Varpusen tarina

[totta toinen puoli]

Kyösti Salovaara, 2019.

Sateisena aamuna sateenharmaita ajatuksia.

    Värit haalistuvat, kontrastit laimentuvat.

    ”Kukaan ei voita vaaleja tietämättä, kuinka tarina kerrotaan”, aloitti El Paísin toimittaja juttunsa maanantai-iltaisen RTVE:n ”suuren” vaalikeskustelun jälkeen. 

    Ensi sunnuntaina Espanjan parlamenttivaaleissa tarinoiden vetovoima punnitaan: sosialistit kenties voittavat, mutta eivät saavuta ehdotonta enemmistöä edes vasemmistopopulistien tuella. Hajaantunut oikeistokaan ei yllä enemmistöksi. Mahdollinen hallitus nojaa joko nationalistisiin pikkupuolueisiin tai vasemmisto-oikeistoakselin ylittävään koalitioon - mikä lienee epätodennäköistä.

    Joten espanjalaiselle tarinalle odotetaan yhä pelastajaa.

Eräänä päivänä, kun tuuli kävi villisti etelästä, kävelin rantahiekalle ottamaan valokuvaa autioista päivänvarjoista ja kallelleen asetelluista pedeistä.

    Pitsirakenteinen, muovinen roskakori oli kaatunut hiekalle ylösalaisin.

    Juuri kun otin kameran esille, roskakorista kuului kimeää piipitystä. Käänsin korin oikein päin ja varpunen lensi piipittäen vapauteen.

    Sain sen valokuvaan, kun se lennähti elämänriemusta tirskuttaen päivänvarjojen yli tuulta vasten.

    Hetken päästä pilvet rakoilivat ja aurinko paistoi.

    Äsken tuhoon tuomittu lintu ryhtyi keräämään pesätarvikkeita. Elämä voitti, taivas oli taas sininen.

Kyösti Salovaara, 2019.

Viime viikolla lainaamassani välimerijutussa englantilainen tutkija David Abulafia totesi, että meillä on lähes pakonomainen tarve yrittää tiivistää Välimeren kulttuuri ihmisineen muutamaan yhteiseen luonteenpiirteeseen ja kertoa Välimeren tarina muutaman henkilön kautta, vaikka moinen yksinkertaistus johtaa enemmän harhaan kuin osuu kohdalleen.

    Mutta ihminen rakastaa tarinoita ja juonikuvioita eikä halua hyväksyä sattumia, toisistaan riippumattomia tapahtumasarjoja. Kaikella pitää olla johdonmukainen selitys, niin kuin hyvässä dekkarissa tai koskettavassa rakkaustarinassa. Murhe ja traagiset kohtalot hyväksytään, kunhan ne selitetään ja niiden yhteys toisenlaisiin kohtaloihin tuodaan esille.

    Hyvä on pahan vastakohta, musta on valkoiselle vierasta.

    Viime sunnuntain Helsingin Sanomissa Tommi Nieminen muistutti ns. Tšehovin aseesta, ohjeesta aloittelevalle näytelmäkirjailijalla: Jos näytelmän ensimmäisessä näytöksessä seinällä roikkuu pistooli, on välttämätöntä, että se laukaistaan viimeistään kolmannessa näytöksessä.

    Ihminen etsii piilomerkityksiä ja salattuja yhteyksiä joka puolelta, sieltäkin mistä niitä on turha etsiä. Onko tämä biologinen vai uskonnollinen tarve vai molempia – sitä lienee vaikea todistaa. Me dramatisoimme arkitodellisuutta ja unohdamme että emme ole näytelmässä vetämässä suuren kirjoittajan luomaa sivuroolia.

    Vai olemmeko sittenkin?

Kyösti Salovaara, 2019.
Desfiladero de los Gaitanos, El Chorro.
Alakuvassa Bermejalesin vesiallas.

Onko todellisuuden dramatisointi biologista perua?

    Hans Rosling väittää kirjassaan Faktojen maailma, että ylidramaattinen maailmankuvamme johtaa meidät harhaan, kun pitäisi tietää millainen maailma oikeastaan on. Rosling epäilee, että taustalla on aivojen miljoonien vuosien evoluutio: dramatisointi, nopea yleistäminen (faktoista viis) ja intuitio ovat auttaneet ihmistä selviämään vaarallisessa ympäristössä. Ja auttaa yhä tietyissä tilanteissa.

    ”Meidän on opittava kontrolloimaan draaman määrää”, Rosling kirjoittaa. ”Draamannälkä menee kontrolloimattomana liian pitkälle, estää näkemästä maailman sellaisena kuin se on.”

    ”Kuiluvaisto” johtaa ylidramatisointiin. Maailma näyttää jakautuvan kahteen osaan – katselipa sitä minkä asian suhteen tahansa – ja toisella puolella ovat aina "muut", ne ehdottomasti köyhät ja vähäosaiset, sairaat ja epäonnistuvat ja toisella puolen kuilua me, hyvinvoivat, terveet, menestyneet draaman kirjoittajat.

    Kun esimerkiksi kysyttiin, mikä on maailmassa nykyinen elinajanodote, niin suomalaisista vain 30 % tiesi oikean vastauksen. Melkein tragikoomiselta kuulostaa, että norjalaisista opettajista vain 7 % osui oikeaan ja ruotsalaisten ammattiliittojen jäsenistä 10 % ja Ruotsin valtionvarainministeriöstä 16 prosenttia!

    Kuiluvaistomme ohjaa harhaan. Me dramatisoimme emmekä suostu hyväksymään ajatusta, että maailma on mennyt parempaan suuntaan, niin kuin elinajanodotekin kertoo. Se on tällä hetkellä n. 72 vuotta eikä 60, niin kuin useimmat vastasivat.

Miksi on niin vaikea muuttaa harhakäsitystä, että rikkaiden ja köyhien välillä on juopa, ammottava kuilu?

    ”Luulen sen johtuvan siitä”, Rosling vastaa, ”että ihmisillä on vahva dramaattinen viehtymys binaariseen ajatteluun, perustarve jakaa asiat kahteen erilliseen ryhmään, joiden välissä ei ole mitään muuta kuin tyhjä kuilu.”

    Ihmiset lukevat keskiarvoista ”äärimmäisiä totuuksia” eivätkä huomaa tai tajua, että keskiarvojen ympärillä on hajontaa eikä mitään kuilua ole oikeasti havaittavissa.

    Ihminen, draamallinen eläin, tykkää kahtiajaosta: ”Hyvä vastaan paha. Sankarit vastaan pahikset. Meidän maamme vastaan muut.”

    Maailma jakautuu kahteen osaa vaistoissamme, joita luulemme tiedoksi.

    Rosling sanoo, että journalistit tietävät tämän mekanismin: He esittävät tarinansa kahden vastakkaisen kansan, näkemyksen tai ryhmän konflikteina. Journalisteista ”tarinat äärimmäisestä köyhyydestä ja miljardööreistä ovat parempia kuin tarinat siitä, että suuri enemmistö ihmisistä ponnistelee kohti parempaa elämää.”

    Journalistit ovat tarinankertojia, niin kuin myös poliitikot ja tv-kauppiaat ja autonmyyjät.

    Osta tarina! Saat sen halvalla!

Kyösti Salovaara, 2019.
Pelakuita Marbellassa.
Korkkitammilehto Jubriquessa. 

Varpusen läkähdyttävä tarina. Se kiehtoo meitä, niin kuin kiehtoi Pariisin pikkuvarpusen Édith Piafin nousu kadulta estradien tähdeksi.

    Mutta mitä tuulisella rannalla tapahtui?

    Menin ottamaan valokuvia, koska tuulen vaivaama ranta autioine aurinkovarjoineen oli esteettisesti vaikuttava.

    Otin pari kuvaa.

    Myöhemmin huomasin, että yhdessä kuvassa varpunen lensi aurinkovarjon yli vastatuuleen. Kuvaa rajaamalla syntyi uusi merkitys. Ja pari päivää myöhemmin otin rannalla aurinkoa ottaessani kuvan varpusesta, joka keräsi samanlaisesta aurinkovarjosta pesätarpeita.

    Alussa kertomani tarina varpusen vapautumisesta oli fiktiota, tarina sellaisenaan.

    Tässä pakinassa on sattumanvaraisesti näppäiltyjä valokuvia sieltä täältä. Niiden väliin voi muodostaa syyseuraussuhteita, mutta ylidramatisointi johtaa harhaan.

    Jos kuvilla on jokin tarkoitus, niin se on pelkästään olla olemassa, ei enempää eikä vähempää.

    Mutta tietenkin epäily kaivertaa mieltä: Onko tässä kuitenkin jokin tarkoitus, jota en ymmärrä mutta jonka vaistoan?

Kyösti Salovaara, 2019.
Torrequebrada.

Hans Rosling (ja Ola Rosling ja Anna Rosling Rönnlund): Faktojen maailma. (Factfulness, 2018.) Suom. Matti Kinnunen. Otava, 2018.