torstai 27. kesäkuuta 2013

Hemingway & Gellhorn


[Asiasta ja sen sivusta]




Kirjoja ja viihde-elektroniikkaa myyvän ranskalaisen tavarataloketjun Fnacin myymälä sijaitsee vilkkaan kävelykadun varrella Madridin keskustassa hieman Puerta del Solin aukiolta luoteeseen.
     Muutama viikko sitten ostin Fnacista Philip Kaufmanin ohjaaman tv-elokuvan Hemingway & Gellhorn (HBO 2012, n. 150 minuuttia. Varustettu suomalaisilla teksteillä). Vuonna 1936 syntynyt Kaufman tunnetaan hieman valtavirran laidalla toimivana ohjaajana (Valiojoukko, Olemisen sietämätön keveys, Henry ja June, Nouseva aurinko, Quills -syntiset säkeet) ja mm. Spielbergin Indiana Jonesien käsikirjoittajana.
     Tekisi mieli sanoa että Hemingway & Gellhorn sulauttaa yhteen hyvässä ja pahassa Kaufmanin aikaisempien elokuvien taiteelliset ja viihteelliset pyrkimykset, mutta en sano.
     Hyvä tiivistys tähän ”tosielämästä” repäistyyn taiteilijaelokuvaan löytyy Vulture-sivustolta. Siellä Matt Zoller Seitz huokailee ettei ole pitkään aikaan nähnyt amerikkalaista elokuvaa, joka olisi samanaikaisesti yhtä sävähdyttävä ja naurettava, yhtä kliseinen ja kekseliäs, yhtä tyhmä ja nokkela kuin Hemingway & Gellhorn. ”Tällaisia elokuvia ei enää tehdä. Eikä ole koskaan tehtykään.”
     Jos amerikkalaisten vasemmistokirjailijoiden myrskyisä suhde toisiinsa ja 1930-luvun poliittiseen todellisuuteen kiinnostaa, elokuva kannattaa katsoa, sen ilmeisistä heikkouksista ja puutteista huolimatta.  
     Sitä paitsi: katsoin filmin kahdesti enkä toisellakaan kerralla pitkästynyt.


martha gellhorn martha gellhorn
Martha Gellhorn (1908-98) tapasi Ernest Hemingwayn (1899-1961) Key Westissä vuoden 1936 lopulla. Gellhorn oli samana vuonna julkaissut kiitetyn, realistisen pienoisromaanin lama-ajan Yhdysvalloista ja Hemingway keskittyi ryyppäämiseen, kalastamiseen ja metsästämiseen. Hän ei ollut moneet vuoteen julkaissut yhtään romaania. Kirjavan sataman käsikirjoitus odotti julkaisemista.
     Elokuvan ensimmäinen (kiinnostavampi) puolisko tapahtuu Madridissa, Espanjan sisällisodan keskellä, pääosin hotelli Floridassa missä Hemingway pitää hoviaan kansainvälisille lehtimiehille. Gellhornista (Nicole Kidman) ja Hemingwaystä (Clive Owen) tulee rakastavaisia, ja Hemingwayn avulla Gellhornista ”syntyy” sotakirjeenvaihtaja, joka ei kirjoita rintamista, strategiasta, äkseerauksesta eikä tankeista ja lentokoneista vaan tavallisista ihmisistä joiden niskaan pommit putoavat, jotka menettävät lapsensa tai puolisonsa raunioituvissa kaupunkikortteleissa.
     Espanjan tapahtumia punoo yhteen hollantilaisen Joris Ivensin (Lars Ulrich) elokuvahanke Espanjan maa (1937), jota Hemingwayn lisäksi on tekemässä Hemingwayn ystävä, amerikkalainen modernisti ja vasemmistokirjailija John Dos Passos (David Strathairn).
     Elokuvassa elokuva valmistuu, Gellhorn päätyy Madridissa Hemingwayn sänkyyn ja Dos Passos riitaantuu Hemingwayn kanssa lopuksi elämäänsä.
     Filmin tapahtumat kerrotaan Gellhornin (puolueellisin) silmin. Hän muistelee 1930-luvun tapahtumia joskus 1990-luvun taitteessa. Gellhornin silmissä Hemingway on narstinen paskiainen, joka kidutti melkein sadistin tavoin ystäviään ja itseään. Ehkä itseään enemmän kuin ystäviään.
     Jännittävää on huomata, että tässä elokuvassa on vain särkyneitä suhteita, koskivatpa ne ihmisyksilöiden tai ihmisjoukkojen välisiä suhteita.
     Monista sodista kirjoittanut Gellhorn perustelee uraansa: ”Elämässä minua on aina kiehtonut se mikä tapahtuu ulkopuolella. Toiminta.”


on harmi  on harmi
On harmi, että elokuvan käsikirjoittajat (Jerry Stahl, Barbara Turner) poimivat Hemingwayn elämästä kliseisemmät anekdootit, jotka sitä paitsi eivät aina välttämättä ole tosia lainkaan.
     Tällainen on mm. väite - jota Hemingway mielellään levitteli - että F. Scott Fitzgerald näytti Hemingwaylle miestenhuoneessa penistään saadakseen selville, onko se riittävän iso. Ilmeisesti kohtaus on satua. Mutta kaikkihan kaskun ovat kuulleet. Siksi se kannattaa kertoa taas. Vai?
     Kun kuvaruutuun ilmestyy lehtimiehistä ja sotarintamalta kuvia ottava unkarilainen mestarikuvaaja Robert Capa, katsoja alkaa pelätä ettei vain kohta näytetä sitä kuuluisaa kuolevan tasavaltalaissotilaan valokuvaa; ja niin tietysti tapahtuu kun kansainvälinen journalistisakki pääsee seuraamaan sotatapahtumia maaseudulle, keväällä 1937.
     Tuon kuvan autenttisuudesta on käyty paljon keskustelua, varsinkin kun tuolloin ei noissa maisemissa ollut sotatapahtumia, joita Capa olisi päässyt kuvamaan. On myös väitetty ettei sotilas kuole vaan haavoittuu toiseen jalkaansa. Wikipedian mukaan muuan japanilainen tutkija on tänä vuonna todistanut ettei kuolevan tasavaltalaissotilaan kuva edes ole Capan ottama vaan hänen kollegansa ja rakastettunsa Gerda Taron.
     Tietenkin elokuva on vain elokuvaa, mutta kun kerrotaan niin ristiriitaisesta hahmosta kuin Hemingwaystä, tarinan kertojan odottaisi ohittavan kuluneimmat kliseet ja paneutuvan ristiriidan syihin ja seurauksiin. Ainakin yrittävän paneutua.
     Mutta: Martha Gellhornin sisimpään Kaufman ei pääse kiinni juuri lainkaan. Se saattaa johtua kohteesta. Gellhornin sanoin: vain ulkopuolinen maailma on kiinnostavaa.


Nicole Kidman  Nicole Kidman
Nicole Kidman on sinänsä loistava Martha Gellhornin roolissa, kylmä ja viettelevä yhtä aikaa. Kidman on näyttelijä joka kameleontin tavoin asettuu rooliinsa. Samalla tavalla kuin vaikkapa Daniel Day-Lewis moniin ikimuistettaviin rooleihinsa.
     Tarina on kuitenkin epätasapainossa, niin kuin vähän Clive Oweninkin Hemingway-hahmo, siinä mielessä että Gellhornin kuva on siloiteltu, hänen motiivejaan ei oikeastaan paljasteta eikä epäillä, toisin kuin Hemingwayn brutaaleja ja itsekkäitä motiiveja, joilla elokuvan tekijät herkuttelevat.
     Elokuvan alussa ikääntynyt Gellhorn tunnustaa, että hän oli varmaankin maailman huonoin petikumppani. ”Olin koko elämäni ajan typerästi sitä mieltä, että seksi on niin tärkeää sitä haluaville miehille, että sen pihtaaminen olisi ollut kuin leivän eväämistä nälkäiseltä, itsekäs teko.”
     Tunnustus tuntuu rehelliseltä – ja tästä paljastuksesta huolimatta elokuvassa on pari todella sensuellia ja intohimoista seksikohtausta – mutta Gellhornin motiivia seksisuhteisiin Kaufman ei ilmaise suoraan; siis sitä että Gellhorn käytti häikäilemättä monia miehiä kirjailijanuransa edistämiseen. Ja kun Kaufman unohtaa tämän motiivin, ja sen että Gellhorn tiettävästi oli omituisen kykenemätön seksuaalisiin tunteisiin, ei Hemingwayn raivo Gellhornin hylätessä hänet tunnu perustellulta. 
     Kymmenen vuoden suhde päättyy Hemingwayn itsesääliin ja syytöksiin naisen tekemästä ”taiteellisesta” petoksesta, kirjoittajan kyvyn varastamisesta. Syytökset ehkä pitävät paikkansa, mutta elokuvan esittämän tarinan sisällä ne tuntuvat perustelemattoman narsistisilta.
     Vuoden 1936 paikkeilla Hemingwayn elämä oli alamäessä. Muuan kirjoittaja on arvellut, että pakonomaisen ryyppäämisen ja machomaisten naisseikkailujen syypäänä oli Gertrude Steinin julkaisema epäily Hemingwayn pelkuruudesta tunnustaa itsessä piilevä homoseksuaalisuus.
     Jos Hemingwayssa tällainen puoli oli - ja postuumisti vuonna 1986 julkaistu biseksuaalisuutta kuvaava romaani Käärme paratiisissa antaa luvan uskoa että oli – Kaufman käsikirjoittajineen hukkaa ristiriitaisen miehen syväkuvan melskaavasti käyttäytyvän ja kaskuja suoltavan Hemingwayn pinnalliseen elokuvahahmoon.


scott fitzgerald   scott fitzgerald
”Scott [Fitzgerald] oli siihen aikaan poikamainen olento”, Hemingway kirjoitti muistelmakirjassaan Nuoruuteni pariisi (A Moveable Beast, 1964. Suomennos Jouko Linturi samana vuonna.), ”ja hänen piirteissään oli jonkinmoista komeuden ja pikkusievyyden sekoitusta. Hänellä oli hyvin vaaleat aaltoilevat hiukset, korkea otsa, kiihkeästi pälyilevät hyväntahtoiset silmät ja herkkä leveä iiriläisuu, joka olisi ollut tytön suuna kaunis. Hänen leukansa oli hyvän muotoinen ja korvansa tasasuhteiset ja hänellä oli siro, milteipä kaunis virheetön nenä. Näistä piirteistä ei sinänsä vielä olisi luullut syntyvän sievyyttä, mutta sievyyden vaikutelman loivatkin hänen kasvojensa väri, hiusten harvinainen vaaleus ja hänen suunsa.”
     Kuvasiko Hemingway tässä rakastettuaan? Vai ystäväänsä? Vai molempia?
     Oliko Gertrude Stein siis oikeassa?
     Mutta ystävyyssuhteensa F. Scott Fitzgeraldiin Hemingway tuhosi yhtä varmasti kuin suhteet naisiinsa ja muihin kirjailijaystäviinsä, kuten Sherwood Andersoniin ja Dos Passosiin.
     Tosin välirikon jälkeen, mikä myös elokuvassa tulee ilmi, Hemingway piti Key Westin kodissaan piirongin päällä kehystettyä valokuvaa itsestään Fitzgeraldin seurassa. Ehkä salainen rakkaus kyti sittenkin.
     En tiedä onko liian kevymielistä väittää, että Hemingway rikkoi ihmisuhteensa taiteilijaystäviinsä korostaakseen omaa taiteilijaminäänsä, mustasukkaisuudesta muiden onnistumisia kohtaan. Tai pelosta että nämä onnistuvat häntä paremmin.
     Näin ainakin voi epäillä käsillä olevan elokuvan perusteella Hemingwayn suhteesta Gellhorniin, josta kasvoi merkittävä kirjailija ja sotakirjeenvaihtaja. Näin voi epäillä myös suhteesta John Dos Passosiin, joka vuonna 1936 julkaisi merkittävän ja suurenmoisen U.S.A-trilogiansa kolmannen romaanin The Big Money. Elokuvassa Hemingway pilkkaa Dos Passosia pelkuriksi ja ivailee sillä, että Dos Passos oli saanut kuvansa Time-lehden kanteen. Hemingway sanoo sadistisesti, että Dos Passosin kannattaa jättää sotahommat muille (metsästäjille, eläinten tappamiseen tottuneille miehille), koska myös pelkuri voi kirjoittaa hyviä romaaneja. ”Painu siitä kirjoittamaan”, Hemingway komentaa. Jätä miehet sotimaan miesten sotia.
     Hemingwayn kaksijakoista luonnetta kuvaa esikoisromaanin Ja aurinko nousee (1926) liittyvä tapahtuma.
Siihen aikaan Fitzgerald ja Hemingway olivat vielä parhaita kavereita.
     ”Scott ei nähnyt romaaniani ennen kuin olin huhtikuun lopulla lähettänyt täysin uudestikirjoitetun ja lyhennellyn käsikirjoituksen Scribnersiin”, Hemingway muisteli Nuoruuteni Pariisissa. ”Muistan pilailleeni siitä hänen kanssaan ja hänen olleen huolissaan ja ylen avulias niin kuin aina työn tultua valmiiksi. Mutta uudestikirjoituksen aikana en kaivannut hänen apuaan.”
     Hemingwayn valheellisuus kauhistuttaa.
     Tosiasiassa Fitzgerald laati Hemingwaylle kymmenen liuskan mittaisen arvion käsikirjoituksesta ja ehdotti mm. leikkauksia romaanin alkuun ja Hemingway toteutti muutokset Fitzgeraldin ehdottamalla tavalla.


marketta mattila  marketta mattila
Marketta Mattila kirjoitti tuoreessa Kanava-lehdessä (nro 4/2013) tv-sarjasta Vallan linnake ja lainasi jutussaan tv-sarjan käsikirjoittajaa Adam Priceä: ”Kiinnostavaa draamaa syntyy, kun kaikki ovat oikeasssa.”
     Tämä ohje kuulostaa mainiolta koskipa tarina ihmisten välisiä suhteita tai ihmisryhmien välisiä yhteiskunnallisia ja poliittisia suhteita.
     Hemingway & Gellhorn ei pysty kummallakaan alueella noudattamaan Pricen ohjetta.
     Yksi Yhdysvaltain merkittävimmistä kirjailijoista, John Dos Passos (1896-1970) saa filmissä kummallisen kohtelun. Sekä Gellhorn että Hemingway halveksivat Dos Passosia, Gellhorn ehkä poliittisista syistä, Hemingway taiteellisista. Ohjaaja tuntuu olevan Hemingwayn kanssa samaa mieltä. Lyödään liian pehmeää miestä.
     Dos Passosin moderni läpimurtoromaani Suurkaupungin kasvot (Manhattan Transfer) ilmestyi 1925. Kokeellisen, vasemmistosävyisen U.S.A-trilogian teokset The 42nd Parallel (1930), Nineteen Nineteen (1932) ja The Big Money muodostavat kokonaisuuden, jota Alfred Kazin myöhemmin vertasi muihin aitoamerikkalaisiin suuriin keksintöihin - Wright-veljesten lentokoneisiin, Edisonin levysoittimeen, Luther Burbankin kasvihybrideihin, Thorstein Veblenin sosiaalianalyyseihin ja Lloyd Wrightin ensimmäisiin toimistorakennuksiin. Myös Jean-Paul Sartre huomasi Dos Passosin romaanien merkityksen. Vuonna 1938 Sartre julkitoi, että Dos Passos on”aikamme merkittävin kirjoittaja.”
     Ei ihme että Hemingway oli kateellinen (Kazinista ja Sartresta tietämättään) Dos Passosille.
     Kummallista tietenkin on, että Dos Passosin realistinen ja kaunistelematon romaani Espanjan sisällisodasta Adventures of Young Man (1939) on unohtunut täysin ja jäänyt Hemingwayn romanttisen sadun Kenelle kellot soivat varjoon – siitä huolimatta että se, kuten George Packer totesi The New Yorkerissa lokakuussa 2005, paremmin kuin Hemingwayn romaani ilmaisee miltä elämä todella tuntui 1930-luvulla.
     Yhtä kummallista on ettei U.S.A trilogiaa ole koskaan suomennettu vaikka se on yhtä merkittävä, kokeellinen ja eriskummainen kaunokirjallinen taideteos kuin esimerkiksi Alfred Döblinin Berlin Alexanderplatz.


pidän kommunisteista pidän kommun
”Pidän kommunisteista sotilaina. Pappeina vihaan heitä”, Hemingwayn kerrotaan sanotaan.
     Madridissa keväällä 1937 Hemingwayllä oli mainiota suhteet kansainvälisiin kommunistehin jotka asuivat samassa hotellissa kuin Hemingway ja lehtimiesporukka. Neukkujen komissaarien ja Espanjan tasavallan hallituksen suosiollisella avulla Hemingwayn pystyi Madridissa sodan keskellä nauttimaan koko ajan kaupungin parasta brandyä ja maukkainta ruokaa.
     Tasavaltalaisten joukoissa taisteli myös José Robles (elokuvassa nimellä Paco Zarra, näyttelijänä Rodrigo Santoro), joka tuli aristokraattisesta perheestä. Joris Ivensin filmatessa dokumenttielokuvaa maaseudulla, Ivens totesi saaneensa talteen filmin parhaan kohtauksen kun Paco Zarra (Robles) ratsasti kumpujen yli taistelijoidensa seuraamana.
     Mutta José Roblesia ei valmiista filmistä löytynyt.
Ivens noudatti Moskovan ohjeita. Dos Passosin tavoin Robles oli vääräuskoinen sosialisti.
     Robles oli 20-luvulla Yhdysvalloissa maanpaossa. Silloin hän mm. käänsi Dos Passosin romaanin Suurkaupungin kasvot espanjaksi. Wikipedian mukaan käännöstä pidetään esimerkillisenä.
     Miehistä tuli parhaimmat ystävät.
     Kaufmanin elokuvassa Robles (Zarra) tapetaan Moskovan käskystä. Hän syytetään vakoojaksi. Yht'äkkiä Robles (Zarra) katoaa madrilaiselta sotanäyttämöltä.
     Kun Dos Passos saa tietää mitä on tapahtunut ja kuinka vähän kommunistien terrorismi Hemingwaytä koskettaa, ja kun Ivens ja Hemingway poistavat Roblesia käsittelevät otokset filmistä, Dos Passos rikkoo välinsä Hemingwayhin ja vasemmistointellektuelleihin.
     ”Ihmisiä katoaa sodassa joka päivä”, Hemingway tyytyy sanomaan kun Dos Passos suree kadonnutta Paco Zarraa (Roblesia).
     George Packer lainaa The New Yorkerissa Dos Passosta, jonka kerrotaan sanoneen Hemingwaylle, että ” kysyn koko ajan itseltäni, mitä hyötyä on taistella kansalaisvapauksien puolesta, jos prosessissa tuhoamme kansalaisvapaudet?”
     Hemingwayn vastaus oli tyly: ”Paskan vapaudet. Oletko meidän puolella vai meitä vastaan?”


kaufman ei   kaufman ei 
Kaufman ei siis pysy Adam Pricen ehdottamalla reitillä: kiinnostavin tarina syntyy siitä että kaikki ovat oikeassa.
     Espanjan sisällisotaan on helppoa ja houkuttelevaa suhtautua vain sillä yhdellä sallitulla tavalla, niin kuin Gellhorn ja Hemingway suhtautuvat tässä elokuvassa. Madridilaisessa ravintolassa Gellhorn pilkkaa lehtimiehiä jotka pyrkivät kirjoittamaan objektiivisen ”totuuden” sisällissodasta.
     Sisällisotaa seuranneen Francon diktatuurin ja pitkään jatkuneen terrorin valossa moinen suhtautuminen on ymmärrettävää, ja ehkä ainoa inhmillinen (tunteellinen) kannanotto tasavaltalaisiin suhteessa falangisteihin.
     Mutta jos jälkiviisauden yrittää karistaa harteilta, kuva sisällissodasta ja sen synnystä on monitahoisempi ja sitä mukaa vaikeampi hyväksyä tai ymmärtää.
     Espanjan sisällisota ei ollut vain Espanjan rajojen sisällä tapahtunut veljessota, sanoo Antony Beevor kirjassaan Taistelu Espanjasta – Espanjan sisällisota 1936-1939 (2006. Suomentanut Matti Kinnunen. WSOY). ”Se sotkeentui kansainväliseen sisällisotaan, joka oli toden teolla alkanut bolshevikkien vallankumouksesta.”
     Stalin ja Göbbels käyttivät paholaismaisen nerokkaasti hyödykseen vihan ja pelon propagandaa. ”Siksi on väärin puhua Espanjan sisällisodasta 'veljesmurhana'”, Beevor sanoo.
     Kysymyksessä ei myöskään ollut, vaikka niin usein yksinkertaistetaan, pelkästään vasemmiston ja oikeiston yhteentörmäys. ”Syntyi myös kaksi muuta konfliktiakselia: valtiosentralismi vastassaan alueellinen itsenäisyys ja autoritaarisuus vastassaan yksilönvapaus.”
     Jotta historian tilannekuva ei olisi yksinkertainen, kannattaa muistaa että vasemmisto oli yrittänyt vallankaappausta 1934. Sen jälkivaikutukset elivät inhmisten puheessa, pelossa ja uhkailuissa.
     ”Tasavaltalaisten sisällissodan aikainen propaganda korosti”, Beevor sanoo, ”että heidän hallituksensa oli nimitetty laillisesti helmikuun 1936 vaalien jälkeen. Se on totta, mutta silti joutuu esittämään tärkeän kysymyksen. Jos oikeistokokoomus olisi voittanut kyseiset vaalit, olisiko vasemmisto hyväksynyt laillisen tuloksen? Sitä voi hyvällä syyllä epäillä. Sosialisti Largo Caballero uhkasi vaalien alla suoraan, että oikeiston voittaessa syttyisi avoin sisällisota.”
     Beevorin hahmottamaa poliittisesti monimutkaista ja moraalisen arvioinnin kannalta vaikeaa konkliktia ei Kaufmanin filmi tietenkään tavoita eikä se edes yritä tavoittaa. Tässä mielessä Hemingway & Gellhorn ui tyynesti valtavirran sovinnaisessa keskiuomassa, siitä riippumatta miten pommit putoilevat ja ihmiset raastavat toisiaan, ystävyyden ja rakkauden tunteita särkien.
     ”Hemingwayn luonteessa oli pimeä puolensa”, sanoo Scott Donaldson kirjassaan Hemingway vs. Fitzgerald – The Rise and Fall of a Literary Friendship (1999) ,”mustempi kuin Zimbabwen graniitti. Kun masennuksen demonit valtasivat hänen mielensä, hän saattoi olla kauhistuttavan julma ja kriittinen läheisiään kohtaan, aivan niin kuin hän kaiken päätteeksi oli itseään kohtaan antaessaan itselleen lopullisen tuomion.”
     Monien sotanäyttämöiden, mm. Suomen, jälkeen Gellhorn toteaa: ”Ainoa taistelu, josta emme selvinneet, käytiin kotirintamalla.”





maanantai 17. kesäkuuta 2013

4 miljoonaa kirjaa


[vaihtoehto vaihtoehdottomuudelle]




Taidan olla hieman vanhanaikainen.
     Ja joka tapauksessa pidän selkeistä ratkaisuista.
     Se tarkoittaa että kun menen ravintolaan, odotan saavani sieltä syötävää ja juotavaa. Taidenäyttelyyn menen katsoakseni seinille ripustettuja maalauksia tai muuta semmoista. Jalkapallokentän katsomosta haluan nähdä futismatsin. Konsertissa pitää, ainakin minun mielestäni, kuunnella musiikkia. Petyn jos bensa-asemalle ajettuani huomaan ettei sieltä saa bensaa.
     Kun menen kirjakauppaan, odotan että siellä myydään kirjoja. Ja kirjastossa pitää olla ennen kaikkea kirjoja. Jos kirjastossa ei ole kirjoja, miksi sitä pitäisi kutsua kirjastoksi?
     Käväisin sunnuntaina Helsingissä Akateemisessa kirjakaupassa. Siellä remontoidaan. Pahaa pelkään että kirjat väistävät amerikkalaista kahvilaa.
     Voi siis olla, että maailma ajaa ohitseni.


Viime lauantaina Helsingin Sanomat riemuitsi uuden keskustakirjaston suunnittelukilpailun ratkeamisesta. Töölönlahden sumppuun saadaan moderni kulttuurirakennus, jota koko Suomen kannattaa (tai pitää) odottaa sydän pamppaillen.
     Hesari uhrasi aiheelle kolme tabloidsivua.
     Kulttuuriministeri, jolla on tapana oopperassa näpytellä älypuhelinta ja stadionilla suututtaa yleisurheilijat, vakuutti että keskustakirjastosta tulee ”koko kansan olohuone”.
     Hesari oli innoissaan rakennuksen eteen syntyvästä aukiosta joka on suojattu sateelta. ”Bändi voi soittaa lipan alla, mutta kauniilla säällä myös lipan päällä”, hehkutti arkkitehtuurikilpailun voittaja. Lipan päällä voi myös kävellä ja katsella Töölönlahden sumppuun rakennettuja talorumiluksia.
     Taloon tulee, kertoi Helsingin Sanomat, elokuvasali, studioita, peliasemia, työpajoja- ja pisteitä.
     Tuodaanko taloon kirjoja, sitä Hesari ei paljastanut.


Helsingin Sanomat on julistanut keskustakirjastolle nimikilpailun. Helsingin apulaiskaupunginjohtaja Ritva Viljanen perustelee, että ”keskustakirjasto tarvitsee uuden nimen, joka kuvastaa satavuotista Suomea”.
     Hesarin mukaan nimi voi olla tyyliä ”mökki”, ”lato” tai ”lörppä”, mutta sitä ei sanottu saako nimessä esiintyä sana ”kirja” tai ”kirjasto”.
     Suunnittelukilpailun voittanut taloehdotus kantaa nimeä ”Käännös”.
     Talon arvioidaan maksavan vähintään 75 miljoonaa euroa, josta valtio maksaa kulttuuriministerin mukaan sopivan osuuden. Jos vanhat merkit pitävät paikkansa, helsinkiläinen veronmaksaja saa varautua 80-100 miljoonan euron kustannuksiin. Tai vielä enempään.
     Niillä miljoonilla saadaan Helsingin keskustaan puulippa ja monta peliasemaa ja katettu aukio, jossa bändi soittaa sateellakin.
     Se on hyvä sillä Helsingissä sataa usein. Vettä ja lunta, räntää myös.


Tiedän.
     Olen vanhanaikainen kuvitellessani, että kirjastossa pitäisi olla mahdollisimman paljon kirjoja. Monia kirjoja, erilaisia kirjoja.
     Jos keskustakirjasto jätettäisiin kuitenkin rakentamatta ja 80 miljoonaa euroa käytettäisiin helsinkiläisten kirjastojen kirjavalikoimien kartuttamiseen, saataisiin noin 4 000 000 miljoonaa kirjaa. Vähän enemmän tai jonkinverran vähemmän.
     Mikäli luen kirjastojen tilastoja oikein, viime vuotisten lukujen perusteella tämä määrä riittäisi Helsingissä kirjahankintoihin 30 vuodeksi!
     Se tarkoittaa että ainakin yksi ellei kaksi sukupolvea saisi kirjoja riittävästi luettavakseen. Jos siis vielä on sukupolvia, jotka haluavat (osaavat) lukea kirjoja.
     En vähättele peliasemia enkä puulipan alla soittavaa bändiä, mutta kysyn silti, että pitääkö helsinkiläisille ja suomalaisille hankkia kirjoja vai pompöösi ”kansallinen olohuone” keskelle Helsinkiä? Kumpuaako satavuotiaan Suomen sivistys kansien välistä vai puulipan katveesta?
     Tehdäänkö ”Käännöksellä” siis käännös sivistykseen vai käännös siitä pois?




                             Madridin kirjamarkkinoilla myydään kirjoja. Jaakko Salovaara 2013.



                                         JSS 2013.



          Myös Granadan kirjamarkkinoilla myydään kirjoja! KS 2013.


torstai 6. kesäkuuta 2013

Miño-joen silta


[matkalla mieleen tulee kaikenlaista]









Silta on funktionaalista runoutta.

      Sillalla on arkipäiväinen tarkoitus. Sen pitää ylittää jokin este. Sitä pitkin pääsee joen yli, rotkon poikki, vuorelta toiselle, niemestä toiseen niemeen merellä tai järven poikki. Funktionaaliseen tehtävään riittää millainen silta tahansa, ruma tai pelkistetty, kunhan se kestää kulkijan eikä vajoa alta pois. Toisinaan kaunis silta pysähdyttää kulkijan ihailemaan ihmisen luomusta.

      Mutta jokaisella sillalla on myös runollinen puolensa. Silta on metafora, kaunis filosofinen alusta joka yhdistää naapureita, kulttuureja, erilaisia ajatuksia, kyläkuntia ja heimoja jotka ennen pelkäsivät toisiaan ja huutelivat korkeintaan joen yli herjauksia luullen olevansa turvassa.

      Kun astut sillalle, tai ajat autosi sen kannelle, tiedät että pääset toiselle puolelle, turvalliselle maaperälle josta alkaa toisenlainen maailma. Tiedät että jokainen silta päättyy, että sen voi ylittää, toisin kuin meren, silloin kun ihmiset eivät tienneet onko meren takana jotain vai loppuuko se kadotukseen. Niinpä silta luo turvallisuudentunteen, sillä se ei ole haave eikä unikuva eikä illuusio vaan polku jota voit kulkea ylittääksesi muuten mahdottomalta näyttävän rotkon tai vuolaana virtaavan joen.

      Silta kutsuu ylittämään vaikeudet, synkät virrat, pelottavat kuilut. Joskus sillalle mahtuu monta kulkijaa, toisinaan vain muutama yhtä aikaa. Silloin odotat tyynesti vuoroasi, ja kun se tulee astut vakaasti ensimmäisen askeleen ja sitten toisen ja sydämesi valtaa riemu kun huomaat, että sillan toinen pää lähestyy ja mahdottomalta tuntuva kuilu on ylitetty.






Galicialainen rajakaupunki Tui (Tuy) sijaitsee Miño-joen partaalla. Joen (portug. Minho) eteläisellä rannalla portugalilaisen Valençan linnoitukset vahtivat yhä maisemaa. Tykinkantaman päässä oli vihollinen.

      Tui on kuitenkin selvinnyt historian melskeistä. Roomalaisten, sveebien, goottien, visigoottien ja ranskalaisten lisäksi kaupungin asukkaita ovat kenties kurittaneet myös viikingit, jotka etsiytyivät Altantin myrkyistä rauhallisesti virtaavalle Miño-joelle ja purjehtivat ylävirtaan rikkauksia etsimään. Espanjan sisällissodassa Tui antautui viimeisenä galicialaisena kaupunkina Francon joukoille.

      Vanhan arkkitehtuurin maisemaan sopii Miño-joen ylittävä terässilta, joka valmistui vuonna 1884. Yleisesti sillan suunnittelijana pidetään Gustave Eiffeliä, joka muutama vuosi myöhemmin rakensi torninsa Pariisiin. Totuus lienee kuitenkin se, että Tuin "eiffelimäisen" sillan suunnitteli espanjalainen Pelayo Mancebo.

      Pitsirakenteisen sillan alla vihreänsininen joki juoksee kohti Atlantia kuin kaunis koru, kuin timantti jota on hiottu vuosisatoja ja joka aina näyttää uudesti syntyneeltä. Parinkymmenen kilometrin päässä makea virta hukkuu meren tyrskyihin ja katoaa vuorovetten piinaamien rantojen mitättömyyteen.

      Tänään, juuri nyt, aikanaan kovin modernia terässiltaa pitkin mahtuu ylittämään kerrallaan autoja yhteen suuntaan, mutta silloin kun silta valmistui, se täyttyi molempiin suuntiin hevosilla, aaseilla ja työntökärryillä kulkevista talonpojista, jotka veivät tavaroita rajan yli toiseen maahan, toiseen kulttuuriin, toisenlaisten ihmisten luo. Sillanrakentajien nerokkuudesta ja uudenajan kehityksen tavoittelusta kertoo Portugalista Vigoon vievä rautatie, joka vedettiin sillan ”katolle”.

      Miño-joen silta on funktio ja runo modernissa Euroopassa.







On vaikea kuvitella mitä Tuin ja Valençan asukkaat ajattelivat seuratessaan kuinka sillanrakentajat ujuttivat teräspalkkejaan joen yli ja niittasivat pulttivasaroin sillan rakenteita kummalliseen pitsimuotoonsa. Ehkä he kauhistuivat sillan ulkonäköä. Ehkä he ihailivat sillanrakentajien rohkeutta. Ehkä he kummastelivat siltaparrujen materiaalia.  Kestääkö ohut teräskatto höyryjunien painon? Uskaltaako sillalle taluttaa aasinsa? Pääseekö vihannesrattailla ylitse vai putoaako kulkija tavaroineen kesken kaiken virran syvyyteen? Onko rauta ikuista vai syökö ruoste sen muutamassa vuodessa?

      Varmaankin kaikenlaista kulki 1880-luvulla Miño-joen rannoilla asuvien espanjalaisten ja portugalilaisten ajatuksissa, mutta kun silta valmistui, heidät valtasi riemu, sillä mikä olisi ollut turvallisempi tapa ylittää joki kuin modernin karhea terässilta.

      Funktiosta syntyi modernia runoutta.





Toisin kävi Pariisissa, missä modernistit, taiteilijat ja piirtäjät, kuvanveistäjät ja kirjailijat, runosepot ja kaiken tietävät kaunosielut hirmustuivat vuonna 1889 kun Gustave Eiffel sai valmiiksi Eiffel-tornin.

      Taiteilijat, se parempi väki laati manifestin jossa vaadittiin, että Eiffel-torni pitää purkaa, koska se pilaa kaupungin historiallisen silhuetin.

      Eiffelin tornin rakentamisen aiheuttamasta kuohusta tulee tietenkin mieleen kotoinen Helsinki, missä kaikki uudet rakennushankkeet kaatuvat poliitikkojen ja taiteilijoiden vastustukseen. Kun viimeinen torniyritys kaatui vasemmistopuolueiden, perussuomalaisten ja osin vihreiden kampanjointiin, ja kansalle kerrottiin että nyt ”kansa” voitti ”rahavallan”, niin ilmaan jäi kysymys, että mitä kansa oikein voitti.

      Kun helsinkiläinen vanhoillisuus estää kaiken uuden rakentamisen, paitsi niiden tolkuttoman rumien matalien rakennusmöhkäleiden, joita kohoaa Töölönlahden tuntumaan, skeptikko miettii, että onko ”kansa” ansainnut poliitikkonsa vai päinvastoin.

      Tuin ja Valençan asukkaiden onneksi vuonna 1884 Miño-joen rannoilla ei oltu kuultukaan helsinkiläisistä kunnallispoliitikoista.
     Niinpä insinöörit loivat puhdasta runoa.



[Pontevedra, Galicia, Espanja 6.6.2013]





Kuvat Miño-joelta Jaakko Salovaara, 2013.