torstai 25. helmikuuta 2016

Sana on merkki, merkitys

[pari lausetta Umberto Ecosta]

                                                                                                   Jaakko Salovaara, 2014.
Kloster Eberbach -
entinen makuusali.


Se on kertomus kirjoista eikä jokapäiväisestä surkeudesta.”
    Näillä sanoilla Umberto Eco (1932-2016) johdatteli lukijan esikoisromaaninsa Ruusun nimi sisälle, siis kaikenlaisten kirjojen maailmaan, sallittujen ja kiellettyjen.
    Ruusun nimi ilmestyi 1980, suomeksi pari vuotta myöhemmin.
    Kun siitä tuli kansainvälinen bestseller, monet ivailivat, että tämä ”vaikea” ja tiheitä merkityksiä vilisevä romaani löytyy monelta yöpöydältä, mutta vain harva jaksaa sen lukea - siitä huolimatta että vuoteen 1327 sijoittuva romaani on yhdellä tasolla perinteinen dekkari. 
    Ruusun nimi oli vähän kuin James Joycen Odysseus jota pidetään maailman ”parhaana” romaanina, vaikka sen lukijat ovat todella harvassa. Tiettävästi joku on sen kuitenkin lukenut loppuun asti.
    Minä en.


Lauantaina uutiset kertoivat, että Umberto Eco kuoli edellisenä iltana 19.2.2016.
    Tuntui surulliselta, että ”tuttu” mies nukkui pois.
    Uutisen kuultuani ryhdyin miettimään omaa suhdettani Umberto Ecoon.
    Hetken mietittyäni tunnustin (posket punaisina) itselleni etten tiedä hänestä juuri mitään.
    Muistin että 70-luvun taitteessa oli innostavan kerettiläistä kuulla, että Eco tutki Ian Flemingin romaaneja ja kirjoitti James Bondista. Ostin noihin aikoihin semiotiikkaa ja strukturalismia käsittelevän kirjan, ja lauantaiaamuna tuli mieleen, että kenties siinä olisi jotakin Umberto Econ tieteellisestä urasta kielen ja kirjallisuuden tutkijana.
    Tarkistin asian ja olihan siellä – jotakin.
    Viime lauantaina ostin sitten, päästäkseni kartalle, sillä olin muutenkin Akateemisessa, etsimässä uutta maantiekarttakirjaa, Econ viimeisimmän ja nyt viimeiseksi jääneen romaanin Numero Zeron tapaus.
    Navigaattoreista ja googlemapsista huolimatta paperille painettu karttaa auttaa ison kuvan hahmottamisessa; navigaattori pitää huolen yksityiskohdista. Romaanilla saattaa olla samanlainen suhde sanomalehteen.
    Ruusun nimen sain lahjaksi sen ilmestyttyä Suomessa vuonna 1983. Asuin silloin Tapiolassa. Econ kirja lojui monta viikkoa yöpöydällä lukemattomana. Luulen etten lukenut sitä koskaan. Ehkä se tuntui pitkäveteiseltä; kenties jätin lukematta koska ajattelin, että kaikki muut lukevat sitä.
    Paljon myöhemmin, itse asiassa muutama vuosi sitten, silmiin sattui pieni uutinen, jonka mukaan Umberto Eco oli viety illallispöydästä sairaalaan. Epäiltiin sydänkohtausta, mutta paljastui että kirjailija oli syönyt monen tunnin illallisella liikaa.
    Muistikuva saattaa olla fiktiota.
    Mutta aivan konkreettisesti kohtasin Umberto Econ – vai pitääkö kirjoittaa että ”Umberto Econ” - syyskuussa 2014 vieraillessani Eberbachin luostarikirkossa Rheingaun viinialueella, siis Reinin lähellä, Wiesbadenin ja Mainzin naapurissa. Kloster Eberbachiin ajoimme nähdäksemme komean, entisen sisterssiläisluostarin salit, joissa Sean Connery saapasteli vuoden 1985 paikkeilla kun siellä filmattiin Ruusun nimen sisäkohtauksia.
    Se että Connery oli elokuvan pääosassa sopi ironisesti Econ kirjailija-tutkija uraan ja korosti noiden kahden maailman välistä dualismia, kirjoittihan Eco Bond-analyysit 60-luvun puolivälistä, jolloin Sean Connery oli yksi ja ainoa James Bond.
    Jean-Jacques Annaudin ohjaaman Ruusun nimen (1986) olen toki nähnyt muutaman kerran, mutta mestariteoksena en sitä pitäisi jos siitä pyydettäisiin jotakin arvottavaa sanomaan.

                                                                                                  Jaakko Salovaara, 2014.
Eberbachin luostari perustettiin 1100-luvulla.


Dualismi, vastakohdat kuuluvat ei vain elämään vaan myös kirjallisuuteen ja kirjallisuuden tutkimukseen, ainakin jos puhutaan semiotiikasta. Mukavaa on, että sama dualismi liittyy myös Umberto Econ uraan yhtäältä kielen ja kirjallisuuden tutkijana ja toisaalta jossain määrin viihdyttäviä romaaneja kirjoittavanna taiteilijana.
    Eco itse sanoi, että hän oli viikot tosissaan professori ja viikonloput kirjailija.
    Mutta semiotiikka ja strukturalismi – huh, huh!
    Kun selailen nyt kesäkuussa 1974 ostamaani esseekokoelmaa Strukturalismia, semiotiikkaa, poetiikkaa, ihmettelen olenko tuolloin ymmärtänyt kaikki alleviivaamani virkkeet. Niissä on paljon hienoja sanoja, joilla lienee paljon merkityksiä.
    ”Semioottinen malli koostuu systeemistä”, kirjoitti esimerkiksi Boris Gasparov, ”joissa jokaisen elementin aseman määrää sen vastakohtaisuus muihin elementteihin. Siten jonkun elementin laatua ei määrää tekstissä sen esittämisen materiaalin laatu, vaan sen arvo (valeur, Saussuren käyttämä käsite) ts. asema systeemissä.”
    Hyvin sanottu mutta mitä...
    Ehkä tuolla tarkoitettiin ettei sanalla (lauseella jne.) ole merkitystä sinänsä sen perusteella mitä sana sanoo ja lause väittää vaan sen mukaan missä yhteydessä se esiintyy ja kun esiintyy eri yhteyksissä, sillä on erilainen arvonsa.
    Eero Tarasti totesi omassa esseessään – Struktuuri, myytti ja musiikki. Näkökulmia Claude Lévi-Straussin strukturaaliantropologiaan – että Umberto Eco kritisoi struktuurin käsitettä niin voimakkaasti, että ”struktuurista” tuli koko strukturalismin kompastuskivi. ”Econ pohtima ongelma koskee struktuurin ontologiaa”, Tarasti sanoi. ”Onko struktuuri todella olemassa vai onko se vain tutkijan työhypoteesi, tapa tarkastella määrättyjä ilmiöitä kokonaisuutena. Eco itse asettuu jälkimmäisen vaihtoehdon, ns. metodologisen strukturalismin kannalle.”
    Asettuu... sanojen merkityksen kannalle, vai?
    Paljon myöhemmin, mm. vuonna 2008, Eco irtisanoutui semiootikoista (dekonstruktio) joiden mielestä kaikki on tekstissä, ja jotka väittävät että ei ole faktoja vaan että on vain pelkkää tulkintaa. Eco sanoi seuraavansa Charles Sanders Peircen ajatusta, jonka mukaan me tulkitsemme merkkien läpi faktoja. ”Jos faktoja ei olisi ja olisi vain tulkintaa, mitä me muka tulkitsisimme”, Eco kysyi.



Mutta palataanpa 70-luvun alkuun; silloin Eco tutki kirjallisuutta eikä Ruusun nimi vielä vilkkunut ajatusten kammioissa.
    Johanna Enckellin esseessä Ranskalainen strukturalismi kirjallisuudentutkimuksessa (poetiikka) Umberto Eco sai roolin eräänlaisena ranskalaisen strukturalismin vastaväittäjänä, vaikka Eco toisaalta ajatteli myös heidän kanssaan myötäsukaan. Enckell lainasi tästä esimerkinä hieman kiemuraisen virkkeen Econ kirjoituksista: ”Ne koodit, jotka hallitsevat lukemista, ovat juuri samoja, joita autoritaarinen hallitus käyttää johtaakseen yksilöä kaikissa tämän toiminnoissa määräämällä ne päämäärät, jotka hänen tulee saavuttaa ja antamalla samalla hänelle juuri ne keinot, joita hän tarvitsee näiden päämäärien saavuttamiseksi.”
    Onneksi Enckell löysi Econ James Bond -analyysistä myös selkeämpiä ajatuksia.
Ruusun nimi - lieve.
    Enckell totesi, että Roland Barthes ja Eco päätyvät ”melko yllättävään” lopputulokseen, että teoksen taantumuksellisuus ei perustu sen sisältöön vaan siihen missä määrin se noudattaa valmiita kaavoja tai koodeja. ”Siten”, Enckell tiivisti, ”Ian Flemingin James Bond -romaanit eivät ole hylättäviä siksi, että pahaa edustaa venäläinen tai juutalainen, vaan siksi, että teksti on rakennettu kaavan mukaan.”
    Eco muotoili asian näin:
    ”Kaavoittuminen, manikealainen kaksijakoisuus on aina dogmaattinen ja suvaitsematon. Demokraattinen on se, joka hylkää kaavat, joka erottaa vivahteita ja erilaisuuksia ja tekee oikeutta vastakohdille. Fleming on taantumuksellinen samalla tavalla kuin satu, juuri satuihin ja myytteihin sisältyvä dogmaattinen ja staattinen vanhoillisuus välittää meille alkeellisen viisauden, jonka muodostaa ja kehittelee valojen ja varjojen yksinkertainen leikki vastaansanomattomien kuvien avulla, jotka eivät salli mitään kriittisiä erotteluja.”
    Huh, vielä kerran – kuinka poliittisia nuo ajat olivatkaan, jopa kirjallisuudentutkimuksessa! 1960- ja 70-luvulla piti valita olemisen merkitys: ollako taantumuksellinen vai edistyksellinen.
    Enckellin kirjoituksen viimeinen virke kantaa silti mainiosti vuosien yli: ”Ranskalaiset strukturalistit ovat paljastaneet koodien determinismin ja niiden autoritaarisen luonteen, mutta karttaen näitä koodeja he kehittävät kirjallisuutta joka on pelkkää kaaosta, entropiaa lukijalle.”
    Ken kaipaa entropiaa omaan päähänsä?


Me elämme kirjoille, Umberto Eco sanoi Ruusun nimessä.
    Ainakin kirjailija ja kirjallisuuden tutkija elää.
    Jos todellisuus on ”faktaa”, niin fiktio on sen tulkintaa, joten se ei voi olla kaikki, siis pelkkä tulkinta ei riitä – niinhän Eco sanoi tuolla aikaisemmin, eikö vaan?
Päällys: Eeva Mehto
    Eco tunnustaa, että kirjoitettuaan Ruusun nimen, hän tajusi sen minkä kaikki kirjailijat ovat aina tienneet (ja meille yhä uudestaan kertoneet): ”Kirjat puhuvat aina toisista kirjoista, ja jokainen tarina kertoo tarinan joka on jo kerrottu.”
    Tarinat jotka kertovat kerrottuja tarinoita!
    Sanatkin ovat sanoja, jotka on moneen kertaan sanottu.
    Siitä huolimatta sanalla on aina merkitys, niin kuin kirjoillakin.
   Jos ne ovat ”merkkejä”, niin ainakin ne ovat sitä siinä mielessä, että sanottu haluaa tulla sanotuksi ja kirjoitettu kirjoitetuksi. Siis: äärimmilleen ajatellen sana on merkki ajatuksesta ja toisaalta faktan tulkinta.
    Econ viimeisimmässä romaanissa on monta hauskaa ajatusta tai jos ei hauskaa niin sarkastista ja satiirista ainakin. Siinä on myös mysteerin kosketus; oven takana on jännäri mutta... avautuuko ovi?
    Numero Zeron tapaus on suppeahko tarina milanolaisesta haamukirjoittajasta, jonka pitäisi kirjoittaa muistelmateos päätoimittajasta, joka perustaa vuonna 1992 lehden, jonka ei ole koskaan tarkoitustakaan ilmestyä. Projektin nimi on Huomenna; joukko toimittajia harjoittelee sanomalehden tekemistä päätoimittajan kuningasidealla, että julkaisematon lehti on riippumaton kaikesta.
    Mutta jos lehteä ei koskaan julkaista, mistä me tiedämme että se on todellakin riippumaton ja vapaa? Riippumattomuus on uhka autoritaariselle hallinnolle – tai niin ainakin luulemme. Jos sanan jättää kirjoittamatta, mitä se uhkaa - pelkkä sanomaton ajatus?
    Eco taitaa pelleillä lukijan kustannuksella.
    Hyvien kirjailijoiden tavoin Eco rakastaa listoja; tässäkin niitä on moneksi, mm. lista siitä miksei kukaan pysty järkevästi valitsemaan henkilöautoa!
    Haamukirjailija, nimeltään Colonna, on sivistynyt luuseri, mutta sivistyksen ironia piileekin juuri tässä: ”Häviäjillä, samoin kuin itseoppineilla, on aina laajempi tietämys kuin voittajilla, sillä jos haluaa voittaa, pitää perehtyä vain yhteen asiaan eikä tuhlata aikaa muihin; oppineisuuden ilo on varattu häviäjille. Mitä enemmän ihminen tietää, sitä kehnommin hänen asiansa ovat menneet.”
    Jos edellinen on totta, kannattaako (humanismin kannalta) olla voittaja vai häviäjä?
    Kirjoittamisen hanttityöläisenä Colonna toteaa, että on helppo jäljitellä toisia kirjoittajia, mutta oman äänen tavoittaminen on hänelle mahdotonta. Hän siteeraa aina toisia, aina jotakuta taideteosta. Joten: "Vapautuakseni siteeraamisen paheesta päätin lopettaa kirjoittamisen kokonaan.”


Mutta jos kaikki tarinat on jo kerrottu monta kertaa, voiko siteeraamisesta luopua?
    Vaikka Numero Zeron tapaus on vain 200-sivuinen romaani, Eco saa mahtumaan siihen kosolti historiaa, Mussolinia ja fasismia ja journalismia ja monenkertaisia salaliittoja ja ties mitä eikä vastakohtia puutu.
    Elementin aseman määrää sen vastakohtaisuus systeemissä!
    ”Emme voi antaa kulttuurille liikaa palstatilaa”, sanoo haamulehden päätoimittaja.
Päällys:Roy Bishop, Martti Ruokonen.
    Lukijoita ei kiinnosta kirjallisuus vaan urheilu, ja viihde.
    ”Kulttuuriaiheet tulee... esitellä haastattelujen muodossa. Kirjailijan haastattelu on turvallista, sillä kukaan kirjailija ei puhu pahaa omasta teoksestaan, niin että lukijamme ei joudu kaunaisten ja ylenkatseellisten teilausten todistajaksi. Riippuu tietysti myös kysymyksistä, ei saa käsitellä liikaa itse teosta, vaan kirjailija kannattaa tuoda esiin ihmisenä, mielellään kaikkine omituisuuksineen ja heikkouksineen.”
    Onkohan Umberto Econ sarkasmi liikaa nykyajan (kulttuuri)journalisteille?
    Kirjoihin ei pidä uskoa, Eco kirjoitti, niitä pitää tutkia.
    ”Kun mietimme jotakin kirjaa, meidän ei tule kysyä itseltämme mitä se sanoo, vaan mitä se merkitsee.”

____________________________________________________________________

Satu Apo, Johanna Enckell, Osmo Kuusi, Eero Tarasti (toim.): Strukturalismia, semiotiikkaa, poetiikkaa. Gaudeamus, 1974.
Umberto Eco: Ruusun nimi. (Il nome della rosa, 1980.) Suom. Aira Buffa, 1983.
Umberto Eco: Numero Zeron tapaus. (Numero Zero, 2015.) Suom. Helinä Kangas. WSOY, 2015.

torstai 18. helmikuuta 2016

Kansat vaeltavat

[ohuita viivoja]

                                                                                                     Kyösti Salovaara, 2016.
Kansainvaellus?


Silloin kun ei ehdi tai jaksa syventyä johonkin, esimerkiksi ajattelemiseen, ei kannata näytellä että on tullut ajatelleeksi, että on tullut syventyneeksi...
    Tuo kuulostaa laiskaan miehen ja mielen puolustelulta. Siis laiskuuden puolustamiselta.
    Ainahan on aikaa ajatella.
    Siihen ei tarvita apuvälineitä, ei 4g yhteyttä, ei edes sähkövaloa.
    Riittää kun tallustelee rannalla tai istuu nojatuolissa.
    Miksi sitten ajatukseni jää pintaan kuin rantahiekkaan sujahtava vaahtopää?


Rantaa myöten vaeltava kansanjoukko on kyllä kummallinen näky.
    Paljaat jalat läpsyttävät vaimeasti laineiden ja laskuveden kovettamaa hiekkaa; aivan kuin eri kieliä puhuvat vaeltajat askeltaisivat sametilla tai silkillä päällystettyä asfalttitietä. Eri puolilta tulleet kävelevät yhteen paikkaan.
    Déjà-vu!
    He eivät ole matkassa Mooseksen johdolla Egyptistä Luvattuun maahan.
    He eivät vaella Mekkaan.
    He eivät tarvo lumessa pyytämään Iivana Julmaa uudestaan johtajakseen Sergei Eisensteinin komeassa elokuvassa, josta verkkokalvolle aikanaan jäi Iivanan koko valkokankaan täyttävä silhuetti pujopartoineen ja taustalla hänen luokseen vaeltavat pajarit.
    Ei, nämä tässä vaeltavat Playa del Inglesin hiekkarantaa Maspalomasin majakalle tai toisinpäin.
    Joka päivä aamukymmenestä auringonlaskuun saakka.
    Kuin jotakin pyhää toimitusta toistaen.


Pyhä toimitus?
    Hiekkarannalla vaeltaa monenlaisia ”kuppikuppikuntia”: saksalaisia, hollantilaisia, englantilaisia, ruotsalaisia ja jopa Pohjanmaalta etelään lentäneitä.
    Mutta nämä kuppikunnat eivät pakene mitään, ellei sitten pitkästymistä ja pimeää valoa Pohjolassa.
    Silmämäärin katsottuna liikkeellä on eläkeläisiä, varttuneita, pitkään taivalta tehneitä. Jalka nousee, polvi taipuu, vesi vierii varpaiden välistä.
    Rahalla saa ja "boeingilla" pääsee.
    Hotellin telkkarista tulee pelkästään ulkomaisia ohjelmia; ei yhtään espanjalaista tv-kanavaa ilmaiseksi. Ihme! Déjà-vu!
    Rahalla saa vuokratuksi oman pläntin omalle kuppikunnalleen merten takana, palmujen siimeksessä, pasaatituulten tuivertamalla rannikolla.
    Tämä kansainvaellus hedelmöittää ja virkistää... paikallista taloutta.


Ernest Hemingway seurasi sotakirjeenvaihtajana Kreikan ja Turkin sotaa vuonna 1922.
    Hän näki kuinka kreikkalaiset paetessaan Smyrnasta katkoivat kuormajuhdeiltaan jalat ja työnsivät ne sitten kuolemaan sataman rantaveteen.
    Hemingway vertasi eläinten kohtelua sittemmin härkätaisteluissa käytettävien hevosten kohtaloon. Pitääkö eläintä sääliä?
    Mutta pahan näkeminen johti Hemingwayn miettimään miten näkemästään pitää ja voi kirjoittaa, sillä sehän ei ole aivan yksinkertaista. Kirjoittamisen vaikeutta Hemingway kuvaa dokumentaarisen Kuolema iltapäivällä -teoksen alussa niin taitavin sanankäänteinen, että lukija haukkoo henkeään – tai jää ainakin miettimään mitä Helmingway sanoo.
    ”Moraalista en toistaiseksi tiedä muuta kuin sen verran, että moraalista on sellainen, mikä jälkeenpäin tuntuu hyvältä, ja moraalitonta sellainen, mikä jälkeenpäin tuntuu pahalta”, Hemingway kirjoitti.
    Hemingway taisi olla arkielämässä ikävä paskiainen sekä itseään kohtaan että ystävilleen, mutta kukapa kiistää hänen ajatuksensa kirkkauden kun hän Smyrnan kokemusten jälkeen tiivisti kirjoittamisen haasteen näin:
    ”Yritin silloin kirjoittaa, ja suurimmat vaikeudet olivat ensinnäkin todellisten tunteideni erottaminen siitä millaisia tunteita muut minulta odottivat ja siitä mitä minut oli opetettu tuntemaan ja toiseksi sen kuvaaminen, mitä todella tapahtui, mitkä seikat varsinaisesti aiheuttivat koetun tunteen.”
    Eikä kysymys ole vain kirjoittamisesta.
    Déjà-vu!
    On niin vaikea hyväksyä ajatusta, että ”minun” tunteeni eivät ole koko maailma. On niin työlästä katsoa yhtä aikaa kolikon molemmille puolille ja kertoa itselle ja muille mitä näkee ja miksi se tuntuu "joltakin".


Juupas-eipäs!
    Ihmiset muodostavat kuppikuntia, joiden ei tarvitse välittää muista kuppikunnista. Hyvä kuitenkin jos niiden annetaan olla omissa oloissaan. Kyllähän minua harmitti viime lauantaina eräässä ostoskeskuksessa, joka on täynnä ”saksalaisia” baareja ja ravintoloita (joissa soi yleensä reippaaniloinen lemmenmusiikki), kun niissä kaikissa näytettiin Bundesligan häntäpään ottelua samaan aikaan kun Englannissa pelattiin Arsenalin ja Leicesterin välistä huippuottelua.
    Mutta en voinut valittaa, oma syyni miksi asuin siellä missä saksalaiset kuppikunnat kokoontuvat. Muuten en valita, sillä saksalaisissa baareissa hinnat eivät nouse vaikka kotimaa on kaukana, toisin kuin suomalaisissa (joissa soi haikeansynkkä musiikki kadotetusta rakkaudesta), joihin hintataso tuodaan Suomesta eikä Espanjasta.
    Suomalainen ei halua kilpailukykyä edes aurinkoisilla rannoilla. Meikäläinen kansa surkuttelee ja alistuu, saksalainen nauttii ja vaatii.
    Juupas! Eipäs!


On omat tunteet ja kaverin tunteet ja muidenkin ohitse kulkevien.
    Ohitse kävellään, vastaan tullaan, menossa ollaan... majakalle päin.
    Helsingin Sanomissa on ollut muutamia hienoja artikkeleita suomalaisten mielipiteiden polarisoitumisesta - uudenlaisesta juupas-eipäs-kulttuurista; siitä kuinka vaikea yhteisestä todellisuudesta on piirtää yhteinen kuva, kaikkien hyväksymä.
    Paavo Teittinen mm. selvitti jokin aika sitten etteivät edes samasta koulusta ja samoissa yliopistoissa opiskelleet ja väitöskirjoja kirjoittaneet intellektuellit pysty esittämään yhtä, "oikeana" pidettyä kuvaa meikäläisen yhteiskunnan tilasta. Se johtuu kenties siitä, että kansantaloustiede ei ole "kovaa" tiedettä, mutta luulisi johtopäätösten mukailevan silti jotakin yhteistä, ainakin melkein tieteellistä käsitystä syistä ja seurauksista. Ääripäissä tiedemiehetkin ovat toisilleen vieraita pölvästejä.
    ”Vaikka taloustieteilijät vetelevät kuulijoidensa ihmeteltäväksi suoria viivojaan”, kirjoitti nyt tiistaina Antti Blåfield Hesarin pääkirjoitussivun kolumnissa, ”hekään eivät ole vain pisteitä janalla vaan ihmisiä pelkoineen, toiveineen ja ristiriitoineen.”
    Blåfield huomautti, että ainakin yhteiskunnan parhaimmiston – niiden joille on paljon annettu ymmärrystä – pitäisi kyetä rohkeasti kohtaamaan toista mieltä olevat ”kuunnellen ja ratkaisuvaihtoehtoja etsien. Se on edellytys sille, että päästään tasapainoiselle uudistusten tielle.”
    Kuullun ymmärtäminen on vaikeampaa kuin oman, vahvan mielipiteen esittäminen.
    Jos tiedemies ei tunnista eikä tunnusta inhmillisiä tunteitaan, hän räpiköi saman harhan ansassa kuin Hemingwayn luonnehtima toimittaja, joka luulee kirjoittavansa vain sen minkä näki, vaikka hänen sanoihinsa vaikuttaa yhtä lailla se mitä hän tuntee ja se mitä hänen pitäisi muiden mielestä tuntea.
                                                                         Kyösti Salovaara, 2016.
    Koska ihminen ei ole yksin maailmassa, hänen ajatuksensa ja tunteensa eivät ole hänen ”omiaan”.


Velvollisuuksia:
    Tarkkaile!
    Ajattele!
    Ymmärrä!
    Puhu!
    Kuuntele!
    Vaikene!

    (Ja kävele!)



Antti Blåfield: Jokaisella oma todisteensa. Helsingin Sanomat 16.2.2016.
Ernest Hemingway: Kuolema iltapäivällä. (Death in the Afternoon, 1932.) Suom. Tauno Tainio, tarkistanut Hilkka Pekkanen, 1962. 5.p 2012, Tammi.



torstai 11. helmikuuta 2016

Dyynien aika

[muutoksen muuttumattomuus]


                                                                                                     Kyösti Salovaara 2016.


Koillisesta käyvä tiukka pasaatituuli siirtää dyynien hiekkaa vuodessa 2-5 metriä länteen. Arvioidaan että liike pysähtyy noin viidensadan vuoden päästä.
    Ihmisen silmä ei huomaa liikettä. Tuskin valokuvastakaan pystyy erottamaan muutoksen: kumpujen kasvun ja tuhon, siirtymisen paikasta toiseen, pienien kanjonien ja uusien väylien avautumisen.
    Dyynien aika on muuttumaton muutos.
    Elämä taitaa olla samanlaista, isossa mittakaavassa, kaukaa nähtynä, mutta onneksi kukaan meistä ei ole niin kaukana tarpeeksi pitkään tätä katsomassa.
    Muutoksen muuttumattomuuden oivaltaminen saattaisi masentaa.


Jokin aika sitten kirjoitin, että viisaat ajattelijat ovat kauan sitten esittäneet kaikki merkittävät ajatukset, siis antiikin ajoista Raamatun kautta Shakespeareen.
    Mutta ilmaisivatko he myös sen mikä ihmisessä on vähemmän kunniakasta, vähemmän hyveellistä? Kuulimmeko heidän suustaan myös kaikkein pahimmat ja ilkeimmät ajatukset? Jos kuulimme, uskoivatko he kuitenkin hyvään? Että murhenäytelmässäkin on opetus oppia, sovitus sopia, uhraus joka kannattaa tehdä, koska niin ilma puhdistuu? Velvollisuus, hurskaus, uskollisuus, uhrautuminen!
    Enkä tällä tarkoita sitä että Shakespeare, esimerkiksi, kehtasi vääristellä Rikhard III:n hahmon niin vääntyneeksi, että siitä kuvasta tuli ajan oloon valheellinen totuus.
    Päältä katsoen näyttää, että ihminen on pitkään tiennyt mitä hyveet tarkoittavat; miten hyvässä valtiossa pitää hallintoa hoitaa ja ihmisen parasta vaalia. Myös murhenäytelmän säännöt on tiedetty, mutta näkökulma on aina sovituksen ja uhrautumisen muistavaa, pyhittävää.
    Kun luin C.J. Sansomin muhkean Matthew Shardlake -dekkarin Itsevaltias, missä kirjailija taitavasti ja historiantutkijan väsymättömällä uteliaisuudella kuvaa vuoden 1541 tapahtumia Yorkissa, jonne Henrik VIII teki mahtavan kuninkaankiertueen kukistaakseen lopullisesti pohjoisen kapinan ja voittaakseen entiset vanhakirkolliset kapinalliset puolelleen (ja uskonpuhdistuksen puolelle), tajusin kuinka suuri ristiriita oli sen välillä mitä hyveistä tiedettiin ja miten raaka, ahne ja kunniaton elämä pilkkasi niitä joka päivä Yorkshiren mutaisilla teillä ja kylissä syksyllä 1541.
    Hyveiden tietämisestä ei siis suoraan seurannut hyvä elämä.
    

Sansomin kuva Henrik VIII:n julmuudesta saattaa olla kärjistetty, ikään kuin korjausliike Shakespearen vääristämään kuvaan Rikhard III:sta, mutta vallan ja poliitikan ja omaisuuksien kahmimisen hillitön ”pahuus” lienee kovaa faktaa. Englantilainen yhteiskunta kävi prosessia, josta vasta myöhemmin siilautui pahin pois ja jäljelle jäi ”demokraattisten” hyveiden hallintomalli – mitä se sitten kaikkineen tarkoittaakin.
    Vähän naiivisti todeten: hyvä ajatus muuttuu teoiksi vasta kun teknologinen ja aineellinen todellisuus antaa siihen mahdollisuuden. Pelkkä ajatteleminen ei muuta maailmaa. Tarvitaan olotila joka mahdollistaa kaikille ihmisille vapauden ajatella ja toimia ilman totalitaarista komentoa ja pelkoa siitä, että väärä sana väärässä paikassa johtaa kidutuskammioon, niin kuin väärä mielipide Henrik VIII:n aikana johti Towerin piinapenkkiin.
    Kun Henrik VIII kävi Yorkissa syksyllä 1541 armahtamassa entiset kapinalliset, kaupungin virkamiehet ja maa-aateliset, hän tajusi että heistä oli hyötyä Tudorien uudella hallinnolle, siitä riippumatta mitä he olivat tehneet muutama vuosi aikaisemmin puolustaessaan katolista regimeä. Sansomin romaanin muuan hienoimmista yksityiskohdista kuvaa kuinka Yorkin kirkoista revitään viime tipassa katolisen ajan upeutta ilmaisevat lasimaalauksetkin irti, jotta Henrikin silmään ei osuisi entisen hallinnon väärä-uskonnollinen pohjavire.
    Kyynistä tai ei, virkamiehiä ei kannata koskaan vaihtaa olivatpa he palvelleet millaista hallintoa tahansa. Tämä tajuttiin Saksassa toisen maailmansodan jälkeen; Länsi-Saksan nousu perustui vanhan, natsiajan virkamiesten lojaalisuuten uudelle hallinnolle. Itä-Saksassa tähän ei niinkään uskottu joten demokratiaa piti odotella kymmeniä vuosia.
    Ironista on sekin etteivät amerikkalaiset, jotka yleensä hallitsevat historian lukemisen hienoudet, Irakissa muistaneet sen enempää Henrik VIII:n kuin Saksankaan kokemuksia.

                                                                                                    Kyösti Salovaara 2016.

Koillisesta käyvä tiukka pasaatituuli muokkaa dyynejä eikä kukaan tiedä tarkalleen millaisessa maisemassa ylihuomenna eletään.
    Hyvistä ja pahoista ajatuksista johtuu miettimään suomalaisenkin yhteiskunnan rakennetta.
    Yhtäällä ovat suvaitsevaiset, eliitti joka uskoo että ettei maailmassa ole mitään muuta kuin antiikin ajoista kertynyt hyvyys, idea paremmasta maailmasta. Tämä idea on niin väkevä, että kaikki ihmiset, varsinkin ne jotka eivät hyvän ideaa ymmärrä, pitää pakottamalla pakottaa noudattamaan sitä.
    Toisaalla ovat ne jotka eivät suvaitse mitään, antieliitti, jonka mielestä jokainen ihminen on faktisesti paha, täynnä egoistista ilkeyttä ja ahneutta. Suvaitsemattomien mielestä kenenkään ei pidä ajatella toisin. 
    Eliitti ja antieliitti kohtelevat yksilön ajatuksenvapautta yhtä kaltoin.
    Näiden ääripäiden väliin jää ihmismassa, joka hiekkadyynien tavoin ajautuu pasaatituulen työntämänä eteenpäin itsekään tietämättä missä mäki muuttuu notkoksi ja missä avautuu väylä kahden kumpareen välistä eteenpäin.
    Henrik VIII:n piti matkustaa vihamieliseen Yorkshireen sairaan kehonsa vaivoja säästämättä saadakseen kapinahenkisten kansanjohtajien tuen puolelleen. Nykymaailmassa riittää että presidentti tai pääministeri pitää televisiossa puheen: lopusta huolehtii irrationaalinen media, virallinen ja se epävirallinen. Johtajien pilkkaaminen ei ole pelkästään sallittua vaan jopa toivottua: "mehän" heidät valtaan nostettiin!
    Nykysuomessa kukaan ei tiedä etukäteen kuka tukee ketäkin ja millä hinnalla. Mieli muuttuu hetkessä ennen kuin pasaatituuli ehtii kääntyä tai vaimentua illan koittaessa. 
    Dyynien reunalla kävellessä hiekkaa lentää silmiin.
    Viisas kääntää selän, rohkea puree hammasta ja kääntyy koilliseen.
_____________________________________________________________________
C.J. Sansom: Itsevaltias. (Sovereign, 2008.) Suom. Ilkka Rekiaro. Otava, 2015, 2016.

PS. 13.2.2016
Kirjoittaja miettii asioita uudestaan vuorovetten paljastamalla hiekalla:

                                                                                                                         S.I. 2016.
Ajatusten tasapainottamista?

torstai 4. helmikuuta 2016

Mainingin ääni

[on ja katoaa]


                                                                                                    Kyösti Salovaara 2016.

Yöllä Gibraltarin salmen ranta näkyi veitsenterävänä; valoja, niiden ketjuja siinä missä Espanjan manner loppuu ja meri alkaa. Jossakin tuolla hämärämpi, utuisempi valojen aavistus, Afrikan kummallinen manner, kenties Casablancan katulyhdyt himmeät ja vaaralliset.
    Olen joskus seisonut rannalla, mäen päällä ja katsellut Afrikan rannikkoa. Se on aina yhtä etäinen, sumuinen, tuhansien värien yhteen sulattama.
    Nyt ihmettelen että sama outous näkyy myös ilmasta, kymmenen kilometrin korkeudesta.
    Europpa jää taakse, Eurooppa tässä. Kolumbuksen laivat odottavat yhä pasaatituulta.


Vuoden, sata vuotta, tuhat ja vieläkin kauemmin mainingit tulevat pohjoisesta ja särkyvien aaltojen kohina laavariutassa kuin rauhoittava lääke, tulee ja menee ja katoaa ja sitten taas päätä koskee tai nivelet valittavat.
    Mitä saadaan aikaiseksi jos jokainen maininki äänitetään, purkitetaan ja soitetaan kaikille jotka haluavat kuunnella? Äänittämällä syntyy toistoa, ja sehän on täysin naurettavaa sillä tuhat vuotta (miljoona vuotta) ja enemmän ja monta kertaa jokaisena tuntina mainingit sortuvat laavariuttaan eikä ääni pysy vaikka sen koko ajan kuulee.
    Aallon harjalla surfaaja seisoo hetken.
    Elämä ei kaipaa rajumpaa metaforaa eikä pysty... esittämään.


Olen lukenut Adams Sismanin kirjoittamaa John le Carré elämäkertaa.
    Voiko ihminen tehdä fiktiosta oman elämänsä tarinansa?
    En muista toista elämäkertaa, jossa tutkija niin usein osoittaa, että kirjailija puhuu asian vierestä kertoessaan omasta elämästään. Sismania luettuaan ihmettelee mihin oikeastaan voi ja pitää luottaa, koska tuntuu että le Carré on toistuvasti esittänyt myytin oma elämänään. Kuinka monta kertaa minäkin olen lainannut kirjailijan omia muistikuvia täytenä totena? Pitäisikö kaikki vanhat kirjoitukset käydä läpi ja esittää korjauksia?
    Muutama vuosi sitten kirjoitin esseen le Carrésta hänen täyttäessään 80 vuotta. Etsin monia uskottavalta tuntuvia lähteitä enkä voinut olla kertomatta tarinaa siitä kuinka le Carré Saksassa koki väkevästi Berliinin muurin rakentamisen, panssarit Berliinin kaduilla ja kuinka hän noista kokemuksista kirjoitti kuudessa viikossa kansainvälisen läpimurtoromaaninsa Mies kylmästä (1963).
    Nyt Sisman kertoo, että tämä kaikki on osittain fiktiota; että kirjailija teki romaaniaan paljon kauemmin eikä välitön yhteys Berliinin muuriin ole lainkaan itsestään selvää.
    Mihin tässä maailmassa pitäisi luottaa, kenen sana on sana sinänsä?
    Ihminen kertoo jotakin ja se toistuu kaikuna niin kauan ettei kukaan tiedä mitä on sanottu ja miksi. Le Carré on kirjoittamassa omia muistelmiaan, mutta kuka uskoo enää siihen mitä hän kirjoittaa?

Mainingit sortuvat laavariutttaan.
    Nyt, eilen, sata vuotta ja tuhat ja tuhat taas.
    Ääni syntyy, toistuu ja katoaa syntyäkseen uudestaan.
    Metafora elämälle, heiveröinen. Suuressa aallossa on paljon enemmän voimaa, liikettä, tuhon makua. 
    Surfaaja seisoo hetken... kellahtaa vaahtojen sekaan... nousee pystyyn kaatuakseen uudestaan. Vuoriston himmeä viiva. Ulapalta kuuluu kohinaa. Auto ajaa mäkeä ylös ja katoaa vuorien väliseen kanjoniin.
     Kahvilassa puhutaan monilla kielillä.

                                                      Kyöstin Salovaara 2016.
Kahvila piristää -
vaikka se olisi suljettu.