Postikorttimaisemassa

 [sovinnaisen realistisesti]

Kyösti Salovaara, 3.6.2021.
Suvannon kylä Kitisen rannalla
kylpee keskiyön auringon hellässä syleilyssä.

Suolla tuulee.

Hiljainen on kylätie.

Rahkasammal aava rannaton.

Metsässä ei liikahda lehtikään.

Suomi saa vapaapotkun.

- Korvaan tarttunutta.

Kitsch tarkoittaa massatuotettua, tavanomaista, huonolla maulla tehtyä, mutta vahvoja tunteita herättävää taideteosta tai esinettä… Ihmiset ostavat kitschiä, koska se herättää myönteisiä ja herkkiä tunteita. Kitsch toistaa samaa muualta otettua kaavaa, siinä ei ole luovuutta. Niinpä kitsch on taiteen klisee.

- Wikipedia.

Toisinaan, ei aina, vanhempaa tallaajaa huvittaa kriitikkojen ja esteetikkojen pakonomainen tarve luokitella taideteoksia. Silloin kun ei huvita, se ärsyttää.

    Kun kriitikko - tai muuten vaan muita parempi ihminen – ”tuomitsee” jonkun maalauksen toritaiteeksi, kitschiksi tai pelkästään sovinnaiseksi postikorttimaisemaksi, niin mitä hän oikeastaan sanoo?

    Toritaide ja postikorttimaisemat ovat yleensä naiivin kauniita, somia ja viehättäviä. Mikä tässä kauneudessa ja lapsellisessa hyvän näkemisessä ja sen toistamisessa ärsyttää kriitikkoa? Eikö hyvät tunteet olekaan sallittuja? Miksi pahaa tunnetta ja ristiriitoja herättävä maalaus on luovaa taidetta mutta hyvää tunnetta esittävä pelkkää kitschiä?

    Vai onko niin, että käydäkseen kriitikosta ja esteetiikan auktoriteetistä ihmisen pitää vetää tiukka raja oman näkemyksen ja massojen naiivin taidekokemuksen väliin?

    Se mikä näyttää kauniilta, ei voi olla taidetta, koska taiteen pitää esittää myös rumuus ja kriittisen taiteen ennen kaikkea hyytävä rumuus. Pitääkö taiteen siis pelästyttää? Luoda mielen sekasortoa?

    Onko tunteen eheys kitschiä?

Kyösti Salovaara, 2021.
Tunturien perusmaisema -
suomalaisuuden idealisoitu maisema?

Pieni ihminen ei kaikkea ymmärrä. Oikeastaan pieni ihminen ei ymmärrä juuri mitään - kunhan on, rakastaa, syö ja nukkuu, kunnes kuolee pois.

    Nykyään jokainen tallaaja on kuitenkin jos ei taiteilija niin toritaiteilija ainakin. Kauniista maisemasta näppäillään digikuvia. Niiden ottamiselle ei ole rajaa. Älypuhelimella näpätty esteettinen huomio viskataan nettiin ystävien, tuttavien ja vieraiden arvioitavaksi.

    Modernin toritaiteen, digitaiteen, yhteisesti sovittuun ideaan kuuluu etsiä maiseman kauneutta, ei rumuutta.

    No, se kyllästyttää. On sovinnaista kuin kahvipaketti.

    Tunturin luontopolulla tulee vastaan toinen tallaaja ja silläkin on kädessään kamera. Moi, se sanoo.

    Moi, minä vastaan ja kohta kamerat sanovat klik klik. Tunturin rinteillä näkyy valkoisia lumilaikkuja. Lämmintä on 25 astetta Celsiusta.

Kyösti Salovaara, 2021.
Aapasuon reunaa Pyhätunturin kainalossa.

Miksi puolustella ”taidetta” joka ei ole taidetta?

    Tyhmää kiukutella kitschin puolesta. Kliseet ovat tärkeitä yhteiskunnallisia viestejä, mutta ei niistä sovi taidetta vääntää.

    ”Sanalla kitsch on kielteinen kaiku, sillä sitä pidetään vain keskinkertaisena tai ala-arvoisena taiteena, tai jonakin aivan muuna kuin taiteena”, kirjoittaa suomalainen Wikipedian avustaja. ”Kitsch on markkinoiden ehdoilla tuotettua esineistöä, jossa on katsottavaa passiivisille silmille. Kitsch ei sisällä syvää sanomaa niin kuin taide. Kitsch ei ole monitulkintaista.”

    Englannikielisessä Wikipediassa postikorttimaisemien taiteeseen hurmaantunutta kohdellaan vielä kaltoimmin - kitschin rakastaja paljastetaan aivottomaksi tunteilijaksi.

    Herman Brochin mielestä kitschin olemus on matkimisessa. Imitoija ei välitä etiikasta. Tarkoituksena on kopioida kauneutta, ei hyvyyttä.

    Brochin maailmassa siis kauneus ei ole hyvää. Rumuus sitä vastoin kantaa eettistä sanomaa, hyvän viestiä. Miksi hyvä ei ole kaunista - ihmettelen.

    Wikipedian englanninkielinen avustaja tiivistää: ”Kitschissä on kysymys enemmän tarkkailijasta kuin siitä mitä tarkkaillaan.” Hän lainaa myös Roger Scrutonia, joka todistaa, että kitsch on valetaidetta, se ilmaisee valetunteita, sen tarkoitus on petkuttaa kuluttaja uskomaan, että hänellä on syvällisiä ja vakavia tunteita.

Kyösti Salovaara, 2021.
Kesäkuun 3. päivänä mittari näytti 25 plussaa.
Lumiläikät Pyhätunturin rinteillä yrittivät sinnitellä kesää vastaan.

Mistä esteettisesti valveutunut kriitikko tietää, mitä muut ihmiset ajattelevat? Mistä hän tietää kenellä on syvällisiä ja vakavavia tunteita ja kenellä ei? Mistä hän tietää millainen maalaus saa toisen ihmisen tuntemaan syvää iloa tai pelottavaa kauhua?

    Kaikkiin edellä esitettyihin kysymyksiin yksinkertainen vastaus kuuluu: Ei mistään!

    Ei ole mitään luonnontieteellistä keinoa mitata kahden eri ihmisen tunteiden syvyyttä ja vakavuutta eikä varsinkaan sitä miten tunteiden voimakkuus perustelisi taideteosten universaalia arvottamista, niiden asettamista hierarkiseen arvopuuhuun.

    Kun katselee ihmisten ottamia valokuvia, ja kuuntelee kuinka he innostuvat näkemästään kauneudesta, edellä lainattujen viisastelijoiden puhe kuulostaa falskilta. Ei kai se ole valekritiikkiä?

    Tai voihan olla, että me, suurin osa meistä tavallisella tiellä tallaajista on petkutettu uskomaan siihen mitä näemme, tuntemaan sitä mitä tunnemme, kuvittelemaan kauniiksi sellaisen mikä tosiasissa on rumaa ja vailla eettistä arvoa.

    Sartre kyllä sanoi, että Picasson mestariteos Guernica ei ole saanut yhtäkään sitä katsonutta ihmistä liittymään taisteluun oikean asian puolesta, mutta kenties Sartrekaan ei tajunnut, että kauneus ei ole katsojan silmässä eikä hevosen suussa.

Kyösti Salovaara, 2021.
Tunturisuon ankaruus, sen kauneus?

Tarvitaanko todellakin näin monta sanaa perustelemaan se, että saan edelleen ottaa valokuvia postikorttimaisemista?

    Ehkä, kenties, luultavasti. Aivan ilmeisesti.

    Mutta voipi olla niinkin, että ajattelen kuten Wikipedia haluaa minun ajattelevan, mutta piruuttani otan tunteettomia ja epäeettisiä maisemakuvia ollakseni edes hieman kapinassa.

    Siis että ryhdyn sovinnaista sovinnaisemmaksi esittääkseni itseni epäsovinnaisena?

    Tärkeää on huomata - ja minä myönnän että niin on - että pakinan koristuksena olevat valokuvat eivät ole taidetta vaan koristuksia, eräänlaista kitschiä, kauneuden imitointia vaan ei hyvän, mitä se hyvä sitten tarkoittaakin. Jos kuvista on tavoittavinaan jonkin tunteen, sitä ei pidä uskoa, koska se on todennäköisesti vääränlainen impressio.

    Aamusella kävelin erään suon poikki rakennetulla sorapolulla. Paikallinen polun rakentaja osoitti hienoa lappilaista sarkasmia nimettyään polun Joutavapoluksi.

    Joutaviahan tässä ollaan, kiireestä kantapäähän.

Kyösti Salovaara, 2021.
Vene Pyhäjärven rannalla.
Taustalla tunturien lumiläikkäiset rinteet.

Dyynien aika

[muutoksen muuttumattomuus]

                                                                                                     Kyösti Salovaara 2016.

Koillisesta käyvä tiukka pasaatituuli siirtää dyynien hiekkaa vuodessa 2-5 metriä länteen. Arvioidaan että liike pysähtyy noin viidensadan vuoden päästä.

    Ihmisen silmä ei huomaa liikettä. Tuskin valokuvastakaan pystyy erottamaan muutoksen: kumpujen kasvun ja tuhon, siirtymisen paikasta toiseen, pienien kanjonien ja uusien väylien avautumisen.

    Dyynien aika on muuttumaton muutos.

    Elämä taitaa olla samanlaista, isossa mittakaavassa, kaukaa nähtynä, mutta onneksi kukaan meistä ei ole niin kaukana tarpeeksi pitkään tätä katsomassa.

    Muutoksen muuttumattomuuden oivaltaminen saattaisi masentaa.

Jokin aika sitten kirjoitin, että viisaat ajattelijat ovat kauan sitten esittäneet kaikki merkittävät ajatukset, siis antiikin ajoista Raamatun kautta Shakespeareen.

    Mutta ilmaisivatko he myös sen mikä ihmisessä on vähemmän kunniakasta, vähemmän hyveellistä? Kuulimmeko heidän suustaan myös kaikkein pahimmat ja ilkeimmät ajatukset? Jos kuulimme, uskoivatko he kuitenkin hyvään? Että murhenäytelmässäkin on opetus oppia, sovitus sopia, uhraus joka kannattaa tehdä, koska niin ilma puhdistuu? Velvollisuus, hurskaus, uskollisuus, uhrautuminen!

    Enkä tällä tarkoita sitä että Shakespeare, esimerkiksi, kehtasi vääristellä Rikhard III:n hahmon niin vääntyneeksi, että siitä kuvasta tuli ajan oloon valheellinen totuus.

    Päältä katsoen näyttää, että ihminen on pitkään tiennyt mitä hyveet tarkoittavat; miten hyvässä valtiossa pitää hallintoa hoitaa ja ihmisen parasta vaalia. Myös murhenäytelmän säännöt on tiedetty, mutta näkökulma on aina sovituksen ja uhrautumisen muistavaa, pyhittävää.

    Kun luin C.J. Sansomin muhkean Matthew Shardlake -dekkarin Itsevaltias, missä kirjailija taitavasti ja historiantutkijan väsymättömällä uteliaisuudella kuvaa vuoden 1541 tapahtumia Yorkissa, jonne Henrik VIII teki mahtavan kuninkaankiertueen kukistaakseen lopullisesti pohjoisen kapinan ja voittaakseen entiset vanhakirkolliset kapinalliset puolelleen (ja uskonpuhdistuksen puolelle), tajusin kuinka suuri ristiriita oli sen välillä mitä hyveistä tiedettiin ja miten raaka, ahne ja kunniaton elämä pilkkasi niitä joka päivä Yorkshiren mutaisilla teillä ja kylissä syksyllä 1541.

    Hyveiden tietämisestä ei siis suoraan seurannut hyvä elämä.

    

Sansomin kuva Henrik VIII:n julmuudesta saattaa olla kärjistetty, ikään kuin korjausliike Shakespearen vääristämään kuvaan Rikhard III:sta, mutta vallan ja poliitikan ja omaisuuksien kahmimisen hillitön ”pahuus” lienee kovaa faktaa. Englantilainen yhteiskunta kävi prosessia, josta vasta myöhemmin siilautui pahin pois ja jäljelle jäi ”demokraattisten” hyveiden hallintomalli – mitä se sitten kaikkineen tarkoittaakin.

    Vähän naiivisti todeten: hyvä ajatus muuttuu teoiksi vasta kun teknologinen ja aineellinen todellisuus antaa siihen mahdollisuuden. Pelkkä ajatteleminen ei muuta maailmaa. Tarvitaan olotila joka mahdollistaa kaikille ihmisille vapauden ajatella ja toimia ilman totalitaarista komentoa ja pelkoa siitä, että väärä sana väärässä paikassa johtaa kidutuskammioon, niin kuin väärä mielipide Henrik VIII:n aikana johti Towerin piinapenkkiin.

    Kun Henrik VIII kävi Yorkissa syksyllä 1541 armahtamassa entiset kapinalliset, kaupungin virkamiehet ja maa-aateliset, hän tajusi että heistä oli hyötyä Tudorien uudella hallinnolle, siitä riippumatta mitä he olivat tehneet muutama vuosi aikaisemmin puolustaessaan katolista regimeä. Sansomin romaanin muuan hienoimmista yksityiskohdista kuvaa kuinka Yorkin kirkoista revitään viime tipassa katolisen ajan upeutta ilmaisevat lasimaalauksetkin irti, jotta Henrikin silmään ei osuisi entisen hallinnon väärä-uskonnollinen pohjavire.

    Kyynistä tai ei, virkamiehiä ei kannata koskaan vaihtaa olivatpa he palvelleet millaista hallintoa tahansa. Tämä tajuttiin Saksassa toisen maailmansodan jälkeen; Länsi-Saksan nousu perustui vanhan, natsiajan virkamiesten lojaalisuuten uudelle hallinnolle. Itä-Saksassa tähän ei niinkään uskottu joten demokratiaa piti odotella kymmeniä vuosia.

    Ironista on sekin etteivät amerikkalaiset, jotka yleensä hallitsevat historian lukemisen hienoudet, Irakissa muistaneet sen enempää Henrik VIII:n kuin Saksankaan kokemuksia.

                                                                                                    Kyösti Salovaara 2016.

Koillisesta käyvä tiukka pasaatituuli muokkaa dyynejä eikä kukaan tiedä tarkalleen millaisessa maisemassa ylihuomenna eletään.

    Hyvistä ja pahoista ajatuksista johtuu miettimään suomalaisenkin yhteiskunnan rakennetta.

    Yhtäällä ovat suvaitsevaiset, eliitti joka uskoo että ettei maailmassa ole mitään muuta kuin antiikin ajoista kertynyt hyvyys, idea paremmasta maailmasta. Tämä idea on niin väkevä, että kaikki ihmiset, varsinkin ne jotka eivät hyvän ideaa ymmärrä, pitää pakottamalla pakottaa noudattamaan sitä.

    Toisaalla ovat ne jotka eivät suvaitse mitään, antieliitti, jonka mielestä jokainen ihminen on faktisesti paha, täynnä egoistista ilkeyttä ja ahneutta. Suvaitsemattomien mielestä kenenkään ei pidä ajatella toisin. 
    Eliitti ja antieliitti kohtelevat yksilön ajatuksenvapautta yhtä kaltoin.

    Näiden ääripäiden väliin jää ihmismassa, joka hiekkadyynien tavoin ajautuu pasaatituulen työntämänä eteenpäin itsekään tietämättä missä mäki muuttuu notkoksi ja missä avautuu väylä kahden kumpareen välistä eteenpäin.

    Henrik VIII:n piti matkustaa vihamieliseen Yorkshireen sairaan kehonsa vaivoja säästämättä saadakseen kapinahenkisten kansanjohtajien tuen puolelleen. Nykymaailmassa riittää että presidentti tai pääministeri pitää televisiossa puheen: lopusta huolehtii irrationaalinen media, virallinen ja se epävirallinen. Johtajien pilkkaaminen ei ole pelkästään sallittua vaan jopa toivottua: "mehän" heidät valtaan nostettiin!

    Nykysuomessa kukaan ei tiedä etukäteen kuka tukee ketäkin ja millä hinnalla. Mieli muuttuu hetkessä ennen kuin pasaatituuli ehtii kääntyä tai vaimentua illan koittaessa. 

    Dyynien reunalla kävellessä hiekkaa lentää silmiin.

    Viisas kääntää selän, rohkea puree hammasta ja kääntyy koilliseen.

_____________________________________________________________________

C.J. Sansom: Itsevaltias. (Sovereign, 2008.) Suom. Ilkka Rekiaro. Otava, 2015, 2016.

PS. 13.2.2016
Kirjoittaja miettii asioita uudestaan vuorovetten paljastamalla hiekalla:

                                                                                                                         S.I. 2016.
Ajatusten tasapainottamista?