Amerikan vihaamisen rakastaminen

[mitä se selittää?]

Kyösti Salovaara, 2012.

Holokaustin muistomerkin Berliinissä 
(Denkmal für die ermordeten Juden Europas tai Holocaust-Mahnmal)
suunnitteli yhdysvaltalainen arkkitehti Peter Eisenman.

Juutalaisyhteisöihin kohdistuneet väkivallanteot ovat lisääntyneet Euroopassa sen jälkeen, kun terroristijärjestö Hamas hyökkäsi Israeliin lokakuussa.

-  Yle otsikoi nettisivullaan 26.11.2023.

ISRAELIA katsotaan jälleen nykyhetken poliittisessa kehyksessä: nyt sitä syytetään kolonialistiseksi valtioksi. Eurooppalaisten aikoinaan hiekkaan vetämät rajat eivät ole nykymaailmassa turvallisin pohja valtion olemassaololle. Eivät varsinkaan, kun monilta alkaa jo unohtua, mitä ne Euroopan juutalaiset taas pakenivatkaan. Antikolonialistisessa debatissa yhteen ottavat länsi ja sen haastajat. Israelia syytettäessä kritiikin todellinen kohde on Yhdysvallat. Kyse on ideologisesta sijaissodasta. Taas lännen haastajat saavat lännestä tukea.

- Saska Saarikoski HS:n pääkirjoitussivun kolumnissa 23.11.2023.

Totalitaaristen liikkeiden jäsenten varaukseton uskollisuus ja totalitaaristen hallitusten kansansuosio järkyttävät mielenrauhaamme, mutta vielä järkyttävämpää on kiistaton vetovoima, joka liikkeillä on yhteiskunnan roskaväen lisäksi myös henkiseen ja taiteelliseen eliittiin. Todellisuudesta vieraantuminen tai sinisilmäisyys ei riitä selittämään, miten moni aikamme todella huomattava mies on ollut totalitaarisen liikkeen kannattaja, suosija ja varsinainen puoluejäsen.

- Hannah Arendt: Totalitarismin synty, 1951. 

Miksi eliitti länsimaissa niin hanakasti tuomitsee Israelin vastatoimet ja unohtaa, että terroristijärjestö Hamas murhasi 1200 israelilaista varoittamatta, yllättäen kuin salama kirkkaalta taivaalta?

    Tämän huomion rohkenee tehdä, ja esittää kysymyksen eliitille - tutkijoille, taiteilijoille, poliitikoille - yhtä hyvin Suomessa kuin Euroopassa, ja miksei myös Yhdysvalloissa.

    Jos kysymys on aiheellinen, siihen voi vastata, että antisemitismi ei ole kadonnut mihinkään ja että myös eliitillä on siihen taipumusta. Mutta hyväksi vastaukseksi käy myös tuo Saska Saarikosken esille ottama USA-vastaisuus. Kaikki mihin Yhdysvallat puuttuu, herättää eliitissä, varsinkin vasemmistolaisessa eliitissä närää ja kritiikkiä. Itsetietoinen ja maailmansa tiedostava taiteilija tai tutkija ei koskaan ole Yhdysvaltain puolella, ei edes painajaisunissaan.

    Vai laajeneeko vastaus niin, että sekä antisemitismi että antiamerikkalaisuus yhdessä ja toisiaan vahvistaen selittävät eliitin Israel-kritiikin ja Hamasin väkivallan hiljaisen hyväksymisen?

Antisemitismi ulottuu historiaan. Antiamerikkalaisuus nykymuodossaan palautuu pääosin 1960-luvulle. Silloin Euroopassa ”unohdettiin”, että USA oli kaksi kertaa pelastanut Euroopan.

    Saska Saarikoski muistutti, että Israelin valtio on ollut maailman valokeilassa koko 75-vuotisen historiansa ajan. ”Alkuvuosina suhtautuminen oli kannustavaa”, Saarikoski kirjoitti, ”kun vainoista selviytyneet uudisasukkaat saivat autiomaan kukkimaan kibbutsiaatteen toverihengessä. Suomessa sisukas pieni kansa herätti erityistä sympatiaa. Tilanne muuttui, kun Neuvostoliitto hankki liittolaisia arabimaista ja Yhdysvallat tuki Israelia. Konflikti raamitettiin uudestaan. Kysymys ei ollutkaan enää siitä, että pieni Israel taisteli olemassaolostaan. Nyt imperialistinen Israel alisti palestiinalaisia. Länsimaissa vasemmisto tuki 1970-luvulla palestiinalaisia, vaikka nämä ajoivat asiaansa lentokonekaappauksilla ja muilla terrori-iskuilla, joihin he saivat tukea Stasilta ja KGB:ltä.”

    Kun suomalaiset taiteilijat - yli 1800 allekirjoittajaa - vaativat Israelia tilille Gazan tapahtumista unohtaen Hamasin toimet, mitä he oikeastaan vaativat? Kun yliopistolla osoitetaan mieltä palestiinalaisten puolesta Israelia vastaan, ketä vastaan mieltä osoitetaan? Mielenosoituksen järjestäjä sanoi, että he eivät ole antisemitistejä, mutta voiko tuohon uskoa? Kun perussuomalaisia kesällä syytettiin rasisteiksi ja nämä vakuuttivat etteivät ole rasisteja, niin vasemmistoliberaalit kohottivat olkapäitään ja sanoivat, että tokkopa persujen vakuutteluun kannattaa uskoa.

    Niinpä mitä enemmän Israel-kriitiikko hokee ettei hän ole antisemitisti, sitä enemmän hänen sanojaan kannattaa epäillä. Jos siis tapana on epäillä kaikkien ihmisten motiiveja.

    Onko antisemitismi vasemmistolaisen liikkeen ja median salattu ongelma? Lievästi vasemmistolaista laatumediaahan on olemassa, ja itsekin käytän sitä pääasiallisena lähteenä maailman ymmärtämiseen. Tarkoitan sellaisia mediataloja kuin El País, The Guardian, Yle ja Helsingin Sanomat. 

    Jos antisemitismiä ei esiinny näissä medioissa edes piilevänä maailman selittäjänä, niin antiamerikkalaisuutta taatusti riittää. 

    Sosialidemokraattisen puolueen julkaisema Demokraatti julkaisi viime viikolla oudon jutun, jossa jihadismitutkija vertaili Hamasia ja Isistä, päätyen siihen että ne ovat erilaisia. Jutussa ei suoraan otettu kantaa Hamasin ja Israelin konfliktiin, mutta Demokraatin toimitus valitsi sitäkin suoremmin puolensa kirjoittamalla artikkeliin tällaisen johdannon: ”Terroristijärjestö Hamasin ideologia ja keskeiset tavoitteet poikkeavat Isis-terroristeista huomattavasti. Näitä ei voi rinnastaa toisiinsa, vaikka Israel näin yrittää vihjata.”

     Ovatko demarit siis sitä mieltä, että Hamas vastustaa (Israelin harjoittamaa) kolonialismia ja saa siksi tappaa viattomia ihmisiä? ”Hyvä tarkoitus” pyhittää keinot - niinkö ajatellaan? Tässä tapauksessa Hamasin ”hyvä tarkoitus” on, niin kuin tutkija Juha Saarisen artikkelissa todettiin, tuhota Israel tappamalla sen juutalaiset.

    Joka tapauksessa Demokraatin toimituksen pelisilmä petti pahasti: artikkeli olisi kannattanut julkaista rauhallisempina aikoina.

Entä sitten oikeistolainen media?

    En tiedä mitä siellä kirjoitetaan Hamasista. Ollaanko oikeistolaisessa mediassa Israelin puolella, jotta voidaan vastustaa muslimeja? Vai kummitteleeko sielläkin antiamerikkalaisuus globalisaation vastustamisen innoittamana?

    Hannah Arendtin mukaan moderni antisemitismi kasvoi samaan aikana kuin perinteinen nationalismi hiipui: ”Antisemitismi saavutti huippunsa juuri samalla hetkellä, kun Euroopan kansallisvaltiojärjestelmä ja sen herkkä voimatasapaino menivät murskaksi.”

     Onko juuri nyt Venäjän hyökkäyssodan johdosta kansainvälinen valtiojärjestelmä menossa murskaksi? Ja jos on, siitäkö johtuu että antisemitismi ja antiamerikkalaisuus saavat uutta vetovoimaa myös eliitin piirissä?

    Die Zeit -lehden ulkomaankirjeenvaihtaja Jörg Lau kirjoitti pari päivää sitten The Guardianissa, että kova oikeisto, vasemmisto ja Turkin autokraattinen johto kaupittelevat ajatusta Saksan syyllisyydestä, joka muka estää Saksaa kritisoimasta Israelia. Lau kiinnitti huomiota ”epäpyhään” allianssiin, joka Gazassa yhdistää oikeiston, vasemmiston ja totalitaarisen hallinnon.

    Lau totesi kirjoituksessaan, että kun tähän asti vain Saksan kova oikeisto on vaatinut holokaustin syyllisyydestä irrottautumista, niin nyt saksalainen vasemmisto toistaa Berliinissä Palestiina-kulkueissaan oikeiston laulua: ”Vapauttakaa Gaza saksalaisesta syyllisyydestä!”

    Äärioikeiston, vasemmiston ja autokraattisten hallituksien yhdistäessä voimansa Hamasin tukemiseksi, jotakin on pahasti vialla, Lau kirjoitti huolestuneena. 

Vastaamatta jää miksi totalitaariset hallinnot ja epädemokraattiset liikkeet kiehtovat ja vetävät puoleensa "edistyksellistä" eliittiä.

    Antisemitismi ei varmaankaan selitä tätä viehtymystä. Mutta miksi demokraattisena pidetyt Yhdysvallat ja Israel kelpaavat yhä uudestaan vihan ja inhoamisen kohteeksi, se on arvoitus.

    Viime lauantaina kävelin eduskuntatalon ohi mennessäni katsomaan Musiikkitalon viereen tuotua venäläistä panssarivaunua, jonka ukrainalaiset sotilaat ovat tuhonneet.

    Eduskunnan portailla liehui USA:ta vastustavia banderolleja, pieni mielenosoittajien joukko kuunteli hurmoshenkistä palopuhetta, missä väitettiin että toisen maailmansodan jälkeen Yhdysvallat ei ole tehnyt maailmassa mitään hyvää vaan pelkästään pahaa.

    ”Mistä näitä venäjämielisiä tulee?” kysyi kävelykumppanini ohittaessamme mielenosoituksen ja suunnistessamme Musiikkitalon kulmalta Kansalaistorille.

Kyösti Salovaara, 2022.

Värejä, sävyjä

 [tyyntä ja tuulista]

Kyösti Salovaara, 2023.

Mainingit lyövät Promenade de la Croisetten ravintoloihin.
Cannes.

Olen ollut koko päivän hevosen selässä, hyvä Louiseni. Olen vallannut koko vihollisen jälkijoukon, jossa on neljä venäläistä ja kolme preussilaista pataljoonaa sekä kaksi tykkiä. Vihollinen on menettänyt koko tykistönsä, kuormastonsa ja kaksi kolmasosaa armeijastaan sekä pakotettu vetäytymään… Julkaise Pariisin otsikon alla kaikki uutiset, jotka saat minulta.

-  Wikipedia: Keisari Napoléon I kirjeessään vaimolleen 1814. 

Historia jättää jälkiä, mutta ei niitä oikeastaan näe eikä tunne iholla, vaikka, kenties, nuo jäljet säilyvät kulttuurisessa alitajunnassamme.

    Muutama päivä sitten ajoimme Napoléonin reittiä (Route Napoléon) Ranskan Rivieralta Grassen kautta kohti Sisteronia ja Gapia, Meri-Alppien yli, laaksoja ja vuorien välisiä solia pitkin. Kun otin kuvan taakse jääneestä reitistä Col de la Fayelta tuhannen metrin korkeudessa, Välimeri kimalsi melkein jalkojen juuressa ja välissä näkyi Grassen kaupunki. Tuossa vaiheessa Napoléonin tietä oli ajettu Cannesista lähdettyä noin 36 km.

    Kevättalvella 1815 Napoléon karkasi Elbalta ja kulki tämän reitin kohti Grenoblea ja sieltä Pariisiin. Hän tavoitteli uudelleen valtaa, sai sen ja menetti Waterloossa.

    On vaikea, mahdoton, kuvitella millaisia rasituksia Napoléon joukkoineen kohtasi marssiessaan kohti Grenoblea Alppeja ylittäen, vehmaisiin laaksoihin levähtämään laskeutuessaan.

    Maisema on tulvillaan värisävyjä. Niin myös historia, vaikka en saa siitä kiinni astuessani tien reunaan ja ottaessani valokuvan kaukana ja niin lähellä kimaltevasta Välimerestä.

Kyösti Salovaara, 2023.

Route Napoléon nousee Meri-Alpeille.

Olen miettinyt, ties monettako kertaa, vaikuttaako maiseman muoto ja sen värit ihmisten elämään, ja jos vaikuttaa niin millä tavalla.

    Päässäni on viime viikoilta toistaan komeampia, upeampia, loisteliaimpia maisemakuvia, niin että en pysty kaikkea käsittelemään enkä muistamaan.

    Comojärveä maanantaina kierrettäessä kysyin: Voiko ihminen elää pelkästään kauniista maisemasta?

    Jos tutkimukset pitävät paikkansa, onnellisia ovat minimalistisessa miljöössä elävät suomalaiset eivätkä upeissa maisemissa elävät italialaiset, ranskalaiset tai espanjalaiset. Uskoisiko moista tutkimusta?

    Vai pääseekö tasaisessa Suomessa ihminen sittenkin helpommalla kuin vuoristorinteiden asuja? Siitä huolimatta että suomalainen sää on mitä on

    En tiedä. Olen ymmällä.

    Suomessahan kaikki on suhteellisen pientä. Pieniä järviä toki on lukemattomia, mutta mäet (Lappia lukuunottamatta) ovat tuskin havaittavia nyppylöitä. Metsiä on paljon, mutta melkein joka toisen kuusen takana asuu joku suomalainen.

    Voiko maiseman äärevyys, korkean ja matalan alituinen kohtaaminen vaikuttaa kulttuuriin? Onko suomalainen kulttuuri lähtökohtaisesti suppeaa ja ahdasta, jopa tunkkaista? Jos haluaa olla avaramielinen, pitääkö asua avarissa paikoissa, joista näkee varpaitaan pidemmälle?

    Mahdoton kysymys.

    Jääköön vastaamatta.

Kyösti Salovaara, 2023.

Kun Napoléon ohitti Sisteronin, poikkesiko hän
1100-luvulta peräisin olevaan katedraaliin?

Kuinka paljon kristinuskon perinne vaikuttaa niidenkin käsityksiin
jotka eivät usko muuhun kuin materiaan ja omien silmiensä kertomaan?

Maailmaa ei pääse pakoon vaikka kuinka yrittäisi. Ei ajatuksissa, ei tunteissa.

    Hamasin hyökättyä Israeliin siitä käynnistyneiden vastatoimien jälkeen länsimaissa vallitseva ristiriitainen suhtautuminen juutalaisiin ja Israeliin tulee voimakkaammin esille päivä päivältä.

    Muuan kirjoittaja sanoi, että länsimaisen vasemmiston ongelma on siinä, että Hamasiin suhtaudutaan kuin se olisi siirtomaavaltaa vastaan taisteleva organisaatio eikä terroristijärjestö.

    Juutalaisvihalla on niin pitkä juuret länsimaisessa kulttuurissa ettei niitä pysty hahmottamaan eikä ymmärtämään. Kysymys lienee sekä kulttuurista että taloudesta, sekä rodusta että sosiaalisesta käyttäytymisestä.

    Jokainen vasemmistolainen hermostuu ja suuttuu, jos toteaa että jostakin syystä eurooppalaisessa vasemmistossa piilee syvällä antisemitismiä, joka purskahtaa esille, kun Hamasin hyökkäyksen kaltaisia selkkauksia tapahtuu – ja kun Israelin hallitus toimii niin kuin toimii. Äärioikeistossa antisemitismi on ikään kuin luonnollinen taipumus.

    Tämä piilevä antisemitismi on selittämätön piirre vasemmistolaisuudessa. Palautuuko se siihen, että kapitalistien ja juutalaisten välille vedettiin joskus yhtäläisyysmerkit? Niinhän myös Saksan natsit tekivät. Vai johtuuko se Hollywoodista, jonka väitettiin olevan juutalaisten elokuvamogulien hallinnassa? Vasemmistolainen intellektuelli inhoaa lähtökohtaisesti Hollywoodissa tehtyjä elokuvia, koska ne eivät ole taidetta eivätkä riittävän yhteiskunnallisia hänen makuunsa.

     Vai mieltääkö vasemmistolainen intellektuelli Israelin olemassaolon USA:n Lähi-idän politiikan etuvartioksi, joten palestiinalaisten pitää olla ehdottomasti ”parempia ihmisiä” kuin amerikkalaista hapatusta levittävät juutalaiset.

    Sanon taas: en tiedä. En tiedä mikä on syy ja missä seuraus.

    Syitä ja seurauksia ratkotaan väkivallalla. Se on kauheaa. Historialla on jälkiä mutta emme näe niitä, vaikka tunnemme ne etäisesti luissamme.

Maisema kohoaa edessäni kuin luojan minulle piirtämänä.

    Tiet, meret, joet ja järvet, kalliot ja laaksojen vehreys tulvivat värejä, mutta hetkessä saattaa tyyni leppoisuus muuttua myrskyksi.

    Kyyhkynen katselee rantaa iskeviä maininkeja Cannesin Promenade de la Croisetten reunassa. Meri tulvii myrskyn jälkeen rantaravintoihin ja pumput käyvät.

    Kyyhkynen ei arvaa, että kohta joku kirjoittaa siitä ja sen katseesta. 

Kyösti Salovaara, 2023.

Ilta saapuu, lamput syttyvät, unelmat heräävät.
Como.

    

Paluu ihmiseen

[Richard Leakeyn jalanjäljillä]

Kyösti Salovaara, 6.1.2022.

Me olemme yksi laji, yksi kansa. Jokainen yksilö koko maapallolla kuuluu lajiin Homo sapiens sapiens, ja ihmiskunnassa näkemämme maantieteelliset muutokset ovat yksinkertaisesti perusaiheen biologisia vivahteita. Ihmisen kyvyt sallivat luoda kulttuuria mitä erilaisimmin ja mitä värikkäimmin tavoin.

- Richard Leakey ja Roger Lewin: Ihmisen synty.

Tässä vaiheessa voimme ehkä todeta vain seuraavat seikat. Ihmisen käyttäytyminen, mukaan lukien hänen moraalinen toimintansa, on jollakin tavoin riippuvainen hänen biologisesta perimästään. Jos ihminen olisi biologisesti toisenlainen, myös ne moraaliperiaatteet, joilla voi olla hänelle jotakin mieltä tai merkitystä olisivat toisenlaisia.

- Eerik Lagerspetz: Evoluutio ja etiikka.

Ihmiset on luotu toisiaan suvaitsemaan

toisiaan ymmärtämään toisiaan rakastamaan

heillä on lapsia joista tulee ihmisten isiä

heillä on lapsia joilla ei ole kotia ei kontua

jotka keksivät uudelleen ihmiset

ja luonnon ja isänmaansa

joka kuuluu kaikille ihmisille

joka kuuluu kaikille ajoille.

- Paul Eluard: Kuolema, rakkaus, elämä. Suom. Aale Tynni.

Ajattelin.

    Vai niin, joku huokaa.

    Ajattelin antaa tajunnan virrata. Asiasta toiseen.

    Niin kuin nämä maakuntavaalit. Joihin helsinkiläisen ei tarvitse osallistua, paitsi katsomosta.

    Seurasin tiistai-iltana hetken vaalikeskustelua.

    Kylläpä ihminen on joustava yhteistoimintaeläin. Laumassa pitää olla johtajia tai johtaja. Toisin kuin sanotaan susi ei ole sudelle susi. Mutta mitä menestynyt poliitikko on?

    Annikka Saarikko (esimerkiksi) on valtionvarainministeri. Sen lisäksi hän on kansanedustaja ja kuntapoliitikko. Kohta Saarikko toimii myös hyvinvointialueensa valtuustossa. Saarikolla on neljän päättäjän rooli samassa kehossa, yhdessä päässä.

    Eräänä päivänä tulee tilanne, jossa Saarikon pitää olla lojaali neljään vastakkaiseen suuntaan: poliitikon päätä ei sekään huimaa.

Variksista puheenollen: ne ovat fiksuja, melkein fiksumpia ongelmanratkaisussa kuin ihmiset keskimäärin.

    Kuitenkin ihminen vallitsee ja hallitsee tellusta ja jopa Helsingin kaupunkia.

    Miksi ihminen eikä varis?

    En tiedä, mutta en osaa kuvitella varista auton rattiin. Jos ei osaa ajaa autoa, ei pääse hyvinvointialueen valtuustokokoukseen maakuntakeskukseen. Paitsi jos käyttää kuskia. Kenties varis käyttäisi.

    Mutta jalkapallokentälle en osaa variksia kuvitella. Puhkaisisivat pallon, luulen.

    Johtopäätös, minä: ihminen on luomakunnan kruunu. Pipo päässä ja villahousut jalassa.

    Johtopäätös, Franz Kafka: "Varikset väittävät, että yksikin varis pystyisi tuhoamaan taivaan. Tästä ei ole epäilystäkään, mutta se ei todista mitään taivasta vastaan, sillä taivashan merkitsee: variksien mahdottomuutta."

Vakavoidun.

    Katsoin Roman Polanskin ohjaaman filmin J’accuse (2019, suom. Upseeri ja vakooja). Kohtuullisen hyvä filmi perustuu Robert Harrisin romaaniin. Harris oli myös käsikirjoittamassa Polanskin filmiä. Harris kirjoittaa jännäreitä todellisuudesta, joka on tapahtunut. Jostakin syystä Harrisin romaaneja ei enää suomenneta. Kustantajien energia kuluu nordic crimen suomentamiseen, koska jokainen pahaa oloa henkivä pohjoismainen dekkari pitää suomentaa.

    J’accuse käsittelee tietysti kapteeni Alfred Dreyfusin tapausta. Juutalaistaustainen upseeri tuomittiin heiveröisillä todisteilla 1894 vakoilusta Saksan hyväksi. Harrisin tarina keskittyy Ranskan tiedustelupalvelun toimintaan; siihen kuinka tiedustelupalvelu lavasti Dreyfuksen syylliseksi ja siihen, kuinka korruptoitumaton tiedustelumies paljasti järjestelmän kehittämän ”salaliitton”.

    Elokuvaa katsoessa tajusin, kuinka pinnallisesti me (minä) muistamme historiaa. Kun puhutaan antisemitismistä, mieleen tulee aina 1930-luvun Saksa ja se kuinka kansallissosialistit rikkoivat juutalaiskauppojen ikkunoita,  polttivat "vaarallisia" kirjoja – ja sitten juutalaisia.

    Mutta antisemitismillä on tietysti paljon pidemmät ja laajemmat juuret melkein kaikkialla. Kun Émile Zola kirjoitti Dreyfusin syyttömyyttä puolustavan kirjoituksensa J’accuse vuonna 1898, suuri osa ranskalaisista raivostui. Zolan henkeä uhattiin, juutalaiskauppojen ikkunoita rikottiin ja Zolan kirjoja poltettiin toreilla. Ja kaikki tämä siksi, että Zola puolusti juutalaisupseerin kunniaa ja syyttömyyttä.

    Ihminen on yhteistoimintaeläin. Hyvässä ja pahassa.

Richard Leakey ja Roger Lewin: Ihmisen synty.
(Origins, 1977.)
Kirjayhtymä, 1978.
Suomentaneet Virve Kajaste ja Antero Manninen.

Miksi ihminen on ihmisen kaltainen otus?

    Haastava kysymys.

    Olen usein, kenties liian usein, lainannut näillä sivuilla (ja aikaisemmin lehtijutuissani) kenialais-englantilaisen paleoantropologi Richard Leakeyn teosta Ihmisen synty (1977), jossa Leakey ja tiedetoimittaja Roger Lewin pyrkivät valottamaan miksi ihmisestä on tullut nykyihmisen kaltainen ja mitä ihmisen kulttuuri ja sen erilaisuudet merkitsevät.

    Richard Leakey kuoli Keniassa 2.1.2022.

    Hän oli syntynyt Nairobissa 19.12.1944. Leakeyn vanhemmat olivat maineikkaita antropologeja. Myös Leakeystä tuli merkittävä ihmisen alkuperän tutkija, vaikka häneltä puuttui muodollinen koulutus. Sen lisäksi hänet tunnettiin villieläinten suojelijana, poliitikkona.

    Leakey piti itseään ennen kaikkea humanistina ja rationalistina.

    The Humanist-lehden haastattelussa vuonna 2012 Leakey selvitti ihmisen alkuperää tutkivan tiedemiehen haastetta. Tiedämme että kaksi ynnä kaksi on neljä, Leakey sanoi. Tiedämme miten painovoima vaikuttaa ja kuinka puut kasvavat auringon valossa. Tämä kaikki on tieteellisesti tutkittua aikoja sitten. Mutta ihmisen alkuperä ja prosessi jonka tuloksena ihminen on nykyisen kaltainen voidaan ymmärtää samanlaisilla päätelmillä. Kysymys ei ole uskosta eikä makuasioista. Meillä pitäisi olla tieteellinen selitys, miksi me olemme tässä ja miten me päädyimme tähän, kuinka opimme kävelemään ja miten saimme kaikenlaista tehtyä käsillämme ja kuinka kehitimme teknologiamme. Meidän pitäisi pystyä selittämään tieteellisesti mistä kykymme hallita planeettaamme ja kanssaihmisiämme kumpuaa.

    Tieteellisiä vastauksia Leakey etsi biologiasta ja evoluutiosta, mutta niin että kulttuurin evoluutio on keskeinen osa ihmisen syntyä.

    Leakeyn toteutumattomana haaveena oli rakentaa mahtava museo Keniaan juhlistamaan evoluutiota ja ihmiskunnan yhteistä afrikkalaista alkukotia. ”Haluan rakentaa katedraalin elämälle, en Jumalalle”, Leakeyn kerrotaan sanoneen. ”Me olemme yks laji, me tulimme Turkanajärveltä kolme miljoonaa vuotta sitten ja meidän täytyy tajuta, että asumme samassa talossa.”

Kirjassaan Ihmisen synty Richard Leakey ja Roger Lewin palauttavat nykyisenkaltaisen ihmisen ja kulttuurin ihmiseläimen sosiaalisuuteen ja ryhmäkäyttäytymiseen, jotka helpottivat metsästäjä- ja keräilijäheimojen selviytymistä.

    Sosiaalisuus ja yhteistoiminta edesauttoivat kielen ja työkalujen kehittämistä. Niiden kehittyminen vahvisti sosiaalisuutta ja yhteistoimintaa. Sosiaalisuus ja yhteistoiminta johtivat myös moraalin ja etiikan kehittymiseen sellaiseksi kuin se nykyään on. Tietenkin konkreettinen ja henkinen olivat jatkuva prosessi, missä kaikki vaikutti kaikkeen.

    Leakey pohtii moraalin syntymisen esimerkkinä ikiaikaista sukurutsaustabua, jonka alkuperää ja perimmäistä tarkoitusta on vaikea ellei mahdoton selittää pelkästään biologialla. Toisin kuin usein ajatellaan, varhaisen ihmisen olisi ollut mahdotonta konkreettisesti huomata sisäsiittoisuuden turmiollista vaikutusta, ja sitä paitsi pitkässä kaaressa sisäsiittoisuus jopa vahvistaa lajia, koska evoluutio karsii epäonnistuneet yksilöt vähitellen pois.

    Niinpä Leakey päättelee, että sukurutsauksen välttäminen oli yhteisön elämän kannalta järkevää ja hyödyllistä. Kun kahden keräilijäryhmän välille solmittiin ”avioliittoja”, se vahvisti molempia ryhmiä, ja auttoi rauhan säilymistä. Leakey lainaa Margaret Meadia, joka kertoi Uuden-Guinean arapesh-vuoristolaisesta, joka sanoi: ”Jos nait sisaresi, sinulla ei olisi lankoa. Kenen kanssa työkentelisit? Kenen kanssa metsästäisit? Kuka auttaisi sinua?”

    Koska vuorovaikutus - vastavuoroinen auttaminen - tekee elämästä helpomman, se synnyttää myös sitä edistävän moraalin ja etiikan. Näinollen arvot syntyvät konkreettisesta elämästä ja sen tarpeista eivätkä korkealentoisesta ajattelusta.

Kyösti Salovaara, 2022.

Sosiaalisuus, ryhmäkäyttäytyminen on ihmisen vahvin kyky. Onko se myös tuhoisin?

    Ihminen sopeutuu, koska sosiaalinen vuorovaikutus edellyttää sopeutuvaisuutta. Vastaantulijalle ei parane näyttää hampaitaan, ei ihmisten yhteiskunnassa.

   ”Se mitä meissä on, on erittäin hanakka taipumus ryhmähenkisyyteen ja ryhmähankkeisiin”, Leakey ja Lewin sanovat. ”Voidaan väittää, että tämä ryhmään samastumisen vietti on alkusyy moniin maailmassa kohtaamiimme konflikteihin. Sota ei olisi mahdollista, elleivät ihmiset olisi valmiita kokoontumaan lippunsa ympärille ja taistelemaan maansa etujen puolesta, mitä nämä ’edut’ sitten mahtavatkin olla.”

    Tässä päättelyssä pitää kuitenkin olla tarkkana.

    ”Jos kuitenkin sanotaan”, Leakey jatkaa, ”että ryhmään samastumisen ja yhteistoiminnallisuuden biologinen perintö on sodan syy, voitaisiin yhtä hyvin väittää, että tykit ovat sodan syy. Kummassakin tapauksessa on vain kysymys sodankäynnin keinoista. Sota kävi mahdolliseksi vasta, kun tuli jotakin taistelemisen arvoista…”

    Metästys- ja keräilytaloudessa yhteisöt olivat pieniä, liikuttiin paljon eikä omaisuutta kertynyt. Pienryhmissä elämä oli kohtuullisen turvallista. Tilanne muuttui kun asetuttiin paikalleen ja ryhdyttiin viljelemään maata. Omaisuuksia alkoi kertyä, yhteisöt suurenivat, pian oli paljon puolustettavaa.

    Jos nykyisenkaltaisen sivilisaation alkukohtana pitää maanviljelyksen alkamista, niin ihminen on 10 000 vuodessa rakentanut teknologisen ja teollisen systeemin, joka sekä on pelastanut ihmisen että monien mielestä näyttää tuhoavan ei vain ihmistä vaan myös koko planeetan.

    Oleellista on huomata, kuten Leakey ja Lewin sanovat, että ihmisen aivot olivat 10 000 vuotta sitten melko samanlaiset kuin meillä nytkin on. Niinpä pelastusta, jos sellaista hakee, ei kannata etsiä evoluutiosta vaan ihmisten luomasta kulttuurista.

Mistä minä tiedän, että Leakeyn näkemys ihmisen kehittymisestä nykyisenkaltaiseksi on (edelleen) tieteellisesti validi?

    En mistään, tietenkään.

    Hyllyssäni oleva Ihmisen synty on yli 40 vuotta vanha, kirjan kansipaperi on repaleinen, tärkeät johtopäätökset olen alleviivannut ajatellen että ne ovat ”lopullisia”, mitä ne eivät välttämättä ole.

    Jos kaikki on pelkkää spekulaatiota, niin se joka tapauksessa kuulostaa uskottavalta, järkeen käyvältä. Ihmisen ryhmähenkisyys ja sosiaalisen hyväksymisen kaipuu tuntuvat yhä selittävän ihmisen saavutuksia mutta myös ihmisen pahoja tekoja. Onko tämä uskottavin tulkinta ihmisen (ja kulttuurin) synnystä? Onko siinä ”totuus”?

    ”Mikä totuus, pitää kysyä”, kysyi Heikki Ylikangas kirjassaan Mitä on historia ja millaista sen tutkiminen (2015). ”Oikeaksi todistettua historiallista totuutta ei ole vielä nähty eikä tulla koskaan näkemäänkään, jos ei tyydytä pelkkään tapahtumahistoriallisten faktojen määrittämiseen (mikä sekään ei ole aina kiistatonta) ja jätetä syiden ja seurausten etsimistä sikseen… Totuuden todistettu saavuttaminen historiassa on yhtä mahdotonta kuin on määritellä toistettua koetta vastaavalla varmuudella, mikä on hyvä romaani.”

    Ihmisen kehityksen syitä ja seurauksia voi tulkita monesta näkökulmasta.

    Pentti Linkola kirjoitti aikoinaan, että ”ihmislajin kohtalokkaimmat, destruktiivisimmat ominaisuudet ovat toisaalta tekninen osaavuus, toisaalta sosiaalisuus ja solidaarisuus. Insinööritaito ja lääketiede eivät kaksistaan olisi aiheuttaneet ekokatastrofia. Niiden rinnalla vain sosiaalisuus ja solidaarisuus ovat mahdollistaneet ihmisväestön syöpämäisen kasvun.” (Toisinajattelijan päiväkirjasta, 1979.)

    Linkola ei suostunut ymmärtämään eikä hyväksymään ihmisen kehityksen hyvää puolta, kehitystä kohti vapautta, turvallisuutta, suvaitsevaisuutta. Päinvastoin, Linkola haaveili tulevaisuuden kylmästä ja kovasta yhteiskunnasta, josta pehmeys ja hyvinvointi on karsittu pois ja missä ”’tiimityö’ rankaistaan kuolemalla”.

    Tammikuun toisena päivänä kuolleella Richard Leakeyllä oli paljon valoisampi, innostavampi ja uskallan väittää myös järkevämpi näkemys ihmisestä ja ihmisen kulttuurista kuin Linkolalla.

    ”Ihmislajin tulevaisuus riippuu ratkaisevasti kahdesta seikasta, nimittäin suhteestamme toinen toiseemme ja suhteestamme ympäröivään maailmaan”, Leakey kirjoitti vuonna 1977. ”Me olemme yksi laji, yksi kansa. Jokainen yksilö koko maapallolla kuuluu lajiin Homo sapiens sapiens, ja ihmiskunnassa näkemämme maantieteelliset muutokset ovat yksinkertaisesti perusaiheen biologisia vivahteita. Ihmisen kyvyt sallivat luoda kulttuuria mitä erilaisimmin ja mitä värikkäimmin tavoin. Eri kulttuurien välisiä useinkin hyvin syviä eroja ei pitäisi nähdä ihmisten välisinä eroina. Sen sijaan pitäisi selittää kulttuurit siksi, mitä ne todella ovat: lopullinen julistus kuulumisesta ihmislajiin. On selviön toistamista, jos politiikkaa sanotaan kansainväliseksi. Kun näin on, siitä seuraa, että jokainen yritys pitkäaikaisen turvallisuuden takaamiseksi voi onnistua vain globaalisen määrätietoisuuden ja tahdon voimin.”

Kyösti Salovaara, 2022.

Eikä mikään

[ole niin kuin ennen]

Kyösti Salovaara, 2019.

Einari Stylmanin kappale Berlin Parkplatz Disco aloitti viime lauantaina Yle Radio Suomessa Tarja Närhen juontaman Levylautakunnan.

    Stylmanin laulu muistelee noin 30 vuotta sitten koettua kansainvälisen politiikan maanjäristystä. Stylman laulaa kuinka vetoisan Trabantin autoradio kertoo muurin murtuvan. Laulun minä nappaa vanhaan olkalaukkuun shampanjaa ja vasaran ja ajaa U-Bahnin asemalle. Länteen mennään paljain jaloin. Kohta joen molemmin puolin tanssitaan samaa vapauden tanssia yhteisellä maankamaralla diskopallon alla.

    Levylautakunnassa kappaletta arvioivat Arttu Wiskari, Mikko Kuustonen ja Minna Joenniemi.

    Arttu Wiskari sanoi, ettei hän ymmärtänyt laulua; että muuri ja Trabant eivät kerro hänelle mitään.

    Oliko Wiskari tosissaan, vuonna 1984 syntynyt laulaja ja lauluntekijä, jonka omissa lauluissa vedetään historian laajoja kaaria? Vai teeskentelikö hän? Nykyään poseeraus on melkein muotia – ollaan olevinaan joko itseä fiksumpia tai tyhmempiä, harvoin siltä väliltä.

    Onko historian tuntemisella ja tajuamisella muutenkaan väliä? Jos Wiskari ei tiennyt Länsi-Saksaa ja DDR:ää erottavasta rautaesiripusta ja konkreettisesta muurista mitään, so what? Toisaalta: voiko nykyhetkeä ymmärtää tietämättä mitä tapahtui 30 vuotta sitten?

    Yleissivistys on hieno asia, mutta mitä muuta se on?

    Historiantutkimuksen – historiaa koskevan tiedon – hyödyntäminen nykyhetkessä vallitsevien ongelmien ratkaisemisessa ja tulevaisuutta koskevissa päätöksissä on erinomaisen vaikeaa, koska historiassa jotkut asiat toistuvat ja toiset taas ovat ainutkertaisia. ”Etukäteen on mahdoton tietää, kummasta on kyse”, sanoo Heikki Ylikangas teoksessa Mitä on historia ja millaista sen tutkiminen.

    Vain toistuvaa voi käyttää hyödyksi, mutta jos et tiedä mikä juuri nyt on toistuvaa, olet heitteillä. Pitää arvailla. Historian opettamaan ”totuuteen” on melkein mahdoton vedota.

Tarja Närhi soitti toisena Levylautakunnan kappaleena hieman Bob Dylanilta kuulostavan (tämä on jälkiviisautta) amerikkalaisen laulajan kappaleen, jossa persoonallinen ääni kertoi sydämensä murtumisesta, synnittömästä tytöstä, joka ei olisi lainkaan kuin Ipaneman tyttö, soihdusta jota ei kannata sytyttää auringossa. Sitten laulaja havahtui: hän koki olevansa Israelin lapsi, joka sydämen murtuessa tarttuu viskipulloon.

    Ylen toimittaja Minna Joenniemi kuuli laulusta viittauksen Israeliin ja antoi kappaleelle 4 pistettä (asteikolla 1-10). 

    Se saattoi olla vahinko, harkitsematon primitiivireaktio, mutta olin aistivinani Joenniemen kritiikissä peiteltyä antisemitismiä.

    J.S. Ondara ei kuitenkaan ole valkoinen juutalainen, vaan Keniasta, Nairobista Yhdysvaltoihin, Minnesotan talveen kaksikymmentävuotiaana (2013) muuttanut lauluntekijä, joka anekdootin mukaan lähti USA:han idolinsa Bob Dylanin innoittamana. Levylautakunnassa soitettu Torch Song tulee hänen esikoiskokoelmaltaan Tales of America, jossa nuori maahanmuuttaja kertoo lyriikan keinoin tuntemuksistaan uudessa maailmassa.

    Niinpä Israelin lapset viitannee Vanhaan Testamenttiin, luvatun maan löytämiseen. Ehkäpä Ondaran teksti on monitulkinnaista; ehkä ”soihtu” on Vapaudenpatsaan kädessä eikä laulajan kokemus vapaudesta ja rakkaudesta ole lainkaan yksiselitteinen - miksi sydän muuten olisi murtumaisillaan?

    Miksi vasemmistolaiselta kuulostava (en tietenkään tiedä asian oikeaa tolaa) Joenniemi ilmaisi Ondaran Torch Songin kuultuaan juutalaisvastaisen kannanoton?

    The Guardian kertoi pari päivää sitten, että juutalaisiin kohdistuvat vihamieliset tapaukset lisääntyivät viime vuonna Ranskassa 74 % ja Saksassa 60%. Antisemitismi kasvaa hurjaa vauhtia. Guardian kertoi myös CNN:n teetättämästä tutkimuksesta, jossa haasteltiin 7000 ihmistä seitsemässä maassa. Tutkimuksen tulos: 20 prosenttia vastaajista syytti juutalaisia siitä, että juutalaisilla on liian vahva asema sekä talouselämässä että politiikassa; 34 prosenttia vastaajista piti holokaustia valheena tai melkein valheena. Toisen tutkimuksen mukaan 20 % briteistä ei usko juutalaisten kansanmurhaan.

    Vanhat rasistiset kliseet elävät vahvoina sekä oikealla että vasemmalla.

    Kuluneella viikolla kahdeksan Britannian työväenpuolueen kansanedustajaa erosi Jeremy Corbynin johtamasta puolueesta vastalauseena puolueen ja Corbynin Brexit-asenteelle ja sille, että puolueessa esiintyvää antisemitismiä ei ole kitketty pois. Viime kesänä Corbyniä syytettiin juutalaisvastaisuudesta, koska hän käytti sanaa ”siionismi” etnisessä merkityksessä.

    Mitä historiasta pitäisi tietää? Voiko siitä oppia? Jos voi, niin mitä?

Kyösti Salovaara, 2012.
Trabant - Itäsaksan menneisyyttä.
Museosafari Berliinissä syksyllä 2012.

Marko Junkkari vaati viime lauantaina Helsingin Sanomissa, että aikuistenkin pitää ahdistua ilmastomuutoksesta, koska lapset ovat jo ahdistuneet. Junkkari ihmetteli, miksi päättäjät eivät päätä toimenpiteistä ja että miksi nämä ovat erimielisiä, kun lapsikin (ja toimittaja) tietää mitä pitäisi tehdä.

    Kuluvan viikon maanantaina Maria Säkö arvioi Hesarissa Teatterikoulun esityksen Elinvoima ja kirjoitti kuin ”totuutena”: ”Olemme kadottaneet orgaanisen luontoyhteyden, minkä vuoksi kohtelemme luontoa ja muita ihmisiä epäinhimillisesti, konemaisesti.”

    Onko luonnolla muka joku ”moraali”, jota ihminen tulisi jäljitellä? Onko luonto muka jotenkin sosiaalisesti pehmeää? Miten luonnosta voi opetella inhimilliseksi?

    Teatteriesityksen jälkeen järjestettiin aiheesta paneelikeskustelu. ”Tutkija-taiteilija Antti Majava painotti taiteen tehtävää siinä, miten taide auttaa pääsemään käsiksi totuuteen”, Säkö raportoi Hesarissa.

    Lapset, toimittajat ja taiteilijat siis tietävät totuuden. John Carey on tosin muistuttanut, ettei esimerkiksi yhdessäkään Picasson  tauluista ole sen enempää ”totuutta” kuin perunalastupussissa tai astianpesukoneessa, mutta se onkin toinen juttu. Fiktio ei ole tiedettä, siis totuus sellaisenaan.

    No, lapset uskovat satuihin, taiteilijat myös.

    Pitäisikö myös aikuisten uskoa satuihin?

    Saduista oppii.

Kimmo Lapintie vastasi Helsingin Sanomissa kymmenvuotiaan Olgan kysymykseen, miksi kauppakeskuksia rakennetaan vaikka ilmastomuutos on tulossa.

    Lapintie - joka toimii Aalto-yliopistossa yhdyskuntasuunnittelun professorina – piti asenteellisessa vastauksessaan syypäänä autoilua, kauppiaitten rahanahneutta ja ihmisten mukavuudenhalua moiseen (pahaan) kehitykseen ja muisteli kaihoisena vanhoja hyviä aikoja, jolloin kaupat olivat pieniä ja sijaitsivat lähellä kotia eikä tarvittu autoa niissä käymiseen. 

    Voiko tiedepalstalla satuilla mitä tahansa? Jos voi, onko se edelleen ”tiedettä”?

    Lapintie pyyhkäisi historian pois mielestä ollakseen mieliksi ”tiedostavalle” lapselle.

    Totta on, että kaupunki oli esimerkiksi 1950-luvulla toisenlainen. Meillä oli Kotkassa Museokadulla neljä ruokakauppaa n. 100 metrin päässä. Kun tarvitsit jotakin muuta, sinun piti kävellä kauemmaksi, esimerkiksi ostamaan housut, pipon, vasaran ja nauloja tai hehkulampun kattolamppuun (se muuten olikin ainoa sähköllä toimiva laite radion lisäksi).

    Tuohon aikaan kaupassakäyminen oli ”kokopäivätyötä”. Se ei onnistunut yhdellä autoreissulla niin kuin nykyään. Eihän autoja silloin ollutkaan. Museokadulla yhteisössämme asui 32 perhettä - kenelläkään ei ollut autoa. Vain yhden perheen äiti kävi palkkatyössä. Sitä paitsi kaupat sulkeutuivat viiden kieppeillä.

    Siihen aikaan naiset olivat kotona, miehet töissä. Äideillä oli aikaa kiertää kaupoissa pitkin kaupunkia. Sähkölasku piti käydä maksamassa sähkölaitoksella. Nykyään myös naiset käyvät töissä, niin kuin tiedät Olga. Ja kaupassa käydään yhdessä koko perheen kesken, koska ostoskeskuksissa on niin paljon kaikenlaista kivaa.

    Pikkukauppa oli 50-luvulla ujolle pikkupojalle maanpäällinen helvetti.      Seisoit siellä pihan muijien kanssa odottamassa vuoroasi. Muijat kertoivat juoruja siitä tai tästä naapurista. Kun tuli vuorosi lukea äidin kirjoittamalta lapulta ostoksesi, akat vaikenivat kuuntelemaan mitä Salovaaran perheessä tänään syödään. Punaisin poskin poistuit kaupasta. Muijat jäivät hihitellen arvioimaan Salovaarojen ruokalistaa.

    Valintamyymälä vapautti ihmisen!

    Banaaneja tai tomaatteja ei 50-luvulla myyty helmikuussa. Eikä ollut ilmaista peruskoulua eikä terveydenhoitoa, työeläkejärjestelmä syntyi vasta seuraavalla vuosikymmenellä, subjektiivisesta päivähoito-oikeudesta ei kukaan osannut nähdä unta eikä kännyköitä tai läppäreitä osannut kuvitella edes tieteiskirjailija. Ulkomailla reissasivat viikkokaupalla taiteilijat ja professorit, ei tavallinen kansa.

Mirkka Rekola kirjoittaa eräässä runossa aurikoisesta päivästä, jona kuunsirppi näkyy taivaalla.

    Silloin: ”Meissä on ikävä entiseen. / Haluamme takaisin / sinisenmustat yöt ja tähdet.”

    Soihtua ei kannata sytyttää auringonpaisteessa.

    Ilmaston muuttuminen on tosiasia. Sen totuus voidaan mitata ja laskea, se on matemaattinen tehtävä. Sille löytyy toistuva sääntö.

    Ihmisten toimeliaisuus, hyvinvointivaltio markkinatalouksineen vaikuttaa ilmaston muuttumiseen. Yhteiskunta on erittäin monimutkainen systeemi, jossa vuorovaikutussuhteita on (melkein) mahdoton kuvata dynaamisella matemaattisella mallilla, siitä puhumattakaan miten systeemin eri osien muuttaminen vaikuttaa toisiin osiin ja kokonaisuuteen. Systeemi on kehittynyt vuosisatojen myötä, ideana vapauttaa ihminen luonnon ja tuotantovoimien kahleesta. Primitiivinen ihminen oli enemmän ”kone” kuin modernin yhteiskunnan sosiaali-humanistinen yksilö.

    Systeemin muuttamisen ongelma johtuu siitä, että emme tiedä mitä on yhteiskunnallisessa mielessä toistuvaa, mikä ainutkertaista. Rooman valtakunta tuhoutui, kun taloudellinen toimeliaisuus hiipui. Käykö hyvinvointivaltiolle samalla tavalla, jos ilmastomuutoksen hillitsemiseksi vedetään ”hätäjarrua”, niin kuin ahdistuneet lapset vaativat?

    Kukaan ei tiedä varmasti, koska emme tiedä mikä on toistuvaa, mikä ainutkertaista. Kannattaako riskeerata? Tekemättä jättäminenkin on riski. Ironista on, että Sanomalehtien Liitto liioittelee kaupallisten radioiden mainoksessa  - vaatiessaan valehtelun lopettamista -  tietävänsä totuuden, kuinka ilmaston lämpeneminen estetään demokratiaa ja hyvinvointia vaurioittamatta. Kunpa tietäisikin!

    Mitä enemmän "totuudesta" melskataan, sitä epäilyttävämmältä se kuulostaa.

    Poliitikkojen pitää päättää toimenpiteistä, mutta miten he osaavat kun tieteellisesti yhtä oikeaa yhteiskunnallista tekoa on mahdoton määritellä? Väärän rattaan vaihtaminen tai poistaminen kokonaan voi suistaa ihmisten enemmistön kurjuuteen ja todelliseen ahdistukseen.

    Mutta myös saavutettujen etujen puolustaminen saattaa tuhota yhteiskunnan kehityksen, niin kuin kävi Espanjassa 1700-luvulla, kun suurtilallisten annettiin jatkaa vapaata oikeuttaan laiduntaa "tarpeettomia" lampaita (joita ei käytetty ravinnoksi) pitkin Espanjaa muun maatalouden kustannuksella - ja koko yhteiskunta taantui keskiajalle pitkäksi aikaa. Samalla edistettiin Välimeren ilmastopiirin kuivumista.

Kyösti Salovaara, 2019.