Tietoisuus on minussa

 [ellei sitten koko maailmassa]

Kyösti Salovaara, 2025.

Kuolema ei tarkoita mitään. Meille, jotka uskomme fysiikkaan, menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden välinen ero merkitsee vain illuusiota, vaikkakin pysyvää sellaista.

- Albert Einstein, 1955.

”Näkisitpä vain, kuinka vieraani reagoivat kylttiin, joka minulla on pöydällä. Siinä lukee: ’Tämän päivän kokemukset ovat seurausta huomisista päätöksistä.’”…

”Mutta ajan kulussa takaperin ei ole järkeä!”…

”Toinen mahdollisuus on, että kaikki ’universaalista tietoisuudesta’ höpisevät sekopäät ovat oikeassa ja universumi tietää kaikki asiat. Siinä valossa lineaarinen aika ei sido maailmankaikkeutta sellaisena kuin ihmiset kokevat sen. Sen sijaan se toimii ajattomana kokonaisuutena, jossa menneisyys, nykyhetki ja tulevaisuus ovat olemassa yhtä aikaa.”

- Dan Brown, 2025.

Tässä minä istun ja ajattelen. Tietoisena itsestäni, ajatuksistani ja hieman hämmentyneenä maailmasta, joka on kaukana ja yllättävän lähellä.

    Tietoisuus on paikallista, niin yleensä sanotaan. Jokaisella ihmisyksilöllä on ikioma tietoisuutensa. Tämä paikallinen tietoisuus, minun aivoni ja kehoni hybridi, erottaa minut muista yksilöistä ja varsinkin tietokoneohjelmista ja  tekoälykoneista, joilta tietoisuus puuttuu.

   Kun isken varpaani tuolinjalkaan, kun isken naulan ohi peukaloon, kun istun terassilla ja käännän kasvoni aurinkoon, aivoni keräävät fyysisestä todellisuudesta tunteita tietoisuudekseni, joka muistaa ne lopun elämääni.

    Joulukuun harmaana aamuna tiedostan ajan kulumisen. Mutta luonnonlaeilla ei ole aikaa, niiltä puuttuu eilinen, nykyhetki ja tulevaisuus. Miksi minun tietoisuudellanikaan olisi aikaa, menneisyyttä ja tulevaisuutta.

    Entäpä sitten tietoisuuden paikallisuus? Moderni fysiikkakin saattaa sitä epäillä. Ajattelenko todellakin ihan omia ajatuksiani vai välitänkö aina jotain yhteistä, vaikka en tajua niin tekeväni?

    Näin kysyessäni tiedän, että en ole ensimmäinen joka tätä kysyy.

Oltiinpa viihteestä ja jännäreistä mitä mieltä tahansa, kukaan ei voi kieltää etteikö viihde olisi ”ajan hermolla” nopeammin ja perusteellisemmin kuin ”vakava taide”. Taide vaatii kypsyttelyä, viihde iskee naulan kantaan heti. Tosin usein ohi ja niin että peukaloon sattuu.

    Amerikkalaisen Dan Brownin romaanissa Salaisuuksien salaisuus (The Secrets of Secrets, 2025. Suom. Jorma-Veikko Sappinen. WSOY, 2025.) jännitystä luodaan (jatkuvien clifhangereiden lomassa) esittelemällä melkein provokatiivisesti ajatusta tietoisuuden universaalisuudesta. Mitä jos tietoisuus ei olekaan aidosti paikallista? Mitä jos minä vain toistan ulkopuoleltani päähäni luikertavia tietoisuuden säikeitä?

    Jos tietoisuus ei ole paikallista, olemmeko aidosti ”yksilöitä”? Onko meillä aidosti ”omaa tahtoa”?

    Salaisuuksien salaisuudessa tietoisuutta jäljittävä tiedemies muotoilee universaalin tietoisuuden näin: ”Tietoisuuden ei-paikallisessa mallissa aivot ovat eräänlainen radio, joka ottaa tietoisuuden vastaan, ja kuten kaikkia radioita, myös sitä pommittavat lakkaamatta lukemattomat asemat. Voit siis välittömästi ymmärtää, miksi radiossa täytyy olla asemien asteikko, koneisto jonka avulla se voi valita, millä yksittäisellä taajuudella se haluaa vastaanottaa. Itse radiolla on kyky vastaanottaa kaikkien radioasemien lähetykset, mutta ilman keinoa suodattaa sisään virtaavia taajuuksia se toistaisi kaikkia taajuuksia yhtä aikaa. Ihmisaivot toimivat samalla tavoin. Niissä on monimutkainen suodatinjärjestelmä, joka estää mieltä kuormittumasta aistiärsykkeiden liiallisesta määrästä. Siksi ne voivat keskittyä vain pieneen siivuun universaalista tietoisuudesta.”

    Universaali tietoisuus ei ole jännärikirjailijan kaupallinen keksintö eikä houre. Eivätkö monet ikiaikaiset uskonnot kerro samasta asiasta? Me olemme yksilöitä mutta itse asiassa Jumalan tietoisuuden välittäjiä tai suodattajia. Olipa ”jumala” sitten minkä tahansa uskonnollisen suuntauksen keskeinen idea.

    Kun Georges Bataille väitti, ettei meillä ole kieltä (sanoja) sisäisen kokemuksemme ilmaisemiseen, hakiko hän lopulta ratkaisua ongelmaan, jota ei ole olemassa? Jos tietoisuus on universaalia, ei-paikallisen eikä sisäisen minän salaisuus, niin riittävätkö tietoisuutemme kuvaamisen sittenkin ulkoisen, universaalin tietoisuuden konkreettiset ”sanat” ja ”kuvat”?

Kyösti Salovaara,
2025.

Marraskuun 3. päivänä 2025 El País -lehdessä oli shokeeraava otsikko.

    Siinä ilmaistiin teoreettisen fysiikan professorin Alberto Casasin väite: ”Vapaa tahto on aivojemme luoma illuusio. Kaikki mikä tulee tapahtumaan, on jo kirjoitettu.”

   Lehdessä haastateltiin Casasia. Hän lainasi Albert Einsteinia. Menneisyys, nykyhetki, tulevaisuus eivät merkitse fysiikassa samaa kuin mitä ne merkitsevät ihmiselle tämän eläessä nuoruudesta vanhuuteen. Casas on kirjoittanut teoksen ajan illuusiosta.

    Suhteellisuusteorian perusteella ei ole objektiivista nykyhetkeä. 

    Tiedämme menneisyydestä enemmän kuin tulevaisuudesta, koska menneisyys näyttää jo tapahtuneen. Mutta se ei tarkoita etteikö täsmällinen tulevaisuuskin olisi jo olemassa – me emme vain tiedä sitä, semminkin kun entropia näyttää sotkevan kuvan resoluutiota.

    Casas sanoo, että vaikka tulevaisuus ei olekaan täysin ennalta määrättyä, se on hyvin todennäköisesti tietyn kaltainen, niin kuin kvanttifysiikka kertoo. Kaikki on todennäköisyyttä. Ja emme voi todennäköisyyksille mitään, vaikka kuinka haluaisimme olla oman elämämme ja tulevaisuutemme herroja, koska todennäköisyyksien kieltäminen tarkoittaisi fysiikan lakien kiistämistä.

   Casas huomauttaa, että monet neurologiset tutkimukset todistavat, että ihminen tekee päätöksen hetkeä ennen kuin hänen tietoisuutensa tuon päätöksen on tekevinään. Fysiikan lakien mukaan ei muuten voisi olla: ”Ei ole mielestäni fysiikan lakia, joka sallisi tietoisuudellemme vapaan tahdon. Myönnän ettei tämä ole miellyttävä johtopäätös, mutta niin fysiikka näyttää sanovan.”

    Kuoleeko ihminen kuollessaan? Jos Dan Brownin romaanissa esitelty universaali tietoisuus on olemassa, yksilön tietoisuus ei pääty edes kuolemassa.

    Fyysikkona Alberto Casas ilmaisee saman asian miettimällä, että jos kuolemalla tarkoitetaan yksilöön sitoutuneen informaation täydellistä katoamista, ihminen ei fysiikan lakien mukaan kuole, koska informaatio ei katoa, vaikka sitä ei pystytäkään palauttamaan. Kuoleminen on kuin polttaisi kirjan. Kirjan sisältämä informaatio ei katoa vaan säilyy tuhkassa ja lämpökaasuissa, vaikka sitä on käytännössä mahdoton palauttaa tuhkasta ja kaasuista.

Viime lauantaina kirjailija Jordi Soler kysyi kolumnissaan El País -lehdessä, että ”missä todellinen elämä on tänään?”

   Soler lainasi aluksi amerikkalaisen mustan kirjailijan James Baldwinin esseetä vuodelta 1980. Tuossa esseessä Baldwin sanoi, että elämä hänen erittäin köyhässä lapsuudessaan 1920-luvulla ei ollut niin raskasta kestää kuin se olisi 1980-luvulla. Baldwinin mielestä nykyhetki 1980-luvulla on köyhälle lapselle raskasta, koska televisio näyttää kaikille, myös köyhille prameaa elämää, jota köyhien on sietämätöntä katsoa. Baldwinin lapsuudessa ei telkkareita ollut, joten ainoa elämänkokemus saatiin lähiympäristöstä, joka oli suunnilleen samanlaista kuin lapsen oma elämä.

    Baldwin kirjoitti, että televisio on voimakas ja haitallinen väline, joka vääristää ja manipuloi julkista tietoisuutta. Soler sanoo, että samalla kun televisio on menettänyt hegemoniansa, sen tilalle ovat tulleet jokaisen ihmisen taskussa kulkevat vehkeet, jotka tekevät saman kuin telkkari Baldwinin aikana mutta miljoonia kertoja voimakkaammin.

    Tänään todellisuus on netissä, Soler kirjoitti. Nykyihminen kokee torikauhua, koska hän ei mene fyysiselle ”torille” kuuntelemaan, hankkimaan tietoa, olemaan yhdessä muiden ihmisten kanssa.

   Soler kertoi kuinka Aristoteles sanoi, että viestin lähettämisen ja vastaanottamisen ihanne on torilla seisova mies joka kuuntelee mitä puhujakorokkeella sanotaan. Mitä kauempana mies puhujasta seisoo, sitä vääristyneemmäksi viesti muuttuu.

    Tänään viestit lähtevät älypuhelimesta oikeana tai vääristyneenä ja saavuttavat hetkessä miljoonia vastaanottajia eri puolilla maailmaa. Kukaan ei tiedä mikä tässä todellisuudessa on aitoa, mikä vääristynyttä ja mitä ymmärretään tahallaan väärin. Oleellista on, että nykyihminen pelkää ettei ehdi huomaamaan kaikkia viestejä, joten hänen pitää koko ajan elää älypuhelimen ruudun ääressä. Hän tarkistaa puhelimen ruudulta elääkö hän vielä.

    Tässä mielessä konkreettista elämää ei Solerin mielestä enää ole olemassa. Epätodellisuus loukkasi tv-ruudulla aikoinaan Baldwinia. Nyt puhelimen ruudulla elävä epätodellisuus on muuttunut ainoaksi todellisuudeksi.

    Joten onko käynyt niin, että tämänhetkisyyttä hypettävä nettitodellisuus on kaapannut universaalin tietoisuuden? Ja jos, niin mitä tuo uusi universaali tietoisuus merkitsee? Mitä se sisältää? Onko se vaarallista?

Ihmiskunnan seuraava taistelukenttä on ihmismieli, häikäilemätön tiedustelujohtaja sanoo Dan Brownin romaanissa vuonna 2025.

    Filosofi Hannah Arendt, antisemitismin ja totalitarismin terävänäköinen tutkija syntyi Saksassa Hannoverin lähellä 14.10.1906, pakeni natsivaltaa Yhdysvaltoihin vuonna 1941 ja kuoli New Yorkissa 4.12.1975.

    Koska tänään torstaina 4.12.2025 Arendtin kuolemasta on tasan 50 vuotta, tekee mieli kysyä, miten totalitarismi (Saksassa, Neuvostoliitossa) muokkasi ja pyrki muokkaaman yleistä tietoisuutta. Oliko sen toimintaideana häivyttää yksilön paikallinen tietoisuus ja korvata se yhteisellä, kaikkia ohjaavalla tietoisuudella?

   Hannah Arendtin muistoksi lainaan tietoisuuden olemukseen liittyen hänen teostaan Totalitarismin synty (suom. Matti Kinnunen. Vastapaino, 2013) vuodelta 1951:

    Yhtäällä on totaalisen terrorin pakko, joka rautavanteellaan puristaa eristettyjen ihmisten joukkoja tiiviisti yhteen ja tukee heitä maailmassa, josta on tullut heille autiomaa. Toisaalla on loogisen päättelyn sisäinen pakko, joka valmistaa jokaista yksilöä yksinäisessä eristyksessään kaikkia muita vastaan… Valmistelu on onnistunut, kun ihmiset ovat menettäneet yhteyden sekä toisiin ihmisiin että heitä ympäröivään todellisuuteen… Totalitaarisen vallan ihanne ei ole vakaumuksellinen natsi eikä vakaumuksellinen kommunisti vaan ihminen, jolle faktan ja fiktion välistä eroa (eli koettua todellisuutta) ja oikean ja väärän välistä eroa (eli ajattelun normeja) ei ole enää olemassa. 

Kyösti Salovaara, 2025.

           

Lehteviä

 [hyvin sanottu, ajateltu]

Kyösti Salovaara, 2022.
Ken sillan ylittää aikoo, ensimmäisen askeleen ottakoon.

Loppujen lopuksi kaikki päätökset ovat poliittisia. Sellaista demokratia käytännössä on. Hallitaan kansan tahdon mukaisesti. Kansansankareiden kimppuun käymisestä ei hyödy kukaan. Kaikkien kiukku vaan kasvaa.”

- John Verdon: Syntipukki, 2018.

Vuosi vaihtuu kohta.

    Mikä vaihtuu kohta?

    Vai onko aika filosofinen näkymä, jota ei parane selittää. Aika kulkee, jos on kulkeakseen entropiaa kohti.

    Metaforana vanha vuosi heittää varjonsa uuden varpaille.

    Entropiasta en nyt haasta.

Joulunaikaan Helsingin Sanomissa julkaistiin useita juttuja, joissa ”asia” sanottiin hyvin.

    Tartun niihin reunasta. Ratsastan lainahevosella. Vertauskuvana.

    Aloitan F.E. Sillanpäästä, joka jouluaattona 1938 julkaisi Suomen Sosialidemokraatissa Joulukirjeen diktaattoreille. Nyt se julkaistiin uudestaan jouluaaton Hesarissa.

    Sillanpää määritteli kirjeessään diktaattorit näin: ”Mahtavin teistä haluaa – anteeksi: käskee – itseään puhuteltavan toveriksi ja kun hän on myös teistä verisin, niin on tuossa toveri-nimityksessä hyvä annos sitä senpuoleista huumoria. Toinen teistä haluaa olla johtaja – tai suomeksi oikeammin johdattaja – ja kolmas suorastaan il duce.”

    Sitten Sillanpää ennusti, että Stalinin, Hitlerin ja Mussolinin valtakausi on hetken päästä pelkkää tomua:  ”Kun teidän suurten ja lahjakkaitten kansojenne hämärä unissakävijäkausi on ohi, olette tekin ohi. Esiin tulevat ne, jotka eivät ole antaneet itseään hämätä, vaan ovat säilyttäneet puhtaana korkean inhimillisyyden kipinän. Se on vaatinut taistelua ja monet ovat kaatuneet ja menehtyneet teidän ’valtanne’ käsiin. Tai oikeammin vain heidän maallinen tomunsa on menehtynyt. Sillä teidän valtanne ei ylety maan tomua korkeammalle.”

    Joulukirje päättyy jalon ihmisen voitontahtoon: ”Näen silmissäni teidän pilkalliset ilmeenne; meidän jouluhymnimme on teidän mielestänne hyttysen ääntä teidän pauhinanne rinnalla. Mutta me puolestamme tiedämme, että meidän kantaa korkeammalle kuin teidän ja me vahvistamme itsessämme sitä vakaumusta, että voitto kerran on meidän. Meidän, joiden tunnuslauseen suuri saksalainen omasta puolestaan kerran on kiteyttänyt sanoiksi: Jalo ihminen olkoon, avulias ja hyvä.”

    Ehkä Sillanpää vetosi kansalaisiin, jotka sallivat diktaattorin itseään johtaa.

Pitäisikö tänään kirjoittaa samanlainen joulukirje diktaattoreille, joita yhä hääräilee maapallolla, toiset lähellä, toiset kaukana?

    Vai onko niin ettei herätystä tarvita samalla tavalla kuin 1930-luvulla Saksassa, Neuvostoliitossa ja Italiassa? Vuoden 2022 diktaatorit eivät osaa lukea.Ovatko heidän alistamansa valveilla? Tai herätettävissä - ehkä ei, ehkä kyllä. No, kenties Venäjä-Neuvostoliitto on ikuinen poikkeus. Ratkaisematon tapaus.

    Luulenkin että totaalitaarinen komento on aivan toisaalla, paljon pehmeämpänä kuin Sillanpään kirjeen aikoihin, huomattavasti piilotetumpana ja ikään kuin vaarattomampana.

    Tai niin me luulemme.

    Joten jatkan Hesarin lainaamista.

Lontoossa asuva Helsingin Sanomien teräväsanainen Annamari Sipilä kirjoitti jouluaattona hyvin pohditun kolumnin otsikolla Orpo sanoi sen ääneen.

    ”Pään sisällä alkoi villi ajatuslaukka”, Sipilä aloitti. ”En ymmärrä, miksi Kaikkonen jää isyysvapaalle juuri nyt, kun hän voisi jäädä vasta vaalien jälkeen. Meillä on Nato-prosessikin kesken, ja Kaikkosella on siitä kaikki tieto! Miten meidän nyt käy? Hukka perii, jos ei karhu!”

    Sitten Sipilä ”heräsi” ja pelästyi ajatuksiaan, eihän noin saa ajatella: ”Naisasianaisena ja muutenkin edistyksellisenä henkilönä en tietenkään ikinä paljastaisi kenellekään kerettiläistä ensireaktiotani. Näinä yhden oikean ajatuksen aikoina on osattava pitää suu supussa. ”

    Petteri Orpo ei osannut pitää suutaan kiinni, ottaa huomioon somen vihavimmaisuutta. ”Orpon virhe oli selvä: hän sanoin ääneen sellaista, mitä saa ajatella vain hiljaa itsekseen", Sipilä jatkoi. ”Ei niin, että en haluaisi toivottaa puolustusministerinä kunnostautuneelle Kaikkoselle hyvää isyysvapaata. Totta ihmeessä haluan. Sen, että vanhemmat haluavat hoitaa omia lapsiaan, ei vain pitäisi olla lähtökohtaisesti uutisarvoista. Naiset ovat hoitaneet tenaviaan iät ja ajat.”

     Sipilä on tietenkin oikeassa - ja Orpokin sai ajatella mitä ajatteli – mutta somen pehmeästi ojentavaa ”diktatuuria” ei sovi suututtaa. Hesarin kommentoijat eivät tietenkään ymmärtäneet terävästi argumentoivaa Sipilää. Vielä vähemmän some ymmärsi Orpon ääneenajattelua.

   Joten Orpokin otti opiksi ja mukautui virtuaalivaltakunnan "totalitaariseen" ajatuspiiriin.

Suomalaiset ovat hyviä ihmisiä.

    Paljon parempia kuin melkein kukaan missään. Tosin pitkänmatkan juoksijoilla ja mäkihyppääjillä menee huonosti, mutta sekin on selitettävissä.

    En ole koskaan fanittanut entistä pääministeri Esko Ahoa. No, en ole oikeastaan fanittanut ketään muutakaan, paitsi itseäni.

    Mutta Hesarissa joulupäivänä julkaistu Ahon haastattelu Suomen ja Euroopan Kiina-riippuvuudesta oli ”täyttä rautaa”. Siis ajatuksien näkökulmasta. Haastattelun toimitti Veli-Pekka Lehtonen. Hyvin tehty.

   ”Ahon mielestä häntä arvostelevat eivät ymmärrä asioita”, Lehtonen kirjoitti. ”’Nämä ihmiset’, Esko Aho sanoo. ’He eivät ymmärrä paria asiaa. Ensinnäkin he unohtavat sen, että olemme helkkarin pieni maa.’”

    Ja sitten, Aho jatkaa: ”Toiseksi unohdetaan se, että maailma ei ole täynnä demokratioita ja markkinatalouksia. Meidän on kuitenkin pakko olla tekemisissä senkin maailman kanssa, jolla on eri säännöt.” 

    Sen jälkeen Aho sanoi, että riippuvuuksista ei kannattaisi hohkata jos ei ymmärrä mitä riippuvuus tarkoittaa. (Oliko tässä piikki Sanna Marinille?) ”Vaikkapa uusiutuvan energian teknologiassa Kiinan asema on hallitseva. Sähköautoilu ei lisäänny kuvitellulla tavalla ilman kiinalaisia raaka-aineita.”

    Aho on tosin hieman väärässä: mineraalit eivät ole riippuvuusongelman ydin vaan Kiinan teknologinen ylivertaisuus.

    Lehtonen kirjoittaa, että Esko Ahon mielestä nykyään keskustelu riippuvuuksista, ja yhteiskunnallisista asioista yleensä, on mustavalkoista. Syyllisen Aho löytää sosiaalisesta mediasta: ”Siellä maailma pelkistyy, on vain hyviä ja pahoja… Sellainen maailma, jossa olisi vain hyviä ja huonoja ihmisiä ja ratkaisuja, olisi hieno. Sellaista maailma ei ole koskaan kuitenkaan ollut eikä koskaan tule olemaan. Jos sitä ei pieni maa ymmärrä, sille voi käydä helposti huonosti.”

Lehteviä ajatuksia on mukava lukea.

    Ajateltuja ajatuksia on mukava pohtia. Itse asiassa ei somen yksioikoisuus, mustavaltoisuus eikä laumahakuisuus ole asian pihvi. Ongelma tulee siitä, että laatumediakin seuraa somea kuin hai laivaa ja politiikot seuraavat molempia ja pelkäävät kaikkea mikä saattaisi erottaa heidät muista poliitikoista. Konformismin ikävä yhdenmukaisuus.

    Vanha vuosi heittää varjonsa uuden varpaille.

    Sillanpään, Sipilän ja Ahon ajatuksissa kaareutuu horisonttiin jotakin oleellista, huomioon otettavaa ja kalloon talletettavaa. Jos sillan aikoo ylittää, pitää ottaa ensimmäinen askel. Sitten toinen.

Kyösti Salovaara, 2022.
Roomalaiset rakensivat siltoja, teitä. Ottivat askeleita.
"Puente Málaga" El Burgossa helpotti matkaa Málagasta Rondaan ja
siitä sitten Via Augustalle, roomalaiselle valtatielle itäisestä
Espanjasta Atlantin rannalle. 

Niin metsä vastaa

[mutta kenen äänellä?]

Kyösti Salovaara, 2022.
Enkelten katu Málagassa tänä jouluna.

Eihän Tiktok ole mikään uutislähde. Sehän on vaan sellainen maailma, mikä on hauskaa ja mitä ihmiset tekee omaksi ilokseen. Eihän minun tarvitse edes miettiä, että onko se totta vai ei. Ihmiset saa itse päättää, onko se totta vai ei.

- Räppäri Kingfish eli Remzi Rafle Helsingin Sanomien haastattelussa 19.12.2022.

Just as a birdwatcher watches birds, so a peoplewatcher watches people… All animals perform actions and most do little else.

- Desmond Morris: People Watching. 2002.

Mistä Helin tietää miksi Matti ja Maija ja Hentun Liisa ja miljoonat ihmiset eri puolilla Suomea ja jopa laajemmillakin lakeuksilla käyvät kaupassa ja ostavat mitä ostavat? Mistä Helin tietää, että minä täytän elämäni tyhjyyden ostamalla vaikkapa kirjoja, telkkarin tai astianpesukoneen? Olisiko jotenkin täydempää elämää tuijotella pitkissä kalsareissaan yksiönsä ikkunasta pihalle ja tiskata astioita käsin?

- Deadline Torstaina 15.12.2022.

Ihmisiä, erilaisia ja samanlaisia, toisenlaisia ja kaikenlaisia.

    Joulukadulla.

    Rannalla ottamassa kuvia auringonnoususta.

    Kuljetaan. Ollaan paikallaan.

    Katsellaan, seurataan, jäädään omiin oloihin.

    Luetaan tarinoita joulusta ja Jeesuksen syntymästä. Globaalit tarinat vierivät pallon ympäri.

    Sitten joku huudahtaa: totta tämä on!

Englantilainen tutkija, tietokirjailija ja etologi Desmond Morris väittää, että ihmisiä voi katsella samalla tavalla kuin lintuja. Katselemalla oppii miten ihminen käyttäytyy, millainen ”eläin” ihminen on.

     Morris kimposi julkisuuteen 1960-luvun lopulla ennen älylaitteita, Internetiä ja somea, oikeastaan ennen telkkariakin.

     Missä hän silloin ”katseli” ihmisiä?

     Maailma on muuttunut ihmisen ympärillä, ihminen ei ehkä juuri lainkaan maailmassaan. Vai onko se oleellinen muutos Suomessa, että kohta neljännes ihmisistä asuu yksin? Ja että vanhoja ihmisiä on yhtä lailla samansuuruinen määrä.

     Kirjoitamme, minä muiden mukana, vahvoja yleistyksiä ihmisten käyttäytymisestä: sanomme että vastakkainasettelu on lisääntynyt. Väitämme että ihmiset linnoittautuvat oman ryhmänsä - jopa oman yksityisen minänsä – arvopiiriin eivätkä suostu hyväksymään eikä ymmärtämään toisenlaisten arvopiirien ajatusmaailmaa. Mikä on vastakkaista ja mikä järkevää erimielisyyttä, siinäpä vasta arvoitus.

     Modernissa paradoksissa vannotaan arvoliberalismin pyhään henkeen ja samaan aikaan dissataan itselle ei-mukavat arvot vahingollisina ja turmiollisina.

Kyösti Salovaara, 2022.

Näyttääkö siltä, että luotamme, että minä luotan, liikaa kaikkialla pursuavaan tiedon ja mututiedon merkitykseen? Olenko sokaistunut informaatiolle, jonka alkuperää en oikeastaan pysty empiirisesti validoimaan. Räppärin sanoin: päätä itse mikä on totta ja mikä valhetta.

    Tässä maailma on muuttunut.

    Ennen telkkaria poliitikot keräsivät ”tietonsa” maailmasta työväentaloilla, seurojen taloilla ja ties minkälaisissa ompelukerhoissa. Ay-liikkeen aktiivit kertoivat mitä työpaikalla tapahtuu, mitä kapitalisti hommailee, mistä pulu pissii.

     Sitten julkisuuspeli muuttui, poliittisen tiedon lähteeksi (lehdistön lisäksi) kasvoi telkkari. Yksi tv-väittely saattoi muuttaa vaalien tuloksen. ”Kyllä kansa tietää!” Martti Ahtisaaresta tuli presidentti kun hän pärjäsi Joel Hallikaisen ja Timo Koivusalon viihdeohjelmassa paremmin kuin Elisabeth Rehn. Niin väitetään.

     Nykyään televisiokin on menettänyt lumovoimaansa. Poliitikot seuraavat sydän pamppaillen somea. Mikä siellä nousee, mikä laskee. Mutta kuinka monen ihmisen tai ryhmän mielipiteitä some edustaa? Se mikä näkyy merkitsee, mutta miten käy sille mikä ei näy?

     Pääministeri Sanna Marinin aidoista mielipiteistä emme tiedä juuri mitään. Hänen ulkonäkönsä on poltettu jokaisen aivoihin lukemattomien kauniiden ja kaunisteltujen selfieiden vyöryllä. Olet sitä mitä näytät!

      Mistä ikinä lopulta tiedän mitä ihmiset ajattelevat, ovat, tekevät?

Huolestuttava ajatus: olemmeko Platonin luolavertauksen kuvaamalla tavalla harhatiedon vankeja?

    Platonin luolassa vangit näkivät vain yhden todellisuuden, joka heijastui oikean todellisuuden varjoina luolan seinälle. Vangit eivät voinee kääntää päätään nähdäkseen oikeaan todellisuuteen. He tekivät johtopäätöksensä seinällä liikkuvien varjojen perusteella, antoivat niille nimiä, merkityksiä. Kunnes yksi vanki pääsi vapauteen ja auringon sokaisemana tajusi millainen on ”oikea” todellisuus. Auringon ja viisauden valo.

     Onko loputon tiedonvirta somessa, Internetissä, striimauskanavilla, podcasteissa ja ties missä ikään kuin luolan seinälle heijastettuja varjokuvia ”aidosta” todellisuudesta, johon meillä, minulla, ei ole pääsyä?

     Ja kun teen johtopäätöksiä yhteiskunnan tilasta, perustuuko se kielenkäytön ja kuvien käytön varjokuvamaiseen epätodellisuuteen? Sellaiseen joka toisaalta muistuttaa ihmisten käyttäytymistä, mutta toisaalta liioittelee ja vähättelee normaaliarkea ja siinä elämäänsä elävien ihmisten ajatuksia.

     Ovatko Internetin, somen ja kaikenlaisen virtuaalitiedon ja metatunteen välittämät kuvakirjat ja sanakirjat vain varjoja yhteen suuntaan tuijottavan ihmispolon silmien edessä?

    Eikä päätä pysty kääntämään toisaalle!

Sanoilla on merkityksiä.

     Mutta ensin tulee todellisuus, sitten vasta siitä kertovat sanat.

     Nykyään monet ajattelevat (ja toivovat), että asian tola olisi toisinperin; että kun sanoja kalibroidaan, todellisuuskin muuttuu. Otat sanan pois, ja sen kuvaama asia katoaa.

     Mutta ei objektiivinen todellisuus muutu kieltä säätämällä. Kieli tulee perässä, ihmisen toimet edellä. Totta silti, maailma muuttuu ja sanat ja niiden merkitykset sen mukana.

     Joulu on täynnä merkityksiä. Niin täynnä että monen sydän tuntuu pakahtuvan, onnesta tai surusta. Varjokuviaan ei pääse pakoon. Luolan seinällä kääntelehtivät historian merkkihenkilöt, oikeat ja kuvitellut.

      Auringonousun hetkellä maailma näyttää syntyvän uudestaan. Myös jouluna. Ja kenties juuri jouluna.

Kyösti Salovaara, 2022.

Lehdet lehtiä

[sananvapauden puussa]

Kyösti Salovaara, 2019.

Lätäköitä rantakallion poimuissa. Tuulen lennättämiä lehtiä. Historian viirut peruskalliossa.

    Jotkut asiat pysyvät, toiset eivät.

    On käyty keskustelua Vihreän langan lopettamisesta. Puolueen ulkopuoliset eivät ymmärrä miksi vireänä pidetty lehti lopetetaan eikä edes nettiversiota tehdä. Puolueen sisäpiiri vaikenee. Lehteen käytetyt rahat ohjataan viestintään sosiaalisessa mediassa. Siellä on enemmän samaan kuplaan haluavia. Eikä netistä kukaan halua maksaa.

    ”Pidän Vihreän liiton päätöstä lakkauttaa Vihreä lanka hyvin valitettavana”, kirjoitti Osmo Soininvaara blogissaan. ”Oma verkkolehti tuottaisi alleviivatusti journalistista aineistoa, siis jotain aivan muuta kuin Facebook-kirjoituksia tai puoluetta mainostavia kirjoituksia puolueen blogipalstoilla... Olen tyrmistynyt.”

    Soininvaara oli Vihreän langan päätoimittaja 1980-luvulla. Hän tuntee pappenheimilaisensa.

    En ole lukenut Vihreää lankaa, mutta jokaisen journalistisen tiedotusvälineen kuolema surettaa. Taas yksi rantakalliolle pudonut keltainen lehti, joka ei enää kasva puussa, koska puu kaadettiin.

Jokaisella lehdellä on tarkoituksensa. Yksi kirjoittaa kirjoista, toinen autoista, kolmas politiikasta, neljäs julkaisee kauniita kuvia naisista, viides kirjoittaa elokuvista ja kuudes uskonnosta. Ja niin edelleen. Päivälehdet yrittävät puolestaan kuvata koko maailman.

    Netti on muuttanut julkaisualustoja ja tuotteita. Ilmestyykö enää naistenkuvia painettuna? En tiedä. Autonkuvia paperille edelleen painetaan. Kirjallisuuslehdet, kuten Parnasso ja Ruumiin kulttuuri sinnittelevät paperiversioina, mutta kuka niitä lukee? Kirjoja lukevat sadattuhannet suomalaiset, kirjallisuuslehtiä muutama tuhat. Tarinat kiinnostavat, eivät niiden taustat.

    Jopa Helsingin Sanomia surettaa puoluelehtien näivettyminen ja kuolema. Muistaakseni ei surettanut 1960-70-luvulla, kun puoluelehdet olivat vielä merkittävä osa lehdistöä. Siihen aikaan lehdet (toimituksien eri alojen osastot) keskustelivat toistensa kanssa, suoraan tai välillisesti. Silloin vielä kannatti lukea erilaisia lehtiä, jos halusi saada kokonaisemman kuvan maailmasta. Silloin pystyi lukemaan erilaisia lehtiä, koska niitä ilmestyi.

    Tätä muistikuvaa ei ehkä kannata liioitella. Kyllähän poliittiset lehdet olivat puolueiden ohjauksessa eikä niissä kauhean paljon käyty sisäistä debattia. Mutta ideologiat saivat joka tapauksessa puoluelehdissä äänensä kuuluviin. Puolueiden visiot (jos sellaisia oli) tulivat kirjoitetuksi ja joskus jopa kommentoiduiksi.

    Nykyään puolueet ovat muutaman suuren mediatoimijan armoilla. Pitää sanoa jotakin, mikä menee läpi Hesarissa tai Ylellä ja muutamissa suurehkoissa maakuntalehdissä tai tyytyä huutelemaan somessa.

    Kun aikanaan kirjoittelin parisenkymmentä vuotta kulttuurijuttuja Demariin (Suomen Sosialidemokraattiin), ihmettelin miksi puolueen jäsenistä suurin osa kaihtoi tuota sanomalehteä. Miksi he lukivat mieluummin Hesaria kuin Demaria? Kun tätä kysyi valveutuneelta demarilta tai vasemmistolaiselta kulttuurihenkilöltä, tämä yleensä vastasi hieman kiusaantuneena, että ”kun siellä Hesarissa on kaikkea”. No tietysti siellä oli kaikkea, paitsi SDP:n visioita, mutta ilmeisesti ne eivät kiinnostaneet edes puolueen jäseniä saati sitten ulkopuolisia kannattajia.

    Sitä paitsi kulttuuriosastosta saattoi joskus lukea toisenlaisen kirja-arvostelun kuin valtalehden palstoilta.

Kyösti Salovaara, 2019.

Tekisi mieli väittää, että puoluelehtien näivettyminen kulkee ideologioiden näivettymisen rinnalla toinen toistaan vahvistaen. Internetin tarjoama keskustelusekamelska ja hetken huumaan tarttuva tiedonvälitys vahvistaa sitten sekä ideologioiden että niistä kertovien lehtien näivettymistä.

    En halveksi enkä aliarvioi nettiä. Luen sieltä paljon ja käytän sitä melkein intohimoisesti.

    Mutta netin tietotulvalla ja journalismilla on selkeä ero. Jokaista lehteä lukiessa ymmärtää, ainakin alitajuisesti, että siihen on kerätty jonkinlaisen maailmankäsityksen (hetkellisen tai historiallisen, paikallisen tai globaalin, säilyttävän tai muuttavan jne.) järjestämä kokonaisuus monenlaisia kirjoituksia. Niiden ei tarvitse olla keskenään samaa mieltä eikä tiettyä mieltä, mutta yhdessä ne esittävät ikään kuin tietyn ”porukan” näkemyksen siitä mitä maailmassa tapahtuu. Tuo porukka tietysti on lehden toimitus.

    Tällä en tarkoita, että edellä kuvatun porukan näkemys maailmasta olisi täydellinen tai edes kattava, puhumattakaan että olisin aina tai edes usein samaa mieltä tuon porukan kanssa, mutta tiedän että toimitukset yrittävät hahmottaa ristiriitaisen ja kaoottiselta näyttävän todellisuuden ymmärrettävällä tavalla. Ja kun joku tekee niin, osaan asettaa oman näkemykseni samalle kartalle.

    Internet ei sen sijaan yritä ”ymmärtää” mitään vaan esittää tiedot ja kuvitelmat ja kaiken niiden välillä yhdenvertaisina sirpaleina. Tietenkin ihmiset ryhmittäytyvät myös netissä porukoiksi, mutta niiden  päämääränä ei ole kuvata todellisuutta ymmärrettävänä vaan pikemminkin oman tunnepiirin vahvistajana ja yhteisen mielipiteen signaalina. 

    Äkkipäätä ja äkkiväärästi voisi edellisen jälkeen todeta, että jos puoluelehdet olivat aikanaan suppeahkon ideologisen porukan tunnelmien välittäjiä, niin eivätkö somen kuplat ole juuri samanlainen ilmiö? Ja jos ovat, niin miksei myös Vihreän langan olisi saanut lopettaa ja siirtyä viestimään tunteistaan omaan nettikuplaan?

    Ketään ihmistä ei voi pakottaa poistumaan kuplastaan.

    Real Madridin tähtihyökkääjä, walesilainen Gareth Bale sanoi pari päivää sitten englantilaisen lehden haastattelijalle, että hän ei tiedä kuka toimii brittien pääministerinä. Maailman golfpelaajista tiedän kyllä kaiken, Bale jatkoi. Kun toimittaja kertoi Balelle pääministerin nimen, tämä hämmästyi: ”Ai, luulin että hän on pormestari.”

Lueskelin viime viikolla ilmestynyttä Demokraattia sillä silmällä.

    Yritin selvittää miten kaksi kertaa kuussa ilmestyvä aikakauslehti jatkaa sanomalehti Suomen Sosialidemokraatin perinnettä. Paljastuuko sen sivuilta demaripuolueen ideologia (jos sellaista on olemassa) ja käydäänkö lehdessä SDP:n visioista reipasta keskustelua?

    Ei paljastu eikä käydä.

    Demokraatti on päältä korea lehti, mutta sen artikkelit ovat sovinnaista journalismia, jossa heiveröinen kriittisyys lepattaa naljailulla kokoomukseen suuntaan ja Donald Trumpia kritisoimalla.

    Viime viikon numerossa on monta artikkelia, joissa myös Venäjän tai nimenomaan Venäjän teot ja aikeet maailmanpolitiikan järkyttämisessä olisi voitu ja pitänyt huomioida, mutta Venäjästä ei sanota mitään, ei sanaakaan. Demokraatti elää yhä YYA-sopimuksen aikakautta, vaikka Mauno Koiviston Suomi irtautui siitä ajat sitten. Kun nykyään somessa peukutetaan, Demokraatille riittää neukutus.

    Demokraatin käsitellessä Antti Rinteen hallituksen toimia mitään kriittistä tai älyllistä perustelua ei esitetä sille eikä tälle; puoluepoliittinen osa lehdestä saattaisi hyvin olla viestintätoimiston sliipattua propagandaa. Lehdessä puhutaan toistuvasti eriarvoisuuden lisääntymisestä ja tuloerojen kasvusta, vaikka sellaista ei tapahtuisikaan, kuten Kalevi Sorsa -säätiön toiminnanjohtaja Kaisa Penny melkein vastoin tahtoaan kertoo kolumnissaan. Mutta eriarvoisuus on silti ”ihan kaikkien ongelma”.

    Ilmastonmuutos ponnahtaa pinnalle monessa jutussa, mutta Demokraatissa se on yhtä kauhistuttava, totaalinen ja ahdistava kuin muissakin lehdissä ja tiedotusvälineissä. Lehden pääartikkeli käsittelee ilmastonmuutosta, mutta ei yritä mitenkään hahmotella ilmastonmuutoksen torjumista politiikan keinoilla eikä poliittisena projektina, vaikka sitähän se ennen kaikkea on. Synnillisyyden kaltaisen ahdistuksen lisääminen ei liene poliittiseksi projektiksi kummoinenkaan?

    Mikko Majander, poliittisen historian dosentti ja tutkija Magma-ajatuspajassa, tuskailee kolumnissaan Ilmastoahdistusta Göteborgissa lentohäpeänsä kanssa, niin kuin jokaisen hyvesignaalin lähettäjän kuuluu tehdä. ”Kovin harva meistä kuitenkaan kykenee ryhtymään oman elämänsä penttilinkolaksi”, Majander huokailee avuttomana.

    Miksi demareiden pitäisi ryhtyä penttilinkolaksi?

    Pentti Linkolan pääajatus kuuluu näin: ”Jokin vanha feodaalinen järjestelmä, harvojen etuoikeuksiin perustuva sääty-yhteiskunta olisi vieläkin maapallolla mahdollinen, toteutettu taloudellinen demokratia ei… Ainoa mikä on mahdottomuus on massojen hyvinvointi.”

    Kun Demokraatti-lehti toistaa mantrana että ”eriarvoisuus on ihan kaikkien ongelma”, eikö sen pitäisi esittää ilmastonmuutoksen torjumiseksi sellainen (SDP:n) poliittinen projekti, jolla estetään paluu Linkolan kaavailemaan totalitaariseen ja absoluuttisesti eriarvoiseen maailmaan?

    Ehkä sen pitäisi, mutta ei se esitä.

Kyösti Salovaara, 2019.

Mitä mieltä

[on olla jotakin mieltä?]

S.I. 2018
Minä, minulle, minun... ja mielipiteiden kuunsilta.

Tartun mahdottomaan aiheeseen.

    Tiedän tarttuvani. Viisas lopettaisi tässä vaiheessa.

    Niin viisas en ole.

    ”Ajattelen. Siis olen.”

    Kuulostaako vanha viisaus kliseeltä?

    ”Kirjoitan mielipiteeni nettiin. Siis olen olemassa.”

    Onko tuo nykyaikainen käsitys ajattelevasta ihmisestä? Oikeudesta ja velvollisuudesta olla "äänessä"?

    Miksi meillä ylipäänsä on mielipiteitä?

    Ihminen ei ole yksin vaan joukossa. Mielipidettä ei kannata sanoa eikä kirjoittaa ellei sillä halua kertoa kanssaihmisille, yhdelle tai useammalle jotakin.

    Kenties nettiin kirjoitettu mielipide on perimmiltään äänekäs kuiskaus: ”Minäkin olen olemassa.”

Viime torstaina (20.9) Helsingin Sanomat kertoi pistävänsä lehden nettisivujen kommentoinnin uudenlaiseen kuriin. Toimituspäällikkö Esa Mäkisen kirjoittama artikkeli otsikoitiin: HS kysyy lukijoilta: miten keskustelupalstamme olisi valtakunnan kiinnostavin?

    Otsikko näytti viattoman lupaavalta. (Toimitus tosin muutti sen myöhemmin vähemmän haastavaksi!)

    Mutta otsikkoa seurasi suunnitelma, jolla keskustelupalstan toisia kommentteja aiotaan nostaa esille ja toisia karsia, työntää syrjään, jättää jopa julkaisematta – siis muillakin perusteilla kuin että ne olisivat asiattomia tai pelkkää vihapuhetta.

    Pinnallisesti Hesarin toimituksen tuskan ymmärtää. Viime kuussa lehden nettisivuille tuli 110 000 kommenttia. Kuka niitä ehtii moderoida? Miten niistä syntyy lainkaan järkevää keskustelua? Viisaat puheenvuorot hukkuvat massaan, ”tyhjänpäiväisten” mielipiteiden sekaan.

    Mäkinen kertoi, että moderointi tehdään ulkopuolisen yrityksen toimin. Nyt turvaudutaan myös tekoälyyn, algoritmiin joka luokittelee kommentit kolmeen ryhmään. Parhaimmiksi arvioidut puheenvuorot julkaistaan ensin.

    Tekoälyn rajoja tutkivat tiedemiehet varmaankin sanoisivat ettei algoritmi voi mitenkään löytää ”parhaimpia” eikä ”kiinnostavimpia” kommentteja, mutta se on toinen juttu.

    Mäkinen kirjoitti, että HS:ssä on julkaistu turhankin kärkkäitä mielipiteitä, henkilöön meneviä: ”Tämän vuoksi olemme määritelleet kommenttien esilukemisen tarkoituksen toisin: moderoinnin tehtävänä ei ole poistaa asiattomuuksia vaan valikoida julkaistavaksi hyvät ja rakentavat tekstit.”

    Hyvät ja rakentavat tekstit – kuulostaa pyyteettömän ihanteelliselta journalismilta!

Jaakko Salovaara, 2018.
Minä ja Portugalin korkein kohta mantereella:
Serra da Estrela.

Hyvä ja rakentava journalismi, mitä se on?

    Tietääkö Helsingin Sanomien toimitus yhtäältä kollektiivina ja toisaalta yksittäisinä toimittajina mitä tuo tarkoittaa? Ovatko kaikki toimituksen jäsenet täsmälleen samaa mieltä siitä mikä on hyvä ja rakentava artikkeli ja mikä taas kärjistetty ja mahdollisesti jopa repivä?

    Kohdellaanko esimerkiksi poliitikkoja Hesarissa aina rakentavasti?Kirjoitetaanko näiden tekemisistä hyviä juttuja, joissa poliitikot esiintyvät hyvin ja rakentavasti?

    No, Mäkisen artikkelissa ”filosofinen” pulma tunnistettiin. Mikä ylipäänsä on hyvää keskustelua, Mäkinen kysyi.

    Siihen hän vastasi takertumalla sanaan ”rakentava”. Hän toisti sitä niin monta kertaa, että jopa lukutaidoton ymmärsi tarkoituksen: pitää julkaista rakentavia kommentteja.

    ”Rakentava kritiikki ja hyvät argumentit parantavat myös yhteiskunnallisia päätöksiä”, Mäkinen hehkutti. Keskusteluun tarvitaan erilaisia rakentavia katsantokantoja. ”Toivoisimme saavamme rakentavan ja positiivisen ilmapiirin avulla esiin entistä enemmän ääniä.”

    Sanomatta sitä suoraan Mäkinen ilmoitti, että HS pyrkii laajentamaan lehden toimituksellisen otteen myös keskustelun kommentointiin. Kommenttien tulee tukea toimituksellista linjaa – mikä se onkaan – ja sitä mukaa yrityksen kaupallista päämäärää.

    Mäkinen myös kertoi, sanomatta sitä suoraan, että kirjoittajat asetetaan keskinäiseen kilpailuun. Pitää osata kirjoittaa niin, että kommentti on algoritmin ja esilukijan mielestä ”hyvä” ja ”rakentava”. Kärjekkäät tyylilajit kielletään, koska niitä ei pidetä rakentavina.

    Luulen ettei Mäkinen tiedostanut mitä esitti.

    Jos ironia, sarkasmi, kärjistys ovat HS:ssa kiellettyjä tyylejä, mitä kirjoittamisesta jää jäljelle?

    Sanojen ontto kuori?

S.I. 2018.
Minä ja Espanjan kuningas, Madrid.
Onko kuningatar unohtanut ikkunat auki?

Torstaina tuohduin aika lailla Mäkisen (ja HS:n toimituksen) laatimasta "rakentavan kommentoinnin laajennetusta huoneentaulusta”, koska sen tarkoituksena tuntui olevan sensuroida pois sellaiset mielipiteet, jotka eivät sovi HS:n toimitukselliseen agendaan. Tarkoitan että välillisestihän Mäkinen ilmaisi, että on olemassa ”jokin” tai ”jonkinlaisia” ehdottomasti hyviä (ja oikeita?) näkemyksiä yhteiskunnasta ja poliitikasta, ja koska HS tietää mitä ne ovat, toisenlaisia näkemyksiä ei kannata julkaista.

    Perjantaina tuohtumus laimeni.

    Tietysti HS - kuten mikä tahansa julkaisu – saa määritellä itse toimituspolitiikkansa ja saa olla myös kollektiivina jotakin mieltä ”asioista” - vaikkapa EU:sta, naisten asemasta, kasvissyönnistä, maahanmuutosta, räpistä ja rockista, autoiluista ja makkaran syömisestä, puhumattakaan demokratiasta ja mielipiteen suhteellisesta vapaudesta. Ehkä on hyvä, että julkaisulla on yhtenäisiä linjanvetoja tärkeissä yhteiskunnallisissa kysymyksissä. Mutta jos lehdellä on melkein monopoli, kuka tai mikä esittää vaihtoehdot?

    Ja miksi HS ei saisi ajatella myös taloudellista puolta? Jos rakentavat ja hyvät kommentit lisäävät lukijakunnan kasvua, mikä sen parempaa? Miksi kukaan, esimerkiksi minä, toivoisi että lehden levikki laskee kärjekkäitten kommenttien takia sen sijaan, että se nousee hyvien ja rakentavien kirjoitusten ansiosta?

    Jos minä olen poleeminen, se ei tarkoita, että ihmisten enemmistö haluaa lukea poleemisia kirjoituksia. Vielä vähemmän siitä seuraa, että kenenkään, edes HS:n pitäisi julkaista minun tai kenenkään toisenkaan poleemisia kirjoituksia, jos ne eivät sovi lehden rakentavaan toimituspolitiikkaan.

    Mutta jokin jäi kaivertamaan mieltä.

    Koska puhun myös itsestäni, kun puhun maailmasta ja Hesarista, puhun lopulta aika lailla itsestäni. Laitan pakinan kuvituksenkin tänään itsestäni. Narsismilla ei ole rajaa kun puhutaan minusta. I, Me, Mine - kuten muuan poppari lauloi ja kirjoitti.

    Nimittäin, pitkän linjan kirjoittajana - ensimmäinen sanomalehdessä julkaistu kirjoitukseni oli hyvin poleeminen ja ilmestyi Eteenpäin-lehdessä noin 50 vuotta sitten – ihmetyttää, että HS kiinnittää huomion kirjoituksen (kommentin) tyylilajiin, kun se miettii millainen on julkaistavaksi kelpaava kommentti. Miksi persoonallinen tyyli on huonoa kirjoittamista?

    Mutta vielä kummallisempi on Mäkisen artikkelin rivien väliin piilotettu ajatus yhdestä ja oikeasta ”totuudesta”, jonka vain HS tietää. Vai onko paras totuus se, mikä parhaiten käy kaupaksi?

Eteenpäin, 25.2.1969.
Kirjoittaja täytti tuona päivänä 22 vuotta.

Kun minulla, sinulla ja Mäkisen Esalla on erilainen mielipide jostakin ihmisten elämään liittyvästä asiasta, mistä se johtuu? Siitäkö että yksi meistä – nimeä mainitsematta – tietää asian oikean tolan ja kaksi muuta on väärässä?

    Syvennyn tähän hetkeksi aikaisemminkin lainaamieni kirjoittajien kautta, avulla.

    Yrjö Ahmavaara totesi matemaattisen yhteiskunta-analyysin perusteella 1970-luvulla, että historiallisessa tilanteessa, ihmisen oikeassa elämäntilanteessa, ei ole olemassa tieteellisesti määriteltävissä olevaa ”oikeaa” johtajaa eikä myöskään ”oikeaa” tekoa. Koska kenelläkään ei ole täydellistä tietoa todellisuudesta, ”ei kenenkään pitäisi tieteellisin perustein väittää tietävänsä, mikä mahdollisista teoista on ehdottomasti paras”. (Yhteiskuntakybernetiikka. Weilin+Göös, 1976.)

    Ilkka Kauppinen puolestaan kuvasi teoksessa 1900-luvun ranskalainen yhteiskuntateoria (Gaudeamus, 2015) Luc Boltanskin ja Laurent Thévenotin ajatuksia moniarvoisesta yhteiskunnasta ja mielipiteiden kilpailusta sellaisessa yhteiskunnassa.

    Pluralistisessa yhteiskunnassa, Kauppinen tiivisti Boltanskin ja Thévenotin ajatuksen, kehittyy kiistoja ja konflikteja koska ihmiset nojautuvat erilaisiin arvojärjestyksiin ja niiden mukaisiin oikeuttamistapoihin arvioidessaan omia ja muiden mielipiteitä ja käytäntöjen hyväksyttävyyttä.

    ”Monimutkaisissa yhteiskunnissa esiintyy siis keskenään kilpailevia käsityksiä siitä, millainen on legitiimi sosiaalinen järjestys ja mikä on arvokasta”, Kauppinen kirjoittaa. Mutta oleellista on huomata, vähän samalla tavalla kuin Ahmavaara perusteli oikean yhteiskunnallisen tiedon mahdottomuuden, että ”ei ole olemassa yhtä periaatetta ylitse muiden, josta käsin muita oikeuttamisen periaatteita voitaisiin arvioida”.

    Siis: ”Sfäärien moninaisuudesta johtuva oikeudenmukaisuuspluralismi ilmentää tietysti yhteiskuntien monimutkaisuutta, mutta sitä lisää vielä se, että mitään sfääriä ei voi käytännön tasolla palauttaa mihinkään tiettyyn normatiiviseen käsitykseen julkisesta hyvästä tai oikeudenmukaisuudesta.”

    Kun Mäkinen vaatii, että HS:n artikkeleita kommentoivat kirjoittajat noudattavat rakentavan ja hyvän kritiikin periaatetta, hän edellyttää mahdotonta, koska ei ole olemassa mitään yhtä oikeaa käsitystä todellisuudesta ja sen arvoista. Käsityksiä on monia ja jos vain tietyt julkaistaan, syyllistytään sensuuriin tai vähintään jonkin (tosin ilmaisemattoman) poliittisen agendan noudattamiseen.

    Tietysti netti luo optisen harhan: eihän kukaan kuvittele että painetun lehden yleisönosastoon mahtuisi kaikki mielipiteet.

Onko tässä pakinassa mielipiteitä?

    Onko tämä pakina mielipide itsessään?

    Olenko minä tämä pakina?

    Jos olen, mitä kerron itsestäni suhteessa ympäröivään maailmaan?

    Pitäisikö yrittää ymmärtää enemmän itseään vai muita?

    The Guardianista sattuu silmiin Julian Bagginin artikkelista viisas miete: Jos oletamme lähtökohtaisesti ymmärtävämme kanssaihmistemme mielipiteet, päädymme pitämään niitä vain omien ajatustemme muunnelmana.

    Bagginin mielestä aito syventyminen erilaisiin mielipiteisiin, erilaiseen ajatteluun, paljastaa kuinka vähän itse tiedämme – ja sitä mukaa kasvamme ihmisinä ymmärryksessämme.

    Jos meistä kukaan ei ole koskaan mitään mieltä mistään, me emme lopulta tiedä millainen maailma on.

    Paradoksi: Erimielisyys on yhteenkuuluvaisuuden tunnustamista. Se selittää todellisuutta paremmin kuin samanmielisyys.

S.I. 2018
Minä ja Euroopan mantereen läntisin piste: Cabo de Roca.