Lehdet lehtiä

[sananvapauden puussa]

Kyösti Salovaara, 2019.

Lätäköitä rantakallion poimuissa. Tuulen lennättämiä lehtiä. Historian viirut peruskalliossa.

    Jotkut asiat pysyvät, toiset eivät.

    On käyty keskustelua Vihreän langan lopettamisesta. Puolueen ulkopuoliset eivät ymmärrä miksi vireänä pidetty lehti lopetetaan eikä edes nettiversiota tehdä. Puolueen sisäpiiri vaikenee. Lehteen käytetyt rahat ohjataan viestintään sosiaalisessa mediassa. Siellä on enemmän samaan kuplaan haluavia. Eikä netistä kukaan halua maksaa.

    ”Pidän Vihreän liiton päätöstä lakkauttaa Vihreä lanka hyvin valitettavana”, kirjoitti Osmo Soininvaara blogissaan. ”Oma verkkolehti tuottaisi alleviivatusti journalistista aineistoa, siis jotain aivan muuta kuin Facebook-kirjoituksia tai puoluetta mainostavia kirjoituksia puolueen blogipalstoilla... Olen tyrmistynyt.”

    Soininvaara oli Vihreän langan päätoimittaja 1980-luvulla. Hän tuntee pappenheimilaisensa.

    En ole lukenut Vihreää lankaa, mutta jokaisen journalistisen tiedotusvälineen kuolema surettaa. Taas yksi rantakalliolle pudonut keltainen lehti, joka ei enää kasva puussa, koska puu kaadettiin.

Jokaisella lehdellä on tarkoituksensa. Yksi kirjoittaa kirjoista, toinen autoista, kolmas politiikasta, neljäs julkaisee kauniita kuvia naisista, viides kirjoittaa elokuvista ja kuudes uskonnosta. Ja niin edelleen. Päivälehdet yrittävät puolestaan kuvata koko maailman.

    Netti on muuttanut julkaisualustoja ja tuotteita. Ilmestyykö enää naistenkuvia painettuna? En tiedä. Autonkuvia paperille edelleen painetaan. Kirjallisuuslehdet, kuten Parnasso ja Ruumiin kulttuuri sinnittelevät paperiversioina, mutta kuka niitä lukee? Kirjoja lukevat sadattuhannet suomalaiset, kirjallisuuslehtiä muutama tuhat. Tarinat kiinnostavat, eivät niiden taustat.

    Jopa Helsingin Sanomia surettaa puoluelehtien näivettyminen ja kuolema. Muistaakseni ei surettanut 1960-70-luvulla, kun puoluelehdet olivat vielä merkittävä osa lehdistöä. Siihen aikaan lehdet (toimituksien eri alojen osastot) keskustelivat toistensa kanssa, suoraan tai välillisesti. Silloin vielä kannatti lukea erilaisia lehtiä, jos halusi saada kokonaisemman kuvan maailmasta. Silloin pystyi lukemaan erilaisia lehtiä, koska niitä ilmestyi.

    Tätä muistikuvaa ei ehkä kannata liioitella. Kyllähän poliittiset lehdet olivat puolueiden ohjauksessa eikä niissä kauhean paljon käyty sisäistä debattia. Mutta ideologiat saivat joka tapauksessa puoluelehdissä äänensä kuuluviin. Puolueiden visiot (jos sellaisia oli) tulivat kirjoitetuksi ja joskus jopa kommentoiduiksi.

    Nykyään puolueet ovat muutaman suuren mediatoimijan armoilla. Pitää sanoa jotakin, mikä menee läpi Hesarissa tai Ylellä ja muutamissa suurehkoissa maakuntalehdissä tai tyytyä huutelemaan somessa.

    Kun aikanaan kirjoittelin parisenkymmentä vuotta kulttuurijuttuja Demariin (Suomen Sosialidemokraattiin), ihmettelin miksi puolueen jäsenistä suurin osa kaihtoi tuota sanomalehteä. Miksi he lukivat mieluummin Hesaria kuin Demaria? Kun tätä kysyi valveutuneelta demarilta tai vasemmistolaiselta kulttuurihenkilöltä, tämä yleensä vastasi hieman kiusaantuneena, että ”kun siellä Hesarissa on kaikkea”. No tietysti siellä oli kaikkea, paitsi SDP:n visioita, mutta ilmeisesti ne eivät kiinnostaneet edes puolueen jäseniä saati sitten ulkopuolisia kannattajia.

    Sitä paitsi kulttuuriosastosta saattoi joskus lukea toisenlaisen kirja-arvostelun kuin valtalehden palstoilta.

Kyösti Salovaara, 2019.

Tekisi mieli väittää, että puoluelehtien näivettyminen kulkee ideologioiden näivettymisen rinnalla toinen toistaan vahvistaen. Internetin tarjoama keskustelusekamelska ja hetken huumaan tarttuva tiedonvälitys vahvistaa sitten sekä ideologioiden että niistä kertovien lehtien näivettymistä.

    En halveksi enkä aliarvioi nettiä. Luen sieltä paljon ja käytän sitä melkein intohimoisesti.

    Mutta netin tietotulvalla ja journalismilla on selkeä ero. Jokaista lehteä lukiessa ymmärtää, ainakin alitajuisesti, että siihen on kerätty jonkinlaisen maailmankäsityksen (hetkellisen tai historiallisen, paikallisen tai globaalin, säilyttävän tai muuttavan jne.) järjestämä kokonaisuus monenlaisia kirjoituksia. Niiden ei tarvitse olla keskenään samaa mieltä eikä tiettyä mieltä, mutta yhdessä ne esittävät ikään kuin tietyn ”porukan” näkemyksen siitä mitä maailmassa tapahtuu. Tuo porukka tietysti on lehden toimitus.

    Tällä en tarkoita, että edellä kuvatun porukan näkemys maailmasta olisi täydellinen tai edes kattava, puhumattakaan että olisin aina tai edes usein samaa mieltä tuon porukan kanssa, mutta tiedän että toimitukset yrittävät hahmottaa ristiriitaisen ja kaoottiselta näyttävän todellisuuden ymmärrettävällä tavalla. Ja kun joku tekee niin, osaan asettaa oman näkemykseni samalle kartalle.

    Internet ei sen sijaan yritä ”ymmärtää” mitään vaan esittää tiedot ja kuvitelmat ja kaiken niiden välillä yhdenvertaisina sirpaleina. Tietenkin ihmiset ryhmittäytyvät myös netissä porukoiksi, mutta niiden  päämääränä ei ole kuvata todellisuutta ymmärrettävänä vaan pikemminkin oman tunnepiirin vahvistajana ja yhteisen mielipiteen signaalina. 

    Äkkipäätä ja äkkiväärästi voisi edellisen jälkeen todeta, että jos puoluelehdet olivat aikanaan suppeahkon ideologisen porukan tunnelmien välittäjiä, niin eivätkö somen kuplat ole juuri samanlainen ilmiö? Ja jos ovat, niin miksei myös Vihreän langan olisi saanut lopettaa ja siirtyä viestimään tunteistaan omaan nettikuplaan?

    Ketään ihmistä ei voi pakottaa poistumaan kuplastaan.

    Real Madridin tähtihyökkääjä, walesilainen Gareth Bale sanoi pari päivää sitten englantilaisen lehden haastattelijalle, että hän ei tiedä kuka toimii brittien pääministerinä. Maailman golfpelaajista tiedän kyllä kaiken, Bale jatkoi. Kun toimittaja kertoi Balelle pääministerin nimen, tämä hämmästyi: ”Ai, luulin että hän on pormestari.”

Lueskelin viime viikolla ilmestynyttä Demokraattia sillä silmällä.

    Yritin selvittää miten kaksi kertaa kuussa ilmestyvä aikakauslehti jatkaa sanomalehti Suomen Sosialidemokraatin perinnettä. Paljastuuko sen sivuilta demaripuolueen ideologia (jos sellaista on olemassa) ja käydäänkö lehdessä SDP:n visioista reipasta keskustelua?

    Ei paljastu eikä käydä.

    Demokraatti on päältä korea lehti, mutta sen artikkelit ovat sovinnaista journalismia, jossa heiveröinen kriittisyys lepattaa naljailulla kokoomukseen suuntaan ja Donald Trumpia kritisoimalla.

    Viime viikon numerossa on monta artikkelia, joissa myös Venäjän tai nimenomaan Venäjän teot ja aikeet maailmanpolitiikan järkyttämisessä olisi voitu ja pitänyt huomioida, mutta Venäjästä ei sanota mitään, ei sanaakaan. Demokraatti elää yhä YYA-sopimuksen aikakautta, vaikka Mauno Koiviston Suomi irtautui siitä ajat sitten. Kun nykyään somessa peukutetaan, Demokraatille riittää neukutus.

    Demokraatin käsitellessä Antti Rinteen hallituksen toimia mitään kriittistä tai älyllistä perustelua ei esitetä sille eikä tälle; puoluepoliittinen osa lehdestä saattaisi hyvin olla viestintätoimiston sliipattua propagandaa. Lehdessä puhutaan toistuvasti eriarvoisuuden lisääntymisestä ja tuloerojen kasvusta, vaikka sellaista ei tapahtuisikaan, kuten Kalevi Sorsa -säätiön toiminnanjohtaja Kaisa Penny melkein vastoin tahtoaan kertoo kolumnissaan. Mutta eriarvoisuus on silti ”ihan kaikkien ongelma”.

    Ilmastonmuutos ponnahtaa pinnalle monessa jutussa, mutta Demokraatissa se on yhtä kauhistuttava, totaalinen ja ahdistava kuin muissakin lehdissä ja tiedotusvälineissä. Lehden pääartikkeli käsittelee ilmastonmuutosta, mutta ei yritä mitenkään hahmotella ilmastonmuutoksen torjumista politiikan keinoilla eikä poliittisena projektina, vaikka sitähän se ennen kaikkea on. Synnillisyyden kaltaisen ahdistuksen lisääminen ei liene poliittiseksi projektiksi kummoinenkaan?

    Mikko Majander, poliittisen historian dosentti ja tutkija Magma-ajatuspajassa, tuskailee kolumnissaan Ilmastoahdistusta Göteborgissa lentohäpeänsä kanssa, niin kuin jokaisen hyvesignaalin lähettäjän kuuluu tehdä. ”Kovin harva meistä kuitenkaan kykenee ryhtymään oman elämänsä penttilinkolaksi”, Majander huokailee avuttomana.

    Miksi demareiden pitäisi ryhtyä penttilinkolaksi?

    Pentti Linkolan pääajatus kuuluu näin: ”Jokin vanha feodaalinen järjestelmä, harvojen etuoikeuksiin perustuva sääty-yhteiskunta olisi vieläkin maapallolla mahdollinen, toteutettu taloudellinen demokratia ei… Ainoa mikä on mahdottomuus on massojen hyvinvointi.”

    Kun Demokraatti-lehti toistaa mantrana että ”eriarvoisuus on ihan kaikkien ongelma”, eikö sen pitäisi esittää ilmastonmuutoksen torjumiseksi sellainen (SDP:n) poliittinen projekti, jolla estetään paluu Linkolan kaavailemaan totalitaariseen ja absoluuttisesti eriarvoiseen maailmaan?

    Ehkä sen pitäisi, mutta ei se esitä.

Kyösti Salovaara, 2019.

Mummon lihapullat

[sääliksi käy]

Kyösti Salovaara, 2019.

Entten, tentten teelikamentten

    hissun kissun...

    … vaapula vissun ja sitten tulikin taas sunnuntain Helsingin Sanomat pullollaan ilmastoahdistusta.

    ”Synkkä, synkempi, Petelius”, otsikko kirkuu. ”Kansanedustaja Pirkka-Pekka Petelius hakeutui Arkadianmäelle niin hirvittävän huolestuttavista syistä, että niistä on melkeinpä tuskaista puhua.”

    ”Kaiken ilmastoahdistuksen keskellä tuntuu kuitenkin absurdilta kutsua ihmisiä ostoksille taas uusiin halpaketjuihin, kun ihan oikeasti pitäisi ostaa vähemmän ja laadukkaampaa”, paasaa kulttuuritoimituksen uutispäällikkö Aino Miikkulainen sunnuntaina Merkintöjä-blogissa moittien ajatustakin uusien ”triplojen” rakentamisesta.

    Haukotus tarttuu. Tarttuuko ilmastoahdistus?

    Olisi mukava tarkkailla kärpäsenä katossa Hesarin toimituksien aamukokouksia. Palkitaanko siellä eniten ahdistusta esittävät?

    Jos kulttuuritoimituksen uutispäällikkö katsoo lehteään, hän yllättyy: lehtihän on täynnään auto-, vaate-, liha-, telkkari-, tietokone- ja ties mitä -ilmoituksia. Yllätys ahdistaa. ”Mistä minä saan palkkani?” Miikkulainen parahtaa.

    Vastaus helpottaa tuskaa: pankista.

Kyösti Salovaara, 2019.
Turhuuden markkinat:
suklaapuoti Bruggesissä.

Ostoskeskuksia pelkäämättä kävin katsomassa Aleksi Mäkelän ohjaaman elokuvan Kari Tapion elämästä. Olen suomalainen liikutti iskelmäsuomalaisen sielua kohtuullisesti, vaikka se ei olekaan suurenmoinen elokuvana eikä elämäkertana.

    Koska elokuva, lähinnä sen kertomuksen suhde siinä esitettyihin tuttuihin iskelmiin, tarkemmin iskelmien sanoituksiin kosketti katsojan mieltä, tajusin ikään kuin ahaa-elämyksenä miksi elokuvien kritiikki saattaa olla joskus niin kaukana ”tavallisten” katsojien elokuvakokemuksesta ja miksi kritiikin luettuaan ei oikeastaan pitäisi sen perusteella olla menemättä elokuvateatteriin.

    Väitän - vaikka en pysty todistamaan - että silloin kun elokuvakritiikki ryttää filmin, jota kansalaiset suurin joukoin katsovat, se usein johtuu kriitikon vieraudesta sille elämälle, jota elokuva kuvastaa. Luulen että jokainen suomalaista elämää iskelmien rinnalla kokenut tietää mistä puhun. Banaalit, melankoliset, yksinäisyyttä ja epäonnistumista toistavat iskelmät ovat kertoneet nimenomaan suomalaisesta elämänkokemuksesta. ”On täällä elämä raskasta työtä /Ja siinä harvemmin on onni myötä, / Sen tietää vain yksin suomalainen.”

    Esimerkiksi Anton Vanha-Majamaan teilatessa Mäkelän elokuvan Helsingin Sanomissa hyvin perustelluin sanakääntein, ilmeiseksi kävi ettei edellä mainitsemani kokemus elämän ja iskelmän suomalaisesta kosketuspinnasta merkinnyt eikä merkitse kriitikolle mitään. Hänen ihokarvansa eivät nouse pystyyn, kun hän kuulee suomalaisen iskelmäklassikon, tuollaisen kuin Kulkuri ja joutsen, Satumaa, Kotkanpoikii ilman siipii, Viikonloppuisä tai vaikkapa Kari Tapion laulamat Olen suomalainen ja Myrskyn jälkeen.

    Kriitikkona Vanha-Majamaa on tietysti oikeassa, jos kritiikon tehtävänä on tarkastella teosta täysin sen sisältäpäin, niin ettei teoksen mahdollisia liittymäpintoja ympäröivään arkeen noteerata mitenkään eivätkä ne, taideteoksen ulkopuoliset asiat saa mitenkään vaikuttaa teoksen arviointiin ja arvoon.

    Tässä katsannossa kriitikko on kuin maan päälle laskeutunut marsilainen, joka ei tiedä mitään suomalaisesta yhteiskunnassa, elämästä, ihmisistä eikä varsinkaan iskelmäsanoituksien realistisesta romantiikasta.

    "Hyvä teksti on semmoinen, joka juoksuttaa ihmisen komerolle laittamaan reumakerraston päälle, kun karvat nousee pystyyn! Se on siinä, en mä osaa enempää sanoa", Kari Tapio vastasi eräässä haastattelussa kun kysyttiin hyvän iskelmätekstin perään. Tätä esimerkkiä ”marsilaisen taidekriitikon” on mahdoton ymmärtää.

    Onneksi me emme (kaikki) ole marsilaisia.

Kyösti Salovaara, 2019.
Kauppakeskus ilman kattoa.
McArthurGlen Designer Outlet Neumünsterissä (Saksa)
näyttää kaupungilta,
vaikka siellä ei ketään asukaan.

Viime perjantaina suuri kauppakeskus Vantaalla oli täynnä ihmisiä, lapsia ja aikuisia, jo varhaisena iltapäivänä. Autoa oli melkein mahdon saada parkkiin. Olen suomalainen alkoi klo 15:00.

    Miksi kauppakeskukset ovat edistyksellisenä itseään pitävien vaikuttajien silmätikkuna? Eihän sieltä osteta sen kummempia tavaroita kuin kivijalkakaupoista tai netistä eikä käydä sen kummallisemmissa ravintoloissa tai elokuvateattereissa kuin kantakaupungissakaan. Paitsi että kauppakeskukseen voi koko perhe mennä autolla.

    Viime viikon tiistaina Ylen aamutv:n Jälkipörssissä yleensä fiksut keskustelijat paljastivat rajoittuneisuutensa, kun piti puhua kauppakeskuksista. Talousmies Heikki Pursiainen tunnusti olevansa eliittiä, joka ei erehdy kauppakeskukseen. Tosin myöhemmin kävi ilmi, että Pursiainen käy läheisessä RED:ssä säännöllisesti kahvilla.

    Ilmeisesti älylliseen eliittiin kuuluakseen pitää kauppakeskukset kieltää kolmasti. Mutta voiko, kuten Engels sanoi, munakkaan tehdä rikkomatta kananmunia? Voiko kauppakeskusta arvostella, jos ei koskaan mene sen sisään?

    ”Matkamme varrella on ollut paljon autottomia alueita”, kirjoitti Osmo Soininvaara blogissaan viime heinäkuussa.”Lähes koko Venetsia, Cinque Terren kylät, Colmarin keskusta ja niin edelleen. Ne ovat autottomia, koska ne on rakennettu ennen autoja eivätkä autot mahdu. Turistit virtaavat näihin ’autoilijoiden helvetteihin’, koska ne ovat mukavampia.”

    Aivan oikein, mutta eiväthän nuo paikat ole autottomia, päinvastoin, pienen autottoman keskustan ympärillä on enemmän autoja kuin missään, niin kuin huomasin esimerkiksi Colmarissa missä muutama vuosi sitten asuimme autottoman keskustan reunalla ”autohotellissa”.

    Eivätkö kauppakeskukset ole tavallaan ja nimenomaan Soininvaaran kaipaamia ”autottomia” kaupunginosia? Tosin niissä ”katujen” päälle on rakennettu katto, mikä sopii paremmin Suomeen kuin tuulinen ja räntäinen katu keskustassa.

Ai niin, mummon lihapullat!

    Helsingin Sanomat kertoi Trans Mountain -öljyputkesta, jonka Justin Trudeaun johtama Kanadan hallitus osti amerikkalaiselta yhtiöltä 3 miljardilla eurolla. Trudeau (ja hänen puolueensa) pitää itseään ilmastomuutoksen vastustamisen etujoukkona.

    Putken rakentaminen maksaa 6,3 mrd euroa, mutta se kannattaa, koska se kolminkertaistaa putken kapasiteetin ja lisää öljy-yhtiöiden tuloja 50 miljardilla seuraavan 20 vuoden aikana.

    Samalla tavalla myös Norjan hallitus investoi öljy- ja kaasuteollisuuteen, siis fossiiliseen varallisuuteensa, satoja miljoonia euroja lähivuosina. Samaan aikaan Norja näyttelee ilmastoahdistuksen selättäjää keikaroimalla sähköautoillaan ja "vastuullisella" sijoitustoiminnallaan.

    Helsingissä energialaitos Helen puolestaan tekee yli puolet sähköstä ja kaukolämmöstä mustalla hiilellä eikä tulevaisuus hiilen jälkeenkään näytä järkevältä, jos hiili korvataan puupelleteillä.

    Ilmastoahdistus johtaa outoihin tekoihin. Helsingissä yliopiston oppilaskunnan kahviloissa lopetetaan naudanlihan tarjoaminen. Niin kuulemma ilmasto pelastuu. Kuinka monta suomalaista nautaa pitää teurastaa, jotta se eliminoi Kanadan ja Norjan lisääntyvät fossiilipäästöt? Mission impossible!

    Mutta opiskelijat pääsevät toki pakoon kahviloistaan ja voivat syödä missä haluavat. Sen sijaan kun Helsingin kaupunki aikoo ensin vähentää ja lopulta kieltää lihansyömisen palvelulaitoksissaan, ei hoivakodissa viimeisiä vuosiaan viettävä mummo eikä pappa pääse tätä uudenlaista ”terroria” pakoon, vaan hänet pakotetaan 85 vuotiaanakin kokemaan ilmastoahdistuksen tuska; siitä huolimatta, että lihapullat ja nakit saattaisivat olla hänelle mieluisin ja helpoin tapa tyydyttää päivittäinen proteiinitarve.

    Kaksi kysymystä: Kuinka monta lihapullaa mummon pitää syödä, jotta se vastaa Helenin hiilenpolton päästöjä? Onko olemassa julmempaa ihmispetoa kuin vanhuksia kiduttava ilmastoaktivisti?

    Eeelin keelin klot,

    viipula vaapula vot…

    Nyt sää lähdet tästä pelistä pois!

Kyösti Salovaara, 2019
Tekopyhä Helsinki.
Helsingin energialaitos Helen: Hanasaari.

Tärähtänyttä

[minä ja hän, me]

Kyösti Salovaara, 2019.
Vesipuisto iltavalaistuksessa.

Abstrakti.

    Maanantaina, iltapäivällä, viime viikolla, hän ajaa Kotkaan katsomaan jalkapalloa.

    Jättää auton Sapokan toiseen päähän, purukasojen ja kahviloiden lähelle.

    Ilta pimenee, peli aaltoilee. Tasapeli: KTP – TPS: 1-1.

    Kävelee Arto Tolsa areenalta pois. Pysähtyy Sapokan rannalle. Huikaisevat valot veden takana. Ottaa kännykällä valokuvan.

    On kiire autolle. Ei odota kuvan ”valottumista”. Lähtee kävelemään.

    Kotona tajuaa, että kamera prosessoi kuvaa hänen matkansa jatkuessa. Kuva on tärähtänyt, pilalla.

    Mutta kuvaa tuhotessaan tajuaa, että tämähän on impressionistinen, melkein abstrakti kuva Sapokan vesipuistosta. Tällä tavalla esittävä muuttuu ei-esittäväksi.

    Onko abstraktia taidetta olemassakaan? Onko tärähtäneen kuvan informaatio tärähtänyttä.

Ristiriitainen.

    Itävaltalainen Peter Handke saa Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Asuu metsässä Pariisin liepeillä, Versaillesin lähellä.

    Ei tunnettu mutta tunnettu.

    Suomalaiset lehdet käyttävät kiertoilmaisuja. Sanovat: Handke on ristiriitainen henkilö. Lehtiä lukiessa huomaa, että ne ottavat sanastonsa muualta, sielläkin vasemmistoliberaalien on mahdoton (tai vaikea) ilmaista, että Handke on konservatiivi, oikeistolainen, kenties jopa… eikä ristiriitaisille pitäisi jakaa palkintoja.

    Kuplaa ei ole koska se on.

    Pitääkö kirjailija vetää sanomisistaan tilille? Onko ”ristiriitainen” Handke puolustanut Bosnian kansanmurhaa? Jos on, miksi hänelle annetaan kirjallisuuspalkinto?

    Keskiviikkona Kaj Chydenius kertoo Helsingin Sanomien 80-vuotishaastattelussa olevansa yhä kommunisti. Mutta sävellykset eivät ole poliittisia. Ne eivät ota kantaa. Vain sanat kertovat. Toimittaja hyväksyy Chydeniuksen vastauksen eikä kysy mitä mieltä Chydenius on ollut säveltämiensä laulujen sanoista.

    Jos/kun kommunistin rooli ei vaikuta Chydeniuksen sävellyksiin, lauluihin joita hän valitsee sävellettäväksi, miksi Handken oikeistolaisuus vaikuttaa ja leimaa hänet kunnottomaksi saamaan kirjoistaan palkinnon?

    ”Kirjoitan puhdasta kirjallisuutta” Peter Handke sanoo La Vanguardia -lehden haastattelussa vuonna 2014. Haastattelija muistuttaa, että monet ihmiset toivovat Handken korjaavan sanansa Serbiasta. ”Jos joku tulee vaatimaan minulta korjausta”, Handke vastaa, ”potkaisen häntä. En pyydä koskaan anteeksi, että kirjoitan kirjallisuutta. Kirjani puolustavat rauhaa ja oikeudenmukaisuutta, miten joku uskaltaakin liittää minut sotarikoksiin?”

    Toissailtana, kuluvalla viikolla, Handke kertoi Itävallan yleisradioyhtiön haastattelussa ettei aio enää vastata kaikkiin kysymyksiin. Hän on kyllästynyt selittämään poliittisia näkemyksiään lehtimiehille puutarhansa portilla. Kukaan näistä kyselijöistä ei ole lukenut hänen kirjojaan tai ole perehtynyt siihen mitä hän on kirjoittanut. 

    "He kysyvät vain kuinka maailma reagoi", Handke sanoi. "Reaktioita reaktioiden reaktioihin. Olen kirjailija ja juureni ovat Tolstoissa, Homeroksessa ja Cervantesissa. Jättäkää minut rauhaan ja älkääkä kysykö tuollaisia kysymyksiä."    

Kyösti Salovaara, 2019.
Kukkameri Givernyssä.

Wozniak.

    Helsingin Sanomat haastattelee Steve Wozniakia, joka perusti Applen vuonna 1976 Steve Jobsin ja Ronald Waynen kanssa. Wozniak suhtautuu varauksella suuryhtiöihin - esim. Googleen ja Facebookiin – jotka keräävät yksityisten ihmisten tietoja hyödyttääkseen liiketoimintaansa.

    ”Monissa tapauksissa ne käyttävät hyväkseen monopoliasemaansa laajentaakseen liiketoimintaansa ilman todellista kilpailua”, Wozniak sanoo. ”Nämä yhtiöt hallitsevat ihmisten elämää siinä määrin, että ne voivat määrätä, mitä ne tarjoavat ihmiselle. En minä ainakaan halua, että yhtiöt tietävät elämästäni niin paljon. Kyse on käyttäjien yksityisistä tiedoista, mutta käyttäjät eivät saa mitään kompensaatiota sitä, että nämä yhtiöt hyödyntävät käyttäjiensä tietoja.”

    Eivät saa mitään kompensaatiota!

    Kumpi on tärähtänyt: Steve Wozniak vai todellisuus?

    Entä me muut? Kuinka paljon me käytämmekään ”ilmaiseksi” näiden suuryhtiöiden palveluja, joista aikaisemmin piti maksaa maltaita? Mitä tuumisit, jos jokaisesta Googlehausta pitäisi maksaa vaikkapa 50 senttiä? Mitä sen jälkeen hakisit? Vieläkö käytät vanhanaikaista navigaattoria vai ajatko ilmaiseksi Mapsilla? Entä sähköposti – kuinka paljon sen käyttämisestä maksat? Ei kai valokuvasi ole ilmaisessa pilvessä? Youtubea et kuitenkaan kuuntele, se lienee selvää. Mielipiteitäsi ei löydy Twitteristä eikä valokuviasi Instagramista, eihän?

486.

    Verkkopankkiin oli tullut Hesarin lasku. Eräpäivä kohta.

    Maksaa laskun ajattelematta sen enempää.

    Sitten havahtuu. Hemmetti, tämä on neljän kuukauden lasku. Koko vuosikerta (printti + digi) maksaa 486 euroa!

    Onko minulla varaa maksaa sanomalehden tilauksesta 486 euroa?

    Saanko rahalle journalistista katetta? Pitäisikö harkita…

    Alkaa miettiä, millaisen sosioekonomisen porukan Hesarin tilaajat muodostavat. Millaisilla ihmisillä on varaa tämmöiseen ylellisyyteen?

    Olenko minä tärähtänyt, hän ajattelee maksettuaan laskun.

Kyösti Salovaara, 2019.
Vantaanjoki Helsingissä.

Professori.

    Roope Uusitalo on julkistalouden professori Helsingin yliopistossa. Hän kirjoittaa teräviä kolumneja Suomen Kuvalehteen. Uusitalo ei purematta niele kollegoidensa yhteiskunnallisia väitteitä, lehdistön väitteistä puhumattakaan.

    Viime viikolla Uusitalo paneutui (SK, 41/2019) Helsingin Sanomien tiedesivulla julkaistuun artikkeliin, jonka mukaan sosiaaliset erot ovat palanneet suomalaisiin kouluihin vaikuttaen oppimistuloksiin. Hesarin artikkeli perustui Toronton yliopiston sosiologian professorin Ann Chmielewskin tutkimukseen The Global Increase in the Socioeconomic Achievement Gap, 1964 to 2015.

    Kun Uusitalo tutustui alkuperäiseen tutkimukseen, Hesarin johtopäätökset alkoivat näyttää kummallisilta, jopa tarkoituksenmukaisesti liioitelluilta. Alkuperäisen tutkimuksen nojalla ”Suomi on – mielenkiintoista kyllä – esimerkki maasta, jossa osaamiserot eivät ole muuttuneet juuri lainkaan!”

    ”Suomessa muutoksen löytämiseen tarvitsee suurennuslasin”, Uusitalo sanoi. ”Aika paljon on tarina muuttunut matkalla tiedelehdestä sanomalehden tiedesivuille.” (Jälkeenpäin Uusitalo esitteli tarkemmin Akateemisessa talousblogissa alkuperäisen tutkimuksen tilastoja, joissa verrattiin 24 maan osaamiserojen kehittymistä: ”Suomi erottuu joukosta, mutta ei sen vuoksi että erojen kasvu olisi ollut voimakasta vaan koska osaamiserojen kasvu Suomessa näyttää olleen verrokkimaita pienempi! Artikkelissa Suomi listataankin esimerkkinä maasta, jossa sosioekonomiset erot eivät ole kasvaneet.”)

    Samassa SK:n kolumnissa Uusitalo otti esille myös kansainvälisesti tunnetun julkisen talouden tutkijan Matti Tuomaalan tuoreen teoksen Markkinat, valtio ja eriarvoisuus. Kirjassa Tuomaala todistaa, että 1990-luvulla tuloerot Suomessa kääntyivät reippaaseen kasvuun, joka on jatkunut tähän päivään asti.

    ”Epäilemättä totta”, Uusitalo kirjoittaa, ”mutta aika hyvää suurennuslasia tarvitaan 2000-luvun tuloerojen kasvun löytämiseen kirjaan liitetyistä tilastoista.”

    Uusitalon yhteenveto kuuluu: ”Tiedettä voi tehdä erilaisista lähtökohdista. Osalla tutkijoista tavoitteena on ymmärtää maailmaa ja kuvata erilaisia ilmiöitä selittäviä mekanismeja ja niiden syy-seuraussuhteita. Toisilla on tavoitteena tehdä tutkimuksen avulla maailmasta parempi. Kumpikin lähtökohta on puolustettavissa. Kumpaankaan ei silti pitäisi kuulua osatotuuksien kertominen tai omiin argumentteihin sopivien faktojen poimiminen.”

Yle.

    Edellä lainattu Uusitalon ilmaisema huoli osatotuuksien kertomisesta näyttää koskevan myös journalismia. Journalismi on harvoin, jos koskaan puolueetonta.

    Tästä huolimatta ihmettelen Ylen uutisointia Katalonian tilanteesta. Se on joskus niin puolueellista, että hävettää. Aivan kuin rikkaan Katalonian ajama yksipuolinen ero köyhästä Espanjasta olisi Ylen mielestä ”hyvää nationalismia” ja ”vasemmistolainen projekti” jota ehdottomasti pitää kannattaa. Varsinkin jos satut kuuntelemaan Ismo Nykäsen raportteja Barcelonasta, tiedät että nyt osatotuudet ovat elämää suurempia. Jostakin syystä Ylellä ei ole enää kirjeenvaihtajaa Madridissa.

    Oikeushistorian professori Jukka Kekkonen twiittasi, että alle puolet Katalonian asukkaista kannattaa separatismia: ”Mielipiteet ovat jyrkästi jakautuneet. Kannattaa lukea korkeimman oikeuden tuomio. Kyse ei ole mielipiteistä, vaan yrityksistä kumota laittomasti valtiosääntö ja irrottaa osa valtion alueesta.”

    Uudessa Suomessa Kekkonen totesi, että ”Kataloniassa ei otettu poliittisia vankeja, vaan poliitikot tuomittiin laittomista irtautumispyrkimyksistä. Monessa muussa maassa teon valtiopetoksellisuus olisi ollut itsestäänselvää."

    Kun Ylen toimittajat yleensä paheksuvat muurien rakentamista, kansojen erottelua, rikkaiden ylivaltaa ja ahdasmielistä nationalismia, niin miksi tämä paheksuminen ei koske Katalonian separatisteja, jotka toteuttavat sitä "pahaa", mistä Yle on muualla huolissaan?

Absurdia.

    Eppu Normaalin kappaleessa Vihreän joen rannalla lauletaan: ”Kiikkustuolissa istun / Ja sinua muistelen / Muistini tylsillä luistimilla / Luoksesi luistelen.”

    Eppu Normaali luistelee tylsillä luistimilla menneisyyteen.

    Kielikuva on onneton, mutta siitä viis.

    Tylsä luistin luistaa jäällä yhtä hyvin kuin terävä.

    Kummallisinta on, että luonnontiede ei vieläkään tiedä miksi luistin liukuu jäällä!

    Kirjassaan How To, Absurd scientific advice for common real-world problems (2019) Randall Munroe ihmettelee tiedemiehiä jotka tutkivat gravitaatioaaltoja ja Bosonin hiukkasia, vaikka eivät pysty kertomaan sitäkään, miksi luistin liukuu jäällä tai miksi hiekka valuu tiimalasissa sillä nopeudella millä se valuu tai mikä oikeastaan synnyttää ukkosilmaan johtavan sähköjännitteen.

    Munroe kertoo, että aikaisemmin tiedemiehet selittivät, että jäällä liukuva luistin laskee jään jäätymispistettä jään pinnalla (jos jään lämpötila on –3,5 - 0 astetta) jolloin luistimen terän ja jään väliin syntyy luistimen liikkumista helpottava vesikerros.

    Tämä teoria ei kuitenkaan pidä paikkaansa kylmemmällä, joten…

    Yhtä kaikki, puutteellisesta teoriasta riippumatta me kaikki olemme luistelleet kovallakin pakkasella – ja luistin kulkee. Tosin vähän huonommin kuin nollakelillä.

Kyösti Salovaara, 2019.
Kotipiha.