Tietoisuus on minussa

 [ellei sitten koko maailmassa]

Kyösti Salovaara, 2025.

Kuolema ei tarkoita mitään. Meille, jotka uskomme fysiikkaan, menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden välinen ero merkitsee vain illuusiota, vaikkakin pysyvää sellaista.

- Albert Einstein, 1955.

”Näkisitpä vain, kuinka vieraani reagoivat kylttiin, joka minulla on pöydällä. Siinä lukee: ’Tämän päivän kokemukset ovat seurausta huomisista päätöksistä.’”…

”Mutta ajan kulussa takaperin ei ole järkeä!”…

”Toinen mahdollisuus on, että kaikki ’universaalista tietoisuudesta’ höpisevät sekopäät ovat oikeassa ja universumi tietää kaikki asiat. Siinä valossa lineaarinen aika ei sido maailmankaikkeutta sellaisena kuin ihmiset kokevat sen. Sen sijaan se toimii ajattomana kokonaisuutena, jossa menneisyys, nykyhetki ja tulevaisuus ovat olemassa yhtä aikaa.”

- Dan Brown, 2025.

Tässä minä istun ja ajattelen. Tietoisena itsestäni, ajatuksistani ja hieman hämmentyneenä maailmasta, joka on kaukana ja yllättävän lähellä.

    Tietoisuus on paikallista, niin yleensä sanotaan. Jokaisella ihmisyksilöllä on ikioma tietoisuutensa. Tämä paikallinen tietoisuus, minun aivoni ja kehoni hybridi, erottaa minut muista yksilöistä ja varsinkin tietokoneohjelmista ja  tekoälykoneista, joilta tietoisuus puuttuu.

   Kun isken varpaani tuolinjalkaan, kun isken naulan ohi peukaloon, kun istun terassilla ja käännän kasvoni aurinkoon, aivoni keräävät fyysisestä todellisuudesta tunteita tietoisuudekseni, joka muistaa ne lopun elämääni.

    Joulukuun harmaana aamuna tiedostan ajan kulumisen. Mutta luonnonlaeilla ei ole aikaa, niiltä puuttuu eilinen, nykyhetki ja tulevaisuus. Miksi minun tietoisuudellanikaan olisi aikaa, menneisyyttä ja tulevaisuutta.

    Entäpä sitten tietoisuuden paikallisuus? Moderni fysiikkakin saattaa sitä epäillä. Ajattelenko todellakin ihan omia ajatuksiani vai välitänkö aina jotain yhteistä, vaikka en tajua niin tekeväni?

    Näin kysyessäni tiedän, että en ole ensimmäinen joka tätä kysyy.

Oltiinpa viihteestä ja jännäreistä mitä mieltä tahansa, kukaan ei voi kieltää etteikö viihde olisi ”ajan hermolla” nopeammin ja perusteellisemmin kuin ”vakava taide”. Taide vaatii kypsyttelyä, viihde iskee naulan kantaan heti. Tosin usein ohi ja niin että peukaloon sattuu.

    Amerikkalaisen Dan Brownin romaanissa Salaisuuksien salaisuus (The Secrets of Secrets, 2025. Suom. Jorma-Veikko Sappinen. WSOY, 2025.) jännitystä luodaan (jatkuvien clifhangereiden lomassa) esittelemällä melkein provokatiivisesti ajatusta tietoisuuden universaalisuudesta. Mitä jos tietoisuus ei olekaan aidosti paikallista? Mitä jos minä vain toistan ulkopuoleltani päähäni luikertavia tietoisuuden säikeitä?

    Jos tietoisuus ei ole paikallista, olemmeko aidosti ”yksilöitä”? Onko meillä aidosti ”omaa tahtoa”?

    Salaisuuksien salaisuudessa tietoisuutta jäljittävä tiedemies muotoilee universaalin tietoisuuden näin: ”Tietoisuuden ei-paikallisessa mallissa aivot ovat eräänlainen radio, joka ottaa tietoisuuden vastaan, ja kuten kaikkia radioita, myös sitä pommittavat lakkaamatta lukemattomat asemat. Voit siis välittömästi ymmärtää, miksi radiossa täytyy olla asemien asteikko, koneisto jonka avulla se voi valita, millä yksittäisellä taajuudella se haluaa vastaanottaa. Itse radiolla on kyky vastaanottaa kaikkien radioasemien lähetykset, mutta ilman keinoa suodattaa sisään virtaavia taajuuksia se toistaisi kaikkia taajuuksia yhtä aikaa. Ihmisaivot toimivat samalla tavoin. Niissä on monimutkainen suodatinjärjestelmä, joka estää mieltä kuormittumasta aistiärsykkeiden liiallisesta määrästä. Siksi ne voivat keskittyä vain pieneen siivuun universaalista tietoisuudesta.”

    Universaali tietoisuus ei ole jännärikirjailijan kaupallinen keksintö eikä houre. Eivätkö monet ikiaikaiset uskonnot kerro samasta asiasta? Me olemme yksilöitä mutta itse asiassa Jumalan tietoisuuden välittäjiä tai suodattajia. Olipa ”jumala” sitten minkä tahansa uskonnollisen suuntauksen keskeinen idea.

    Kun Georges Bataille väitti, ettei meillä ole kieltä (sanoja) sisäisen kokemuksemme ilmaisemiseen, hakiko hän lopulta ratkaisua ongelmaan, jota ei ole olemassa? Jos tietoisuus on universaalia, ei-paikallisen eikä sisäisen minän salaisuus, niin riittävätkö tietoisuutemme kuvaamisen sittenkin ulkoisen, universaalin tietoisuuden konkreettiset ”sanat” ja ”kuvat”?

Kyösti Salovaara,
2025.

Marraskuun 3. päivänä 2025 El País -lehdessä oli shokeeraava otsikko.

    Siinä ilmaistiin teoreettisen fysiikan professorin Alberto Casasin väite: ”Vapaa tahto on aivojemme luoma illuusio. Kaikki mikä tulee tapahtumaan, on jo kirjoitettu.”

   Lehdessä haastateltiin Casasia. Hän lainasi Albert Einsteinia. Menneisyys, nykyhetki, tulevaisuus eivät merkitse fysiikassa samaa kuin mitä ne merkitsevät ihmiselle tämän eläessä nuoruudesta vanhuuteen. Casas on kirjoittanut teoksen ajan illuusiosta.

    Suhteellisuusteorian perusteella ei ole objektiivista nykyhetkeä. 

    Tiedämme menneisyydestä enemmän kuin tulevaisuudesta, koska menneisyys näyttää jo tapahtuneen. Mutta se ei tarkoita etteikö täsmällinen tulevaisuuskin olisi jo olemassa – me emme vain tiedä sitä, semminkin kun entropia näyttää sotkevan kuvan resoluutiota.

    Casas sanoo, että vaikka tulevaisuus ei olekaan täysin ennalta määrättyä, se on hyvin todennäköisesti tietyn kaltainen, niin kuin kvanttifysiikka kertoo. Kaikki on todennäköisyyttä. Ja emme voi todennäköisyyksille mitään, vaikka kuinka haluaisimme olla oman elämämme ja tulevaisuutemme herroja, koska todennäköisyyksien kieltäminen tarkoittaisi fysiikan lakien kiistämistä.

   Casas huomauttaa, että monet neurologiset tutkimukset todistavat, että ihminen tekee päätöksen hetkeä ennen kuin hänen tietoisuutensa tuon päätöksen on tekevinään. Fysiikan lakien mukaan ei muuten voisi olla: ”Ei ole mielestäni fysiikan lakia, joka sallisi tietoisuudellemme vapaan tahdon. Myönnän ettei tämä ole miellyttävä johtopäätös, mutta niin fysiikka näyttää sanovan.”

    Kuoleeko ihminen kuollessaan? Jos Dan Brownin romaanissa esitelty universaali tietoisuus on olemassa, yksilön tietoisuus ei pääty edes kuolemassa.

    Fyysikkona Alberto Casas ilmaisee saman asian miettimällä, että jos kuolemalla tarkoitetaan yksilöön sitoutuneen informaation täydellistä katoamista, ihminen ei fysiikan lakien mukaan kuole, koska informaatio ei katoa, vaikka sitä ei pystytäkään palauttamaan. Kuoleminen on kuin polttaisi kirjan. Kirjan sisältämä informaatio ei katoa vaan säilyy tuhkassa ja lämpökaasuissa, vaikka sitä on käytännössä mahdoton palauttaa tuhkasta ja kaasuista.

Viime lauantaina kirjailija Jordi Soler kysyi kolumnissaan El País -lehdessä, että ”missä todellinen elämä on tänään?”

   Soler lainasi aluksi amerikkalaisen mustan kirjailijan James Baldwinin esseetä vuodelta 1980. Tuossa esseessä Baldwin sanoi, että elämä hänen erittäin köyhässä lapsuudessaan 1920-luvulla ei ollut niin raskasta kestää kuin se olisi 1980-luvulla. Baldwinin mielestä nykyhetki 1980-luvulla on köyhälle lapselle raskasta, koska televisio näyttää kaikille, myös köyhille prameaa elämää, jota köyhien on sietämätöntä katsoa. Baldwinin lapsuudessa ei telkkareita ollut, joten ainoa elämänkokemus saatiin lähiympäristöstä, joka oli suunnilleen samanlaista kuin lapsen oma elämä.

    Baldwin kirjoitti, että televisio on voimakas ja haitallinen väline, joka vääristää ja manipuloi julkista tietoisuutta. Soler sanoo, että samalla kun televisio on menettänyt hegemoniansa, sen tilalle ovat tulleet jokaisen ihmisen taskussa kulkevat vehkeet, jotka tekevät saman kuin telkkari Baldwinin aikana mutta miljoonia kertoja voimakkaammin.

    Tänään todellisuus on netissä, Soler kirjoitti. Nykyihminen kokee torikauhua, koska hän ei mene fyysiselle ”torille” kuuntelemaan, hankkimaan tietoa, olemaan yhdessä muiden ihmisten kanssa.

   Soler kertoi kuinka Aristoteles sanoi, että viestin lähettämisen ja vastaanottamisen ihanne on torilla seisova mies joka kuuntelee mitä puhujakorokkeella sanotaan. Mitä kauempana mies puhujasta seisoo, sitä vääristyneemmäksi viesti muuttuu.

    Tänään viestit lähtevät älypuhelimesta oikeana tai vääristyneenä ja saavuttavat hetkessä miljoonia vastaanottajia eri puolilla maailmaa. Kukaan ei tiedä mikä tässä todellisuudessa on aitoa, mikä vääristynyttä ja mitä ymmärretään tahallaan väärin. Oleellista on, että nykyihminen pelkää ettei ehdi huomaamaan kaikkia viestejä, joten hänen pitää koko ajan elää älypuhelimen ruudun ääressä. Hän tarkistaa puhelimen ruudulta elääkö hän vielä.

    Tässä mielessä konkreettista elämää ei Solerin mielestä enää ole olemassa. Epätodellisuus loukkasi tv-ruudulla aikoinaan Baldwinia. Nyt puhelimen ruudulla elävä epätodellisuus on muuttunut ainoaksi todellisuudeksi.

    Joten onko käynyt niin, että tämänhetkisyyttä hypettävä nettitodellisuus on kaapannut universaalin tietoisuuden? Ja jos, niin mitä tuo uusi universaali tietoisuus merkitsee? Mitä se sisältää? Onko se vaarallista?

Ihmiskunnan seuraava taistelukenttä on ihmismieli, häikäilemätön tiedustelujohtaja sanoo Dan Brownin romaanissa vuonna 2025.

    Filosofi Hannah Arendt, antisemitismin ja totalitarismin terävänäköinen tutkija syntyi Saksassa Hannoverin lähellä 14.10.1906, pakeni natsivaltaa Yhdysvaltoihin vuonna 1941 ja kuoli New Yorkissa 4.12.1975.

    Koska tänään torstaina 4.12.2025 Arendtin kuolemasta on tasan 50 vuotta, tekee mieli kysyä, miten totalitarismi (Saksassa, Neuvostoliitossa) muokkasi ja pyrki muokkaaman yleistä tietoisuutta. Oliko sen toimintaideana häivyttää yksilön paikallinen tietoisuus ja korvata se yhteisellä, kaikkia ohjaavalla tietoisuudella?

   Hannah Arendtin muistoksi lainaan tietoisuuden olemukseen liittyen hänen teostaan Totalitarismin synty (suom. Matti Kinnunen. Vastapaino, 2013) vuodelta 1951:

    Yhtäällä on totaalisen terrorin pakko, joka rautavanteellaan puristaa eristettyjen ihmisten joukkoja tiiviisti yhteen ja tukee heitä maailmassa, josta on tullut heille autiomaa. Toisaalla on loogisen päättelyn sisäinen pakko, joka valmistaa jokaista yksilöä yksinäisessä eristyksessään kaikkia muita vastaan… Valmistelu on onnistunut, kun ihmiset ovat menettäneet yhteyden sekä toisiin ihmisiin että heitä ympäröivään todellisuuteen… Totalitaarisen vallan ihanne ei ole vakaumuksellinen natsi eikä vakaumuksellinen kommunisti vaan ihminen, jolle faktan ja fiktion välistä eroa (eli koettua todellisuutta) ja oikean ja väärän välistä eroa (eli ajattelun normeja) ei ole enää olemassa. 

Kyösti Salovaara, 2025.

           

Varpusen tarina

[totta toinen puoli]

Kyösti Salovaara, 2019.

Sateisena aamuna sateenharmaita ajatuksia.

    Värit haalistuvat, kontrastit laimentuvat.

    ”Kukaan ei voita vaaleja tietämättä, kuinka tarina kerrotaan”, aloitti El Paísin toimittaja juttunsa maanantai-iltaisen RTVE:n ”suuren” vaalikeskustelun jälkeen. 

    Ensi sunnuntaina Espanjan parlamenttivaaleissa tarinoiden vetovoima punnitaan: sosialistit kenties voittavat, mutta eivät saavuta ehdotonta enemmistöä edes vasemmistopopulistien tuella. Hajaantunut oikeistokaan ei yllä enemmistöksi. Mahdollinen hallitus nojaa joko nationalistisiin pikkupuolueisiin tai vasemmisto-oikeistoakselin ylittävään koalitioon - mikä lienee epätodennäköistä.

    Joten espanjalaiselle tarinalle odotetaan yhä pelastajaa.

Eräänä päivänä, kun tuuli kävi villisti etelästä, kävelin rantahiekalle ottamaan valokuvaa autioista päivänvarjoista ja kallelleen asetelluista pedeistä.

    Pitsirakenteinen, muovinen roskakori oli kaatunut hiekalle ylösalaisin.

    Juuri kun otin kameran esille, roskakorista kuului kimeää piipitystä. Käänsin korin oikein päin ja varpunen lensi piipittäen vapauteen.

    Sain sen valokuvaan, kun se lennähti elämänriemusta tirskuttaen päivänvarjojen yli tuulta vasten.

    Hetken päästä pilvet rakoilivat ja aurinko paistoi.

    Äsken tuhoon tuomittu lintu ryhtyi keräämään pesätarvikkeita. Elämä voitti, taivas oli taas sininen.

Kyösti Salovaara, 2019.

Viime viikolla lainaamassani välimerijutussa englantilainen tutkija David Abulafia totesi, että meillä on lähes pakonomainen tarve yrittää tiivistää Välimeren kulttuuri ihmisineen muutamaan yhteiseen luonteenpiirteeseen ja kertoa Välimeren tarina muutaman henkilön kautta, vaikka moinen yksinkertaistus johtaa enemmän harhaan kuin osuu kohdalleen.

    Mutta ihminen rakastaa tarinoita ja juonikuvioita eikä halua hyväksyä sattumia, toisistaan riippumattomia tapahtumasarjoja. Kaikella pitää olla johdonmukainen selitys, niin kuin hyvässä dekkarissa tai koskettavassa rakkaustarinassa. Murhe ja traagiset kohtalot hyväksytään, kunhan ne selitetään ja niiden yhteys toisenlaisiin kohtaloihin tuodaan esille.

    Hyvä on pahan vastakohta, musta on valkoiselle vierasta.

    Viime sunnuntain Helsingin Sanomissa Tommi Nieminen muistutti ns. Tšehovin aseesta, ohjeesta aloittelevalle näytelmäkirjailijalla: Jos näytelmän ensimmäisessä näytöksessä seinällä roikkuu pistooli, on välttämätöntä, että se laukaistaan viimeistään kolmannessa näytöksessä.

    Ihminen etsii piilomerkityksiä ja salattuja yhteyksiä joka puolelta, sieltäkin mistä niitä on turha etsiä. Onko tämä biologinen vai uskonnollinen tarve vai molempia – sitä lienee vaikea todistaa. Me dramatisoimme arkitodellisuutta ja unohdamme että emme ole näytelmässä vetämässä suuren kirjoittajan luomaa sivuroolia.

    Vai olemmeko sittenkin?

Kyösti Salovaara, 2019.
Desfiladero de los Gaitanos, El Chorro.
Alakuvassa Bermejalesin vesiallas.

Onko todellisuuden dramatisointi biologista perua?

    Hans Rosling väittää kirjassaan Faktojen maailma, että ylidramaattinen maailmankuvamme johtaa meidät harhaan, kun pitäisi tietää millainen maailma oikeastaan on. Rosling epäilee, että taustalla on aivojen miljoonien vuosien evoluutio: dramatisointi, nopea yleistäminen (faktoista viis) ja intuitio ovat auttaneet ihmistä selviämään vaarallisessa ympäristössä. Ja auttaa yhä tietyissä tilanteissa.

    ”Meidän on opittava kontrolloimaan draaman määrää”, Rosling kirjoittaa. ”Draamannälkä menee kontrolloimattomana liian pitkälle, estää näkemästä maailman sellaisena kuin se on.”

    ”Kuiluvaisto” johtaa ylidramatisointiin. Maailma näyttää jakautuvan kahteen osaan – katselipa sitä minkä asian suhteen tahansa – ja toisella puolella ovat aina "muut", ne ehdottomasti köyhät ja vähäosaiset, sairaat ja epäonnistuvat ja toisella puolen kuilua me, hyvinvoivat, terveet, menestyneet draaman kirjoittajat.

    Kun esimerkiksi kysyttiin, mikä on maailmassa nykyinen elinajanodote, niin suomalaisista vain 30 % tiesi oikean vastauksen. Melkein tragikoomiselta kuulostaa, että norjalaisista opettajista vain 7 % osui oikeaan ja ruotsalaisten ammattiliittojen jäsenistä 10 % ja Ruotsin valtionvarainministeriöstä 16 prosenttia!

    Kuiluvaistomme ohjaa harhaan. Me dramatisoimme emmekä suostu hyväksymään ajatusta, että maailma on mennyt parempaan suuntaan, niin kuin elinajanodotekin kertoo. Se on tällä hetkellä n. 72 vuotta eikä 60, niin kuin useimmat vastasivat.

Miksi on niin vaikea muuttaa harhakäsitystä, että rikkaiden ja köyhien välillä on juopa, ammottava kuilu?

    ”Luulen sen johtuvan siitä”, Rosling vastaa, ”että ihmisillä on vahva dramaattinen viehtymys binaariseen ajatteluun, perustarve jakaa asiat kahteen erilliseen ryhmään, joiden välissä ei ole mitään muuta kuin tyhjä kuilu.”

    Ihmiset lukevat keskiarvoista ”äärimmäisiä totuuksia” eivätkä huomaa tai tajua, että keskiarvojen ympärillä on hajontaa eikä mitään kuilua ole oikeasti havaittavissa.

    Ihminen, draamallinen eläin, tykkää kahtiajaosta: ”Hyvä vastaan paha. Sankarit vastaan pahikset. Meidän maamme vastaan muut.”

    Maailma jakautuu kahteen osaa vaistoissamme, joita luulemme tiedoksi.

    Rosling sanoo, että journalistit tietävät tämän mekanismin: He esittävät tarinansa kahden vastakkaisen kansan, näkemyksen tai ryhmän konflikteina. Journalisteista ”tarinat äärimmäisestä köyhyydestä ja miljardööreistä ovat parempia kuin tarinat siitä, että suuri enemmistö ihmisistä ponnistelee kohti parempaa elämää.”

    Journalistit ovat tarinankertojia, niin kuin myös poliitikot ja tv-kauppiaat ja autonmyyjät.

    Osta tarina! Saat sen halvalla!

Kyösti Salovaara, 2019.
Pelakuita Marbellassa.
Korkkitammilehto Jubriquessa. 

Varpusen läkähdyttävä tarina. Se kiehtoo meitä, niin kuin kiehtoi Pariisin pikkuvarpusen Édith Piafin nousu kadulta estradien tähdeksi.

    Mutta mitä tuulisella rannalla tapahtui?

    Menin ottamaan valokuvia, koska tuulen vaivaama ranta autioine aurinkovarjoineen oli esteettisesti vaikuttava.

    Otin pari kuvaa.

    Myöhemmin huomasin, että yhdessä kuvassa varpunen lensi aurinkovarjon yli vastatuuleen. Kuvaa rajaamalla syntyi uusi merkitys. Ja pari päivää myöhemmin otin rannalla aurinkoa ottaessani kuvan varpusesta, joka keräsi samanlaisesta aurinkovarjosta pesätarpeita.

    Alussa kertomani tarina varpusen vapautumisesta oli fiktiota, tarina sellaisenaan.

    Tässä pakinassa on sattumanvaraisesti näppäiltyjä valokuvia sieltä täältä. Niiden väliin voi muodostaa syyseuraussuhteita, mutta ylidramatisointi johtaa harhaan.

    Jos kuvilla on jokin tarkoitus, niin se on pelkästään olla olemassa, ei enempää eikä vähempää.

    Mutta tietenkin epäily kaivertaa mieltä: Onko tässä kuitenkin jokin tarkoitus, jota en ymmärrä mutta jonka vaistoan?

Kyösti Salovaara, 2019.
Torrequebrada.

Hans Rosling (ja Ola Rosling ja Anna Rosling Rönnlund): Faktojen maailma. (Factfulness, 2018.) Suom. Matti Kinnunen. Otava, 2018.

Todempaa kuin tosi

[eli valheen rajamailla]

Kyösti Salovaara, 2018.

Pakkanen paukkuu nurkissa.

    Hirsitalossa asuvat ja asuneet tietävät mitä se tarkoittaa.

    Kivitalossa eivät nurkat pauku.

    Kuvitellaan mikä on totta. Tietää ei voi.

    Mies seisoo mahtavan hiekkadyynin edessä. Hän ei muista miten päätyi tähän. Häntä janottaa, on nälkä.

    Dyynin takana, tuolla korkealla, kutsuu sininen taivas poutapilvineen.

    Uskaltaisiko kiivetä hiekkakummun päälle?

    Ehkä mäen takana aukeaa palmujen reunustama katu täynnä ravintoloita, ruokapaikkoja, virkistyksen lähteitä väsyneelle mielelle.

    Mutta mitä jos mäelle päässyt näkeekin horisonttiin asti pelkkää hiekkaa? Uusia dyynejä, niiden välissä upottavia laaksoja? Mahdottoman taipaleen?

    Kannattaako riskeerata? Pistää kaikki yhden kortin varaan?

Tosi on totta, valhe valhetta, mutta mitä fiktio on?

    Molempia eikä kumpaakaan?

    Kun ihmiset kertovat tarinoita, he eivät ajattele valehtelevansa. Mutta ei tarinaa totenakaan pidetä. Se on eräänlainen kokoelma peräkkäin aseteltuja ei-totuuksia, sivulauseissa toden siemen.

    Onkohan fiktio nykyään olevinaan totta?

    ”Tylsät faktat hiiteen minun fiktiostani!” huudahtaa Artemis Kelosaari vuoden ensimmäisessä Parnassossa.

    Kelosaaren mielestä pyrkimys mahdollisimman tiukkaan autenttisuuteen tuhoaa fiktiolta mahdollisuuden olla itsenäinen kirjallisuudenlaji.

    ”Ihmisillä”, Kelosaari sanoo, ”etenkin suomalaisilla, on taipumus pitää totuutta ylimpänä arvona kaikista. Niin jalo itseisarvo se on, ettei fiktiolle – tyylikkään luulottelun, vääristelyn, valehtelun taidolle – jää juuri tilaa.”

    Suomalaiset ovat viehättyneet arkipäivän realismista.

    Kelosaari huomaa, kuinka muodikas historiafiktio suorastaan tukehtuu yksityiskohtiin kaikesta, mikä ympäröi tarinan henkilöitä. Yksityiskohdat eivät enää palvele tarinaa vaan niistä on tullut pääasia, eräänlaista fiktiivistä historiantutkimusta. Kelosaari kutsuu yksityiskohtiin tukehtuvaa kirjailijaa ”läksyihinsä tukehtuvaksi kirjailijaksi”. ”En tiedä mikä on tällaisen kirjailijan motiivi ylipäätään kirjoittaa”, Kelosaari sanoo, ”muu kuin korostaa sitä että on tehnyt läksynsä kuin ainakin kiltti koululainen ja faktoissa pysyvät aikuinen.”

    Pitäisikö kirjailijoiden siis ”valehdella” ja vääristellä enemmän? Pitäisikö heidän tietää vähemmän sanoakseen enemmän?

Kyösti Salovaara, 2018.

Vaatiessaan arkipäivän realismista irrottautuvaa fiktiota Artemis Kelosaari kuulostaa reippaan epäsovinnaiselta.

    Mutta onko hän löytänyt jonkin uudenlaisen fiktion?

    Onko nykyisen kaunokirjallisuuden ongelmana pysyttäytyminen totuuteen, todellisuuteen?

    Kelosaaren lääkkeet tilanteen parantamiseksi tuntuvat aika laimeilta, aspiriinilta aamukrapulaan.

    Fiktion määritelmä Kelosaaren mukaan on, ettei se ole totta. ”Sen tehtävänä on aloittaa siitä, mihin faktat päättyvät. Se kykenee vapaasti spekuloimaan sillä, mitä olisi voinut olla tai tapahtua.”

    Miksi fiktion ei anneta olla fiktiota – avoimesti epäaitoa?

    Näin Kelosaari kysyy, mutta ei vastaa, että kuka ei anna. Lukija? Kirjailijat? Kustantajat? Vai ajan henki?

    ”Olemme kuin kilttejä lapsia, joille isä ja äiti ovat opettaneet, että valehteleminen on rumaa.”

    Kelosaari saattaa olla oikeassa, mutta ongelmaksi jää ettei hän pysty määrittelemään ”fiktiota” millään uudenlaisella tavalla eikä oikeastaan vanhanaikaisellakaan. Miksi ”epäaito” olisi muka parempaa tai fiksumpaa kuin autenttisuus? Kelosaari ei jaksa pohtia fiktion uskottavuutta - riittääkö se perustelemaan epäaidon?

    Fiktio pakenee määrittelyjä.

    Kuinka paljon todellisuutta voi vääristellä ja kuvitella olevansa kaunokirjailija eikä pelkkä huijari?

Muutama viikko sitten Philip Roth kertoi haastattelijalle, että hän ei enää lue kaunokirjallisuutta vaikka lukeekin paljon kirjoja. Roth kertoi olleensa elämänsä ja kirjailijanuransa aikana riittävästi, kyllästymiseen asti tekemisissä fiktion kanssa.

    Meistä ei kukaan ehkä vieläkään tiedä kuinka ”realistisia” Rothin omaelämäkerrallisena pidetyt romaanit olivat vai olivatko lainkaan. Usein Roth kirjoitti romaaneissaan siitä, millaista on kirjoittaa omaelämäkerralliselta vaikuttavia omaelämäkerrallisia romaaneja ja uskotella, että sellainen on totta mikä ei ollut lainkaan.

    Kenties Roth pelkästään vääristeli, huijasi, valehteli tyylikkäästi.

    Pari päivää sitten italialainen Elena Ferrante kertoi the Guardianissa olevansa kyllästynyt fiktioon. Hän lainasi Gogolia, jonka kerrotaan sanoneen: Antakaa minulle mikä tahansa arkipäiväinen sattumus, niin kirjoitan siitä viisinäytöksisen näytelmän.

    Ferrante sanoi, ettei halua noudattaa Gogolin ohjetta. Anekdootit eivät kiinnosta häntä, ei niiden pohjalta kaukokirjallinen liioittelu. Kaikki kirjoittaminen on velkaa fiktiolle, Ferrante sanoi, kaikessa kirjoitetussa on enemmän tai vähemmän kaunoa. Ferranten mielestä oleellista on, kuinka paljon totuutta tai totuudellisuutta kirjoitettu tavoittaa.

    Mutta onko Ferrante jotenkin ”oikeammassa” kuin Kelosaari? Puhuvatko he lopulta samasta asiasta – siitä että pinnallisen realismin ylitse kaunokirjallisuus parhaimmillaan esittää jotakin muuta kuin pelkkiä faktoja ja arkipäivän elämänreseptejä?

    Mikä on se ”totuus”, jota Ferrante ajattelee kirjoituksillaan tavoittelevansa?

    Onko se jotakin mitä ei kukaan pysty ääneen sanomaan? Jos on, eikö ole suuruudenhulluutta puhua siitä? 

    Onko mitään muuta totuutta olemassa kuin se mikä on sanottu?

Kyösti Salovaara, 2018.

Ajatus kevyt kuin höyhen

[Onko fiktio olemassa?]

                                                                                                    Kyösti Salovaara 2015.
Elmore Leonardin Joe LaBrava söi aamiaista Cardozon terassilla.
Totta vai tarua?

Vielä tervapääskyt kirkuvat mutta kuinka kauan? Näinä päivinä niillä on aikomus palata etelään, pois kylmästä.

    Tervapääskyjen lyhyttä vierailua voinee pitää vuosittain toistuvana seksilomana. Kun käy kylmässä lisääntymässä, arvostaa lämpöä loppuvuoden, tervapääsky ajattelee.

    Koska Suomi tuskailee turismiongelman parissa, siis sen että turisti karttaa näitä raukkoja rajoja, pitäisi ottaa mallia tervapääskyistä. Saattaisiko Suomea mainostaa kylmän seksin kääntöpiirinä?

    Villapaidatta nyt, minä.

Joskus suomalaisetkin ajattelivat että pääskyt – terva tai varsinkin ihan oikeat – menevät talvella järven pohjaan, jään alle. Uskomus palautuu antiikin Kreikkaan ja Aristoteleksen kirjoituksiin.

    Nyt moinen ajatus tuntuu fiktiolta, mutta kukaties suomalaiset olivat oikeassa. Jospa ne etelämpänä nähdyt pääskyt ovatkin eri lintuja. Mutta toisaalta on vaikea uskoa, että pääsky viitsisi lojua järven pohjassa 10 kuukautta seuraavaa kesää odotellessa. Siinä kastuisi muutakin kuin höyhenet.

    Todellisuudesta voi päätellä kaikenlaista.

    Mutta voiko päätellä mitään mikä ei liittyisi todellisuuteen, faktoihin ja näköhavaintoihin?

    Mahdottoman kuvitteluun meitä ei ole luotu, ja vaikka olisikin, mahdottomasta ei voi sanoa mitään, koska sille ei ole sanoja.

Höyhenenkevyesti romaanin suhdetta todellisuuteen miettiessäni mietin ponnettomasti, että miksi fiktiota pitäisi lukea muuna kuin kertomuksena todellisuudesta tai että pääseekö sepittämällä karkuun faktoja ja totuutta vai onko tuollaisella karkumatkalla faktoista tarkoitus nimenomaan paljastaa ”totuuksia”, joita ei muuten näe, koska järven pohjassa ei pidä uida talviaikaan.

    Oikeastaan aloin miettiä fiktion sielunelämää ja tarkoitusta lukiessani Paul Austerin romaania Illuusioiden kirja, ja vaikka romaani on vielä hieman kesken (siis lukijan kannalta), en tajua miksi Auster on kirjoittanut fiktion sekaan yli 20 sivuisen esseen erään fiktiivisen elokuvaohjaajan fiktiivisistä mykkäelokuvista. Mitä syvällisemmin romaanin oppinut päähenkilö on tutkivinaan fiktiivisiä elokuvia, sitä turhemmalta analyysi tuntuu, sillä eihän se liity todellisuuteen mitenkään. Fiktiiviset elokuvat eivät selitä tutkimuksen kohteena olevaa todellisuutta, koska sellaisia filmejä joissa tutkittu elokuvaohjaaja on näytellyt ja joita tämä on ohjannut ei ole olemassa, paitsi fiktiossa.

    Tai jos sellaiset filmit ovat oikeasti olemassa, näytä ne minulle, Mr. Auster, niin kirjoitan uuden pakinan.

    Tiedän että kirjailijoilla on joskus tapana kirjoittaa romaaneissaan (fiktiivisistä) kirjailijoista jotka kirjoittavat novelleja, jotka sitten julkaistaan romaanissa ikään kuin fiktiosta syntyneenä. Esimerkiksi Philip Roth ja John Irving ovat tätä harrastaneet ja moni muukin.

    Fiktiiviseen romaaniin sijoitetun fiktiivisen novellin voi vielä jotenkin ”ymmärtää” - koska sen pystyy lukemaan - mutta jos romaanissa käsitellään perinpohjaisesti fiktiivistä taulua tai musiikkikappaletta tai elokuvaa, niin mitä siinä oikeastaan käsitellään?

    Tekee mieli sanoa että ei mitään.

    Koska tuntuu niin kesäiseltä sanon: Ei mitään.

Olen erittäin epäjohdonmukainen.

    Myönnän.

    Kolme iltaa olen katsellut aamuyöhön saakka Sergio Leonen lännenelokuvia ja niihin liitettyjä extroja. Olen yrittänyt painaa mieleen maiseman, jossa Kourallinen dollareita, Vain muutaman dollarin tähden, Hyvät, pahat ja rumat ja Huuliharppukostaja filmattiin 1960-luvulla.

    Elokuvat olivat tietysti fiktiota, mutta jostakin syystä niiden kuvauspaikat viehättävät, vaikka tietääkin että niissä kuvattu ”villi länsi” sijaitsee Etelä-Espanjassa, Almerian lähellä Tabernasin autiomaassa. No, tämä on monimutkaisempaa kuin päältä näyttää. Siis: tietysti Leonen elokuvien villi länsi on Amerikassa, vaikka elokuvat kuvattiin Espanjassa ja Italiassa.

    Onko mitään järkeä mennä katsomaan maisemaa, missä Clint Eastwood, Eli Wallach, Lee van Cleef, Jason Robards, Henry Fonda ja Charles Bronson fiktiivisinä lännenmiehinä heijastivat todellista tai kuviteltua amerikkalaista historiaa? Löytyykö Huuliharppukostajan fiktiivisestä maisemasta Almeriassa uhkean Jillin, Claudia Cardinalen jäljet?

    Mitä tarkoittaa kun kävelen samalla kadulla tai istun samassa kahvilassa kuin joku fiktiivinen romaani- tai elokuvasankari? Kenen jälkiä silloin oikeastaan seuraan: kirjailijan vai fiktiivisen ihmisen? Jos fiktiivisen ihmisen, miten on mahdollista että hänen jalanjälkiään voi seurata?

    Viime helmikuussa otin valokuvia Miamissa, South Beachin Ocean Drivellä hotelli Cardozosta, jonka terassilla Elmore Leonardin ”sankari” Joe LaBrava istui aamiaisella ja katseli rypäleenvihreää merta.

    Syvempikö fiktiivinen kokemus?

    Ehkä, mutta sitä hieman haittasi se että Cardozohotellin terassilta ei istualtaan oikein näe merelle, koska se jää rantamuurin ja dyynin katveeseen. Leonard teki faktasta fiktiota tai sitten rantaviivan todellisuus on muuttunut 80-luvun alkupäivistä.

    Fiktiivinen katse poraa reiän jopa betoniseinään!

Todellisuus paistaa fiktion läpi halusi kirjailija sitä tai ei.

    Todellisuutta ei voi sepittää pois vaikka kuinka yrittäisi.

    Monet taiteilijat kiinnittävät fiktion niin lujasti tosiasioihin, että ne alkavat elää fiktiivistä elämää.

    Kirjan lukija ja elokuvan katsoja vaistoaa, että fiktion ja toden suhde on loistavan paljastava ja ihanan valheellinen.

    Miksi muuten ilmestyisi sellaisia kirjoja kuin vaikkapa Maxim Jakubowskin toimittama Following the Detectives – Real Locations in Crime Fiction? Ei miksikään tai juuri siksi. ”Hyvillä kirjoittajilla on voima herättää paikan tuntu ja vangita sen henki ja sielu mitä ainutlaatuisemmalla tavalla”, Jakubowski perustelee kirjansa tarkoituksen.

    Fiktiosta siivilöityy faktaa.

    Fiktioon saa suhtautua kepeästi, mutta jos sen ottaa tosissaan, urakka haastaa kirjailijan melkein toivottomaan tehtävään, niin kuin Philip Rothin kirjailijasankari Nathan Zuckerman oivaltaa huudahtaessaan romaanissa Haamukirjailija:

    ”Kunpa osaisin keksiä yhtä julkeasti kuin oikea elämä! Kunpa minä jonakin päivänä pääsisin edes lähelle sitä omaperäisyyttä ja kiihkoa mitä todellisuudessa on!”

    Mutta... kun fiktio tavoittaa todellisuuden, se voi käydä vaaralliseksi:

    ”Mutta jos minä milloinkaan onnistuisin, mitä ne silloin ajattelisivat minusta, minun isäni ja hänen tuomarinsa? Miten minun vanhempani kestäisivät? Jos he eivät kestäisi, jos isku heidän tunteisiinsa lopulta olisi liian haavoittava, miten kestäisin sen että minua vihattaisiin ja herjattaisiin ja minulle käännettäisiin selkä?”

Ajatus on kevyt, kuin höyhen, kesällä.

    Vieläkö eilen kuulin tervapääskyjen kirkuvan?

    Villapaidatta tarkenee hetken.

    Tarkkailkaamme fiktiota Chateaubriandin ajatusta jäljittäen: ”Ihmisellä ei ole vain yhtä ainutta elämää. Hänellä on niitä useita perätysten ja se on hänen kurjuutensa syy.”