puro juoksee Sirppisaaren kohdalta Pitkäjärvestä noin kilometrin matkan etelään sijaitsevaan Pajulampeen. Näillä main kumpareiden ja kallioiden juurella kulkee sadan metrin korkeuskäyrä.

    Sattumoisin kävelin puron vartta Sirppisaarelle päin.

    Tai ehkä se ei ollut sattumaa. Autolla ohi ajettaessa oli huomattu Repovesi-Mäntyharju-patikkareitin kyltti. Perjantaiaamu oli viileä, melkein pakkasta. Askeleiden alla sihahteli ikivanha kivikkoinen tanner. Yllättäen saavuin Outisen pirunpellon reunaan.

    Informaatiotaulu kertoi, että vanha kansa sanoi kivisiä röykkiöitä pirunpelloksi, kun taas savimailla kasvoi kaikkivaltiaan vilja. Jos piru Jumalasta välittämättä rakenteli kivisiä peltoja, eikö Jumala ollutkaan kaikkivaltias? Vai tarviiko Jumala sparraajan, ikioman paholaisen agenttinsa?

    Menneisyyteen ei pääse takaisin.

    Pirunpellon reunaa talsiessa askeleiden alta saattoi kuvitella muinaisen Itämeren, Yoldiameren, jonka silloisessa pohjassa jääpeitteen siirtelemät pirunpellon kivet lojuivat. Jääpeitteen vetäydyttyä pohjoiseen noin 11400 vuotta sitten, sen paikalle syntyneen Yoldiameren ranta sijaitsi nykyisen sadan metrin korkeuskäyrän paremmalla puolella.

    Tänään pirunpellon jäkälänpeittämät kivimuhkareet ovat pinnassa, nykyhetkessä.

Viikonloppuna lopettelin Aaron Elkinsin mainion dekkarin Luihin ja ytimiin (1987, suomennos 1989), jonka tapahtumat sijoittuvat Mont-Saint Michelin vuorovesilahdelle Normandiaan. Tuollakin on paikka, jossa saattaisi kokea ikiaikaisen luonnon rajut ilmiöt.

    Mutta Pajulammella aloittelin myös suomalaisen ulkomaankirjeenvaihtajan jännäriä, josta olin kirjoittamassa arvostelua Ruumiin kulttuuri -lehteen.

    Pirunpellolla pariin kertaan käytyä tuli mieleen analogia: dekkarit ja  viihdekirjallisuus ovat kulttuurin pirunpelto, kun taas vakava taide on sivistyksen Yoldiameri monissa sävyissään. Ja vähitellen maanpohja nousee ja jäljelle jäävät vain pirunpellon kivet ja muhkuraiset pinnat.

    Analogiaa ei kannata viedä pidemmälle.

    Mutta siinä mielessä dekkareita uskaltaa pitää pirunpellon kivinä, että vielä jokin aika sitten niitä halveksittiin, pidettiin yhdentekevänä kirjallisuutena tai ei lainkaan kirjallisuutena, jopa ”vaarallisena” ajankuluna.

    Protestanttiseen, kalvinistiseen maailmankuvaan viihtyminen sopii huonosti, varsinkin kevyen kirjallisuuden parissa.

No, ajat muuttuvat. Kohta meillä ei muuta olekaan kuin viihdettä ja viihtymistä. Suomalaiset kirjoittavat enemmän dekkareita kuin koskaan. Luetaanko niitä – en tiedä. Pohjoismainen jännäri ja sinänsä huonosti nimetty nordic noir on käsite. Tosin osittain jo vetovoimansa kadottanut.

    Uusimmassa Parnassossa (5/2018) romanttisia romaaneja kirjoittanut ja aihetta tutkinut Niina Mero kirjoitti mielenkiintoisesti otsikolla Romantiikan puolustus – Kyynisessä maailmassa romanttinen viihdekirjallisuus uskoo ihmiseen, rakkauteen ja onnellisiin loppuihin.

    Voiko Suomessa uskoa onnellisiin loppuihin?

    Ei voi, eikä varsinkaan jos kuuntelee Ylellä alkanutta Emma Taulon esseesarjaa Luuserisankarit. Ensimmäisessä osassa tiistaina Taulo perusteli vetävästi, kuinka Kalevalassa ei ole yhtään positiivista sankaria, joka selviytyisi tulikokeesta ja palaisi kotiin palkinto mukanaan. Sankarityypin menneisyys muualla maailmassa on aivan erilainen.

    Suomalainen romaaniperinne toistaa Kalevalan liikkeelle saattamaa epäonnistumisen kulttuuria. Kirjoitetaan arkirealismia. Onnen hetket ovat kortilla. Onnelliset loput ovat itsepetosta, harhanäky. Jos yhdestä tulikokeesta selviydytään, seuraavaan kompastutaan taatusti.

    Arkirealismin alakulo koskee myös dekkareita, luulen. Jos joku jaksaa kahlata suomalaisen dekkarisadon alusta loppuun, pellon reunasta toiseen, hän saanee sieluunsa sellaisen annoksen synkeää sosiologiaa ettei paremmasta väliä.

Heikki Ahtialan tyylikäs kansi v. 1957.

Vuonna 1982 syntynyt Mero kirjoitti, että ”muun genrekirjallisuuden kuten science fictionin tai dekkarien kirjallista arvoa on viime vuosina alettu nostaa kovaäänisesti esiin, mutta romantiikkaan liittyy edelleen häpeää… Miesdekkaristeilta harvemmin kysytään, koska he aikovat lopettaa viihteen kirjoittamisen ja siirtyä jonkin kunniallisen, korkeakirjallisemman lajityypin pariin.”

    Niina Meron haastavassa jutussa oli muutamia perspektiivivirheitä. Lähelle katsoessa ei näe kauas.

    Mies- ja naisdekkaristeilta on aina kysytty, koska he aikovat kirjoittaa jotakin ”vakavampaa”. Jopa Raymond Chandler sai tämän kysymyksen jatkuvasti eteensä. Tai ajatellaanpa vakoiluromaanin suurmestari John le Carréa: kiitosta saaneiden läpimurtoromaanien jälkeen hän yritti väkisin kirjoittaa ”vakavan romaanin”, joka floppasi (taiteellisesti) täysin. Niinpä hän palasi trillereiden pariin. Sittemmin ei haikaltu vakavan romaanin perään.

    Toinen perspektiiviharha liittyy dekkarigenren historiaan Suomessa ja muualla.

Kun Niina Mero oli kaksivuotias, Orivedellä perustettiin Suomen dekkariseura. Siitä on pian 35 vuotta.

    Seura perustettiin edistämään populaarikulttuuria ja dekkareita. Noina vuosina meillä julkaistiin kenties 20 suomalaista dekkaria vuodessa. Nyt vuodessa saattaa ilmestyä 100 kotimaista dekkaria.

    Mutta dekkariseura ei syntynyt tyhjiössä, noin vaan.

    Populaarikulttuurista tuli älyllisesti hyväksyttyä 1970-luvulla, verevän 60-luvun perintönä. Kirjoittelin silloin Suomen Sosialidemokraattiin, jonka kultuuriosastossa dekkareilla ja populaariviihteellä oli iso rooli. Helsingin Sanomissa dekkareita ja amerikkalaista elokuvaa käsiteltiin tosissaan; olin itsekin mukana (kirjoittajana), kun sekä Raymond Chandlerista että Ross Macdonaldista julkaistiin Hesarin sunnuntainumerossa komeat kokosivun esseet.

    Historia ei kuitenkaan ala 1970-luvulta: dekkarit ilmestyivät Suomeen paljon aikaisemmin.

Vaikka dekkareita, pääosin anglosaksisia mutta myös kotimaisia julkaistiin eri puolilla jo ennen toista maailmansotaa, jopa runsaasti, vuosi 1953 on eräänlainen taitekohta.

    Silloin dekkareiden aarreaitta avautui kertaheitolla.

    WSOY:n SaPo-sarja kahmaisi anglosaksisen dekkarigenren parhaimmat teokset melkein pedanttisella tarkkuudella. Esimerkiksi muut Raymond Chandlerin romaanit  julkaistiin pikaisesti paitsi Syvä uni, joka kelpuutettiin SaPoon vasta 1960-luvun puolivälissä. Se oli kai liian ”pulp” 1950-luvun SaPo-sarjaan, jossa dekkareilta edellytettiin Agatha Christien, Dorothy L. Sayersin, Carter Dicksonin tai Rex Stoutin proosan älyllistä muodon eleganssia.

     Gummeruksen Salamasarja alkoi samana vuonna 1953. Siellä hyväksyttiin rosoa ja sääntöjen rikkominen. Salamasarjassa julkaistiin mm. Quentin Patrickia, Ellery Queenia, Maria Langia, Mary Roberts Rinehartia, Erle Stanley Gardneria, Peter Cheyneytä, Mauri Sariolaa, James Hadley Chasea ja Simon Rattraytä.

    Jälkikäteen tarkastellen SaPon romaanit ovat kestäneet aikaa paremmin kuin Salamasarjan dekkarit. Sitten oli myös lyhytikäisempiä sarjoja, kuten WSOY:n Korppi jossa ilmestyi modernia salapoliisikirjallisuutta, monet nykyään klassikoita.

    Mutta kaikkineen 1950-luvulla suomalainen kustantaja saattoi yhdellä istumalla valita koko anglosaksisen dekkarikirjaston hyllystä parhaat romaanit, joten julkaisuohjelmassa oli helppo noudattaa tiukkoja laaturajoja. SaPo-sarjassa vuonna 1957 numerolla 31 ilmestynyt Michael Innesin Matkaava poika onkin kummallinen poikkeama sarjan alkupään salapoliisiromaaneista. Matkaava poika on hieno trilleri, melkein vakoiluromaani eikä lainkaan perinteinen palapeliarvoitus.

Salapoliisiromaani, dekkarikirjallisuus leimautuu historiassaan urbaaniin länsimaiseen liberalismiin. Totalitaarisissä yhteiskunnissa ei kirjoiteta eikä julkaista jännäreitä.

    Kun miettii suomalaista kirjallisuuden ”pirunpeltoa”, olisiko niin että Suomesta tuli urbaani ja liberaali yhteiskunta vasta 2000-luvun taitteessa? Ja jos niin on, selittääkö se dekkarikirjallisuuden nykyisen mahtiaseman?

    Ross Macdonald (oik. Kenneth Millar) sanoi, ettei populaarikulttuuri ole eikä sen tarvitse olla korkeakulttuurin vastakohta, sen enempää kuin kävelyn rytmi on tanssin vastakohta.

    Macdonaldin mielestä sellainen kirja, jonka kuka tahansa pystyy lukemaan ja joka kuuluu laveaan perinteeseen, joka ymmärretään kaikkialla kaikissa muodoissaan, pitää sivilisaatiota paremmin kasassa kuin mikään muu kulttuurin osa.

    Onko populaarikulttuuri sivilisaation liima-ainetta?

    Juhlallinen ajatus – pirunpellon reunalta!

    Ross Macdonald kirjoitti romaaneissaan yksityisetsivästä, joka yleensä etsii kadonneita ihmisiä, eksyneitä lapsia, unohtuneita isiä. Mutta jos kuvaa laajentaa myös muihin tyypillisiin dekkarigenren ”sankareihin”, kuten toimittajiin, vakoilijoihin ja poliisimiehiin, Macdonaldin seuraava tiivistys jännitysromaanin sankarista selventää ehkä paremmin kuin mikään muu perustelu jännityskirjallisuuden vetovoimaa ja sen mahdollisuutta kuvata yhteiskuntaa monipuolisesti:

    Hyvä yksityisetsivä kaipaa elämää, johon ei riitä yksi elämänrooli eikä yksi paikka. Hän liikkuu mielellään yhteiskunnassa sekä horisontaalisesti että vertikaalisesti, tutkien ihmisiä kuin antropologi. Ja antropologin tavoin hänellä on taipumus rakastua ainakin vähän tutkimuskohteisiinsa, jopa silloin kun nämä sattuvat olemaan urbaanin viidakon primitiivisimpiä villejä.

Kyösti Salovaara, 2018.
Matkan pää Sirppisaaren katveessa:
viesti tulevaisuudelle?

Kukka

[ei kukkaa]

                                                                       Kyösti Salovaara 2014.

Istutin sypressin ja muutamia kanervia piharuukkuihin.

     Niin tein myös viime syksynä. Sitä edellisenäkin.

     Keväällä, kesän korvalla istutin ruukkuihin pelargonioita.

     Nyt ne piti poistaa sypressin ja kanervien tieltä.

     Tästä tiedän, että on taas syksy. Kohta talvi. Sitten kevät. Kesäkin, jos luoja suo.

     Suomalaiset kiihkoilevat neljästä vuodenajasta. En tiedä miksi.

     Minulle riittäisi yksikin.

Elämä on kuin spiraali, jossa monet asiat näyttävät toistuvan.

     Näyttävät.

     Jos kaikki toistuisi, elämä seisahtaisi eikä sitä sanottaisi elämäksi.

     Joskus elämän kulku vaikuttaa suljetulta ympyränkaarelta. Turvalliselta ja alati uudelta, kunnes viime vuonna koettu tulee vastaan ikään kuin yllättäen. Ihminen kaipaa turvallisuutta, mutta ei halua ikävystyä elämän maistuessa turvalliselta.

     Sesonki seuraa toistaan. Jalkapallosarjat päättyvät Suomessa, lätkää pelataan intoa täynnä. Onni yksillä, syksy kaikilla. Euroopassa mestarien liigassa kamppaillaan vasta pudotuspelipaikoista. Joskus keväällä mestaruus ratkeaa, mutta vain hetkeksi.

     Jouluglögit ovat jo Alkossa. Ensimmäinen pullo pitää ostaa heti, ja sitten glögiin kyllästyy niin ettei sitä jouluna enää huvita juoda. Mutta ensi syksyyn mennessä kyllästyminen unohtuu. Silloinkin tähdet tanssivat ja joku putoaa.

     Uusia kirjoja ilmestyy solkenaan. Niin kuin myös viime syksynä. Edeltävänäkin. Ensi syksynä ne ovat vanhoja, unohdettuja, luettuja.

     Kun innostus toistuu riittävän monta kertaa siitä tulee ponnistus.

Koska kaikki näyttää toistuvan, elämän spiraalia ei huomaa ennen kuin se on myöhäistä.

     Mutta hyvä niin.

     ”Kukka. Ei kukkaa”, aloitti runonsa kiinalainen Po Chü-i yli tuhat vuotta sitten. Ja näin hän jatkoi:

     Usvaa – eikä usvaa.

     Yösydännä tulee,

     aamun sarastaessa lähtee,

     tulee niin kuin keväinen uni,

                       viipyy hetken, hetken,

     menee niin kuin aamun pilvi, etsimättömiin.

     Kukka on hetken, sitten ei ja onkin jo syksy. Aamulla pilvet lipuvat taivaalla, illalla ei ja tulee jo yö. Kaikki näyttää toistuvan, mutta vain näyttää. Elämä on häivähdys elämää.

     Huomista kuvaa ei piirretä tänään.

”Mikä onni on käsittää, että maa jolla seisot, ei voi olla niitä kahtaa jalkaa laajempi, jotka peittävät sen.”

     Noin miettiessään Kafka suodatti pelottavan muutoksen pois ja päätyi täydellinen itsetuntemukseen. On vain palanen lujaa maata jalkojen alla. Siinä koko ihminen.

     Paha kyllä mikään ei pysy paikallaan. Ei edes maapala jalkojesi alla. Sorry, Franz!

     Maapallon kuori liikkuu, laatat aiheuttavat ilmaston muuttumisen, selvittää geologia ja palentologi Juha Pekka Lunkka. Ihminen ja eläinkunta kasvistoineen sopeutuvat hitaaseen muutoksen. Nopeat vaihtelut ovat myrkkyä.

     Vaikka maapala jalkojen alla tuntuu ikuiselta, niin tosiasiassa me liikumme hitaasti mutta varmasti koilliseen. ”Tämä vauhti ei juuri päätä huimaa, mutta noin sadan miljoonan vuoden päästä Suomi on nykyisen Taimyrin niemimaan pohjoispuolella Siperiassa.”

     Spiraalin kierre näyttää umpinaiselta ympyräviivalta mutta ei se ole. Viiva jatkuu päättyäkseen pisteeseen, josta ei ole paluuta.

     En tiedä lohduttaako ajatus (tieto), että elämme pitkää jääkautta; geologisesti ajatellen ilmasto on kylmentynyt jo 52 miljoonaa vuotta. Jonakin kesänä on tuntunut ihan toiselta, edeltävänäkin.

     Syksyä elävän ihmisen ei tarvitse ajatella geologista totuutta isuttaessaan sypressin ja kanervat.

     Kukka, ei kukkaa!
____________________________________________________________
Lainausten lähteet esiintymisjärjestyksessä:
Po Chü-i: Korotan ääneni ja laulan. Suom. Pertti Nieminen. Tammi 1975.
Franz Kafka: Keisarin viesti. Suom. Aarno Peromies. Otava 2.p 1989.
Juha Pekka Lunkka: Maapallon ilmastohistoria - Kasvihuoneista jääkausiin. Gaudeamus 2008.