Hidas muutos, suuri kriisi

  [nojatuolifilosofiaa]

Kyösti Salovaara, 2019.
Puente Romano ylittää Guadalquivir-joen Córdobassa.
Roomalaiset rakensivat sillan keisari Augustuksen aikana;
muslimihallinto uudisti ja korjasi sen 700-luvulla.
Silta yli vuosisatojen!

Näiden menneiden yhteiskuntien monumentaaliset rauniot ovat meistä romanttisen kiehtovia… Miten aikoinaan mahtava yhteiskunta päätyi romahdukseen? Millaisia olivat sen yksittäisten kansalaisten kohtalot? Muuttivatko he muualle, ja miksi, jos niin kävi, vai kuolivatko he jollakin epämiellyttävällä tavalla? Romanttisen arvoituksen takana on sitkeä ajatus: onko oman vauraan yhteiskuntamme kohtalo viimein vastaava?

    - Jared Diamond: Romahdus. Miten yhteiskunnat päättävät tuhoutua tai menestyä. 2005.

Roomassa kaikki alkoi väestön vähenemisestä. Imperiumi menetti alueita ja niiden mukana väestöä. Samalla syntyvyys laski ja kuolleisuus kasvoi sotien ja tautien myötä. Väestön vähetessä myös kauppaa käytiin vähemmän ja verokertymä pieneni. Keskusvallan pienentyneet resurssit alkoivat näkyä kaikkialla. Paikat niin sanotusti repsottivat… Taloudellinen aktiivisuus on riippuvainen siitä, kuinka paljon on ihmisiä käymässä kauppaa, myymässä ja ostamassa. Ei ole mallia hallitusta alaspäin menemisestä. Sen takia esimerkiksi degrowth-keskustelu on mielenkiintoista. Siinä sanotaan, että pitäisi olla vähemmän, mutta ei sitä, että mitä sitten, kun on vähemmän.

    - Taloushistorian ja strategian professori Juha-Antti Lamberg Helsingin Sanomissa 9.7.2017.

Useimmat maamme kalat ovat alkuperältään eteläisiä ja nauttivat lämmöstä. Jos ahvenet, kuhat ja särjet saisivat itse päättää, ne pulikoisivat meillekin mukavissa yli 25 asteen lämpötiloissa.

    - Luonto laskeutuu talveen. HS, 26.12.2020.

Nojatuolistani näkee lähelle: pensaita, puita, pienen parkkipaikan takana pari vanhalta näyttävää puutaloa.

    Mielikuvitus lentää pidemmälle.

    Niinpä tuumailen Suomen tulevaisuutta muinaisen Rooman tuhoutumisen kautta. En välttämättä ennusta Suomen tuhoa.

    Mielenkiintoista kuitenkin on, että Rooman imperiumi hajosi ”kestävyysvajeen” rappioittamana. Kun Suomi toipuu koronaviruksesta, sillä on ratkaistavana samanlainen ongelma: miten ikärakenteen muuttuessa radikaalisti hyvinvointivaltio säilyttää taloudellisen toimeliaisuutensa, joka avaa paluutien normaalitilaan.

    Pakinoitsijan nojatuolista voi vetää laajoja kaaria.

    Niinpä vedän.

Aloitetaan Roomasta.

    Tai ei, menenkin Espanjaan.

    Barcelonalaisessa La Vanguardia lehdessä kerrottiin uudesta arkeologisesta tutkimuksesta, jonka mukaan Pohjois-Espanjassa, Cantabriassa, on löydetty kymmeniä uusia roomalaisajan tukikohtia.

    Tiedossa on aikaisemminkin ollut, että roomalaiset legioonat joutuivat Cantabrian sodassa (29-19 eaa), pohjoista ja luoteista Espanjaa valloittaessaan opettelemaan sissisodan menetelmiä. Uudet kaivaukset paljastavat kuinka järeitä, vuoristoon hajautettuja tukikohtia sissisota roomalaisilta edellytti.

    Kun roomalaiset valloittivat Cantabriaa, keisari Augustus matkusti Pohjois-Espanjaan v. 26 eaa varmistamaan, että Rooman valtakunnan hallinto saatiin asettautumaan luoteis-Espanjaan. Pontimena oli Astorgan kaupungin lähellä sijaitsevien kultaesiintymien haltuunotto.

    Las Médulaksen kultakaivoksista tuli sitten Rooman imperiumin tärkein kultavaranto.

Kyösti Salovaara, 2017.
Roomalainen amfiteatteri Espanjaan vievän
muinaisen Via Roman varrella Etelä-Ranskassa, Nîmesin
kaupungissa Provencessä, on yksi parhaiten säilyneistä.
 Se oli aikanaan imperiumin suurimpia amfiteattereita. 

Usein ajatellaan, että valtakunnan tai valtion tuhoutuminen tapahtuu yhdellä iskulla, yhden hävityn taistelun tuloksena. Niinpä Roomankin tuhoutuminen kirjataan tiettyihin vuosiin, joihinkin yksittäisiin tapahtumiin.

    Faktoja ja mielikuvitusta yhdistellen elämää saattaa kuitenkin katsoa myös kansalaisten ja instituutioiden näkökulmasta. Roomaa ei rakennettu vuodessa eikä se tuhoutunut vuodessa. Päinvastoin sen tuhoutuminen, rappeutuminen kesti satoja vuosia. Uudet valloittajat, niin kuin visigootit, sopeutuivat roomalaisten elämään ja roomalaiset sopeutuivat uusien vallanpitäjien elämään. Yhden ihmisen kannalta juuri mikään ei hetkessä muuttunut, tuskin edes hänen elinaikanaan.

    Keisari Augustus (63 eaa - 14 jaa) perusti Lounais-Espanjaan Emerita Augustan (nykyään Merida) hallintokaupungin, josta tuli Lusitanian pääkaupunki. Emerita Augustaan sijoitettiin kunnialla eläkkeelle päässeitä legioonalaissotureita.

    Rooman rappio alkoi reuna-alueilta. Ei ollut rahaa maksaa eläkkeitä eikä ylläpitää infrastruktuuria. Väki vanheni ja väheni, taloudellinen toimeliaisuus hiipui.

    Espanjalaisen "kantaväestön" piti sopeutua roomalaisiin valloittajiin, sitten visigootteihin ja lopulta maureihin, jotka valloittivat Andalusian 700-luvun alkupuolella. Mutta myös valloittajien piti sopeutua paikalliseen elämään. Muslimivalta tuli Espanjaan kun Umaijadien dynastia hallitsi Damaskoksen seudulla. Abbasidien dynastia syrjäytti Umaijadien kalifaatin v. 750. Abbasiedien imperiumi kesti vuoteen 945.

    Espanjassa muslimi-imperiumien valta kesti kuitenkin yli vuosituhannen vaihtumisen ja jatkui pois hiipuvana Kolumbuksen Amerikan löytöjen aikoihin saakka. 

    Näin ollen muslimien valtaa kesti heikentyneenäkin Espanjassa satojen vuosien ajan; se ei romahtanut yhdessä yössä. Tavallinen andalusialainen tuskin huomasi kaukaisen Abbasidien dynastian romahtamista. 700 vuotta on ruohonjuuritasolta katsoen äärettömän pitkä aika.

Rooman valtakunta tuhoutui, rappeutui, hajosi lopulta moneksi. Tämä on hallinnollinen näkökulma. Mitä ihmisten arkielämälle tapahtui? Vai huomasivatko he oikeastaan mitenkään elämän muuttumista?

     Kirjassaan Sivilisaatio Niall Ferguson sanoo, että arkeologisten todisteiden mukaan Rooman rappio näkyi kehnompina asuntoina, alkeellisempana keramiikkana, metallirahan vähentymisenä ja pienempinä karjaeläiminä.

   ”Johtuiko Rooman kaatuminen siitä, että samat vanhat, muuttumattomat barbaarit odottivat aina Rooman keisarikunnan rajoilla ja että he eivät voineet voittaa ennen kuin Rooma heikkeni jonkin taloudellisten, poliittisten, ympäristöllisten ja muiden ongelmien yhdistelmän seurauksena?” kysyi Jared Diamond Romahdus-teoksessa.

    Nykytutkimus vastaa Diamondin kysymykseen professori Juha-Antti Lambergin toteamuksella, että kaikki alkoi väestön vähenemisestä. Väkimäärän kutistuminen aiheutti taloudellisen toimeliasuuden vähenemisen ja sitä mukaan verotulojen supistumisen. Ei ollut varaa pitää yllä imperiumia. Rappeutuminen alkoi reuna-alueilta ja päätyi lopulta Rooman ytimeen.

    Yrittikö Rooman keisari Konstantinus I pelastaa uppoavan laivan vuonna 312 kutsuessaan luokseen taitavaksi sotapäälliköksi osoittautuneen ja hyvästä roomalaisesta perheestä lähteneen Marcellinus Bonifatiuksen ja antaessaan tälle viestin vietäväksi Astorgaan?

    Viestissä määrättiin, että kullantuotanto piti kolminkertaistaa Las Médulaksen kaivoksilla. Bonifatius sai turvakseen kolme kokenutta ja luotettavaksi todettua ratsumiestä.

    Ei ole tiedossa, pääsikö Bonifatius koskaan perille. Ehkä hänen matkansa pysähtyi Córdobaan tai Emerita Augustaan. Ehkä hän sairastui jo aikaisemmin matkatessaan Herkuleen tietä Carthago Novasta (nyk. Cartagena) länttä kohti.

    Sitä paitsi, Bonifatius on kenties nojatuolissa istuvan pakinanikkarin mielikuvitusta. Eikä kolminkertainen kultamääräkään - jos se onnistuttiin lähettämään Rooman keisarille - pelastanut taloudellisesti kuihtuvaa imperiumia. Konstantinus vähensi rahauudistuksessa kolikoiden kultapitoisuutta ja siirsi imperiumin pääkaupungin itään Bysanttiin.

Kyösti Salovaara, 2003.
Forum Romanum oli aikanaan
Rooman valtakunnan henkinen ja taloudellinen keskus.

Muutama viikko sitten eläkeyhtiön Varman toimitusjohtajalta Risto Murrolta kysyttiin Ylen ajankohtaisohjelmassa miten Suomi selviää koronan jälkeisestä ajasta.

    Risto Murto on terävä tyyppi. Hän ei vastaa vaikeisiin kysymyksiin korulauseilla eikä sanoja pyörittelemällä.

    Niinpä Murto totesi, että Suomessa osataan reagoida äkillisiin, yllätyksellisiin kriiseihin nopeasti ja tarmokkaasti. Niistä selvitään yhteistyöllä, kuten koronaviruksen kohdalla on käynyt ilmi. Mutta hiipuviin, hiljakseen kehittyviin kriiseihin Suomessa ei osata tai haluta tarttua ajoissa, joten niistä toipuminen näyttää vaikealta ellei jopa mahdottomalta.

    Murto ennusti, että jos hiljakseen hiipivää suomalaista kestävyysvajetta ei huomioida - jos sille ei tehdä mitään, koska poliittiset päätökset ovat niin vaikeita - tavallinen suomalainen huomaa muutaman kymmenen vuoden päästä asuvansa pienemmässä asunnossa, ajavansa pienemmällä ja vanhemmalla autolla ja saavansa huonompia terveyspalveluja kuin mitä meillä nyt on vuonna 2020.

    Eikö siis Suomessa pienessä skaalassa tapahdu juuri samanlainen hiipivä ja hiipuva kehityskulku kuin mikä romahdutti Rooman valtakunnan talouden?

Suomi ei ole kuitenkaan mahtava Rooman imperiumi, ei edes EU:ta voi verrata Roomaan, joka valloitti puoli maailmaa hallintaansa. EU perustettiin v. 1992; sitä edeltävä Euroopan hiili- ja teräsyhteisö sekä Euroopan yhteisö perustettiin 1950-luvulla. Näin lyhyttä ajanjaksoa on mahdoton verrata Rooman imperiumin 600 vuoden kukoistukseen tai muslimien 700 vuoden valtakauteen Andalusiassa.

    Nojatuolista näkee lähelle. Se on ihmisen arkipäivän perspektiivi.

    Kauas voi vain ajatella, mietiskellä, spekuloida.

    Vanha vuosi väistyy uuden tieltä. Ihminen, minä ja sinä, emme huomaa kellon lyödessä 24:00 minkään muuttuvan. Mutta muutos ympärillä jatkuu, hyvään tai huonoon.

    Vasta myöhemmin, vuosikymmenten päästä joku historioitsija kirjoittaa tutkimuksessaan: ”Vuonna 2020 hyvinvoiva ja vakavarainen Suomi ei ymmärtänyt taloutensa pohjavirran juoksua ja siksi se köyhtyi 2030-luvulle tultaessa niin, että hyvinvointivaltiosta piti luopua, koska yhteiskunta oli rappeutunut verotulojen kuihtuessa.”

Kyösti Salovaara, 2020.
"Ikuista" Roomaa Méridassa (ent. Emerita Augustus)
Lounais-Espanjassa. Täältä kulki Hopeatie pohjoiseen
kultakaivosten tykö.

Hämärää Suomea

 [tiiraillessa]

Kyösti Salovaara, 2020.
Tuleeko "palomies" jonakin päivänä polttamaan
kotihyllyni paperille painetut kirjat? 

Niin, minä olen nykyhetkeä. Eniten minua ihmetyttää tällä hetkellä se, etten voi mennä pitemmälle. Olen kuin loppuiäkseen vankilaan tuomittu ihminen – hänellä on kaikki läsnä. Mutta olen myös kuin ihminen, joka tietää, että huomispäivä on samanlainen kuin tämä ja kaikki muutkin päivät sen jälkeen. Sillä kun ihminen tiedostaa nykyhetkensä, se merkitsee, ettei hän voi odottaa enää mitään. Jos on olemassa maisemia, jotka ovat kuin sieluntila, ne ovat maisemista kaikkein moukkamaisempia.

    - Albert Camus: Djemilan tuuli. Teoksessa Kapinoiva ihminen.

”Ah”, sanoi hiiri, ”maailma käy yhä ahtaammaksi päivä päivältä. Ensin se oli niin lavea, että minä pelkäsin, jatkoin juoksuani ja olin onnellinen siitä, että näin oikealla ja vasemmalla etäisyydessä muureja, mutta nämä muurit kiirehtivät niin nopeasti toisiaan kohti, että minä olen jo viimeisessä huonessa, ja siellä on nurkassa loukku, johon minä juoksen.” - ”Sinun pitää vain muuttaa juoksusi suuntaa ”, sanoi kissa ja söi hiiren.

    - Franz Kafka: Pieni tarina. Teoksessa Keisarin viesti.

Tiedättekö että kirjoissa on muskottipähkinän tai jonkin vieraan mausteen aromia? Kun oli poika rakastin niiden tuoksuja. Herra Jumala sentään, yhteen aikaan oli paljon ihania kirjoja, mutta nyt olemme hävittäneet ne. Faber käänteli sivuja. - Herra Montag, tässä näette pelkurin. Kauan sitten minä näin miten asiat alkoivat kehittyä. Minä en sanonut sanaakaan. Minä olen niitä viattomia, jotka olisivat voineet avata suunsa silloin, kun kukaan ei ottanut kuullakseen mitä ’syylliset’ sanoivat, mutta minä pysyin hiljaa ja sitten minustakin tuli syyllinen. Ja sitten kun kirjojen polttaminen annettiin palomiesten huoleksi, minä murahdin pari kertaa ja vaikenin sitten visusti, sillä kukaan muu ei murissut tai huutanut minun mukanani silloin. Nyt se on myöhäistä. Faber sulki raamatun.

    - Ray Bradbury: Fahrenheit 451.

Hämärä. Vallitsee ympärillä. Lumen rippeitä ruohikossa.

    Päivä on minuutin pidempi kuin maanantaina.

    Silloin talvipäivä seisahtui. Pimeneminen lopahti.

    Hämärässä kaikki kissat ovat harmaita. Paitsi ne jotka hiipivät otsalamppu kallossaan.

    Sytytän kynttilän.

    Tiirailen.

Älymystö. Jostakin syystä taiteilijoiden ajatellaan kuuluvan älymystöön de facto.

    Miksiköhän?

    Alkuvuodesta kirjoitin arvostelun ruotsalaisen Anna Ekbergin hieman iljettävästä dekkarista Kadotettu nainen. Ekberg on kahden mieskirjailijan nimimerkki. Epäilen että he pukeuvat hameeseen, koska nordic crimessä naiskirjailijat myyvät paremmin kuin miehet.

    Käänteistä emasipaatiotako?

    Ranskalainen kirjailija ja feministi Amantine-Lucile-Aurore Dupin ryhtyi käyttämään 1800-luvulla kirjailijanimeä George Sand, koska miehen oli helpompi saada kirjoja julkisuuteen kuin naisen. Ehkä ”miehenä” oli myös helpompi kapinoida.

    Syksyllä 2016 kirjoitin arvostelun Max Seeckin esikoisromaanista Hammurabin enkelit. Lopetin arvostelun näin: ”On kiinnostavaa nähdä, palaako Seeck tulevissa kirjoissaan, jos sellaisia ilmestyy, problemaattiseen päähenkilöönsä.”

    Kirjoja on ilmestynyt, mutta viimeisissä Seeck on vaihtanut miespäähenkilönsä naiseksi. Yle kertoo, että ”Seeck vaihtoi päähenkilönsä naiseksi, koska uskoi sen kiinnostavan lukijoita enemmän.”

    ”Älymystön” opportunismilla ei ole rajaa.

    ”Mitä vanhemmaksi tulen, sitä pienemmäksi kärpäsenpaskaksi ihminen kutistuu mielikuvissani luonnon rinnalla. Kukaan minun ikäiseni ei voi olla ylpeä tästä maailmasta, jonka jätämme lapsenlapsillemme. Taide on pelastus”, sanoi näytelmäkirjailija Sirkku Peltola Helsingin Sanomien syntymäpäivähaastattelussa.

    Mitä taide pelastaa? Eikö Peltola jätä lapsenlapsille rippeitäkään tästä hyvinvointiyhteiskunnasta, jossa hän itse nauttii mukavasta elämästä ja jossa taide on eräänlaista kerskakulutusta? Minä ainakin olen ylpeä modernista hyvinvointivaltiosta.

    Ovatkohan taiteilijat todellakin älymystöä, de facto?

Kirjan kustantaja Erkki Vala julkaisi
1930-luvulla otteita Shvejkistä
Tulenkantajat-lehdessä ja
 tuomittiin sen takia jumalanpilkasta.

Nationalistin sapuska. Söin viime sunnuntaina porsaanposkia. Ne valmistetaan hauduttamalla poskia pari tuntia punaviinissä siihen lisättyjen sipulien, porkkanoiden ja tomaattimurskan kera.

    Resepti on kotoinen, mutta porsaanposki on Espanjassa maalaisruokaa, joka pitää syöjänsä tiellä. Opin tämän vasta muutama vuosi sitten Espanjassa.

    Tällä kertaa porsaanposket tulivat Puolasta. Ne ovat halvempia kuin espanjalaiset tammenterhoilla kasvattettujen ibericoporsaiden posket. Suomalaisia poskia ei saa, koska tällaista ruokalajia ei meillä syödä, joten posket menevät makkaratehtaalle.

    Olisiko poskia ostaessa pitänyt miettiä Puolan oikeusvaltiokysymystä?

    Muutamien tutkijoiden mielestä Euroopassa ollaan siirtymässä vaivihkaa nationalistien rintamaan. Protektionismin rajoja pystytellään ikään kuin salaa johonkin toiseen tarkoitukseen tarkoitettuna, niin kuin vastustamaan amerikkalaisten tietojättien monopolia.

    Myös sapuska nationalisoidaan.

    Suomessa pitäisi syödä suomalaista ruokaa, joka tulee läheltä. Samaan hengenvetoon toivotaan, että puhdas suomalainen ruoka menee kaupaksi kaukana ulkomailla. Nationalisti ei huomaa puheensa sisäistä ristiriitaa.

    Helsingin Sanomat julkaisi viime viikolla hätkähdyttävän tutkimustuloksen. Oli tutkittu pääkaupunkiseudun huippukauppojen kalatiskejä ja kalojen (hygienistä) kuntoa.

    Aika moni yllättyi, kun bulkkituotteena parjattu norjalainen lohi oli tiskien aatelia. Sitä saa hyväkuntoisena ja tuoreena, siitä huolimatta että se tuodaan kaukaa Suomen rajojen takaa. Mutta teollinen tuotanto osaa standardit ja logistiikan.

    Sitä vastoin suomalainen lähikala, ahven ja kuha, oli usein huonossa kunnossa kalatiskille päästessään. Ne maksavat (fileenä) jotain 40 euroa/kg ja ovat hygienisesti arveluttavassa kunnossa. Lähikalan toimitusketjut ovat alkeellisia, eivät täytä nykyajan normeja. Tuoretta ja kunnollista lähikalaa saa kaiketi vain ajamalla autollaan jonnekin hevon kuuseen, sille rannalle mihin kalastaja tuo saaliinsa.

    Nationalismi sopii huonosti sapuskan ja raaka-aineiden kaupankäyntiin. Norjasta tuotu lohi tulee lähempää (symbolisesti) kuin Turun saaristosta pyydetty ahven tai kuha.

Marxin teos julkaistiin Suomessa 1938.
Kirjaa pidetään populismin kuvauksena
ja eräänlaisena ennusteena
 Hitlerin vallankaappauksesta 1930-luvulla.

Kirjan tuhoaminen. Menneen viikon tärkeimmän jutun kirjoitti Antti Majander Helsingin Sanomissa 17.12. Se käsitteli painetun kirjan kuolemaa. Kolumnin otsikko kuului: Kustannusalan nokkamies ounastelee paperikirjan elävän vielä kymmenen vuotta – sen jälkeen kuolevat myös kriitikot.

    Majanderin kolumni lähti liikkeelle Suomen kirjailijaliiton jäsenlehdessä julkaistusta artikkelista, jossa Kustannusyhdistyksen johtaja Sakari Laiho sanoi, että ”kyllä paperikirja myy vielä ainakin vuosikymmenen”.

    Laihon ajatuksen voi lukea paperikirjalle myönteisenä. Ei paperikirjaa huomenna tuhota.

    Hesarin kulttuuritoimittaja luki sen toisella tavalla – niin kuin minäkin luen. Majander lainasi ”tuttua kirjailijaa”, joka sanoi: ”Aika luovuttava asenne. Mitä jos Metalliliiton dirika sanoisi että valmistetaan metallista vielä muutama vuosi, sitten siirrytään muoviin.”

    Majander kysyi, mitä kirjallisuuden tapahtuu kun paperille painaminen loppuu. Kustannusyhdistyksen johtajan mielestä ei mitään pahaa; pääasia on, että kirjoja ”kulutetaan” jossain muodossa.

    Kuluttajatko tuhoavat maailman parhaan ja universaalisti aikaan sitoutumattoman käyttöliittymän, paperille painetun kirjan? Vai ovatko tuhoajia digiloikkaan hurmaantuneet kustantajat, jotka osaavat laskea panoksen ja tuotoksen maksimisuhteen?

    Majander lainasi kolumnissaan kirjailija Laura Lindstedtiä, jonka mielestä ”kuunteleminen ei ole lukemista ja että silmälle laaditut teokset eivät sovellu korvalle joko ollenkaan tai usein ainakin hiukkasen kehnosti – ja että hänellä ei sinällään ole mitään äänikirjaa vastaan, mutta se vain on eri asia kuin kirja.”

Schulbergin romaani ilmestyi 1950 
(suom. 1952) ja kuvasi mm. Hollywoodia.
"Päähenkilön esikuvana on ihailtu ja huomiota
herättänyt F. Scott Fitzgerald, 1920-luvun
'kovaksikeitetyn' nuorison loistava tulkki",
kertoo teoksen takakansi.

Kritiikin kuolema. Antti Majanderin mielestä paperikirjan tuhoaminen tappaa myös kirjallisuuskriitikin. ”Myös kriitikot kuolevat”, Majander kirjoitti. ”Siis ne ikävät ihmiset, jotka kunnioituksesta, kiintymyksestä ja rakkaudesta kirjallisuutta kohtaan pitävät velvollisuutenaan jakaa myös moitteita, kun katsovat aiheelliseksi.”

    Majanderin kolumnia pitänee lukea myös rivien välistä. Kohdistaako hän pessimistisen tulevaisuudenvision kollegoilleen Hesarin kultuuritoimituksessa?

    ”Vastahankaiset arviot alkavat jo nyt olla mennyttä maailmaa, kun taloudellisesti riippumattomat, itsenäiset tiedotusvälineet ja alustat käyvät yhä harvinaisemmiksi. Seuraus on se, että puhe kirjallisuudesta hakeutuu aina vain enemmän erilaisiksi vinkeiksi ja suosituksiksi, ja puhujat samaistuvat tekijöihin. Kuten jo nähdään”, Majander sanoo. Tarkoittaako hän myös Hesarin kirjallisuusarvosteluja, joissa yhä useammin kirjan (tai ylipäänsä taideteoksen) arvon määrittelee tekijän identiteetti vaikkapa feministinä, kolmannen sukupuolen airueena, puidenhalaajana, vegaanina jne?

    Majander lopettaa terävän kolumninsa dystopiaan: ”Paperin kuollessa kaikki kirjallisuus muuttuu hyväksi, ja kulutusmittarit osoittavat hyvien joukosta parhaat. Kiitos kirjasta -mitalin saavat silti aina ihan kaikki.”

Teos ilmestyi 2019, suomeksi 2020.
Vahvan valtion ja vahvan
kansalaisyhteiskunnan väliin jää
parhaassa tapauksessakin vain kapea käytävä,
 jolla yksilö voi astella vapaana ihmisenä.           

Joulu.

    Ai niin, nythän on jouluaatto.

    Toivottavasti vielä joku saa painetun kirjan joululahjaksi.

    Vaikka joulupukit muuttuvat digiloikan myötä virtuaalisiksi, toivon Majanderin tavoin, että kustantajat ja kuluttajat eivät tuhoa paperikirjaa innossaan säästää kustannuksia ja aivotoimintaansa.

    Kirjan lukeminen nimittäin taitaa vaatia enemmän aivotoimintaa kuin sen kuunteleminen. Paperilta kirjaa lukiessa keskittyy eri tavalla kuin kuunnellessa. Digikirjaan nähden painettu kirja on ikuinen; sitä lukiessa, ajatuksen joskus harhaillessa, on helpompi kääntää edellinen sivu tai parikin taaksepäin ja lukea se uudelleen kuin temppuilla lukulaitteen kanssa.

    Mutta aika näyttää ajan kulun. Onko 50 vuoden päästä olemassa kirjastoja ja kotien kirjahyllyjä?

Kyösti Salovaara, 2020.

Tyhjän tilan mysteeri

[Arto Tolsa, jalkapalloilija]

Kyösti Salovaara, 2015.
Kotkan jalkapallopyhättö Urheilukeskus valmistui vuoden 1952 Olympialaisiin.
Vuonna 2000 Urheilukeskuksesta tuli Arto Tolsa areena.
Oikealla näkyvälle "Kutsetin" piipulle on areenalta n. 1,5 km.
Piipun tuntumassa Arto Tolsa vietti lapsuutensa.
Valopylvään viereisen nosturin oikealla puolella näkyy
lapsuuteni ja nuoruuteni asuinyhteisö, keltainen talo edessä.
 Kotipihalta oli matkaa kentälle 100 metriä.
Vasemmalla valopylvään takana näkyy heikosti Kotkan kirkon torni. Kun
poikasina pelailimme nurmikentällä, kirkon kellosta saattoi tarkistaa koska piti
lähteä kotiin syömään tai kahville.

Jalkapallo on peli, jota pelataan aivoilla.

    - Johan Cruyff

Synnynnäinen haju on pelaajalla, joka löytyy tilanteen tullessa sellaisesta paikasta, josta helpot maalit tehdään. Yleensä pallo pomppaa maalintekijän ulottuville sattumalta – ainakin muiden mielestä. Onko enää sattumaa, että paikalla on aina sama kaveri tyrkkimässä pallot sisään, Arto kysyi.

    - Arto Tolsa teoksessa Urheilija Suomessa. 1981.

Miksi työ lehtimiehet kirjoitatte aina niin negatiivisesti suomalaisesta jalkapallosta, Arto Tolsa kysyi Helsingin Sanomien jalkapallotoimittajalta Voitto Sulanderilta.

    - Pekka Kunnari ja Juhani Pusa: Piipun juurelta Euroopan huipulle. 1983.

Kentän kolme suurta tähteä Arto Tolsa, Johan Neeskens ja Johan Cruyff saivat varoituksen. Riedel varoitti Tolsaa syystä, että tämä puhui suomea, Neeskensiä syystä, että tämä puhui hollannin kieltä. Cruyff lopuksi sai varoituksen synneistään.

    - Tauno Aron otteluselostusta Suomen ja Hollannin välisestä pelistä 1974.

Neljäs ennustus: Geometria - tila, vektorit, kolmiot ja dynaamiset hilat - tulee olemaan monen analyysissä saavutettavan edistysaskeleen keskipisteenä.

    - Chris Anderson ja David Sully: Numeropeli. Luulet ymmärtäväsi jalkapalloa, mutta et tiedä siitä mitään. 2013

Muistikuvia, kirkkaita ja haalistuneita, tosia tai pelkästään sinne päin.

    Muistan - luulen muistavani - erään lauantain Kotkassa keväällä 1982. Olin käymässä kotinurkilla Museokadulla, jalkapallokentän tuntumassa. Lähdin päiväkävelylle.

    Räntäsateessa Urheilukeskuksen hiekkakenttä näytti autiolta ja surulliselta.

    Sitten tajusin että keskiympyrän paikkeilla verkkareihin pukeutunut Arto Tolsa harjoitteli yksikseen pallon kanssa, pomputteli räntäsateessa. Aivan kuin hän olisi vaistomaisesti ajautunut keskiympyrän tienoille, keskushyökkääjän tontille, sinne mistä ura maailmalle alkoi.

    Aavistiko Tolsa että hänen mittava peliuransa päättyisi tuohon vuoteen?

Kuluneen, monessa mielessä harmaan ja apean syksyn mittaan olen lukenut Kimmo Muttilaisen hienoa ja runsasta elämäkertaa kotkalaisen jalkapalloilijan Arto Tolsan (1945-1989) komeasta ja traagisesta urasta sekä Suomen että Euroopan futiskentillä. Kirjan nimi, Arto Tolsa – yksi yhdestätoista, kuvastaa hyvin Tolsan suhdetta jalkapalloon ja jalkapallojoukkueeseen. "Hyvän joukkueurheilijan tunnusmerkki on siinä, että hän pelaa joukkueelle eikä metsästä henkilökohtaista menestystä", Tolsa sanoi häntä haastattelleelle Urho Salolle kirjassa Urheilija Suomessa. "Nämä joukkueelle pelaavat jalkapalloilijat ovat kentällä tavallisesti melko näkymättömiä"

    Tai kenties ”traaginen” on liioittelua. 

    Tolsa lähti KTP:stä (Kotkan Työväen Palloilijat) ja Kotkasta 60-luvun lopulla Belgiaan ammattilaiseksi. Hän aikoi pelata antwerpeniläisessä Beerschotissa vain muutaman vuoden, mutta menestyksekäs ura jatkui 70-luvun lopulle. Belgiassa suurikokoisesta keskushyökkääjästä - ”kiltistä jättiläisestä” niin kuin Tolsaa Belgian lehdistössä kutsuttiin - tuli pelivarma ja harkitseva puolustaja, libero.

    Tolsa palasi KTP:hen 1979. Seura oli noussut pitkän alamäen jälkeen mestaruussarjaan. ”Älkää odottako minulta liikoja”, Tolsa toppuutteli Kotkaan palattuaan. ”Vaikka olenkin aivan tuore ammattilainen, olen silti tavallinen ja kentällä yksi pelaaja kymmenen muun joukossa.”

    Seurasi muutama hieno vuosi sekä KTP:n että maajoukkueen paidassa. Mutta tumma pohjavire veti Tolsaa syvyyksiin. Alkoholi ja pillerit, avioero ja työttömyys murensivat ”kiltin jättiläisen”. Vuonna 1989 Tolsa teki itsemurhan.

    Monet Tolsan ystävistä ja pelikavereista sanoivat Tolsalle tämän miettiessä paluuta Kotkaan, että se ei kannata, Kotka ei olisi hyvä paikka entiselle keskushyökkääjälle.

    Mutta Tolsa valitsi lapsuutensa ja nuoruutensa Kotkan, tutun miljöön ”Kutsetin” piipun juurella.

Kimmo Muttilainen:
Arto Tolsa - yksi yhdestätoista.
VK-kustannus, 447 sivua, 2020.

Kotkalaislähtöinen, nykyään Turun seudulla vaikuttava Kimmo Muttilainen on tehnyt suurtyön kootessaan Tolsan jalkapallouran ja elämän lankoja yhteen. Muttilainen kertoo, ettei nähnyt Tolsan pelaavan; hän oli siihen liian nuori.

    Näin ollen teos perustuu pääasiassa sanomalehtien otteluselostuksiin ja laajaan haastattelumateriaaliin. Videonauhoja Tolsan peleistä ei liene ole olemassa. Nykylehdistö ei julkaise kattavasti jalkapalloselostuksia, ei edes mahtava Helsingin Sanomat. Tulevat urheiluhistorian tutkijat eivät voi viitata kirjallisiin lähteisiin.

    Muttilaisen elämäkerta kumoaa monia juoruja ja huhuja, sellaisia joita olen pitänyt totena enkä ”hevosmiesten tietotoimiston” epätietona. Jo Tolsasta käytetty sukunimi Kormu osoittautuu huhujen kohteeksi, sillä me luulimme 60-luvulla, että hänen nimensä oli alkuaan Arto Kormu. Tämä oli epätietoa, sillä Kormu oli Arton yksinhuoltajaäidin sodan aikana kuolleen aviomiehen nimi.

    Koska olen elänyt lapsuuteni ja nuoruuteni KTP:n ja Tolsan varjossa, elänyt elämää samojen ihmisten ja pelaajien parissa tuntematta kuitenkaan Tolsaa ihmisenä, Muttilaisen elämäkerta havahduttaa tajuamaan, kuinka vähän me tiedämme kanssaihmisistämme.

    En ole koskaan vähätellyt Tolsaa jalkapalloilijana. Hänen tekniset taitonsa ja kykynsä ”lukea” peliä olivat vastustamattoman kiehtovaa katsottavaa. Tuollaisia pelaajia on harvassa, edes maailmanmitassa.

   Mutta minulla oli (ja on ollut) mielikuva Tolsasta eräänlaisena ”katupoikana”, joka kävi varastelemassa omenoita rivitaloyhtiömme omenapuista. Kun Tolsa laiskotteli, kiukutteli ja oikutteli pelikentällä, tuo ”katupoikamaisuus” tai ”jätkämäisyys” tuntui oikealta arviolta. Huomautan kuitenkin heti, että vastapuolen pelaajia kohtaan Tolsa ei käyttäytynyt jätkämäisesti, ei potkinut sukille eikä nilkoille.

    Muttilaisen kirja osoittaa, että ihmisenä Tolsa oli aivan toisenlainen kuin olen kuvitellut. Hänet tunteneet painottavat yhä uudestaan, kuinka herrasmiesmäinen, herkkä ja kiltti ihminen Tolsa arkipäivän elämässä oli. Ja kun olen pitänyt Tolsaa kovana kaverina, joka ei välittänyt muusta kuin maalinteosta ja pallon riistämisestä vastustajan hyökkääjältä, saan nyt lukea että Tolsa opetteli Antwerpenissä flaamin kielen, jolla pärjäsi erinomaisesti vieraassa ympäristössä. Tolsa sopeutui yhtä lailla belgialaiseen yhteisöön kuin pienen Kotkan elämään.

Luulen että jokaisen elämäkerran kirjoittajan on valittava tarkasti näkökulma mistä katsoen kertoo taiteilijasta, poliitikosta tai menestyneestä jalkapalloilijasta. Riittääkö taideteosten, poliittisten tapahtumien ja jalkapallokentällä pelattujen pelien kuvaaminen elämäkerraksi vai onko yritettävä selittää taiteilijan ja pelaajan menestymistä tai epäonnistumista myös hänen yksityiselämänsä kautta? Voiko yksityiselämä selittää, miksi taiteilija maalaa tientynlaisen taulun? Voiko yksityiselämästä päätellä miten keskushyökkääjä sijoittuu maalin tuntumaan ja löytää tyhjän tilan, josta potkaisee pallon maaliin?

    Onko ihminen lopulta enempää kuin tekonsa?

    Nykyään elämäkerran kirjoittaminen saattaa olla vielä vaikeampaa, koska taideteoksia ei ”saa” kehua, jos taiteilijan elämästä löytyy ”moraalisesti” epäilyttäviä piirteitä ja sattumuksia.

    Muttilainen on valinnut metodiksi Tolsan pelaamien pelien kronikoinnin. Hän kuvaa kotkalaisen jalkapallon ja myös Kotkan kaupungin ja siellä eläneiden ihmisten historiaa jalkapallo-otteluiden kautta, keskipisteenä Tolsan onnistuminen/epäonnistuminen sekä KTP:n että maajoukkueen paidassa.

    Tällainen historiankirjoituksen metodi kuulostaa kuivakkaalta. Kuka jaksaa syventyä siihen millaisia yksittäisiä pelejä on pelattu 1960-luvulla ja 70-luvulla?

    Ihme kyllä Muttilaisen metodi toimii.

    Kuvatessaan Tolsan pelaamia otteluita, Muttilainen esittää niiden ohessa lyhyitä välähdyksiä kotkalaisesta miljööstä, työläisten elämästä, urheilupolitiikasta ja kaikkineen satamakaupungin muuttumisesta siitä alkaen kun Tolsa ponnahti jalkapallomaailman eturiviin siihen saakka kun hänen ympärilleen jäi tyhjä tila ilman pelaajia.

   Elettyäni tuota aikaa Tolsan ja KTP:n varjossa, ja koska tunnen nimeltä ja ulkonäöltä monet haastatellut ja kirjassa mainitut, olisin mielellään lukenut enemmän taustoista ja ihmisistä, mutta teos on nykyiselläänkin niin lavea, että kirjoittajan on pitänyt vetää raja johonkin.

    Kummallisinta on, että Muttilaisen kertoessa yksittäisistä peleistä muistan monien näkemieni otteluiden tunnelman. Muistan kuinka ensimmäisen kerran tajusin millaisen keskushyökkääjän KTP oli saanut, kun ”katupoikana” pitämäni Tolsa tehtaili maaleja v. 1962 suomisarjan pelissä Mikkeliä vastaan: KTP voitti Mikkelin Palloilijat 11-2! Olin katsomassa peliä naapurin Pekan kanssa. Muistan kuinka KTP taisteli tasapelin vuonna 1981 korsikalaista SC Bastiaa vastaan Euroopan cup-voittajien cup ottelussa. Istuin ”kivikatsomossa” isäni Osmon ja veljeni vaimon Vinnin kanssa. Vinni totesi pelaajien tultua kentälle: ”Ovatpa kotkalaiset pienikokoisia. Ranskalaiset ovat paljon komeampia.” Muistan edellisen vuoden cupin finaalin Helsingissä stadionilla Hakaa vastaan. KTP voitti ja Tolsa oli pelin sankari. Istuimme isäni kanssa pääkatsomossa ja hurrasimme Kotkan pojille.

    Sillä kertaa heillä oli siivet.

Arto Tolsa - neljäs takarivissä vasemmalta -
teki ensimmäisenä ykkösjoukkueen pelivuotenaan 43 maalia.
Arton vasemmalla puolella Mauri Vanhanen - kovaluinen keskushyökkääjä
jonka paikan Tolsa tulisi perimään.
Viides oikealta takarivissä on Kalevo Paananen,
joka sittemmin toimi KTP:n valmentajana,
 kun Tolsa oli palannut Belgiasta Kotkaan.
Eturivissä toinen oikealta on Mauri Nikkari,
Kotkan "Iniesta".
Kirjan kuvitusta.

Jäänkö kaipaamaan jotakin Muttilaisen kirjoittamasta elämäkerrasta?

    Kyllä, eihän mikään teos ole täydellinen.

    Muttilaisen olisi kannattanut syventyä myös siihen miten jalkapallon pelityylit (taktiset kuviot) muuttuivat Arto Tolsan uran aikana ja verrata niitä myös nykyjalkapallon pelikuvaan, missä pelitilan käyttö on aivan erilaista kuin 1960-luvulla.

    Kun itse pelasin muutaman vuoden KTP:n junioreissa 1963-1965, niin peli perustui tiukasti aluepeliin. Kullakin pelaajalla oli ikään kuin oma tontti, jolla pysyteltiin tapahtuipa kentän toisella reunalla mitä tahansa. Siihen aikaan oli kaksi puolustajaa, jotka hoitivat reviirinsä puolustusalueen reunoilla. Keskellä oli sitten keskuspuolustaja. Puolustajien edessä pelasi kaksi tukimiestä (nykyään heitä sanottaisiin keskikentän pelinrakentajiksi). Tukimiesten edessä pelasi kaksi välihyökkääjää, joita tukimiehet ruokkivat palloillaan. Välihyökkääjät ja kaksi laitahyökkääjää ruokkivat keskushyökkääjää läpisyötöin ja keskityksin. Hyökkääjiä oli siis viisi.

    Muistan erään pienen harjoituspelin KTP:n ykkösjoukkuetta vastaan Urheilukeskuksen nurmella. Kentällä olivat mestaruussarjajoukkueen parhaat pelaajat Tolsaa lukuunottamatta.

    Ykkösjoukkue hyökkäsi minusta katsoen vasemmalta laidalta. Itse seisoskelin oikean laitapuolustaja tontilla, ikään kuin seuraten muualla pyörivää peliä.

    Kun tilanne oli ohi, KTP:n tekniikkataituri ja Tolsan tavoin mahtavan pelisilmän omaava välihyökkääjä - melkein kuin sen ajan kotkalainen Andrés Iniesta - Mauri Nikkari tuli luokseni ja opetti, että kun hyökkäys lähestyy tuolta toiselta laidalta, sinun pitää kaventaa keskelle eikä seisoskella tyhjän panttina omalla tontillasi.

    Viesti meni perille.

Miksi Arton elämä sortui peliuran päättyessä? Miksi Jeppe juo?

    HJK:n nokkela maalintekijä Atik Ismail luonnehtii Tolsaa äärimmäisen herkäksi ihmiseksi: ”Herkkyys näkyi ennen kaikkea hänen kasvoistaan, siinä miten hän asiat otti, miten hän tunsi… Mitä muuta Arto pelikentällä oli kuin esiintyvä taiteilija? Arton pelatessa maaottelussa Hollannin tähtiä Johan Cruyffiä ja Johan Neeskensiä vastaan hän saattoi pitää näitä pilkkanaan harhautuksillaan ja suoritusvarmuudellaan. Se oli taidetta parhaimmillaan.”

    Ja silti Tolsan piti kestää vuodesta toiseen lehdistön ja vieraskenttien katsomoiden pilkka ja vähättely. Oliko Tolsan olemuksessa jotakin, mikä provosoi pilkkaan?

    Vuonna 1982 Tolsa pelasi viimeisen mestaruussarjapelinsä Kuopiossa Kopareita (Kuopion Pallotoverit, KPT) vastaan. Hänet melkein ajettiin ulos kesken peliä.

    KTP:hen oli tuoksi kesäksi hankittu kaksi ulkomaalaista pelaajaa, maineikkaan argentiinalaisen jalkapalloilijan René Housemanin veli Marcelo ja perulainen keskikenttäpelaaja Augusto Palacios. Palacios oli Suomen kentille liiankin taitava pelaaja; hän muistaakseni pelasti KTP:n tippumiselta alemmalle tasolle syksyn viimeisessä pelissä.

    Mutta Houseman oli täysi floppi, velimies eikä pelimies lainkaan. Olin katsomassa Housemanin ensiesiintymistä (ja viimeistä!) Puistolan nurmikentällä HJK:ta vastaan. Houseman juoksi koko ajan palloa karkuun ja sijoittui sellaiseen tilaan ettei hänelle voinut syöttää.

    Tunsiko Tolsa katkeruutta moisen pelaajan viedessä häneltä pelipaikan?

    Ehkä, mutta tuskin se Tolsan elämää romahdutti, olihan Tolsa korostetusti yksi pelaaja yhdestätoista.

    Nuori toimittajanalku Kari Hotakainen raportoi Kuopiosta Koparien ja KTP:n pelin kotkalaiseen Eteenpäin-lehteen ja kirjoitti: ”2 283 katsojan joukossa oli valitettavasti jälleen paljon niitä, jotka keskittyivät Arto Tolsan kiusaamiseen, eivät jotkut näistä törkeistä repliikeistä kestä edes painoasua. Tolsa kesti kuitenkin muutamia suutahduksia lukuunottamatta hyvin ja pelasi jälleen varmasti ja rauhallisesti.”

Osmo Salovaara, 1965.
Arto Tolsa ja Kalervo Paananen, Tolsan oikealla puolella,
harjoittelevat otteluun
 A-maajoukkue vastaan Kymenlaakson piirijoukkue.
Kuvakaappaus kaitafilmistä.

Jalkapallo on tyhjän tilan taidetta.

    Monen huippu-urheilijan elämä romahtaa uran loppuessa. Usein sitä siivittää alkoholi ja piristeet.

    Kun latu näyttää tyhjältä, kun kiekkokaukalossa tai jalkapallokentällä on loputtomasti tyhjää tilaa, jonne entisellä urheilijalla ei ole menemistä, sortaako tyhjän tilan pelko urheilijan, se ettei häntä enää tarvita?

    ”Se on hetki, jolloin somebodystä tuleekin nobody”, sanoo Arton ystävä ja pitkään Yhdysvalloissa asunut jalkapalloilija Kai Haaskivi.

    Mutta millainen ihminen Tolsa lopulta oli? Siihen elämäkerturikaan ei pysty vastaamaan. Hän lainaa Urhoa Saloa: ”Artosta oli todella vaikea saada kunnollista otetta. Ikään kuin hän olisi halunnut tiukasti varjella jotain.”

    Psykoterapeutti muistuttaisi, että kaikki palautuu lapsuuteen. Mutta sen perusteella mitä Tolsan lapsuudesta tiedetään, sitä leimasi äidin pyyteetön rakkaus. Isä Artolta puuttui, mutta ehkäpä häntä vanhemmat ystävät jalkapallon parissa korvasivat isän puuttumisen. Vai voiko isää korvata mitenkään?

    Kun kirjoitin muutama aika sitten pakinan Lasse Lehtisen hienosta Väinö Tanner -elämäkerrasta, päädyin toteamaan kummallisen piirteen Lehtisen ansiokkaassa teoksessa: ”Kummallisinta tässä elämäkerrassa on, että henkilönä, ihmisenä Tanner jää värikkäämpien kanssaihmistensä varjoon, myös poliittisena ajattelijana. Sodan ja vankeusajan jälkeen Tanner oli syrjässä, vaikka olikin mukana. Mutta jotenkin tuntuu että Tanner oli koko ajan vähän sivussa, reunassa, mukana mutta ei keskellä johtamassa joukkoja. Varmaankin Tannerilla oli ihanteensa, mutta Lehtisen kirjasta ei käy ilmi, mitä ne lopulta olivat. Mitä mies munaskuissaan lopulta tunsi ja päässään ajatteli? Oliko hänessä syvällisempi puoli kuin se mikä näkyy arjen poliittisissa toimissa ja puheissa ja yksityiselämän arkiselta näyttävässä kuvassa? Lehtinen ei oikein saa kiinni inhimillisesti suurta miestä puvun sisältä, sikarinsavun takaa. Ehkä semmoista ei olekaan. Ehkä Tanner oli ihmisenä väritön, liian tavallinen herättäkseen intohimoja, vaikka Stalinin Neuvostoliitto vihasikin häntä patologisesti.”

    Kimmo Muttilaisen Tolsa-elämäkerrasta tulee hieman samanlainen olo: onko kirjoittajan ja hänen haastattelemien ihmisten mahdoton tulkita Tolsan mielenliikkeitä ja sitä, millainen musta otus Arton sielun syövereissä kummitteli? Jos ihminen ei tunne edes itseään, sielunsa mustia juonteita , kuinka hän voisi nähdä kanssaihmisenkään mielen sisään?

    Siitä mistä ei ole tietoa, ei voi kirjoittaa.

Lieneekö niin, että kilteillä ihmisillä on usein jokin musta piste, jota kanssaihmiset eivät tajua ja siksi kiltit ihmiset joskus sortuvat alkoholismiin.

    Francis Fukuyama korostaa teoksessaan Historian loppu sitä, kuinka tärkeää yksilölle on saada ympäröivän yhteisön hyväksyntä. Fukuyama lainaa Platonin Valtiota, jossa Thymos tarkoittaa sitä arvoa, jonka ihminen antaa itselleen. ”Nykyisin käyttäisimme sanaa ’itsekunnioitus’”, Fukuyama sanoo. Myös Hegel puhui samasta asiasta: ”Hegelin käsityksen mukaan yksilö ei voisi edes tulla tietoiseksi itsestään erillisenä ihmisolentona, elleivät muut ihmisolennot tunnustaisi häntä sellaiseksi.”

    Samalla kun Arto Tolsa sai jalkapalloilijana valtavasti myönteistä tunnustusta ja kehuja taidoistaan älykkäänä, taitavana ja pelin lukemista osaavana pelaajana, oliko hänen mielensä perukoilla koko ajan jonkinlainen tyhjä tila, joka veti häntä poispäin menestyksestä ja lopulta perhe-elämästäkin? Oliko niin, että tyhjä tila ei tullut hänen eteensä vasta uran loppuessa vaan että hän kamppaili koko elämänsä ajan sekä fyysisesti (jalkapallokentällä) että henkisesti (sielunsa syövereissä) tyhjän tilan täyttämisen ja pelkäämisen kanssa?

    Arvailuja voi esittää. Kiltin jättiläisen sieluun emme pääse kurkkaamaan.

Keväällä 1982 Arto Tolsa harjoitteli yksinään räntäsateessa Urheilukeskuksen hiekkakentällä.

    Hän pomputteli palloa keskiympyrässä, aivan kuin olisi pelännyt että kentän reunalla harjoitteleminen on huono enne; että sieltä ei enää koskaan juosta keskiympyrään.

    Kenties Tolsa aavisti, että tyhjä kenttä olisi hänen kohtalonsa. Noin kaksikymmentä vuotta hän oli pystynyt täyttämään tyhjän tilan sekä hyökkääjänä että puolustajana. Nyt kaikki kentät näyttivät katoavan historian hämyyn.

    Yksin palloa pomputellessaan Tolsa ehkä toivoi vielä jonakin päivänä juoksevansa tyhjään tilaan pelastaakseen joukkueensa ja oman elämänsä.

Osmo Salovaara, 1965.
Arto Tolsa - kiltti jättiläinen.