Värejä, sävyjä

 [tyyntä ja tuulista]

Kyösti Salovaara, 2023.

Mainingit lyövät Promenade de la Croisetten ravintoloihin.
Cannes.

Olen ollut koko päivän hevosen selässä, hyvä Louiseni. Olen vallannut koko vihollisen jälkijoukon, jossa on neljä venäläistä ja kolme preussilaista pataljoonaa sekä kaksi tykkiä. Vihollinen on menettänyt koko tykistönsä, kuormastonsa ja kaksi kolmasosaa armeijastaan sekä pakotettu vetäytymään… Julkaise Pariisin otsikon alla kaikki uutiset, jotka saat minulta.

-  Wikipedia: Keisari Napoléon I kirjeessään vaimolleen 1814. 

Historia jättää jälkiä, mutta ei niitä oikeastaan näe eikä tunne iholla, vaikka, kenties, nuo jäljet säilyvät kulttuurisessa alitajunnassamme.

    Muutama päivä sitten ajoimme Napoléonin reittiä (Route Napoléon) Ranskan Rivieralta Grassen kautta kohti Sisteronia ja Gapia, Meri-Alppien yli, laaksoja ja vuorien välisiä solia pitkin. Kun otin kuvan taakse jääneestä reitistä Col de la Fayelta tuhannen metrin korkeudessa, Välimeri kimalsi melkein jalkojen juuressa ja välissä näkyi Grassen kaupunki. Tuossa vaiheessa Napoléonin tietä oli ajettu Cannesista lähdettyä noin 36 km.

    Kevättalvella 1815 Napoléon karkasi Elbalta ja kulki tämän reitin kohti Grenoblea ja sieltä Pariisiin. Hän tavoitteli uudelleen valtaa, sai sen ja menetti Waterloossa.

    On vaikea, mahdoton, kuvitella millaisia rasituksia Napoléon joukkoineen kohtasi marssiessaan kohti Grenoblea Alppeja ylittäen, vehmaisiin laaksoihin levähtämään laskeutuessaan.

    Maisema on tulvillaan värisävyjä. Niin myös historia, vaikka en saa siitä kiinni astuessani tien reunaan ja ottaessani valokuvan kaukana ja niin lähellä kimaltevasta Välimerestä.

Kyösti Salovaara, 2023.

Route Napoléon nousee Meri-Alpeille.

Olen miettinyt, ties monettako kertaa, vaikuttaako maiseman muoto ja sen värit ihmisten elämään, ja jos vaikuttaa niin millä tavalla.

    Päässäni on viime viikoilta toistaan komeampia, upeampia, loisteliaimpia maisemakuvia, niin että en pysty kaikkea käsittelemään enkä muistamaan.

    Comojärveä maanantaina kierrettäessä kysyin: Voiko ihminen elää pelkästään kauniista maisemasta?

    Jos tutkimukset pitävät paikkansa, onnellisia ovat minimalistisessa miljöössä elävät suomalaiset eivätkä upeissa maisemissa elävät italialaiset, ranskalaiset tai espanjalaiset. Uskoisiko moista tutkimusta?

    Vai pääseekö tasaisessa Suomessa ihminen sittenkin helpommalla kuin vuoristorinteiden asuja? Siitä huolimatta että suomalainen sää on mitä on

    En tiedä. Olen ymmällä.

    Suomessahan kaikki on suhteellisen pientä. Pieniä järviä toki on lukemattomia, mutta mäet (Lappia lukuunottamatta) ovat tuskin havaittavia nyppylöitä. Metsiä on paljon, mutta melkein joka toisen kuusen takana asuu joku suomalainen.

    Voiko maiseman äärevyys, korkean ja matalan alituinen kohtaaminen vaikuttaa kulttuuriin? Onko suomalainen kulttuuri lähtökohtaisesti suppeaa ja ahdasta, jopa tunkkaista? Jos haluaa olla avaramielinen, pitääkö asua avarissa paikoissa, joista näkee varpaitaan pidemmälle?

    Mahdoton kysymys.

    Jääköön vastaamatta.

Kyösti Salovaara, 2023.

Kun Napoléon ohitti Sisteronin, poikkesiko hän
1100-luvulta peräisin olevaan katedraaliin?

Kuinka paljon kristinuskon perinne vaikuttaa niidenkin käsityksiin
jotka eivät usko muuhun kuin materiaan ja omien silmiensä kertomaan?

Maailmaa ei pääse pakoon vaikka kuinka yrittäisi. Ei ajatuksissa, ei tunteissa.

    Hamasin hyökättyä Israeliin siitä käynnistyneiden vastatoimien jälkeen länsimaissa vallitseva ristiriitainen suhtautuminen juutalaisiin ja Israeliin tulee voimakkaammin esille päivä päivältä.

    Muuan kirjoittaja sanoi, että länsimaisen vasemmiston ongelma on siinä, että Hamasiin suhtaudutaan kuin se olisi siirtomaavaltaa vastaan taisteleva organisaatio eikä terroristijärjestö.

    Juutalaisvihalla on niin pitkä juuret länsimaisessa kulttuurissa ettei niitä pysty hahmottamaan eikä ymmärtämään. Kysymys lienee sekä kulttuurista että taloudesta, sekä rodusta että sosiaalisesta käyttäytymisestä.

    Jokainen vasemmistolainen hermostuu ja suuttuu, jos toteaa että jostakin syystä eurooppalaisessa vasemmistossa piilee syvällä antisemitismiä, joka purskahtaa esille, kun Hamasin hyökkäyksen kaltaisia selkkauksia tapahtuu – ja kun Israelin hallitus toimii niin kuin toimii. Äärioikeistossa antisemitismi on ikään kuin luonnollinen taipumus.

    Tämä piilevä antisemitismi on selittämätön piirre vasemmistolaisuudessa. Palautuuko se siihen, että kapitalistien ja juutalaisten välille vedettiin joskus yhtäläisyysmerkit? Niinhän myös Saksan natsit tekivät. Vai johtuuko se Hollywoodista, jonka väitettiin olevan juutalaisten elokuvamogulien hallinnassa? Vasemmistolainen intellektuelli inhoaa lähtökohtaisesti Hollywoodissa tehtyjä elokuvia, koska ne eivät ole taidetta eivätkä riittävän yhteiskunnallisia hänen makuunsa.

     Vai mieltääkö vasemmistolainen intellektuelli Israelin olemassaolon USA:n Lähi-idän politiikan etuvartioksi, joten palestiinalaisten pitää olla ehdottomasti ”parempia ihmisiä” kuin amerikkalaista hapatusta levittävät juutalaiset.

    Sanon taas: en tiedä. En tiedä mikä on syy ja missä seuraus.

    Syitä ja seurauksia ratkotaan väkivallalla. Se on kauheaa. Historialla on jälkiä mutta emme näe niitä, vaikka tunnemme ne etäisesti luissamme.

Maisema kohoaa edessäni kuin luojan minulle piirtämänä.

    Tiet, meret, joet ja järvet, kalliot ja laaksojen vehreys tulvivat värejä, mutta hetkessä saattaa tyyni leppoisuus muuttua myrskyksi.

    Kyyhkynen katselee rantaa iskeviä maininkeja Cannesin Promenade de la Croisetten reunassa. Meri tulvii myrskyn jälkeen rantaravintoihin ja pumput käyvät.

    Kyyhkynen ei arvaa, että kohta joku kirjoittaa siitä ja sen katseesta. 

Kyösti Salovaara, 2023.

Ilta saapuu, lamput syttyvät, unelmat heräävät.
Como.

    

Sanoja on, entä merkitykset

 [päähän pälkähtävää]

Kyösti Salovaara, 2023.

Desierto de Tabernas - westernin myytti.

Ei minulla sanoja ole tähän aamuun.

    Huomenta kuitenkin.

    Hillitysti.

Kun jättää lämmön ja siirtyy viileämpään, hämmästyy. Tai ollakseni rehellinen: järkyttyy. Missä mun pitkät housut ovat?

Näin kävi päivässä, Saloussa 25 ja nyt Sètessä 17.

    Missä mun farkut on?

    Haloo!

Navigointi on nykyään helppoa. Paitsi kun katu on muutettu yksisuuntaiseksi eikä mäpsi tiedä siitä mitään.

    Almeriassa moottoritie oli suljettu, piti kiertää Granadan tielle.

    Yhtäkkiä tajusin: tämähän on Desierto de Tabernas.

    Rutikuivalla aavikolla Sergio Leone ja Clint Eastwood tekivät westernin historiaa.

    Minä en.

Lännenmies on myytti. Taruolento. Miehekäs mies, omien polkujen kulkija, oikeudenmukainen, yksinäinen, haaveilija, empaattinen, karski, hellätunteinen, komea.

    Siis toiveajattelua.

Pakko sijoittua Clint Eastwoodin maisemaan.

Jos kaikki tavarat, esineet ja raaka-aineet, olisivat oikeilla paikoillaan, moottoritiet saisi sulkea.

    Mihin me sitten ajaisimme?

Mutta minkälainen maailma se olisi missä kaikki on jo paikallaan?

Kyösti Salovaara, 2023.

Logistinen Eurooppa. Tavara liikkuu, ei pysy paikallaan.
Entä ajatus?

Jack Kerouac oli ”on the road”.

    Ynnä hänen kaverinsa.

    Kerouac kirjoitti ylös.

      

    Teki historiaa.

        Minä en.

Vasta Barcelonan jälkeen maisema vihertyy, etelässä melkein kaikki on kuivunutta.

   Aavikoita ja ruskeita kallioita.

   Sateita odotellaan, toivotaan rukoillaan.

   Suomesta ei puutu.

Pitää kiirettä.

    Katsoisi taakseen jos ehtisi.

    Ai niin, peruutuspeilistä näkee.

On tässä keskusteltu kirjoituksista.

    Todettu: viisaita ajatuksia esitetty ennen ja nyt, siellä sun täällä.

    Vain yksi ongelma.

    Me emme erota viisaita tyhmistä, oikeita vääristä.

Kun olen Espanjassa, lipsahtaa kiitokseksi Danke.

    Toissailtana ensimmäistä päivää Ranskassa ja kiitin: Gracias!

    Kummalliset aivot. Aina väärässä moodissa.

Kyösti Salovaara, 2023.

Calpe - ihanalta näyttää.
Miltä tuntuu?

Suomea pidetään harvakseen asutettuna.

    Kun siellä ajaa maanteitä, näkee joka puolella taloja, ei-missään.

    Espanjassa tyhjää tilaa enemmän. Siellä missä on.

    Meren lahdet ihanasti rakennettu. Ihmisille.

Maailma on liian iso ymmärtää.

    En ymmärrä edes itseäni, miten sitten 8 miljardia.

    Masentavaa.

Söin Saloussa sieni-häränhäntä-risoton.

    Arvaa harmittiko - kun oli liian iso annos.

    Kilpailevat annoksen runsaudella, eivät laadulla.

    Se taitaa olla helpompaa.

Kelit muuttuu, suksia ei kai vielä tarvita.

    Hyvä niin. Olin RUK:ssa komppanian huonoin hiihtäjä.

    Joukkueenjohtajasta tuli sitten presidentin adjutantti.

Olen kirjoittanut lehtiin 54 vuotta.

    Monta sanaa.

    Yksikään ei pysy hereillä.

Palataan Clint Eastwoodiin.

    Vanha mies jo, komea lännen sankari, myytin kertoja.

    Vai näyttelijä pelkästään?

    Ovatko ihmiset ”jotakin” vai ”pelkästään”?

S.I. 2023.

Sergio Leonen villi länsi Almeriassa.
Minä tässä - ei Clint.

    

Uusia muureja

 [vanhoja murheita]

Kyösti Salovaara, 2016.

Mennyt heijastuu veteen
Nasriidien palatsissa Alhambrassa Granadassa.
Näkeekö siitä tulevaisuuden?

Ainoa mahdollisesti pahempi asia

kuin olla näkemättä metsää puilta

on olla näkemättä puita metsän takia.

- Motto David Baldaccin romaanissa Kuudes nero, 2011.

Auringonnousun aikaan kaksi haikaraa lentää eukalyptuslehdon yli rannasta sisämaahan. Ne toistavat lentonsa joka aamu; ainakin niinä aamuina kun juon aamukahvia parvekkeella auringonnousun aikaan. Täällä Välimerellä aurinko nousee kahdeksan jälkeen.

    Haikarat pitävät huolen omista asioistaan. Niin myös lehtopöllö joka kailottaa läheisellä rinteellä joka yö, vaikka on loppukesä, melkein syksy. Mitä se hakee?

    Minäkin pidän huolen omista asioistani. Mutta voiko ihminen kollektiivin jäsenenä sanoa noin? Samaan aikaan kun ”maailma” tuntuu taas särkyvän, kun vihan ja aggression muureja pystytetään, kun pommit putoilevat viattomien päälle, kun pakolaiset rantautuvat El Hierron satamaan päivästä toiseen, kun maailman johtajat kokoontuvat sanomaan toisilleen ei-mitään.

    Onko viattomia olemassakaan, kyynikko kysyy. Pessimisti painaa korvansa maata vasten ja kuulee pahaenteisiä tärähdyksiä sivistyksen geologisista kerrostumista.

Noin kymmenvuotiaana näin Kotkassa saksalaisen sotaelokuvan Hävittäjälentäjä (Der Stern von Afrika, 1957), jonka muutamat kohtaukset muistan yhä. Elokuva meni pikkupojan ihon alle.

    Hävittäjälentäjän ohjasi Alfred Weidenmann ja kirjoitti Herbert Reinecker.  Molemmat tulivat tutuiksi sittemmin saksalaisten poliisisarjojen tekijöinä. Mutta molemmilla oli myös toisenlainen historia Kolmannessa valtakunnassa elokuvamiehinä.

    Hävittäjälentäjä kuvasi kaiketi oikeasti elänneen saksalaisen lentäjä-ässän lyhyttä elämää joka päättyi Afrikassa. Mutta se mikä filmistä säilyy verkkokalvolla, on tunnelmat ennen toista maailmansotaa. Elokuvan nuoret (tulevat sotilaat) viettävät aikaa purjehtien idyllisellä järvellä, istuvat kahviloissa ja juttelevat sitä sun tätä aivan kuin maailma pysyisi aina yhtä idyllisenä ja turvallisena.

    Järkytys tulee rajuna.

    Elokuvan hienoa tunnussäveltä Der Stern von Afrika soitetaan silloin tällöin Ylen Muistojen bulevardilla ja elokuvamusiikin toiveilloissa. Jake Nyman tietää mikä iskee sydämeen nostalgian moukarilla.

Kyösti Salovaara, 2023.

Arkipäivä 1:
Hääjuhla Esteponassa.

Viime viikolla eurooppalaiset johtajat pitivät kokousta Välimeren rannikolta ”kivenheiton” päässä sijaitsevassa Granadassa muslimiajalta peräisin olevassa Alhambran palatsissa. Puitteet olivat suurenmoiset, kokouksen anti vähänlainen.

    Eurooppa - EU - lipuu hiljakseen eripuraan, on kohta järistyksen kourissa, saattaa joku sanoa pelästyneenä.

    Venäjän hyökkäys Ukrainaan, pitkittyvä sota, Hamasin hyökkäys Israeliin, loputon maahanmuuttovirta Afrikasta ja suomalaisiakin koskettava kaasuputken tuho koettelevat EU-johtajien samanmielisyyttä, jota ei kai ole ollut olemassakaan.

    Naamioita riisutaan.

    Puola, Unkari ja Slovakia eivät hyväksy yhteisiä ratkaisuja, entiset Neuvostoliiton satelliitit änkyröivät ja pelaavat omaa peliään. Mutta onko tuo oikeastaan ihme sillä eihän ns. Itäblokin maissa ole milloinkaan eletty demokraattisen hallintovallan piirissä. Yhdestä autoritaarisesta johtomuodosta siirrytään kätevästi toiseen. Alistutaan.

    Sosiologian professori Risto Heiskala kuitenkin kannusti Helsingin Sanomissa EU:ta laajentumaan eikä supistumaan, änkyrämaiden huonosta esimerkistä huolimatta. 

    ”EU-KOMISSION puheenjohtaja Ursula von der Leyen esitti tämänvuotisessa unionin tila - puheessaan EU:n laajentamista yli 30 jäsenmaan unioniksi”, Heiskala kirjoitti HS:n pääkirjoitussivun Vieraskynä-kolumnissa 6.10.2023. ”Ehdotus tuntuu ensikuulemalta oudolta: voisi kuvitella, että EU:n laajentaminen vaikeuttaisi yhteisen sävelen löytämistä entuudestaan eripuraisessa unionissa. On kuitenkin parempi, että meillä on teltan sisällä joku, joka viskoo kiviä ulospäin, sen sijaan, että kyseinen valtio olisi unionin ulkopuolella ja paiskoisi kiviä sisäänpäin.”

    Optimismia Euroopan järkkyessä?

    Ja ”kunnollisillakin” valtioilla on sisäiset, demokratiaan liittyvät ongelmansa. Tänään torstaina vietetään täällä Espanjassa kansallispäivää. Parlamenttivaalien jälkeistä pattitilannetta (ei sosialistit eivätkä porvarit voittaneet enemmistöä) yritetään ratkaista lakeja kalibroimalla. Edelleen hallitusta johtava sosialisti Pedro Sánchez tarvitsee kaikki äärilaitojen pienpuolueet tuekseen jatkaakseen pääministerinä. Niinpä hän käy neuvotteluja Brysseliin ”kapinarikostaan” paenneen Katalonian ”kapinakenraalin” Carles Puigdemontin puolueen kanssa: pelissä kaiketi on Puigdemontin armahtaminen jotta Sánchez saa parlamentissa enemmistön. Oikeusvaltiossakin oikeudellakin on konformismin sovinnaisuussäännöt.

Kyösti Salovaara, 2023.

Arkipäivä 2:
Ystävyyden ja rakkauden ikuiset lukot
Salzburgissa.

Maailman jakautuessa, vihan ja aggresion muurien noustessa vähän joka puolelle, on kiinnostavaa lukea englantilaisen kirjailijamestarin John le Carrén kirje vuodelta 1966 neuvostoliittolaisen kulttuurilehden Literaturnaja gazetan päätoimittajalle le Carrén läpimurtomaanista Mies kylmästä vastanotosta tai paremminkin siitä ettei sitä  julkaistu Neuvostoliitossa.

    Mies kylmästä (The Spy Who Came in from the Cold, 1963. Suomeksi 1964.) toi, niin väitän, kylmän sodan pelikentät suuren yleisön tietoisuuteen; siitä eteenpäin kylmä sota oli yhä uudestaan vakoilukirjojen ja jännärien aiheena. Kylmä sota ryntäsi le Carrén romaanilla viihteeseen, mutta ei kovinkaan viihdyttävästi vaan ennemmin traagisena ja ihmiskunnan kohtalokasta erehdystä kritisoivana teoksena. le Carré kertoo kirjoittaneensa romaanin pikaisesti nähtyään Berliinin muurin omin silmin.

    Kirjeessä neuvostolehden päätoimittajalle toukokuussa 1966 le Carré ihmetteli, miksi hän romaanistaan oli kirjoitettu Neuvostoliitossa todella kielteisesti, vaikka kansalaiset eivät siellä pysty lukemaan itse romaania. Romaania ei liioin julkaistu muissakaan Itä-Euroopan kommunistimaissa. Nykyiset EU:n änkyrävaltiot kieltäytyivät tuolloinkin läntisen Euroopan yhteydestä.

    Yhdysvalloissa monet pitivät Mies kylmästä -romaania kommunisteille myönteisenä. Siksi le Carré kummasteli miksi sitä ei julkaistu rautaesiripun takana. Hän kertoi kuinka hänen romaanissaan sekä kommunistien että länsimaiden tiedustelupalvelut toimivat samalla tavalla, petoksien avulla ja että nämä tiedustelupalvelut ymmärtävät toisiaan paremmin kuin omia kansalaisiaan.

    Näin le Carré piti romaaniaan hyvin kriittisenä Englantilaista ja koko läntistä kylmän sodan hallintoa kohtaan. Hän kauhistui, että vakoilupelissä läntinen tiedustelupalvelu, jonka kuuluisi puolustaa yksilön vapautta kollektiivista komentoa vastaan, uhraa yksilön voittaakseen kylmän sodan. Tuota kirjailija piti länsimaisena tekopyhyytenä. (Tekopyhyys ei ole kaikonnut!)

    John le Carrén mielestä lännessä ei oikeastaan taisteltu tulevaisuuden puolesta vaan menneisyyden: ”Kylmän sodan ongelma on, kuten Auden kirjoitti, että meidän tyyssijamme on raunioitunut vuosisata.”

    Myöhemmissä romaaneissa le Carré toi edellä esitetyn lännen tekopyhyyden – kylmä sota voitetaan tekemällä yhtä pahoja tekoja kuin kommunistit tekivät -  ja suhtaui entistä kriittisemmin ja kyynisemmin läntisiin arvoihin tai paremminkin siihen että käytännön poliitikka suhtautui noihin arvoihin opporotnisesti.    Berliinin muurin kaaduttua kaikki näytti toiselta, pahat teot unohtuivat, tulevaisuus oli edessä mittaamattoman ihanana ja runsaana.

    Mitä tänään, lokakuussa 2023, tästä tulevaisuudesta pitäisi ajatella?

Kyösti Salovaara, 2023.

Arkipäivä 3:
Joutenoloa Fuengirolassa.

Mutta!

    Onko meillä muuta mahdollisuutta kuin elää elämäämme?

     Eurooppaa kiertäessä elämän kohtaa turvallisesti, mukavasti, lämpimästi. Arkipäivässä, pinnalta katsoen kaikki sujuu leppoisasti ja joutuisasti. Vihan ja aggression muurit piiloutuvat, vaikka lehtien ja telkkarin uutisista niiden olemassaolon tajuaa.

    Ihmiset juhlivat häitä ja hääpäiviä, vannovat rakkauden ja ystävyyden ikuisuutta ja asettuvat rannalle viettämään lepopäivää tai kulkevat kaduilla ja toreilla etsimässä kokemuksia, käyvät töissä, ovat terveitä tai sairaita, tuossa jossakin lähellä, monessa paikassa. Ihmiset ovat samanlaisia erilaisuudessaan ja ylisummaan ymmärtävät mitä eurooppalaisuus on, vaikka eivät sitä sen enempää ajattelisikaan. Niinpä turvallisuuden kehän murtuminen tulee yllättäen - jos niin tapahtuu.

    Haikarat lentävät eukalyptuslehdon yli. Ne pitävät huolen omista asioistaan.

    Mistä meidän ihmisten tulisi huolestua? 

Kyösti Salovaara, 2022.

Kylmän sodan vihan muuria on
säilytetty Berliinissä ikään kuin museona.
Eivät graffitit sen kauheutta pois pyyhi.

Kyösti Salovaara, 2023.

John le Carrén (1931-2020)
 kirjekokoelma ilmestyi viime vuonna
hänen poikansa toimittamana.

    

Kun runoilija kirjoittaa

 [ketä minä luen?]

Kyösti Salovaara, 2023.

Joka puhuu, ei tiedä; joka tietää, vaikenee.

- Po Chü-i

Lainaan pakinan motoksi rivin kiinalaisen Po Chü-in runosta. Siinä runoilija lukee Laotsea.

    Oikeastaan Po lainaa Laotsen ajatusta ja miettii sen merkitystä. Kun luen nyt lainaamani rivin Pon runosta, ketä oikeastaan luen?

    Po kysyy, miksi Laotse kirjoitti 5000 sanan kirjan, jos hän oli niitä jotka tietävät.

    Pon huumori on terävän leppoisaa.

Mutta ketä minä luen kun luen?

    Yrjö Varpio nostaa näytille mainiossa Alex Matson -elämäkerrassaan Elää, kokea, ymmärtää (SKS, 2023) Matsonin ajatuksia romaanin ”oikeasta” lukemistavasta. Matson kirjoitti selkeitä lauseita romaanin muodosta - niin selkeitä ettei niitä lopulta ymmärrä.

    Matson kysyi pitääkö kirjallisuuden lukijan nauttia lukemisestaan.

    ”Kun hän korosti huolellisen lukemisen merkitystä”, Varpio analysoi, ”hän painotti sitä, että nautinnokseen lukeva löytää kirjasta ennen kaikkea oman itsensä: lukemisen nautinto merkitsee hänelle vain sitä, mistä hän kykenee juuri sillä hetkellä nauttimaan. Hän ei itse asiassa ole valmistautunutkaan kuuntelemaan, mitä kirjailija haluaa sanoa. Hän luulee syventyvänsä kirjailijan teokseen, vaikka syventyy todellisuudessa omaan itseensä. Matsonin mielestä romaani antaa lukijalleen eniten, kun sen parissa näkee ymmärtämisen vaivan.”

    Luenko siis itseäni, kun luen Po Chü-in runoa, semminkin kun tunnun ymmärtäväni vaivatta mitä runoilija sanoo ja tarkoittaa? Pilaako lukemisen nautinto runon syvällisen ymmärtämisen? Jääkö oleellinen huomaamatta? Luenko ajatuksella vain ne rivit, jotka tangeeraavat omien ajatuksieni kanssa?

    Olen ymmällä.

Mutta eihän me olla veljeksiä, Po ja minä, vaikka hallintomiehiä oltiinkin ja eräänlaisia kirjoittajia molemmat.

    Eräänlaisia kirjoittajia, hehheh.

    Po Chü-i (772-846) työskenteli monissa korkeissa viroissa kirjastonjohtajasta käskynhaltijaksi. Hän kirjoitti selkeitä, konstailemattomia runoja milloin vallan huipulta, milloin karkotettuna vallasta etäälle. Tuntuu, että Po on jatkuvasti muualla kuin haluaisi olla, mutta ottaa aina paikasta ja hetkestä irti mahdollisimman paljon, vivahteita myöten.

    Vaikka luen yli tuhat vuotta sitten kirjoitettuja runoja, on kuin Po puhuisi minulle tuossa vieressä, äänen kantaman päässä. Ketä siis luen kun luen 1000 vuotta vanhan runon rivejä?

    Yhtä kaikki, olinhan minäkin valtion ”hallintomiehiä” tai paremminkin teknokraatti, joka osallistui tietokonesovelluksien tekemiseen julkisen hallinnon tueksi. Mutta kun minä kirjoitan lauseen, sen sanat ja ajatukset katoavat historian pölyyn ennen kuin sanojeni muste kuivuu paperilla - tuoretta kielikuvaa käyttääkseni.

    Lauseillani ei ole tuhavuotista tulevaisuutta.

Philip Roth tai Graham Greene tuskaili sitä, että jokainen lukija ”toimittaa” kirjan uudestaan oman mielensä mukaiseksi eikä kirjailijalla ole nokan koputtamista millaisia "uusia kirjoja" hänen alkuteoksestaan syntyy. Onkohan tässä itse asiassa samaa ajatusta kuin Matsonilla? Matson väitti, että on olemassa romaanin universaali muoto, ja sen kokeminen yhdellä tavalla.

    Muuttuvatko Po Chü-in tuhatvuotiset runot 2020-luvun tajunnaksi ja ajatuksiksi niitä lukiessani? Ymmärränkö Pota väärin? Tulkitsenko 1000 vuotta vanhan lauseen toisella tavalla kuin mitä runoilija tarkoitti?

    En tiedä, koska osaan lukea Pota vain sillä tavalla kuin luen, tässä ja nyt.

    Sekin täytyy ottaa lukuun, että lukiessani Po Chü-in runokokoelmaa Korotan ääneni ja laulan (Otava, 1975) luen Pertti Niemisen suomentamia runoja, joissa olen kuulevinani runoilijan alkuperäisen äänen, ja joissa suomentajan kieli on koruttoman ilmaisevaa niin, että sanojen väliin jää tilaa ajatuksille.

     Mutta kuitenkin: lukiessani pakinani mottoa, luen neljän miehen tulkinnan ”jostakin” ajatuksesta. Luen siis Laotsea, Po Chü-ita, Pertti Niemistä ja itseäni. Aikamoinen kielisoppa, eikö vaan? Laotse siis kertoi ajatuksen jonka Po lainasi runoonsa jonka Nieminen suomensi minulle.

    Kummasta suunnasta runon rivejä tulisi perata - menneisyydestä nykyhetkeen vai nykyhetkestä runon kirjoittamisen hetkeen? Ja sitten: tunteella vai järjellä?

Kyösti Salovaara, 2023.

Niinpä luen Po Chü-ita.

    Esimerkiksi näin: Po on usein yksin ja tuntee olevansa yksinäinen. Hän on poissa kotoa, kaipaa takaisin, ja rakkaansa luokse. Kun Po samalla kirjaa vanhemisen tunteen, niin kuvaako sekin poissaoloa, matkaa johonkin mistä ei ole paluuta?

    Melkein jokaisessa runossa Po rinnastaa yksityisen kokemuksensa läheiseen miljööseen, mutta en silti pidä häntä luontolyyrikkona vaan pikemmin yhteisön runoilijana, vaikka ajatus saattaa tuntua kummalliselta.

    Runossa Myöhään syysyönä Po rinnastaa tunteet syksyn saapumiseen:

    Naapurin kukko kiekuu myöhään. Yöt ovat jo pitkät.

    Kun tunteet ovat jähmettyneet,

                      ei puhu turhaan siitä, jota ajattelee.

    Tuuli tuo tullessaan kirkasta kastetta,

                      ohuissa vaatteissa ei tarkene enää.

    Sitten keväällä elämä tuntuu yhtä lailla saavuttamattomalta runossa Kevätiltana kirjoitettu kirje Yuan Chenille:

    Päärynänkukat ovat jo kypsyneet hedelmiksi,

    pääskysen munat muuttuneet poikasiksi.

    Näihin aikoihin on siis jälleen päästy.

    Miten osaisin kertoa

                         miltä minusta taas tuntuu.

    Näen vain päivien ja kuukausien kiireen.

    Älä huokaa taakse jääneitä vuosia!

    Koko tämä kelluva elämä on unta.

    Mitä eroa siis on vanhuudella ja nuoruudella?

      …

Luulen lukevani Po Chü-ita myös hienovaraisena poliittisena kommentoijana, kaikenlaista viroissaan nähneenä tarkkailijana. Tämä saattaa olla ylitulkintaa, johon tuhatvuotinen kuilu minut suistaa. 

    Joka tapauksessa Po piilottaa mahdollisen poliittisen sanomansa konkreettisiin miljöökuviin. Nehän saattavat olla runoilijan tarkoitus, pelkästään se eikä mikään piilotettu, mutta otan vapauksia lukiessani ja tulkitsen sanoja haluamallani tavalla. 

    Runossa Kaadan puita Po kuvaa kuinka hänen istuttamansa puut ajan mittaan estävät näkemästä kauas ja kuinka runoilija ikään kuin vangitaan luomaansa sakeaan miniatyyriympäristöön. Puhuuko Po tässä yhteiskunnan vai yksilön visioista, sitä on vaikea sanoa, mutta runoa lukiessa mieleen herää monenlaisia rinnastuksia sekä meidän yksilöiden että poliittisten toimijoiden itsensä ympärille kasvattamista tiedottomuuden metsistä, jotka estävät näkemästä ja ahdistavat meidän omaan mitättömyyteemme.

    Aikoinaan istutin kuistin eteen puita,

    jotka sitten kasvoivat korkeiksi ja lehteviksi.

    Miten kaipasinkaan etäisten vuorien värejä,

    mutta puut peittivät vuoret taakseen.

    Yhtenä aamuna otin kirveen

     ja kaadoin puut omin käsin.

    Kymmenentuhatta lehteä varisi päälleni,

    mutta kasvojeni eteen ilmestyi tuhat vuorenhuippua.

     …

    Mieleni avautui. Katsoin itään ja etelään,

    katsoin kauas ja sydämeni oli kaukana.

    Jokaisella on monia haluja

    mutta kaikkia ei voi tyydyttää.

    Miten en rakastaisi hentoja oksia -  

    mutta sitäkin enemmän rakastan etäisiä sinisiä vuoria.

Ja lopuksi: yhä uudestaan Po miettii joutilaisuutta, sen hyviä puolia, sen ahdistavaa pinnettä rinnan ympärillä. 

    Kun Po istuu yötä, hän kirjoittaa:

    Seisoskelen pihallani kaiket päivät iltamyöhään asti,

    lampun alla on sitten aikaa istuksia päivänkoittoon.

    En osaa kertoa tunteistani, ja kuka minua ymmärtäisi?

    Tämän tästä huokaan ääneen.

     Sitten saapuu Joutilas ilta:

      Varhainen kaskas vaikenee,

      valopisteinä kiitelee tulikärpäsiä sinne tänne.

       …

      En mene vielä sisään nukkumaan,

      laskeudun portaat, astelen kuistin edessä.

      Kuun viistot säteet hohtavat matalaan eteiseen,

      viileä tuuli täyttää korkeat puut.

      Ajatukseni, tunteeni saavat kulkea omia teitään,

      Tällaisina hetkinä ihmisen on hyvä olla.

      Mistä se johtuu?

      Siitä että mieli on tyhjentynyt joutavasta. 

     Kun Po on Joutilaana, hän odottaa viileänä aamuna turhaan ystäviään tulevaksi:

     …

     Mutta ystäviäkään ei kuulu tulevaksi,

     miten minä saan kulumaan tämän joutilaan päivän?

     Lopulta istahdan niukkaan aurinkoon,

     lämmitän viiniä ja avaan runokirjan. 

J.S. 2023.

Toinen meistä - ja yhteinen kuu.