torstai 26. syyskuuta 2013

Andrea Hünnigerin tapaus

[Eräänlaisen journalismin anatomiaa]





Aina ei tule

Aina ei tule ajattelleeksi, että jokaisen sanomalehdessä julkaistun jutun on kirjoittanut ihminen, jolla on subjektiivinen näkemys maailmasta ja yhteiskunnasta.
     Painettuun sanaan on opittu luottamaan, ainakin silloin kun sana painetaan ns. laatulehteen. On totuttu siihen, että uutiset ja uutisia taustoittavat artikkelit ovat jotenkuten neutraaleja asenteeltaan ja puolueettomia yhteiskunnallisessa katsannossa. Hyvän journalismin on kuviteltu tasapainottelevan fiksusti yksityiskohtien ja kokonaiskuvan välillä.
     Näin vanhankaikaisen ”puhtaasti” journalismi ei kuitenkaan toimi. Nykytoimittajat saavat artikkeleissaan – eikä vain kolumneissaan – olla puolueellisia ja kiihkoilla jostakin asiasta makunsa mukaisesti. Kokonaiskuvaa ei tarvitse valottaa, riittää kun takertuu eksoottisiin ja värikkäisiin yksityiskohtiin. Menneisyydestä ei tarvitse välittää, sillä historia alkaa ”just ny”. Suhteellisuudentajusta viis, koska myös uutisartikkeleihin pitää saada draamaa.
     Jos draama puuttuu todellisuudesta, sepitettäköön se kirjoituksiin.


Viime maanantaina

Viime maanantaina Helsingin Sanomien urheiluosastossa julkaistiin Heikki Miettisen kirjoittama ”analyysi” HJK:n ja TPS:n välisestä jalkapallo-ottelusta otsikolla ”Stadin kundi Moren puski ratkaisun”.
     Reunustan ”analyysin” lainausmerkeillä, koska Miettisen artikkelissa ei pelistä puhuttu mitään. Ottelun ”selostus” keskittyi vain Valtteri Moreniin, joka teki kaksi maalia. Miettinen ei siis analysoinut jalkapallo-ottelua eikä kertonut sen vaiheista vaan teki henkilökuvan Morenista.
     Henkilökuvan huitaiseminen on toki helpompaa kuin analysoida jalkapallo-ottelua. Myös laatulehti täytetään nykyään ”henkilökuvilla”, koska sellaisen kirjoittamiseen riittää nauhuri ja hyvä työtuoli. Analyysi edellyttäisi ajattelua eikä ajattelu nyt vaan satu olemaan muodissa. Ei ajateltua journalismia kukaan kaipaa. (Eikö kukaan? Hemmetti.)
     Mutta jos turkulainen lukee Miettisen jalkapallojutun Turussa, niin mitä TPS:n kannattaja miettii kun HJK:n vastustajan pelistä ei kerrota mitään eikä pelin kulkuun puututa lainkaan?
     On hieman kummallista ettei edes laatulehti pyri tasapainoiseen todellisuuden kuvaukseen. Vai pelasiko HJK yksin? Jos pelasi, niin miten sen voitti jonkun, jota ei ollut olemassakaan.
     Kafkamaisen hauskaa.
     Hirvittävän tylsää puolueellista journalismia.
     (Haukottelen.)


Viime lauantaina

Viime lauantaina Helsingin Sanomat julkaisi melkein sivun mittaisen artikkelin otsikolla ”Nukkuvien puolueeseen liittyneet älyköt huolettavat Saksassa”.
     Artikkelissa Katarina Baer ja Tiina Rajamäki keskittyivät toistelemaan 28-vuotiaan Andrea Hünnigerin nihilistisiä ja ultraegoistisia ajatuksia yhteiskunnasta, demokratiasta ja kansanvallasta. Hesarin toimittajien mukaan berliiniläinen Hünniger kuuluu liittopäivävaalien alla päätään nostaneeseen koulutettujen, ”jopa älykköjen ryhmään, joka kertoo äänekkäästi, lähes ylpeänä jättävänsä äänestämättä”.
     Kuulenko (vai kuvittelenko kuulevani) Baerin ja Rajamäen äänessä silkkaa ihailua, kun he kirjaavat nuorehkon toimittaja- ja kirjailijanaisen idioottimaisia ajatuksia laatulehden sivulle?
     Hünniger väittää ettei hän muiden ikäistensä tavoin tule koskaan saamaan mitään eläkettä. Hän ei maksa veroja, koska omien sanojensa mukaan ei saa kohtuullista palkkaa, niin kuin ei (muka) kukaan muukaan hänen sukupolvestaan.
     Berliiniläinen älykkö sanoo, että käsitteet ”vähimmäispalkka, kotihoidontuki ja pelastuspaketti” ohittavat hänen minuutensa kuin meteoriitit ja että niistä puhuminen on elämälle vierasta. (Kenen elämälle?)
     Demokratian kehittymisen kivulias historia yleensä ja erityisesti Saksassa ei kiinnosta Hünnigeriä pätkääkään: ”Minun pitäisi kuulemma olla tyytyväinen naisena siitä, että ylipäänsä saan äänestää. Kuinka naisvihamielistä!”
     Kuinka tyhmää, Andrea!
     Älykköväen tyypillisellä kliseellä Hünniger – joka ei ole koskaan äänestänyt vaaleissa – kaipaa ”uusia foorumeita”, sellaisia ”helposti lähestyttäviä”.
     Joskus olisi kiva kuulla ns. älymystön suusta yksikin uusi ajatus. Oikea ajatus.
     Ajatus.
     (Jään kuulolle.)



Helsingin Sanomat 21.9.2013

En tiedä miksi

En tiedä miksi Baer ja Rajamäki valitsivat juuri Hünnigerin kaltaisen nihilistin kuvaamaan modernia saksalaista älymystöä, joka vieraantuu politiikasta. Ehkä siksi, että kauniisti meikatusta kauniista naisesta sai kauniin kuvan ravintola Borchardtin markiisikankaan alla Berliinin hyvinvoivalla Französische Strassella.
     Ruman ihmisen, naisen tai miehen suusta kuultuna artikkelin ajatukset olisivat kuulostaneet pelkästään rumilta.
     Tai ehkä hyvä (salaa kriittinen?) tarkoitus oli esittää kuinka ns. älymystö ja sen perässä keskiluokka ajautuu täydelliseen demokratian ja hyvinvointivaltion halveksuntaan. Kun oman egon ohitse ei näy mitään, kun omien korvien takaa ei kuuluu muuta kuin oma korskea ääni, kun yhteiskunta näyttää täysin historiamattomalta ja sattumanvaraiselta arvontakoneelta – kun yksilö ryhtyy pitämään itseään ylivertaisena ihmisenä, jonka ei tarvitse olla kiitollinen kenellekään eikä riippuvainen kenestäkään eikä mistään, ei historiallisessa eikä yhteiskunnallisessa katsannossa, niin silloin, juuri silloin hänen suustaan pulppuaa Andrea Hünnigerin esittämiä ajatuksia.
     Ehkä ne pitää ottaa vakavasti.
     Eikä vain Saksassa.
     Ehkä ne ennustavat jotakin mitä emme haluaisi kohdata.
     Pitääkö demokratian puolesta ryhtyä pelkäämään?
     Taas.



Saattaa olla totta

Saattaa olla totta (ja hyvä juttu tietysti), että auktoriteetit katoavat yhteiskuntaelämästä eikä niitä riitä enää muualle kuin Tanssii tähtien kanssa -ohjelman tuomaristoon.
     Moderni journalismi heijastaa samaa kehitystä. Individualismin voittoa auktoriteeteistä. Egon erkaantumista kollektiivisesta. Subjektin ylivaltaa objektiiviseen.
     Sanomalehti ei enää pyri antamaan luotettavaa, keskivälille sijoittuvaa selitystä maailman menosta. Keskimääräinen ”totuus” ei ole mielenkiintoinen. Individualistinen ja egoistinen journalismi julistaa kirjoittajiensa kolealla äänellä erkaantumista keskiöstä. Se hylkää harkitusti enemmistön äänen kosiskellessaan enemmistöä. 
     Tämä on paradoksi, jota moderni journalismi ei hevillä ratkaise edukseen. 

__________________________________________________________

Saksalaisesta menneisyydestä kirjoitin viime viikolla otsikolla Saksalainen patentti.

keskiviikko 18. syyskuuta 2013

Saksalainen patentti

[faktan ja fiktion rajankäyntiä ihmetellessä]


”Ei maailma tää ole hilloa, velliä,
siis teidän ei kelpaa laiskana kelliä;
se antaa kovia paloja purra,
ne tukehduttaa, jos niit´ ei murra .”

   -Goethe




O. Mannisen suomentama Johan Wolfgang von Goethen runomietelmä johdattelee saksalaisen viikon tunnelmiin.
     Tulevana lauantaina avataan Oktoberfestin hanat Münchenissä.
     Sunnuntaina Saksassa mitataan Hampurissa v. 1954 syntyneen, mutta DDR:ssä aikuiseksi kasvaneen Angela Merkelin poliittinen suosio.
     Alkuviikosta ajettiin ensimmäinen saksalainen Mersu Uudenkaupungin tehtaalta menestyksen aurinkoon. Voikkaalta maailmalle lähtenyt Sami Hyypiä vei tiistaina futisjoukkueensa Leverkusenista Manchesteriin. Tosin tappion kalkkia nauttiakseen.
     Onko suomalaisilla edelleen germaaninen kohtalonyhteys eurooppalaiseen todellisuuteen? Vai mennäänkö eteenpäin niin pragmaattisesti kuin sielu sietää?
     Saksa navigoi Euroopan taloudellisena moottorina ja rauhan barometrina, mutta onko siitä henkisen tien näyttäjäksi?


Göring rakensi toimistopalatsin Berliiniin


Sosialistinen haavekuva. Yksityiskohta seinämaalauksesta.


Helmikuussa 1935 ryhdyttiin Berliinin keskustaan rakentamaan Hermann Göringin johtamalle ilmailuministeriölle mahtavaa toimistorakennusta.
     Ernst Sagebielin suunnittelema rakennus oli valmistuessaan Euroopan suurin toimistorakennus. Mies vastasi myös Tempelhofin lentokentän mahtiarkkitehtuurista.
     Toinen maailmansota jakoi sitten Saksan ja Berliinin. Göringin toimistopalatsi jäi DDR:n (Saksan demokraattinen tasavalta, Itä-Saksa) puolelle.
     Vastasynnytetyn DDR:n pääministeri Otto Grotewohl palkkasi 50-luvun alussa Max Lingnerin maalaamaan sosialistisen saksan tulevaisuutta kuvittavan 18 metrisen seinämaalauksen Göringin rakentaman rakennuksen pohjoisen holvikäytävän seinälle. Seinämaalauksen kuvissa perheet ja työ, kaupunki ja maaseutu, työläiset ja johtajat kohtasivat toisensa idyllisessä sopusoinnussa. Kuin seinään jäykistetty haave.
     DDR:n aikana rakennukseen keskitettiin useita ministeriöitä. Göringin haamua ei kukaan pelännyt.
     Kun Berliinin muuri kaadettiin 1989 ja Saksa jälleenyhdistyi lokakuussa 1990, Göringin palatsin valtasi DDR:n kollektiivista omaisuutta yksityistävä virasto Treuhand, jota johti Detlev Rohwedder. Kun Punainen armeijakunta murhasi Rohwedderin, Göringin rakennuttaman toimistokompleksin nimeksi muutettiin Detlev-Rohwedder-Haus.
     Treuhandin tehtyä tehtävänsä, talo annettiin Saksan valtionvarainministeriölle.
     Max Lingnerin seinämaalaus muistuttaa ohikulkijaa faktan ja fiktion rajankäynnistä. Kuinka pitkälle propagandaa voi venyttää ennen kuin yhteys todellisuuteen katoaa?


Detlev-Rohwedder-Haus. Berliini 2011. KS.


 Propagandan välttämättömyys


”Voi olla, ettei meidän maassa kaikki suju / niin kuin pitäisi”, aloitti Bertolt Brecht runonsa Propagandan välttämättömyydestä (suom. Brita Polttila.) ”Mutta kukaan ei voi kiistää ettei propaganda ole hyvää.”
     Brecht kirjoitti runonsa paetessaan Hitlerin hallintoa muille maille.
     Myös Göringin konttoripalatsi sai osansa. Sillä ”valtaisa Göring / on julistanut itsensä kaikkien aikojen / suurimmaksi lumppuriksi / ja sijoittaakseen lumput rakentanut / keskelle pääkaupunkia / palatsin / joka on kaupungin kokoinen.”
     ”Hyvä propagandisti / tekee kaatopaikasta retkeilykohteen”, ivasi Brecht.
     ”Vielä yksi asia panee vähän epäilemään / propagandan tavoitteita: mitä enemmän meidän maassa / on propagandaa / sitä vähemmän on kaikkea muuta.”
     Sanoi ja kirjoitti Bert Brecht.
     Historian häijyä ja melkein traagisen epäoikeudenmukaista ironiaa on, että sodan jälkeen Brechtin ”uusi isänmaa”, Saksan demokraattinen tasavalta harjoitti ”parasta propagandaa”.
     Välttämätöntä varmaankin?


Luen hetkisen Ernst Reichin toimittamaa kirjasta DDR esittäytyy (Verlag Zeit im Bild Dresden 1966). Suomentajaa ei mainita.
     Hetki propagandaa faktion ja fiktion välisellä rajalla.
     Mitä tästä sanot, Bert?
     Kuuletko Bert?
     Bert!


Propagandan toteuttaminen- otteita


DDR:n tie kansalliseen uudestisyntymiseen

”Kun Hitlerin Saksa vuoden 1945 toukokuussa antautui ehdoitta Neuvostoliiton ja sen kanssa Hitlerin vastaisen liittoutuman muodostaneitten kansojen voittoisien armeijoitten edessä, koko Saksan kansalle tarjoutui mahdollisuus selvittää välinsä menneisyyden kohtalokkaitten voimien kanssa ja lähteä rauhalliseen tulevaisuuteen johtavalle tielle.”

”Saksan itäosassa hävitettiin vanha fasistinen valtakoneisto ja tilalle luotiin uudet, demokraattiset valtio- ja oikeuselimet. Luotettavat antifasistit, jotka olivat aktiivisesti taistelleet natsihallintoa vastaan, ottivat käsiinsä vastuulliset tehtävät valtio-, oikeus- ja talouselämässä.... Tämä oli mahdollista vain siksi, koska kansa oli ottanut kohtalonsa omiin käsiinsä Saksan itäosassa.”

Kaksi Saksaa

”Saksan demokraattisen tasavallan muodossa syntyi Saksan suvereeninen sosialistinen kansallisvaltio, joka harjoittaa fasismin, imperialismin ja militarismin vastaista politiikkaa. Sen sijaan Saksan liittotasavallasta muodostui valtio, jonka tuella varustelumonopolit nostettiin jälleen jaloilleen ja jossa jo Hitlerin aikaisessa valtiossa korkeissa tehtävissä olleet kostohenkiset ja militaristiset voimat ovat määräävissä valta-asemissa. Tämän valtion - Länsi-Saksan liittotasavallan – päämääränä oli jo alusta lähtien estää Saksan rauhanomainen ja demokraattinen kehittyminen ja sulkea tie sosialismille.”

”Saksan demokraattisen tasavallan yhdistäminen Länsi-Saksan liittotasavaltaan on aivan yhtä mahdotonta kuin yhdistää tulta ja vettä.”

Berliinin muuri

”Elokuun 13. pnä 1961 DDRn hallitus sulki yhteisymmärryksessä Varsovan sopimusvaltioiden kanssa Länsi-Berliinin vastaisen rajansa turvallisuuden ja rauhan takaamiseksi ja pystytti järjestyksen, joka on tavanmukainen jokaisen itsenäisen valtion rajoilla.”

DDR:n ulkopolitiikka

”DDR on tähän mennessä solminut yli 1000 kansainvälistä sopimusta, niistä 200 ei-sosialististen maitten kanssa. Se on osallisena yli 150 useampiosapuolisessa kansainvälisessä sopimuksessa ja on jäsenenä 11 valtion välisessä kansainvälisessä järjestössä. Sitä paitsi DDR on valtiollisten ja ei-valtiollisten laitosten ja yksityishenkilöitten kautta edustettuna 265 erilaisessa ei-valtiollisessa kansainvälisessä järjestössä.”

Oikeuslaitos

”Kaksi kolmasosaa tuomareista ja syyttäjistä on entisiä työläisiä ja talonpoikia... Kaikki oikeudenkäynnit ovat avoimia demokraattiselle julkisuudelle... Tällä hetkellä vain 65 prosenttia niistä tapauksista, joita voidaan pitää rangaistavina tekoina, käsitellään tuomioistuimissa. 35 prosenttia kaikista rangaistaviin tekoihin syyllistyneistä joutuu tehtaitten ja asuntoalueitten valittujen sovittelutoimikuntien eteen ilman virallista oikeudenkäyntiä.”

Työ ja naiset

”Saksan vapaitten ammattijärjestöjen liitto (FDGB) tuki koko voimallaan sitä suurta mielipiteitten vaihtoa, joka edelsi työn lakikirjan lopullista hyväksymistä parlamentissa vuonna 1961. Yli seitsemän miljoonaa DDRn työtätekevää keskusteli lähes 325 000 kokouksessa lakiluonnoksesta. He tekivät yli 23 000 anomusta ja ehdotusta.”

”Nainen on tasa-arvoinen DDRssä... Monet naiset hoitavat korkeita tehtäviä valtiokoneistossa ja talouselämässä. Kolme naista kuuluu valtion neuvostoon ja kolme on ministereinä. Yli 25 000 toimessa olevaa naista omaa korkeakoulusivistyksen. Tämä on 23,3 prosenttia kaikista korkeakoulututkinnon suorittaneista. Noin 120 000 naisella on ammattiopistosivistys. Joka viides kansanedustaja on nainen. Yli 15 000 naisvaliokuntaa, joissa on noin 85 000 jäsentä, tukee naisia ammatillisen lisäkoulutuksen ongelmissa...”


Uskonnosta

”DDRssä on nykyään 120 luostaria, joissa elää 3 000 uskonsisarta.... yli 15 000 maallikkokristittyä toimii kunnanvaltuustojen valittuina jäseninä, 56 pappia väestö on valinnut valtuutetuiksi kunnan-, piiri- ja piirikunnanneuvostoihin.”

Talous, teollisuus, yrittäminen

”DDR, jolla on korkealle kehittynyt teollisuus ja nykaikainen maatalous, kuuluu maapallon 10 merkittävimpään teollisuusmaahan.”

”Tuotantolaitosten siirtäminen kansan käsiin loi työtätekevien ja työn välille uuden suhteen... 1 625 432 työtätekevää kilpailee nimestä 'Sosialistisen työn kollektiivi´. DDRssä on 33 769 työ- ja tutkimusryhmää, joissa tiedemiehet ja tuotantotyöläiset työskentelevät käsi kädessä.”

”Vuonna 1964 oli 4 172 käsityöläisten osuuskuntaa. Käsityön (korkeintaan 10 työntekijää käsittävät verstaat) suoritukset ovat kohonneet yhteensä vuoden 1950 4,4 miljardista markasta pyöreästi 11,5 miljardiin markkaan vuonna 1964. Vuonna 1964 osuuskuntien suoritus nousi 4,38 miljardiin markkaan. Tämän lisäksi DDRssä on noin 11 000 yksityistä teollisuuslaitosta, joissa työskentelee noin 507 000 työntekijää.”

”Vuosi vuodelta on voitu asettaa sosialistisen maatalouden käyttöön enemmän nykyaikaisia koneita. Vuoden 1964 lopussa oli sen käytössä noin 117 000 traktoria, 13 800 leikkuupuimuria, 8 800 perunankorjuukonetta ja 5 000 juurikkaankorjuukonetta.”

”Kymmenet tuhannet maanviljelijät harrastavat nykyään iltaopiskelua... Myös talonpoikaisnaiset opiskelevat entistä halukkaammin ja toimivat johtavissa tehtävissä.”

Kulttuuri, henkinen virkistyminen, humanismi

”Kulttuuritalot, teattereiden vuositilausliput, kyläkerhot, maaseudun keskuskirjastot, radio ja myös televisio huolehtivat siitä, että maaseudun vuosisatainen kulttuurinen takapajuisuus katoaa.”

”Ammattiyhdistysten lomapalvelun välityksellä saattoi vuonna 1964 1 100 000 ihmistä viettää lomansa DDRn perinteellisillä lomaseuduilla. DDRn matkatoimisto välitti samaan aikaan 208 000 sisämaanmatkaa (ilman lyhytaikaisia matkoja) ja 456 746 matkaa sosialistisiin maihin. Kolmetoista vuorokautta kestävä lomanvietto Saksan vapaitten ammattiyhdistysten liiton nykyaikaisesti ja mukavasti sisustetuissa 1 211 lomakodissa on hyvin kohtuullinen.... DDRssä on 317 retkeily- ja vaeltajamajaa, joissa on yhteensä noin 20 000 paikkaa...      Noin 800 000 lasta virkistäytyy vuosittain tehtaitten lomaleireillä.”

”Vuoden 1945 jälkeen nykyisen DDRn alueella alkanut antifasistis-demokraattinen mullistus käsitti myös kulttuurielämän. Ensimmäistä kertaa Saksan historiassa kansanjoukoilla oli mahdollisuus päästä nauttimaan humanistisen maailmankulttuurin aarteista.”

Onko liikennevalomiekkonen, Ampelmann DDR:n kulttuurin kestävin "taideteos"?
Berliini 2011. KS.


3.10.1990


Hyvä propagandisti tekee kaatopaikaista retkeilykohteen, niinhän sinä kirjoitit Bert.
     Mutta et tainnut koskaan päästä lukemaan virallista dokumenttia siitä, kuinka hienon yhteiskunnan sosialistit loivat Saksaan, tuon antifasistisen DDR:n. Ei tietenkään ole sinun runojesi syytä, että propagandaa harjoitettiin myös sen jälkeen kun järjestelmä vaihtui totalitaarisesta totalitaariseen.
     Kenties fiktion ja faktion rajankäynti on vaarallisen sumeaa juuri totalitaarisessa valtiossa, missä kansalainen ei voi koskaan tietää kuka tiedon ja epätiedon on laskenut liikkeelle; hän ei pysty suodattamaan oikeaa tietoa väärästä. Huhut pitää lailla kieltää - tai piiskalla ja pyssyllä.
     DDRn kokeilu kesti noin 40 vuotta. Se on pitkä aika tylyssä lyhyydessään.
     Jos minulta kysytään, missä olin kun Kennedy ammuttiin tai Lennon murhattiin, vastaan että en tiedä, en muista.
     Mutta Saksan jälleenyhdistyessä olin taatusti Knossoksen palatsilla Kreetalla. Siellä vallitsi tuona päivänä jotenkin hilpeä tunnelma kun saksalaisten turistien ryhmät kiertelivät aurinkoisilla raunioilla. Muistan ihmetelleeni kreetalaisten suopeutta saksalaisia vieraita kohtaan. Ikään kuin saksalaisten laskuvarjojääkärien julman raju maihinnousu Kreetalle keväältä 1941 olisi tyystin unohdettu.
     Annettu anteeksi.

Silloin, syksyllä 1990 kaukana kotoa, olin kuulevinani historian eurooppalaisten siipien havinan.


Knossos 3.10.1990. KS.

torstai 12. syyskuuta 2013

Vähän kafkaa


[muutamia mietteitä Kafkan mietelmistä]


Silloin kun arkielämä näyttäytyy surrealistisena ja eksistentialistisena karusellina, johon olet päätynyt ikään kuin vahingossa ja josta et pääse pois tai karkuun vaikka kuinka yrittäisit, niin silloin sitä, sellaista elämää sanotaan kafkamaiseksi.
     Prahalainen, saksaksi kirjoittanut Franz Kafka (1883-1924) kirjoitti ahkerasti mutta julkaisi vähän. Häneltä jäi paljon kesken. Kesken jääneen hän uskoi ystävänsä Max Brodin tuhottavaksi, mutta tämäpä ei polttanutkaan Kafkan kirjoituksia vaan ryhtyi julkaisemaan niitä.
     Onko maailma surrealismissaan ja eksitentialismissaan muuttunut Kafkan päivistä?
     On varmasti.
     Entä onko ihmisen eksistentialistinen suhde maailmaan muuttunut?
     On ja ei?
     Miten niin – miten niin on ja ei?
     En minä tiedä.
     Miksi sitten kirjoitat jotakin mitä et tiedä?
     Miksikö?
     Huvikseni kai.


1.

Koska olen niin usein – näillä palstoilla ja varsinkin muualla – lainannut Kafkan mietelmiä, lienee aiheellista muistuttaa Kai Laitisen toimittamasta teoksesta Keisarin viesti (Otava 1969, 1989. Suom. Aarno Peromies), johon Laitinen on koonnut Kafkan novelleja, proosakatkelmia ja mietelmiä. Tässä teoksessa on myös mukana kuuluisa Kirje isälle, jota poika ei oikeasti koskaan autoritääriselle isälleen lähettänyt, pojan kirje jota isä ei koskaan
Kauko Allénin kansi
vuoden 1989 laitoksessa.
lukenut.
     Keisarin viestistä olen lähinnä ja yhä uudestaan lukenut teoksen kolmatta osiota, jolle on annettu otsikko Mietelmiä synnistä, kärsimyksestä, toivosta ja oikeasta tiestä. Varsinaisia mietelmiä teoksessa on runsaat sata.
     Max Brod ajatteli mietelmien kuvastavan Kafkan uskonnollisuutta. Monien tutkijoiden mielestä Brod oli väärässä. Kafka oli toki juutalaiskirjailija mutta ei uskonnollisessa mielessä, pikemminkin surrealistisessa.
     Mietelmäosion otsikko ei olekaan peräisin Kafkan kynästä vaan Max Brodin. Laitisen mukaan se kuvastaa enemmän Brodin uskonnollisuutta kuin Kafkan.
     Mietelmiä kirjoittaessaan Kafka tiesi sairastuneensa kuolemantautiin. Laitinen sanoo, että ”enemmän kuin uskon julistus ne ovat epätoivon inventaario”.
     Laitinen taitaa olla oikeasssa.
     Mutta jos Kafkan mietelmät inventoivat epätoivoa, mistä niiden huikea humoristisuus syntyy?



2.

”Tietystä pisteestä lähtien ei enää ole paluuta. Tämä piste on saavutettavissa.”

Laitinen lukee tämän mietelmän kirjoittajan elämäntilanteen, tuberkuloosiin sairastuneen Kafkan realistisena itsetuntemuksena. Entistä (tervettä) elämää on mahdoton saada takaisin; edessä on alamäki kuolemaan, elämän totaalinen vararikko, niin kuin Kafka toisaalla totesi.
     Mutta eikö Kafka myös sijoita mietelmään humoristisesti modernin tieteen ja matemaattisen ajattelun perusajatuksen siitä, että dynaaminen prosessi, entropia kulkee aina vain yhteen suuntaan. Pöydältä pudonnut kahvikuppi menee pirstaleiksi eikä pirstaleet koskaan palaudu ehjäksi kupiksi. Epäjärjestys synnyttää uudenlaista järjestystä mutta vain energiaa tuhlaamalla.
     Aika kulkee vain yhteen suuntaan.
     Jokainen aavalle merelle lähtenyt purjehtija tietää, että tietystä pisteestä ei voi palata kotisatamaan. Jokainen poliitikko tietää, että on päätöksiä joita on mahdoton perua. Jokainen taiteilija tietää että voi luoda teoksen, jonka jälkeen entinen elämä, ura, asema yhteisössä ei palaa ennalleen. Sellaisen teoksen tavoittelu on kiihottavan uhkarohkeaa.
     Kafkan humoristinen oivallus on siinä, että koska tuollainen piste on todella saavutettavissa, se myös saavutetaan.



3.

”Mikä onni on käsittää, että maa jolla seisot, ei voi olla niitä kahta jalkaa laajempi, jotka peittävät sen.”

Usein kaikkein parhain – ehkä älykkäin – vitsi on sanoa ääneen jokin itsestäänselvyys.
     Se johtuu siitä, että ihminen toivoo (alitajuisesti) että näkyvän arkipäiväisen todellisuuden takana on jokin isompi selitys, parempi perustelu, uskottavampi kertomus, romanttisempi aikomus.
     Kun harhan paljastaa, se naurattaa.
     Et ole omia jalkojasi isompi tekijä tässä isossa maailmassa, Kafka toteaa ja nauraa hiljaa itsekseen. Älä tuijota muniasi vaan katso maata jalkateriesi alla ja kysy itseltäsi: onko minusta miestä täyttämään edes tuo tila?
     Mutta toisaalta, Kafka lohduttaa, koska enempää ei tarvita kuin seisoa mitättömyydessä mitättömin jaloin, voit rauhoittua ja saada mielenrauhan. Jokainen askel tästä jonnekin on jo saavutus, pyrkimystä laajempaan itsetietoisuuteen.


4.

”Kuinka voi iloita maailmasta, paitsi jos pakenee sen luo?”

Yhdellä sanalla Kafka kiepauttaa itsestään selvyydelle hämärän ja mystisen antiteesin.
     Tietysti ihmisen pitää mennä maailman tykö, liittyä ihmisten joukkoon, kuulua yhteisöön, kaveriporukkaan, tikkaremmiin, maamiesseuraan tai ainakin katsella telkkarista BB:tä ja semmoista.
     Mutta miksi Kafka sanoo yhteisöön kuulumista ”pakenemiseksi”?
     Onko ihminen muka jokin aito kokonaisuus ilman yhteisöään, vailla ihmissuhteita?
     Onko absoluuttinen erakko lähtöpiste?
     Vai ihan Jumalasta erkanevaa?
     Lähettikö Jumala Jeesuksen ihmisten pakeille juuri tässä mielessä? Että voi iloita maailmasta vain pakenemalla sen luokse?
     Silläkö tavoin paratiisi pilattiin, mutta inhmillisyys luotiin ja saavutettiin?



5.

”Kaksi elämänalun tehtävää: Supista piiriäsi yhä ahtaammaksi ja käy yhä uudelleen tarkastamassa, ettet vain piileskele jossakin piirisi ulkopuolella.”

Jos maailmaan pakeneminen pelottaa, tässä ohje käpertyä itseensä ja unohtaa kaikki mikä voi uhata sinua ja minua. Siis meitä.
     Kyseessä on jatkuva prosessi.
     Toista se ja sinusta tulee täydellinen ihminen, tietämätön tollo joka tietää sen kaiken vähän mitä tarvitsee tietää. Ja mitä vähemmän tiedät ja mitä vähemmän huomioit ympäristöäsi, sen parempi sillä avarakatseisuus ja uteliaisuus ovat vaarallista ja tuhoavaa.
     Tietysti on hullunrohkeaa käydä itsensä ulkopuolella tarkastamassa tilanne. Mutta riski kannattaa ottaa.
     Tehtävää, itseensä käpertymistä, ohjaa tämäkin:
     ”Kaksi mahdollisuutta: tekeytyä äärettömän pieneksi tai olla sitä. Jälkimmäinen on täydellisyyttä, siis joutenoloa, edellinen alkua, siis teko.”



6.

”Häkki lähti etsimään lintua.”

Mistä johtuu etten koskaan tunne lukeneeni tätä mietelmää liian monesti?
     Miksi yhä nauran kun luen sen?
     Jos lintu on päässyt vapaaksi, lentänyt maailmaan, miksei se saa olla olla vapaana vaan tyhjäksi jäänyt häkki lähtee etsimään sitä?
     Miksei häkki tyydy osaansa?
     Ovatko vankilat olemassa täyttyäkseen?
     Tarvitaanko lintu siksi, että sen voi panna häkkiin?
     Onko yhteiskunta olemassa vain siksi, että ihminen, yksilö voidaan kahlita, panna häkkiin? Jos häkissä ei ole ketään, se lähtee liikkeelle ja etsii niin kauan että vangittava löytyy.
     Tai, ajatteleeko Kafka, että uskonto, tavat, sosiaaliset suhteet ovat häkki jota et pääse pakoon?
     Mitä kauemmaksi juokset, sitä kiukkuisemmin häkki seuraa sinua ja tavoittaa.


7.

Kirjoittaessaan häkistä, joka lähtee etsimään lintua, Prahassa asuva juutalaiskirjailija ei tiennyt, että hänen kolme sisartaan (Elli, Valli ja Ottla) katoaisivat muutaman vuoden päästä holokaustin kauhuihin saksalaisten keskitysleireillä.
     Häkki löysi lintunsa.

torstai 5. syyskuuta 2013

Haminalainen ruukkusalaatti Ivalossa


[Valmiissa maailmassa - 3]




Nykyaikana kaikki liikkuu.
     Lakkaamatta. Jatkuvasti. Toistuvasti.
     Pikitiet on tarkoitettu kulkemiseen. Junan pitää kiitää kiskoja pitkin asemalta toiselle. Lentokone nousee kiitoradalta taivaan sineen.
     Ihminen ja tavarat, ihmisen kulttuuri jättävät paikan ollakseen hetikohta toisaalla. Kosketuksia on tuhansia, miljoonia ja biljoonia. Kosketukset ovat fyysisiä ja virtuaalisia, nykyään, tänään ja huomenna.
     Verkkoja pitkin luikerrellessa aika menettää merkityksen. Ajatus on valoa nopeampaa verkossa, sanoipa Einstein mitä tahansa valon nopeudesta.
     Verkossa ei sentään liikuteta fyysisesti (ei vielä) tavaroita eikä sapuskaa eikä aseita sotimiseen, mutta tavaran tarve, nälän tunne ja viha leviävät somessa kuin valo, joka lähti alkupamauksesta eikä loppua näy.
     Kun valon loppu näkyy, katsomo tyhjenee.



Logistiikkaa jossain Kaamasen ja Karigasniemen välillä.
Jaakko Salovaara 2013.


Ivalossa hyvin varustettu marketti myy haminalaista ruukkusalaattia, lappeenrantalaisia karjalanpiirakoita (paistettu paikan päällä) ja paahtoleipää Uumajasta.
     Hämmästyisin, jos en olisi nähnyt maanteillä rekkoja, jotka yötäpäivää hoitavat logistiikkaa ihmisten tarpeisiin. Pelästyisin ajaa venäläisen rekan perässä, jos en tietäisi millä asioilla se liikkuu. Ihmisten asioilla – viemässä ja tuomassa, liikuttamassa kulttuuria paikasta toiseen.
     Nyt olen nähnyt miten Jäämeren rannoilta rekat kuljettavat lohia ruskaa leimuavien soiden läpi helsinkiläisiin ruokapöytiin. Ehkäpä ne paluumatkalla tuovat Haminasta salaattia ja Lappeenrannasta jäätyneitä piirakoita Pohjan perukoille. Niitäkin rekkoja osaan tielle liikkuvaksi kuvitella jotka hakevat Ranskasta patonkitaikinaa - se maistuu paremmalta kuin Suomessa leivottu.
     Tässä liikkeessä, tässä logistisessa hurlumheissä ei päällisin puolin ole mitään järkeä, mutta koska logistiikka on matematiikkaa, siitä täytyy löytää 
Tankavaara
Jaakko Salovaara 2013.
järjen hippusia. 
     Tankavaarassa muurahaiset osaavat ylittää suon ihmisen tekemiä pitkospuita pitkin.
     Laskuoppi ei valehtele valmiissa maailmassa. Pitkospuita pitkin pääsee, mutta ne ovat liian työläs logistinen väylä nykyihmisen tarpeisiin.
     Jos siis haluaa ihmetellä mihin maailma on menossa, ei kannata pelkästään tarkkailla Internetiä, vaan ajaa autolla Sipoon Bastukärriin, missä voi pysähtyä S-ketjun logistiikkakeskuksen viereen. Ja kohta sinne nousee lisää giganttisia rakennuksia, jolloin Pentagonin mahtirakennukset jäävät melkein suomalaisen keskusvaraston varjoon.
     Sapuskan jakeleminen on isompi homma kuin sotiminen valmiissa maailmassa.
     Siinä missä Internet hajauttaa, logistinen algoritmi luottaa hajautetun liikkeen keskitettyyn valvontaan. Hajautettu liike nojaa keskitettyyn suunnitelmaan. Liike ja sen suunnitelma verkossa.
     Liike ja tieto.
     Tieto liikkeestä.



Jäämeren rantaa Lakselvissä.
Kyösti Salovaara 2013.


Lähiruoka on muotia, mutta juuri kukaan meistä ei syö lähellä tuotettua, ja jos syökin, ruoka on kiertänyt pitkän (optimoidun) matkan tuottajalta sinun ruokapöytääsi.
     Ivalossa syön Inarin siikaa, mutta sitähän en tiedä mistä kala tulee ja minkä kautta.
     Jäämeren rannalta Gibraltarin salmeen eurooppalainen talous on yhteistä, niin kuin kylän kulttuuri oli kauan sitten. Samassa pöydässä syödään, samassa keittössä kokataan, samalla nuotiolla juorutaan.
     Monien mielestä tämä on paha juttu.
     Mutta en osaa pelätä talouden yhteyttä rajojen yli. Mikä siinä muka on pahaa? Miksen voisi syödä Ivalossa tai Inarissa, kun siellä vierailen, haminalaista salaattia ja ruotsalaista leipää ja nauttia espanjalaista punaviiniä?
     Jäämerellä on kylmää, Gibraltarilla hiki valuu.
     Siihen väliin jää koko Eurooppa, lämpimän ja kylmän kaikki vivahteet ja sävyt. Kuivunut tasanko, huikaiseva ruska, vehmaat laaksot.
     Tuota kaikkea yhdistävä rekka-autojen liike.
     Humanismin logistinen pohjavirta.



Yhteisellä reunalla. Gibraltarin salmi, Tarifa.
Kyösti Salovaara 2011.
_____________________________________________________

Pakinasarjan Valmiissa maailmassa aikaisemmat kirjoitukset: