[Eräänlaisen journalismin anatomiaa]
Aina ei tule
Aina
ei tule ajattelleeksi, että jokaisen sanomalehdessä julkaistun
jutun on kirjoittanut ihminen, jolla on subjektiivinen näkemys
maailmasta ja yhteiskunnasta.
Painettuun
sanaan on opittu luottamaan, ainakin silloin kun sana painetaan ns.
laatulehteen. On totuttu siihen, että uutiset ja uutisia
taustoittavat artikkelit ovat jotenkuten neutraaleja asenteeltaan ja
puolueettomia yhteiskunnallisessa katsannossa. Hyvän journalismin on
kuviteltu tasapainottelevan fiksusti yksityiskohtien ja kokonaiskuvan
välillä.
Näin
vanhankaikaisen ”puhtaasti” journalismi ei kuitenkaan toimi. Nykytoimittajat saavat artikkeleissaan – eikä vain kolumneissaan –
olla puolueellisia ja kiihkoilla jostakin asiasta makunsa mukaisesti.
Kokonaiskuvaa ei tarvitse valottaa, riittää kun takertuu
eksoottisiin ja värikkäisiin yksityiskohtiin. Menneisyydestä ei
tarvitse välittää, sillä historia alkaa ”just ny”.
Suhteellisuudentajusta viis, koska myös uutisartikkeleihin pitää
saada draamaa.
Jos
draama puuttuu todellisuudesta, sepitettäköön se kirjoituksiin.
Viime maanantaina
Viime
maanantaina Helsingin Sanomien urheiluosastossa julkaistiin Heikki
Miettisen kirjoittama ”analyysi” HJK:n ja TPS:n välisestä
jalkapallo-ottelusta otsikolla ”Stadin kundi Moren puski
ratkaisun”.
Reunustan
”analyysin” lainausmerkeillä, koska Miettisen artikkelissa ei
pelistä puhuttu mitään. Ottelun ”selostus” keskittyi vain Valtteri Moreniin, joka teki kaksi maalia. Miettinen ei siis analysoinut
jalkapallo-ottelua eikä kertonut sen vaiheista vaan teki
henkilökuvan Morenista.
Henkilökuvan
huitaiseminen on toki helpompaa kuin analysoida jalkapallo-ottelua.
Myös laatulehti täytetään nykyään ”henkilökuvilla”, koska
sellaisen kirjoittamiseen riittää nauhuri ja hyvä työtuoli.
Analyysi edellyttäisi ajattelua eikä ajattelu nyt vaan satu olemaan
muodissa. Ei ajateltua journalismia kukaan kaipaa. (Eikö kukaan?
Hemmetti.)
Mutta
jos turkulainen lukee Miettisen jalkapallojutun Turussa, niin mitä
TPS:n kannattaja miettii kun HJK:n vastustajan pelistä ei kerrota
mitään eikä pelin kulkuun puututa lainkaan?
On
hieman kummallista ettei edes laatulehti pyri tasapainoiseen
todellisuuden kuvaukseen. Vai pelasiko HJK yksin? Jos pelasi, niin
miten sen voitti jonkun, jota ei ollut olemassakaan.
Kafkamaisen
hauskaa.
Hirvittävän
tylsää puolueellista journalismia.
(Haukottelen.)
Viime lauantaina
Viime
lauantaina Helsingin Sanomat julkaisi melkein sivun mittaisen
artikkelin otsikolla ”Nukkuvien puolueeseen liittyneet älyköt huolettavat Saksassa”.
Artikkelissa
Katarina Baer ja Tiina Rajamäki keskittyivät toistelemaan
28-vuotiaan Andrea Hünnigerin nihilistisiä ja ultraegoistisia
ajatuksia yhteiskunnasta, demokratiasta ja kansanvallasta. Hesarin
toimittajien mukaan berliiniläinen Hünniger kuuluu
liittopäivävaalien alla päätään nostaneeseen koulutettujen,
”jopa älykköjen ryhmään, joka kertoo äänekkäästi, lähes
ylpeänä jättävänsä äänestämättä”.
Kuulenko
(vai kuvittelenko kuulevani) Baerin ja Rajamäen äänessä silkkaa
ihailua, kun he kirjaavat nuorehkon toimittaja- ja kirjailijanaisen
idioottimaisia ajatuksia laatulehden sivulle?
Hünniger
väittää ettei hän muiden ikäistensä tavoin tule koskaan saamaan
mitään eläkettä. Hän ei maksa veroja, koska omien sanojensa
mukaan ei saa kohtuullista palkkaa, niin kuin ei (muka) kukaan
muukaan hänen sukupolvestaan.
Berliiniläinen
älykkö sanoo, että käsitteet ”vähimmäispalkka, kotihoidontuki
ja pelastuspaketti” ohittavat hänen minuutensa kuin meteoriitit ja
että niistä puhuminen on elämälle vierasta. (Kenen elämälle?)
Demokratian
kehittymisen kivulias historia yleensä ja erityisesti Saksassa ei
kiinnosta Hünnigeriä pätkääkään: ”Minun pitäisi kuulemma
olla tyytyväinen naisena siitä, että ylipäänsä saan äänestää.
Kuinka naisvihamielistä!”
Kuinka
tyhmää, Andrea!
Älykköväen
tyypillisellä kliseellä Hünniger – joka ei ole koskaan
äänestänyt vaaleissa – kaipaa ”uusia foorumeita”, sellaisia
”helposti lähestyttäviä”.
Joskus
olisi kiva kuulla ns. älymystön suusta yksikin uusi ajatus. Oikea
ajatus.
Ajatus.
(Jään
kuulolle.)
En tiedä miksi
En
tiedä miksi Baer ja Rajamäki valitsivat juuri Hünnigerin kaltaisen
nihilistin kuvaamaan modernia saksalaista älymystöä, joka
vieraantuu politiikasta. Ehkä siksi, että kauniisti meikatusta
kauniista naisesta sai kauniin kuvan ravintola Borchardtin
markiisikankaan alla Berliinin hyvinvoivalla Französische
Strassella.
Ruman
ihmisen, naisen tai miehen suusta kuultuna artikkelin ajatukset
olisivat kuulostaneet pelkästään rumilta.
Tai
ehkä hyvä (salaa kriittinen?) tarkoitus oli esittää kuinka ns.
älymystö ja sen perässä keskiluokka ajautuu täydelliseen
demokratian ja hyvinvointivaltion halveksuntaan. Kun oman egon ohitse
ei näy mitään, kun omien korvien takaa ei kuuluu muuta kuin oma
korskea ääni, kun yhteiskunta näyttää täysin historiamattomalta
ja sattumanvaraiselta arvontakoneelta – kun yksilö ryhtyy pitämään
itseään ylivertaisena ihmisenä, jonka ei tarvitse olla kiitollinen
kenellekään eikä riippuvainen kenestäkään eikä mistään, ei
historiallisessa eikä yhteiskunnallisessa katsannossa, niin silloin,
juuri silloin hänen suustaan pulppuaa Andrea Hünnigerin esittämiä
ajatuksia.
Ehkä
ne pitää ottaa vakavasti.
Eikä
vain Saksassa.
Ehkä
ne ennustavat jotakin mitä emme haluaisi kohdata.
Pitääkö
demokratian puolesta ryhtyä pelkäämään?
Taas.
Saattaa olla totta
Saattaa
olla totta (ja hyvä juttu tietysti), että auktoriteetit katoavat
yhteiskuntaelämästä eikä niitä riitä enää muualle kuin
Tanssii tähtien kanssa -ohjelman tuomaristoon.
Moderni
journalismi heijastaa samaa kehitystä. Individualismin voittoa
auktoriteeteistä. Egon erkaantumista kollektiivisesta. Subjektin
ylivaltaa objektiiviseen.
Sanomalehti
ei enää pyri antamaan luotettavaa, keskivälille sijoittuvaa
selitystä maailman menosta. Keskimääräinen ”totuus” ei ole
mielenkiintoinen. Individualistinen ja egoistinen journalismi
julistaa kirjoittajiensa kolealla äänellä erkaantumista keskiöstä.
Se hylkää harkitusti enemmistön äänen kosiskellessaan
enemmistöä.
Tämä
on paradoksi, jota moderni journalismi ei hevillä ratkaise edukseen.
__________________________________________________________
Saksalaisesta menneisyydestä kirjoitin viime viikolla otsikolla Saksalainen patentti.