Riuttahai

 [tilat ja rajat]

Kyösti Salovaara, 2019.

Aikaisempien kokemusten merkitystä kuvaa nasevasti Kongon altaan kääpiöitä tutkineen amerikkalaisen arkeologin Colin Turnbullin kertoma pikkujuttu.

    BaMbutit (Iturin metsäalueen kaikkien kääpiöiden yhteisnimitys) viettävät koko elämänsä niin tiheän metsän ympäröimänä, että he ovat tuskin koskaan kokeneet pitempää etäisyyttä kuin muutama kymmenen metriä heistä itsestään joen tai aukeaman toiselle puolelle. Muulloin heidän näkyvä maailmansa on puristunut pieneksi heidän ympärillään. Tämän taustan mukaisesti he tulkitsevat näkemiensä esineiden koon ja etäisyyden.

    Eräänä päivänä Turnbull vei Kenge-nimisen baMbutin kauas metsän ulkopuolelle Albertin järveen kuvastuvalle vuorelle. Siellä Kenge, jonka oli miltei mahdoton uskoa maailman voivan olla ilman puita, teki klassisen havaintovirheen. Osoittaen useiden kilometrien päässä laiduntavaa puhvelilaumaa hän kysyi: ”Mitä hyönteisiä nuo ovat?”

    Turnbull sai kauan miettiä mitä Kenge mahtoi tarkoittaa sanoillaan. Koska puhvelit tuon matkan päästä näyttivät niin pieniltä, Kenge otaksui niiden olevan pieniä, itse asiassa vain hyönteisten kokoisia. Paljon suuremmassa määrin kuin tajuammekaan, me Kengen tavoin ”näemme” sellaista mitä kokemuksen perusteella osaamme odottaa näkevämme.

- Richard E. Leakey ja Roger Lewin: Ihmisen synty. (Origins, 1977.) Suom. Virve Kajaste ja Antero Manninen. Kirjayhtymä, 1978.

Paljon sanoja, runsaasti kuvia, liikkuvia ja paikalleen seisahtaneita: maailman selitys?

    Sanoista ei ole puutetta.

    Mutta mitä ne tarkoittavat? Ovatko puolueettomia? Yksikäsitteisiä? Universaalisti ymmärrettyjä? Totuus semmoisenaan?

    Mitä enemmän sanoilla leikkii, sitä vakuuttuneemmaksi tulee, että sanoja käytetään epämääräisesti. Kirjoittaja, sanan valitsija kenties tietää tarkoituksensa, mutta pukee sen hämäriksi laatusanoiksi, aivan kuin ei olisi varma mitä haluaa sanoa ja tarkoittaa.

    Kun joku vaatii, esimerkiksi, että uuden kaupunkirakentamisen pitää olla ”omaleimaista”, ”ilmaisuvoimaista” ja että sillä on ”identiteetti” ja että se ”kestää”, hän ei oikeastaan sano mitään toisille vaan puhuu pelkästään itselleen.

    Julkinen debatti on usein monologien taistelua. Aseina käytetään epämääräisiä sanoja, joilla ei ole yhteisesti ymmärrettyä merkitystä.

Mutta tietääkö ihminen itsekään mitä sanoo?

    Onko se edes mahdollista?

    Tietenkin pöytä on pöytä. Mutta millainen pöytä on ”omaleimainen” ja minkälaisella pöydällä on ”identiteetti”?

    Johtuuko ilmaisujen hämäryys ihmismielen kerrostumien hämäryydestä? Erilaisten tunteiden kirjosta, jota on mahdoton tai melkein mahdoton koodata sanoiksi ja selityksiksi. Ihminen osaa kertoa mistä pitää ja mitä inhoaa, mutta miksi pitää ja miksi inhoaa, saattaa olla vaikea kuvata universaalisti, niin että naapuri ja naapurin naapuri ymmärtävät pitämisen ja inhoamisen perustelun.

    Onko tässä ensimmäinen raja ylitettäväksi kun maailmaa kuvataan? Siis rajat tai paremminkin rajat ihmisen sisällä ovat jotakin niin vaikeasti määriteltävää, että siitä ei oikein voi puhua.

    Optimisti ajattelee, että viis ihmisen sielun mutkikkuudesta, onhan konkreettinen todellisuus olemassa: talot, tiet, meret, vuoret, torit ja parkkipaikat, autot ja lentokoneet, makkara ja olutpullo, nojatuoli, orkidea ikkunalaudalla, kissa pankolla ja kirves puuliiterissä.

    Optimisti luettelee kaikki tietämänsä sanat ja huokaisee: tulipa maailma kuvatuksi täsmällisesti!

Kyösti Salovaara, 2021.

Kyösti Salovaara, 2018.
Ei saa koskea!
Elielinaukio ja Plaza Mayor:
Kansallismaisemat Helsingissä ja Salamancassa. 

Tämä menee sekavaksi.

    Jos vetäytyy vastuusta sanoa ”tosia” sanoja, mitä jää jäljelle?

    Paul Auster sanoi tai paremminkin kirjoitti eräässä romaanissaan, että koska ihminen ei tunne edes itseään, miten voisi kirjoittaa muista ihmisistä luotettavasti. Ehkä ei mitenkään ja siksi fiktio onkin kirjoitus kirjoittajastaan eikä muista ihmisistä. Hemingway taas kirjoitti siitä mitä ihmiset tekevät, sanovat ja mihin he menevät tai missä istuvat. Behavioristi ei katso ihmisen sisään, koska ajattelee että seuraamalla ihmisen askeleita paljastuu myös se mitä ihmisen mielessä on.

    Kävellessään kaupungilla kulkija ylittää monenlaisia rajoja. Hän ei huomaa eikä tajua, että rajojen projektio on hänessä itsessään: siinä mitä hän on baMbuti Kengen tavoin aikaisemmin nähnyt ja kokenut.

    Pitäisikö tässä jo hypätä Georges Bataillen hämärään ajatusmaailmaan?

    Vai otetaanko vielä yksi konkreettinen esimerkki rajoista ja niiden vaikeasta ylittämisestä?

Sattumalta, erästä asiaa selvitellessä, ajauduin Raymond Chandlerin romaanisuomennokseen pariin. Yllätyin kuinka eri tavalla kaksi suomentajaa oli ”tulkinnut” Chandlerin ainakin pinnalta yksinkertaisia ja konkreettisia lauseita.

    Mutta, niin kuin Kersti Juva sanoo teoksessaan Löytöretki suomeen (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2019), ”suomentaminen on tulkitsemista. Pienin tulkittava yksikkö on lauseke, mutta sitä ympäröi virke, kappale, kirjailijan tuotanto, aikakausi ja kulttuuri… Suomennettu teos ei ole koskaan sama kuin alkuteos.” Juvan mukaan kieli ei ole pelkkä koodi. ”Kieli on yhteisön ääni, tapa jolla joukko ihmisiä kommunikoi keskenään. Se hioutuu vuorovaikutuksessa sen mukaan, mitä halutaan sanoa ja mitä toiset voivat ymmärtää.”

    Mitä toiset voivat ymmärtää!

    Kielellä, kommunikaatiolla on näin ollen monta barrikadia ylitettävänään joten lähetetty ”sanoma” saattaa kompastua moneen kertaan. Joskus niin käy heti alussa, kun sanoman muotoilija yrittää itselleen kertoa mitä yrittää sanoa.

    Kun Kersti Juva pohtii ymmärtämisen barrikadia kahden eri kielen välillä, eikö samanlaisia barrikadeja ole myös yhden kulttuurialueen sisällä? Onko ”puheavaruutemme” yhteinen vai koostuuko se erilaisista kokemuksen ja tietämisen avaruuksista. Jos, niin pitäisikö erilaisia suomalaisia varten myös suomeksi kirjoitetut romaanit ja debatit ”kääntää” samalla tavalla kuin käännetään tekstejä kielestä toiseen?

    No, Chandler kirjoitti romaanissaan Pikkusisko (1949) näin: ”Five minutes later the buzzer sounded on the outer door of the half-office I use for a reception room. I heard the door close again. Then I didn’t hear anything. The door between me and there was half open.”

    Vuonna 1959 Eero Ahmavaara suomensi vastaavan kohdan WSOY:n julkaisemassa laitoksessa näin: ”Viisi minuuttia myöhemmin ulomman huoneen, odotushuoneen, hälytin surahti. Kuulin oven painuvan jälleen kiinni. Sitten en kuullut enempää. Huoneestani etuhuoneeseen johtava ovi oli puoliauki.”

    Ahmavaaran suomennokset olivat luistavia, mutta huolimattomia. Niistä oli jätetty myös lauseita ja kappaleita pois. Niinpä WSOY julkaisi Chandlerin romaanit (Seppo Virtasen suomentamaa Syvää unta lukuunottamatta) uusina käännöksinä.

    Kalevi Nyytäjän pedanttiseen tarkkuuteen pyrkivä suomennos meni Pikkusikon esimerkissä vuonna 1987 näin: ”Viisi minuuttia myöhemmin pirahti summeri eteisenä käyttämäni toimistonpuoliskon ulommassa ovessa. Kuulin miten ovi jälleen sulkeutui. Sitten en kuullut enää mitään. Oman puoleni ja eteisen välinen ovi oli raollaan.”

    Tulkitseeko Nyytäjä Chandlerin tekstimaisemaa paremmin kuin Ahmavaara? Kumpi sovittaa suomalaisen kokemuksen paremmin amerikkalais-englantilaisen Chandlerin kuvaaman Kalifornian mielentilaan?

Kyösti Salovaara, 2019.
Aittakuru - polku historiaan.

En voi mitään tunteelle, että minusta Eero Ahmavaaran suomennokset kuvastavat Chandleria herkemmin kuin Nyytäjän suomennokset - siitä huolimatta että Ahmavaaran huolimattomuus tai huolettomuus alkutekstin suhteen on ilmeistä.

    Tunteeni voi johtua siitä, että luin Chandleria ensimmäisen kerran teini-ikäisenä 60-luvun taitteessa. Sen jälkeen, vuosia myöhemmin, Nyytäjän kieli ei tuntunut ”aidolta”, pikemminkin kömpelöltä. Olin/olen kokemukseni vanki. Ahmavaaran mielikuvamaailma on minulle samaa kuin Kengelle hänen tiheä, läpikulkematon metsänsä Afrikassa.

    En yritä etsiä vastausta George Bataillen teoksesta Sisäinen kokemus (L'expérienne intérieure, 1943 ja 1954. Suom. Viljami Hukka ja Anna Nurminen. Gaudeamus, 2020). Bataille on siihen liian vaikea, hämärä ja mutkikas, älykäs.

    Mutta jotakin silti ymmärtää.

    Jopa Bataillea lukiessa.

    Bataille sanoo, että ongelmamme on, että pyrimme sanoillamme luonnollisesti koettavan tuolle puolelle. Selitämme selittämätöntä. Joudumme sanojen juoksuhiekkaan:

    ”Hiekka, johon hautaamme itsemme ollaksemme näkemättä, on tehty sanoista, ja kun kyseenalaistamisen on tultava toimeen sanoilla, mieleen tulee - siirtyäkseni yhdestä mielikuvasta toiseen - räpiköiden vajoava ihminen, joka uppoaa sitä enemmän mitä enemmän hän rimpuilee. Sanoissa ja niiden muodostamissa labyrinteissä, niiden mahdollisten lamaannuttavassa rajattomuudessa ja niiden vääjäämättömässä petollisuudessa, on tosiaan jotain juoksuhiekan kaltaista.”

    Sanojen labyrintti imee meidät itsestä pois. ”Sanat imevät elämämme lähes kuiviin”, Bataille kirjoittaa. ”Sanojen väsymättä touhuava muurahaislauma on kerännyt, raahannut pois ja kasannut kekoon elämästämme lähes joka ainoan risusenkin.”

    Sanat ovat tosia ja eivät ole.

    Bataille johdattelee ajatuksen ihmisyksilön sisäiseen, mykkään, käsittämättömään osaan (mutta onko sellainen olemassa?), sisäisiin tiloihin, joiden kohdalla kieli on avuton: ”Se ei kykene sanomaan mitään, ja se voi vain yrittää viedä huomion näistä tiloista muualle, minkä niiden epämääräisyys tekee helpoksi.”

    Syntyisikö todempaa kirjoitusta jos ei sanoisi sanaakaan?

Kyösti Salovaara, 2011.
Tie!

Seisot suuren meren rannalla.

    Horisontti on kaukana, tuskin sitä näkee.

    Avara maisema lohduttaa. Et halua yksin keskelle merta, mutta tiedät että horisontti liukuu kauemmaksi kun purjevene seilaa sitä kohti. Ja jossakin… ”Elämä ei koskaan sijaitse missään tietyssä kohtaa”, sanoo Bataille, ”vaan se siirtyy nopeasti paikasta tai paikoista toiseen kuin virtaus tai eräänlainen sähkövirta. Jos yrität saada otteen ajattomasta olemuksestasi, kohtaat ainoastaan liukuman, katoavaisten ainestesi summittaisen leikin.”

    Tie johtaa mutkan taakse. Tasanko jatkuu vuoristoon. Löydät ajattomuudelle konkreettisen tilan, hetkeksi.

    Tien ”idea” lohduttaa. Kivikon takana on jotain… kunhan kävelet. Eikä tie lopu vuoristoon saapuessasi. Ehkä vuoristo pitää kiertää, kenties löydät kanjonin joka luikertaa vuorien välistä.

    Eikä pelkästään tori ole idea, vaan sitä katselevat ihmiset. Sinne tulevat ja näkevät. Yhteinen kokemus on kuitenkin samanlaisuudessa erilainen.

    Jos erilaisuutta ei myönnä, epämääräisistä adjektiiveista tulee ymmärryksen labyrintti, juoksuhiekkaa, johon kommunikaatio uppoaa.

    Pakinan otsikkoa en osaa selittää. En yritä. Se tuli.

    ”Riuttahait syövät pääasiassa pieniä luukaloja rannan tuntumassa” kirjoittaa Wikipedia. ”Hait nukkuvat usein merenpohjassa tai luolissa. Riuttahait viihtyvät koralliriuttojen läheisyydessä.”

    Sanan ympärillä todellisuus - todellisuuden sisällä sanat.

Bunkkerissa

 [lyhyitä lauseita]

Kyösti Salovaara, 2014.
Fort de Douaumont, Verdun.

Loppujen lopuksi hyvä herrasväki: parempi olla tekemättä mitään! Ennemmin tietoinen jähmeys! Siispä - eläköön kellari! … Mitä jos panisin teidät neljäksikymmeneksi vuodeksi istumaan ilman mitään tekemistä ja tulisin neljänkymmenen vuoden kuluttua luoksenne kellariin tiedustelemaan, mihin olette päätynyt? Saako ihmisen jättää neljäksikymmeneksi vuodeksi yksinäisyyteen ilman mitään tekemistä?

    - Fedor Dostojevski vuonna 1864 noin nelikymppisenä miehenä autofiktiivisessä teoksessa Kirjoituksia kellarista.

Olisi suorastaan virkistävää nähdä Sanna Marinin kävelevän mikrofonin taakse ja ilmoittavan, että nyt kaikki on menossa päin helvettiä.

    - Kari Enqvist radiokolumnissa Ylellä vuonna 2021.

Tuntuupa tulevan hauskaa! Toivottavasti tohtori Borg tulee. ’Kyllä hän tulee, mutta hän on vannonut ettei sano sanaakaan. Hän on hirvittävä mies puhuessaan, mutta kaikkein kammottavin olleessaan vaiti.’

    - August Strindberg autofiktiivisessä romaanissa Mustat liput vuonna 1907.

Bunkkeri on sodassa käytettävä kiinteä puolustusrakennelma. Se on yleensä sijoitettu lähes kokonaan maan alle: maan päällä näkyvissä on ainoastaan kupolikatto, joka sekin on usein peitetty esimerkiksi sammalella tai pienillä puilla… Bunkkerit pyritään valtaamaan räjäyttämällä tai liekinheittimellä, jolloin sisällä olijoilta loppuu happi.

    - Wikipedia vuonna 2021.

On mietteitä.

    On lauseita.

    Entä ajatuksia?

Bunkkerissa on eletty vuoden verran. Joitakin tiedusteluretkiä.

    Yleinen mielipide huojuu.

    Puutkin huojuvat tuulessa.

    Virkamiehet kaatuvat eteenpäin. Niin teki Suomen jalkapallomaajoukkue ennen muinoin, toistuvasti.

    Suunnitellaan. Mietitään. Ehdotetaan. Virkavastuulla.

    Ollaan sitä mieltä, että kellariin jätetyt pysyköön siellä. Vielä pari kuukautta. Pahimmassa tapauksessa pari vuotta.

    On se noloa.

    Joku hermostuu. Yleinen mielipide huojuu laidalta toiselle. Tuuli tyyntyy. Oksettaa.

    Virkamiehille kerrotaan, että Suomessa asuu yli miljoona ihmistä yksin. Helsingissä joka toisen talouden miehittää tai naisettaa yksi ihminen.

    Yksin ei ole kaksinaista.

Tietääkö aasi missä kulkee ylittäessään aasinsillan?

    Kop, kop, kop.

    Ääni ei ole selitys vaan silta.

    Sen ei tarvitse olla synkkä.

    Ihmisessäkin on. Valoisa puoli ja tumma, niiden välissä aasi.

    Ajattelen bunkkerissa, että tori on sen toinen ilme. Ei ole toria ilman bunkkeria. Ei olla bunkkerissa kuvittelematta toria.

    Korkealentoista tämä.

    Vaivihkaa liikutaan asiaa kohti. Mutta bunkkeri ei päästä otteestaan. Sininen taivas ja pääskynen.

    Yleinen mielipide liehuu lippuna tuulessa. Turhaan odotat totuutta. Selvää sanaa. Sanaa.

Ihminen rakentaa bunkkereita ja toreja. Sisälleen. Ja ulkoilmaan.

    Keskustelua käydään. Kummassa elämä on mukavampaa: bunkkerissa vai torilla?

    Puhutaan suomalaisesta torista, ei italialaisesta eikä espanjalaisesta. Kun puhutaan vedotaan espanjalaiseen ja italialaiseen. Voisiko asian esittää selkeämmin?

    Luovutaan helikopterista, dronesta, ilmavista haaveista.

    Ihan konkreettisesti. Saako Helsinkiin rakentaa. Uusia taloja, asuntoja, raiteita, toimistoja, teitä ja kauppoja? Yksinkertainen kysymys. Sata erilaista vastausta.

    Selvän saamiseksi vetoan Blaise Pascaliin.

    Mietteissään Pascal sanoi, että toiset arvostelevat kaikkea tunteen mukaan. He eivät ymmärrä järkiperäistä todistelua, koska käsittävät kaiken yhdellä katseella. Eivät ole tottuneet etsimään periaatteita.

    Toiset taas, tuumaili Pascal, harkitsevat kaikkea periaatteiden mukaan eivätkä ymmärrä tunteita. Periaatteita harkitessa ei ole mahdollista käsittää kokonaisuutta yhdellä silmäyksellä. Tarvitaan monta ajatusta.

    Jos toria ja sitä reunustavia taloja katsoo tunteella, yhdellä katseella, kaikkia muutoksia tulee vastustaa, koska periaatteet ja järki johtavat erilaisiin ajatuksiin.

    Jos taas lähtee erilaisista ajatuksista sen suhteen mikä on mahdollista, eivät tori ja sitä reunustavat talot ole este muutoksille. Jos olisivat, eihän niitä itseään olisi olemassa.

    Tässä puhutaan Helsingin rautatieasemasta ja Elielinaukiosta.

    Suomalaisen kaupungin kylmistä tuulista. En tiedä ketään joka viihtyisi Elielinaukiolla talvella, syksyllä, keväällä. Kolme päivää kesällä menettelee. Jos terassi on auki.

Kyösti Salovaara, 2020
Kalasatama, Helsinki.
Rakennetaan meren äärelle,
rakennetaan asuntoja, toimistoja...

Kyösti Salovaara, 2021.
Jätkäsaari, Helsinki.
... rakennetaan asuntoja meren äärelle.
Onko elinvoimaa? Identitettiä? Omaa leimaa?
Onko kaunista vai rumaa?
Onko ikuista vai kohta katoavaa? Ilmaisuvoimaa?

On niin vaikeaa.

    Pitäisi rakentaa. Mutta ei saa rakentaa.

    Tiekin pitäisi tehdä, mutta kun on kallio ja oravanpaskaa ja tunne.

    Vedotaan Italiaan ja Espanjaan.

    Eikö meidänkin pidä luoda piazza ja plaza? Tänne hyytävään Pohjolaan.

    Hieno ajatus. Mutta tulisiko kiihdyttää ilmaston lämpenemistä? Vai rakentaa piazzat ja plazat suurien ostoskeskuksien sisään, turvaan kolealta Suomelta? Lämmintä keliä ei voi ostaa ulkomailta.

    Viime kesänä viruksen vaivaamaa kansaa lohdutettiin Senaatintorin ravintolamaailmalla. Historiaan jumittunutta eliittiä hirvitti. Viiniä Engelin kintuille. 

     Piazzasta ja plazasta haaveilevat unohtavat, että ne on aina (Espanjassa, Italiassa) reunustettu terasseilla, ravintoloilla ja putiikeilla - historian painolastista välittämättä tai juuri sitä kunnioittaen.

    Tulevana kesänä helsinkiläisen torin ravintolamaailma viedään syrjemmälle. Niin se ei "pilaa" historiaa, jähmeää arvokkuutta. Jääköön Senaatintori tyhjäksi. Näin kansalainen pakotetaan ymmärtämään alamaisuutensa.

    Ihan saksalaista meininkiä.

    Ainakin jos uskon englantilaista kirjailijaa Len Deightonia.

    Miksi en uskoisi, hyvä heppu.

    Kirjoitti romaanissaan Lontoon ottelu, että ”Berliini on ankea harmaakivinen kaupunki”. Se on karun protestanttinen. ”Kadut ovat leveitä kuin rakennukset korkeita.”

    Leveillä kaduilla ihminen muuttuu kääpiöksi. Manhattanin pilvenpiirtäjätkään eivät nujerra ihmishahmoa samalla tavalla. Sanoi Deighton.

    Tuleeko Helsinki mieleen? Avarat torit, joilta tuuli pyyhkii inhimillisyyden. Tyhjä tila korostaa suomalaisen ihmisen alamaisuutta; sitä että hänen paikkansa on bunkkerissa.

Sanat ja sanat.

    Älä tule opettamaan miten lause rakennetaan.

    Helppo homma. Alkuun sana, sitten verbi, sitten…

    Muuan perustelu uuden rakentamisen vastustamiselle Helsingin Sanomien yleisönosastosta: ”Elävöittäminen tarkoittaa… että kaupunkikuvaan syntyy uutta, ilmaisuvoimaista ja aikaa kestävää arkkitehtuuria, jolla on identiteetti ja omaleimainen merkitys kaupunkikuvassa.”

    Sanojen tyhjiä merkityksiä katujen ja torien pölyssä.

    Kuka määrittelee rakennuksen identiteetin? Entä omaleimaisuuden? Mistä tietää mikä kestää? Onko kuollut tila elinvoimaa? Ehkä jos sen niin määrittelee. Ilmaisuvoima syntyy vain rakentamalla. Tyhjä ilmaisee tyhjän.

    Onko olemassa universaali identiteetti? Sellainen jota voi käyttää hyvän ja huonon mittakeppinä?

    Ei tietenkään.

    Sellaista ei ole eikä tule.

    Ihmiset käyttävät sanoja kuin liekinheitintä. Imetään toista mieltä olevilta happi. Ollaan oikeammassa kuin oikeassa olevat. Ajetaan heikot pakoon. Kontatkoon bunkkeriinsa. Kuvitelkoot olevansa turvassa.

    Tori tyhjenee. Rakennukset torin reunalla nyyhkivät kevätsateessa. Kolkko tuuli. Roskia ilmassa, reikiä mielessä.

    Ollaan vakavia.

    Nauretaan koko jutulle.

    Ei sanota päivää tutulle.

    Eläköön Suomi! Eläköön Helsinki!

    Minä bunkkerissa… e-l-ä-k-ö-ö-n?

Kyösti Salovaara, 2014.
Fort de Douaumont, Verdun.
Turvassa pahalta maailmalta?

Ei auta valitus ja murhe

 [ilmasto vai kesäkelit?]

Kyösti Salovaara, 2018.

Tosiasiassa Suomessa ei ole vuonna 1968 yhtään vesistöä, jonka saastuminen olisi pysäytetty… vesistöihin jo päässeitä jäteaineita on käytännöllisesti katsoen mahdotonta koskaan poistaa, jo pilaantuneen vesistön tasapainon palauttaminen entiselleen on ratkaisematon ongelma.

- Pentti Linkola Luonto-Liiton talvipäivillä vuonna 1968.

Kun ruvettiin näkemään tarkemmin, niin havaittiin, että luonnon ja tuhoamisen estämisen estää yksityinen omistusoikeus. Se riistää ja rakentaa rannat, loiskuttaa niille lantaiset laineet, se öljyää silakat ja sorsat suoraan Itämereen, fosforoi hauet, tappaa villit linnut ja elohopeoi kanojenkin munien kultaiset sydämet. Paljon on kusta virrannut Vantaassa…

- Arvo Salo ja Bo Ahlfors vuonna 1970 teoksessaan 60-luku.

Tällä hetkellä noin 97 prosenttia ihmiskunnan teollisesti tuottamasta energiasta saadaan fossiilisista polttoaineista… Jos ihmiskunnan energiantarve joskus tyydytetään ydinvoimalla fossiilisten polttoaineiden sijasta, ilmakehän hiilidioksidin kasvu mahdollisesti lakkaa. Täytyy vain toivoa, että tämä tapahtuu ennen kuin on ehtinyt aiheutua mitään mitattavissa olevia ekologisia tai ilmaston muutoksia.

- Rooman klubin tutkimussuunnitelmaan liittyvä raportti Kasvun rajat vuonna 1972.

Poikkeuksellisen leudon ilmastovaiheen keskellä on paikallaan muistaa, että geologisesti ajatellen elämme jääkautta eli kylmää ilmastovaihetta, jota on kestänyt jo noin 52 miljoonaa vuotta… Nykyisen käsityksen mukaan pitkäaikaisen kylmenemisen syyt liittyvät mannerlaattojen liikkeisiin ja törmäyksiin, mikä on aloittanut vuorijonojen muodostumisen… Näyttää siltä, että ilmaston vakaus on hyvin harvinaista, kun taas epävakaat, lähes kaoottiset ilmasto-olot ovat todennäköisesti vallinneet pitkien kylmien ilmastovaiheiden aikana...Varmaa on ainoastaan se, että ilmasto muuttuu.

- Geotieteiden laitoksen professori, geologian ja paleontologian dosentti Juha Pekka Lunkka vuonna 2008 teoksessaan Maapallon ilmastohistoria - kasvihuoneista jääkausiin.

Ilmastomuutoksen esiin nouseminen on jo tuottanut luonnon monimuotoisuuden ja kasvisruokavalion puolustajille uuden argumentin edistää omia lempiteemojaan. Keskustelussa on ajoittain nähty jopa ilmastofanatismin piirteitä.

    Monia ihmisiä ärsyttää, jos joku ”oikeaoppinen” tulee ohjeistamaan kanssaihmisiään siitä, kuinka tulisi syödä, liikkua, asua, viettää vapaa-aikaansa ja niin edelleen. Tällaista fundamentaalisuutta on kautta historian koettu uskonnollisissa liikkeissä ja 1970-luvun stalinismin vuosina.

- Maailman ilmatieteen järjestön pääsihteeri Petteri Taalas vuonna 2021 teoksessaan Ilmastonmuutos ilmatieteilijän silmin.

Tätä kirjoittaessa lunta sataa, pakkasia povataan, jos kohta sitten lämpenee. Laduilla näkee hiihtäjiä, talitintit värjöttelevät puiden ja pensaiden suojissa.

    Saa nähdä koska kevät alkaa, kesästä puhumattakaan. Jos vanhat merkit pitävät kutinsa, ne alkavat ja loppuvat syksyyn mennessä, seuraavaa talvea odotellessa.

    Taaksepäin näkee paremmin kuin eteenpäin. Tulevaisuutta voi ennustaa menneisyyteen perustaen. Yllätyksiä kuitenkin tapahtuu. Kukaan ei tiedä mikä tässä hetkessä olisi paras teko kaikista mahdollisista ilmastomuutoksen pahojen seurauksien välttämiseksi, hyvien luomiseksi.

    Hyvää ei nimittäin ole sellainen päätös, jolla aiheutetaan paluu yhteiskunnalliseen menneisyyteen. Mutta sellaisiakin päätöksiä jotkut ovat valmiita tekemään. Viis ihmisestä kunhan luonto säilyy koskemattomana.

Ilma on sakeana faktoja ja tunteita, tietoa ja luuloa ja kaikkea mitä väliin mahtuu. Toiset vetoavat luonnontieteeseen, toiset psykologiaan, jotkut uskovat horoskooppeihin ja muutamat tiukkahuuliset väittävät, että ilmaston muuttuminen on seurausta ihmisten synneistä.

    Kaikki ovat oikeassa.

    Kukaan ei ole oikeassa.

    Tarpeeton yliviivataan.

    Pakinan alkuun kerätyt satunnaiset mielipiteet vuosien varrelta kuvastavat hyvin luonnonsuojelusta ja ilmastonmuutoksesta käytyä keskustelua. Sanottu riippuu sanojasta, vaikka faktat ovat yhteisiä.

    Tulevaisuuden ennustaminen olisi helpompaa, jos tietäisi kaikki faktat, kaikki syy- ja seuraussuhteet ja osaisi ennustaa miten ihminen käyttäytyy eri tilanteissa. Mutta tämäkään ei riitä, koska yhteiskunta ihmisineen ei ole laskuharjoitus vaan elävä, dynaaminen organismi. Kun kaikki riippuu kaikesta ja kun on pyritty luomaan tasa-arvoinen, vapaa, turvallinen ja mukava maailma, se koostuu niin monesta parametrista, muuttujasta, että yhteen koskeminen voi vinouttaa sata sen ympäriltä.

    Kuka uskaltaa puukottaa hyvinvointivaltion parametreja tiedostaessaan tehtävän vaikeuden?

Kyösti Salovaara, 2018.

Säätilat ja ilmasto ovat kaksi eri asiaa. Niin meille kerrotaan ja vakuutetaan.

    Säätilankin ennustaminen on pirun vaikeaa.

    Ilmaston muutoksen ennustaminen näyttää helpommalta - syystä, jota maallikko ei ymmärrä. Jos ensi viikon säätilan ennustaminen perustuu ilmakehässä ja maanpinnalla suoritettaviin mittauksiin ja niiden sovittamiseen aikaisemmin laadittuihin malleihin, niin miksi ne antavat huonomman tuloksen kuin ilmastomallin viidenkymmenen ja sadan vuoden ennusteet, jotka perustuvat mittaustuloksiin, ilmastoparametrien historiaan ja niiden pohjalta rakennettujen mallien takautuvaan kykyyn ennustaa tulevaa?

    Kun 1900-luvun loppupuolella ”keksittiin” uusi matematiikan sovellusalue niin siitä, ns. kaaosteoriasta tuli kaiken vaikean ennustamisen synonyymi. Kaaosteorialla perusteltiin sään, pörssikurssien ja jopa biljardipallon liikkeen ennustamisen vaikeutta, jopa mahdottomuutta. Kun suomalainen poliitikko niistää eduskunnassa, Pekingissä pidätetään paremmasta Kiinasta haaveillu opiskelija.

    Kaaosteorian hype väljähtyi nopeasti. 

    Matemaatikot ja dynaamisen fysiikan mallintajat selittivät, että kaaosteoria ei ole mitään uutta eikä mullista matematiikkaa eikä dynaamisten prosessien selittämistä. Jos kaikki monimutkaisen ilmiön - säätilan, ilmaston, pörssikurssien, biljardipallon liikeradan mahdollisuuksien ja poliitikon aivastamisen pisaroiden leviämisen - olemukseen vaikuttavat tekijät tiedetään ja pystytään laskemaan, mitään ”katastrofia”, yllättävää kaaosmaista muutosta ei olekaan olemassa.

    No, säätilaa ei edelleenkään pystytä täysin ennakoimaan, jos kohta tehokkaat tietokoneet ja runsas mittauspisteistö auttavat asiaa. Biljardissa kilpaillaan edelleen eikä kukaan voi varmasti sanoa milloin pörssikurssit nousevat tai laskevat. Poliitikot jätetään rauhaan - nyt.

Kansi: Timo Numminen
Tammi, 2021. 181 sivua.

Petteri Taalas (s. 1961) on suomalainen meteorologi, Ilmatieteen laitoksen entinen pääjohtaja ja Maailman ilmatieteen järjestön WMO:n nykyinen pääsihteeri.

    Taalas on ollut jatkuvasti eturivissä sekä ilmaston tutkijana että hallintomiehenä. Niinpä hän ”muistaa” omista kokemuksistaan, kuinka Eurooppa ja maailma ratkaisivat puita tappavan happamoitumisongelman ja ilmakehän otsonikadon arvoituksen. Suurien ongelmien ratkaiseminen antaa uskoa, että myös ilmaston lämpeneminen ja sen uhkaavat seuraukset voidaan välttää.

    Linkola ennusti ettei saastuneita vesistöjä pystytä koskaan palauttamaan luonnontilaan. Arvo Salo ja Bo Ahlfors väittivät, että yksityisomistus ja perustuslaki estävät luonnon- ja ympäristön suojelun, niin että Vantaanjoki virtaa kusen ja paskan cocktailina Suomenlahteen ikuisuuden tappiin asti.

    Onneksi Linkola ja demaritoverit olivat väärässä. Tällä hetkellä Vantaanjoen suulla pohditaan teollisuuden syntyajan voimalaitospadon purkamista, koska jokeen on nousemassa niin paljon taimenia ja muuta kalaa etteivät ne muuten mahdu uimaan kutupaikoille joenvarren purojen somerikkoon.

    Happamoitumisen lopettaminen, otsonin palauttaminen ja vesistön tilan parantaminen onnistuivat ilman, että ihmisten olisi pitänyt luopua hyvinvointivaltion eduista ja omasta vapaudestaan elää ja toimia. Tietenkin ”joku” maksoi kehityksestä, mutta osittain ja enimmäkseen muutos parempaan tapahtui teknologian edistyessä ja tuottavuuden kasvaessa.

    Ilmastomuutoksen hillitseminen näyttää rankemmalta urakalta. Ihmisiä pelotellaan ja uhkaillaan suoraan ja välillisesti. Sanotaan että kaikkien pitää luopua… jostakin. Jos ei muusta niin 15 vuotta vanhasta japsikärrystä kuitenkin.

Ihmisiä huolestuttaa se, Petteri Taalas sanoo kirjassaan Ilmastonmuutos ilmatieteilijän silmin, ”miten he voivat tulevaisuudessakin liikkua kohtuuhinnalla, syödä valitsemaansa kohtuuhintaista ruokaa ja lomailla haluamallaan tavalla. Ilmastonmuutoksen torjunnan esittäminen asketismia ja itseruoskintaa vaativana katumusharjoituksena sataa populistien laariin… Arvostan edesmennyttä Pentti Linkolaa, joka toteutti oppejaan omassa elämässään, mutta jos ilmastonmuutoksen torjunta yhdistetään vain ääritoimijoihin, jokaista koskettava tärkeä asia saattaa saada ei-toivotun imagon ja varjon.”

    Kokemuksensa tiedostaen ja ilmaston suurta kuvaa katsoen Taalas pyrkii rauhoittamaan keskustelua erotellen suuret asiat pienistä ja keskittämällä huomiota siihen, että vain fossiilienergiasta luopuminen johtaa merkittävään tulokseen. 

    Taalas muistuttaa myös suhteellisuudentajusta: lentoliikenne aiheuttaa vain 2 % maailman päästöistä, karjatalouden metaanipäästöt ovat vähäiset verrattuna trooppisten suoalueiden metaanipäästöihin, Suomen metsien hiilinielut eivät pelasta maailmaa mutta metsien hyötykäytön lopettaminen johtaisi meidän elintasomme romahtamiseen ja että Saksan älytön päätös luopua ydinvoimasta lisää eurooppalaisia hiilidioksidipäästöjä mittavasti. Tarvitaanko kehäykköselle tietullit, jotta saksalainen ”idiootti” saa vapaasti tuprutella hiiltä taivaalle?

    Kun Taalaksen kirja ilmestyi, se sai huomattavasti julkisuutta. Kirjoittajan herrasmiesmäinen ilmastofanatismin kritiikki noteerattiin mediassa. Hänen mielipiteitään lainattiin.

    Mutta sitten kirja hävisi julkisesta keskustelusta tykkänään, jonnekin. Helsingin Sanomat ei ole sitä vieläkään arvostellut eikä kaiketi arvostelekaan. Kenties Hesarissa on valittu ultrakova journalistinen linja ilmastomuutoksen torjunnassa – asketismia ja itseruoskintaa henkivään kuorolauluun ei kaivata ristiriitaisia sointuja, vaikka ne lausuu niinkin kokenut ja tietävä henkilö kuin Taalas.

Kyösti Salovaara, 2011.

Edellä sanotusta voi päätellä, että Petteri Taalas suhtautuu rauhallisesti, herramiesmäisesti, jopa diplomaattisesti ilmastonmuutoksen ympärillä ja sisällä käytävään keskusteluun. Ilmastokeskustelun äärimmäisten mielipiteiden ja vaatimusten kritiikki vie vain pienen osan Taalaksen kirjasta.

    Itse asiassa petyin Taalaksen teokseen; odotin siltä poleemisempaa otetta ja myös filosofisempaa suhtautumista ilmastomuutoksen torjunnan mahdollisuuksiin. Median räväkkä vastaanotto kirjan ilmestyttyä lupasi enemmän.

    Suppea kirja rakentuu kirjoittajan elämänkertamuistelusta ja ilmastonmuutoksen fysikaalismatemaattisten faktojen kertauksesta. Tätä ei tietenkään parane kritisoida. Kaiken pitää perustua faktoihin.

    Mutta voiko ilmatieteilijä rajoittua pelkästään koviin faktoihin, kun kysymyksessä on maapallon valtioiden ja yhteiskuntien ihmisten tulevaisuus sekä joukkoina että yksilöinä ja heidän hyvinvointinsa tuossa tulevaisuudessa?

    ”Ratkaisut ovat viime kädessä poliittisia”, Taalas sanoo, ”vain yhtä ’oikeaa’ ratkaisua ei ole olemassakaan. Pohdinnassa on syytä ilmaston lisäksi huomioida talous, työllisyys, luonto, ulkopolitiikka, liikenneyhteydet, energian saatavuus ja niin edelleen.”

    Ja niin edelleen…

    Suppeassa kirjassa ei ratkaisuvaihtoehtoja voi tietenkään esitellä laajasti, mutta Petteri Taalas pärjäisi kuitenkin ”hyvänä” asiantuntijana niitä esittämään. Ilmastokeskustelu - ratkaisuvaihtoehtojen esittäminen ja niistä päättäminen - ei saisi ajautua kahteen ääripäähän, joista toinen puhuu vain faktoista ja toinen politiikasta, sillä faktat ovat myös politiikkaa ja politiikka on myös faktoja.

Kun yhteisesti hyväksytty luonnontieteellinen käsitys ihmisen vaikutuksesta ilmastonmuutokseen on vuosien mittaan löytynyt tutkimukseen ja tieteelliseen dialogiin perustuen, Taalas olisi voinut käsitellä erilaisten käsitysten ja väitteiden ja jopa ”tieteellisten” faktojen välisiä ristiriitoja, sillä kai niitä yhä on, ainakin epäilyjä ennustuksien varmuudesta ja niiden todennäköisyydestä.

    Ilmatieteilijän muistelmista saa käsityksen, että Petteri Taalas on aina ollut ”oikeassa”; jo ennen kuin tutkimuksia on viety edes loppuun asti. Tässä suhteessa kirja on vähän omahyväinen tai hieman rumasti sanoen imelän jälkiviisas.

    Rohkeasti liioitellen sanon, että Taalas on ”huono voittaja”. Hän ei juuri arvosta eri mieltä olleita eikä erilaisia näkemyksiä esittäneitä. Hän suhtautuu melkein pilkallisesti geologeihin, jotka maankuoren fyysisestä historiasta ovat rakentaneet mallin tai malleja ilmaston muutoksille.

    Olisi hedelmällisempää jos Taalas esimerkiksi vertaisi ilmatieteilijöiden ilmastomallia geologien vastaavaan. Jos geologit ovat väärässä nähdessään ilmaston menevän kohti jääkautta, niin tätä kannattaisi selventää enemmän, jopa filosofoiden.

    Alussa lainattu geologi ja paleontologi Juha Pekka Lunkka - joka ei millään muotoa kiistä ihmisen vaikutusta ilmaston muuttumiseen – sanoo Maapallon ilmastohistoriansa loppusanoissa, että menneiden aikakausien geologinen aineisto paljastaa, kuinka ilmastonmuutokset ovat rajuimmat pohjoisilla alueilla maapallon keskilämpötilan kohotessa. Mutta samalla Lunkka korostaa tulevaisuuden ennustamisen vaikeutta: ”Maapallon ilmasto on kuitenkin monimutkainen järjestelmä, ja on lähes mahdotonta ennustaa tarkasti, miten maapallon ilmasto kehittyy tulevaisuudessa.”

    Tiedemiesten ilmastokonsensuksesta huolimatta - tehdyistä ja tulevista ratkaisuista riippumatta - maapallon ilmasto voi kaukaisessa tulevaisuudessa muuttua ihmisen kannalta katastrofimaisesti joko entistä parempaan tai valtavasti pahempaan suuntaan.

    Niin tai näin, murhe ja valitus eivät auta.

    ”Täällä ei auta valitus ja murhe, vaan työ ja toimi”, Taalas lainaa Aleksis Kiven Seitsemää veljestä motokseen ilmastonmuutoksen torjuntaan. Se lienee kaikessa yksinkertaisuudessaan riittävän haastava ohje.

Kyösti Salovaara, 2020.
Torcalin luonnonpuisto
Antequerassa, Málagan provinssissa. 
Kalkkikivikerroksia pusertui Välimeren pohjaan
150 miljoonaa vuotta sitten. Yli kilometrin
korkuiseksi vuoristoksi se kohosi 55 miljoonaa vuotta
sitten. Sen jälkeen tuuli ja sade muokkasivat
kalkkikivestä "taideteoksia".

Leviathan Senaatintorilla

 [vallatonta tepastelua vallan sydämessä]

Kyösti Salovaara, 2021.
Vallan historiallisia sedimenttejä.

Väitämme, että sekä valtion että yhteiskunnan on oltava vahva ennen kuin vapaus ilmaantuu ja kukoistaa. Vahvaa valtiota tarvitaan väkivallan hillitsemiseksi, lakien valvomiseksi ja sellaisten elämälle ratkaisevien julkisten palvelujen tuottamiseksi, jotka antavat ihmisille voimaa tehdä omat valintansa ja tavoitella niiden toteuttamista. Vahvaa, mobilisoitunutta yhteiskuntaa tarvitaan vahvan valtion säätelemiseksi ja kahlehtimiseksi.

    - Daron Acemoglu ja James A. Robinson: Kapea käytävä. Valtiot, yhteiskunnat ja vapauden kohtalo. (The Narrow Corridor, States, Societies, and the Fate of Liberty, 2019.) Suom. Kimmo Pietiläinen. Terra Cognita 2020. 645 sivua.

Muilla valtioilla on armeija, mutta Preussi on armeija, jolla on valtio.

    -Voltaire

Haukka nappaa kanan, kun se erkanee laumasta.

Peto napppaa sinut, jos sinulla ei ole herraa.

    - Antropologi Robert Rattrayn kääntämiä afrikkalaisten asanteiden sananlaskuja

Nykyinen kunnallishallinnon järjestelmä pohjautuu perustuslaillisen monarkian ajatusmaailmaan. Hallitsijat katsoivat saaneensa valtansa Jumalalta. Kunnat ja maakunnat saivat puolestaan tässä ajatusmallissa itsehallinto-oikeutensa valtiolliselta hallitusvallalta…

    Paikallisesta ja maakunnallisesta autonomiasta puhuttaessa kannattaa kiinnittää huomiota siihen, että ruotsalais-suomalaisessa mallissa nykyinen paikallisten palvelujen järjestämisen tapa on usein nimenomaan valtiollisen politiikan tuotetta ja lainsäätäjän aikaansaannosta, ei kuntien omaa keksintöä.

- Erkki Mennola: Euroopan todelliset vaikuttajat – johdatus kuntien ja maakuntien Eurooppaan. VAPK, 1991.

Pitkin pitkää talvea olen lukenut Daron Acemoglun ja James A. Robinsonin kiehtovaa mutta runsaudessaan käsistä pois lipuvaa teosta valtion ja yhteiskunnan suhteesta toisiinsa. Valtio ja yhteiskunta kilpailevat keskenään ja synnyttävät parhaimmillaan vapauden olotilan, jossa ihmiset, yhteisöt, instituutiot ja yritykset voivat elää ja toimia ikään kuin vapauden kapealla käytävällä.

    Tutkijoiden- joista Acemoglu on turkkilais-amerikkalainen taloustieteilijä ja Robinson englantilainen taloustieteilijä ja politiikan tutkija - mielestä vahvan valtion ja vahvan yhteiskunnan välinen jatkuva kilvoittelu pitää vapauden käytävän avoimena. Liian vahva valtio ajautuu despotismiin. Liian vahva yhteiskunta puolestaan jumittuu normien ansaan, kytkee kansalaiset normien vankeuteen ja pahimmillaan anarkiaan.

   Monet valtiot, kuten Pohjoismaat ja suurin osa ”länsimaista” on pystynyt luomaan tasapainon valtion ja yhteiskunnan välille. Acemoglun ja Robinsonin mielestä parhaiten on onnistunut Ruotsi ja Ruotsin kaltaiset hyvinvointivaltiot.

    Mikään ei synny tyhjästä. Ei edes demokraattinen valtio.

    Historiaa ei voi paeta. Acemoglun ja Robinsonin mielestä historia vaikuttaa siihen miten valtiot kehittyessään pääsevät ”käytävään” tai putoavat siitä pois. Demokratia voi olla näennäistä, jos yhteiskunnan vanhat ja vahvat käytännöt, kuten heimojen, klaanien, feodaalisukujen, uskontojen, orjatyövoiman käytön jne. luomat normit säilytetään demokratiaan pyrkivän valtion perusrakenteessa. Näin on käynyt Intiassa, Venäjällä, Kiinassa, monessa Lähi-Idän, Etelä-Amerikan ja Afrikan valtiossa. 

    Kapea käytävä on pullollaan konkreettisia esimerkkejä valtioiden ja yhteiskuntien häilymisestä despotismin ja normien välisessä puristuksessa.

    Acemoglu ja Robinson ”koodaavat” valtion sanaksi Leviathan.

    Se tulee Thomas Hobbesin vuonna 1651 julkaistusta utopiasta, missä Hobbes esitti, että vain vahva, suvereeni valtio, kuin merihirviö Leviathan voi tuoda rauhan ihmisten elämään. Hobbesin mukaan luonnontilassa - jossa mikään auktoriteetti ei kontrolloi ihmisten pyrkimyksiä - vallitsee kaikkien sota kaikkia vastaan. Tällaisessa yhteiskunnassa vallitsee ainainen pelko ja väkivaltaisen kuoleman vaara; luonnontilan yhteiskunnassa ihmisen elämä on yksinäinen, kurja, häijy, raaka ja lyhyt.

     Hobbesin utopiassa pelätään Leviathania, mutta mahtavan ja  ainutkertaisen Leviathanin pelkääminen on parempi vaihtoehto kuin pelätä jokaista ihmistä.

    Niinpä sodista syntyi valtio ehkäisemään sodat.

Kimmo Pietiläisen
Terra Cognita julkaisee
haastavia teoksia tieteestä ja sen
popularisoinnista - toisin kuin suuret
kustantajat, jotka tyytyvät tieteen
bestsellereihin.

Sanoilla on kuitenkin monia merkityksiä.

    Me ymmärrämme aika lailla hyvin valtion käsitteenä, konkreettisena ilmiönä ja toimijana; ja tiedämme ylisummaan puhuvamme yhteisesti ymmärretystä asiasta kun puhumme valtiosta.

    Mutta mitä Acemoglu ja Robinson tarkoittavat yhteiskunnalla? Eikö yhteiskunta pidä sisällään myös valtion ja sen rakenteet ja sitä pyörittävät virkamiehet ja toimielimet? Tarkoittavatko kirjoittajat yhteiskunnalla oikeastaan kansalaisyhteiskuntaa (joka on suppeampi käsite kuin valtio) vai ylipäänsä erilaisia yhteisöjä ja niissä toimivia ihmisiä ja ryhmiä?

    Kovin tarkasti Acemoglu ja Robinson eivät määrittele mitä yhteiskunta valtion kahlitsijana tarkoittaa. Se olisikin vaikeaa, jos vapauden käytävän ihannemallina pidetään Ruotsin (ja Suomenkin) kaltaista hyvinvointivaltiota, missä kaikki toimijat yhtä hyvin valtion, kuntien, maakuntien, ammattijärjestöjen, työnantajajärjestojen, kulttuuriporukan, kirkon kuin ties minkä suhteen tuntuvat liittyvän niin monimutkaisesti toisiinsa, että on melkein mahdoton sanoa mikä tulee valtiosta ja mikä yhteiskunnasta, yhteisöistä.

    Hyvinvointivaltiossa melkein jokainen ihminen on sekä ”valtiota” että ”yhteiskuntaa”, ja jos näiden välillä on jatkuva kilpailu, eikö se jaa myös ihmisen eri puolet kilpailemaan keskenään? 

    Mitä jaettu sielu merkitsee?

Kyösti Salovaara, 2021.
Aleksanterinkatu, Helsingin yliopisto, kansalliskirjasto.

Oikeastaan myös Acemoglu ja Robinson tiedostavat edellä sanotun jaetun ihmisen dilemman.

    Se ei siis olekaan oma ajatukseni, hemmetti!

    Acemoglu ja Robinson muistuttavat, että vaikka kahlehdittu Leviathan kuulostaa ihannevaltiolta, jota kannattaa kaivata ja josta pitää uneksia, Leviathanilla on aina Januksen kasvot ja sen DNA:ssa muhii despotismi.

    Tästä seuraa, että Leviathanin kanssa elettäessä pitää työskennellä kovaa, koska sillä ”on luonnollinen taipumus vahvistua ajan mittaan”. Leviathan itse ei ole toimija.

    ”Leviathanista puhuessamme tarkoitamme tyypillisesti poliittisia eliittejä, kuten sitä säänteleviä hallitsijoita, poliitikoita tai johtajia, ja toisinaan siihen suhteettomasti vaikuttavia taloudellisia eliittejä”, Acemoglu ja Robinson kirjoittavat. ”Eliittien enemmistön ja Leviathanin palveluksessa olevien etu on laajentaa Leviathanin valtaa. Esimerkiksi käyvät byrokraatit, jotka ponnistelevat väsymättä tuottaakseen sinulle julkisia palveluita ja säännelläkseen taloudellista toimintaa siten, ettet joudu monopolien ja saalistavien lainauskäytäntöjen uhriksi. Mikseivät he haluaisi itselleen laajempaa valtaa ja auktoriteettia? Entä Leviathania ohjaavat poliitikot? Mikseivät he toivoisi omalle merihirviölleen enemmän kapasiteettia ja mahtia?”

    Mitä enemmän Leviathanin voimavarat lisääntyvät, sitä vaikeampi sitä on säädellä.

    Tässä kuumottaa kauhistuttavan viehättävä ristiriita, jota nimenomaan pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa on vaikea, miltei mahdoton nähdä. Eivätkä tätä tunnu edes Acemoglu ja Robinson näkevän nostaessaan Ruotsin esimerkin kaikkien muiden valtioiden yläpuolelle. Vai onko Ruotsi sittenkin eri asia kuin Suomi? Toistaako Suomen Leviathan historiasta periytyviä alamaisuuden normirakenteita, jotka puuttuvat ”ikuisesti” itsenäisestä kuninkaallisesta Ruotsista?

    Entäpä aktuelli tilanne Suomessa: valtion ja yhteiskunnan erilaiset toimijat tappelevat täysin voimin lakien ja määräysten tulkinnasta ja niiden ”oikeasta” toimeenpanosta! Leviathania ohjaillaan mediaan, twitteriin ja epämääräisiin huhuihin turvautuen. Onko suomalainenkin Leviathan riistäytynyt yhteiskunnan hallinnasta? Käydäänkö nyt Leviathanin (virastot, avit yms.) ja yhteiskunnan (hallitus, eduskunta) välistä kilpailua vallasta vai onko kysymys Leviathanin sisäisten organismien välisestä kilpajuoksusta?

    Yhtä kaikki, kriittinen keskustelu hyvinvointivaltiosta on vaikeaa, jopa mahdotonta, koska sen perusidea on niin hyvä ja koska se näyttää toimivan niin hyvin. Mutta entäpä jos myös tämä suomalainen Leviathan pyrkii huomaamattamme DNA:nsa mukaisesti despotismiin? Ei kivääreillä eikä pampuilla vaan määrittelemällä yhä uusia hyviä tarkoituksia, joihin kansalaisten tuki, yhteiskunnan hyväksyminen on saatava ja se saadaan, koska kukapa uskaltaisi vastustaa hyviä tarkoitusperiä?

    Onko pohjoismainen hyvinvointivaltio salakavalin Leviathan kaikista mahdollisista ”leviathaneista”?

Kyösti Salovaara, 2021.
Nykyisen ja kadotetun vallan ikoneja.

Ollos huoleton, veljes valveilla on.

    Aurinkoisena kevätpäivänä tallustelen vallan sydämessä Helsingissä. Acemoglun ja Robinsonin kirjoitusten vaikutus tuntuu jäntereissä ja munaskuissa vahvasti, koska Senaatintori on täynnä historian merkkejä, hajuja ja makuja. Suoria ja käyriä viivoja vedetään vuosisatoja taaksepäin. Menneisyys ja nykyisyys lomittuvat maahan heittyvien varjojen leikkinä.

    Torin toisella laidalla hallitus pyrkii hallitsemaan. Valtioneuvoston rakennuksen seinämällä ränni on kiedottu piikkilankaan ettei kukaan holtiton kiipeäisi ränniä myöten uhkaamaan demokraattisen maan hallitusta.

    Kirkko torin pohjoisella laidalla on muita korkeammalla. Ehkä se on jo menettänyt valtansa määrätä mitkä normit ovat hyviä, mitkä pahoja, mutta sen kupolit hehkuvat yhä uljaasti.

    Valtioneuvostoa vastapäätä, torin toisella laidalla Yliopiston päärakennuksen pylväiden takana eliitti miettii päänsä puhki: pitääkö tutkia sitä mitä valtio haluaa vai sitä mitä eliitti haluaa? Entä yhteiskunnan tahto? Mitä eliitti itse haluaa - muuta kuin tutkimusta tutkimisen takia? Sitä ei kerrota.

    Yliopistolta on kivenheitto kansalliskirjastoon. Sekin luo pilareillaan hehkuvan syvähistoriallista turvallisuutta. Tulepa tänne Leviathan, niin näytän sinulle… lämpimän sylini.

    Senaatintorilta alkaa mahtava kauppakatu, joka päättyy lähelle suomalaisen demokratian upeaa eduskuntataloa. Aleksanterinkadun kaupallinen merkitys tosin hiipuu; kauppaa käydään nyt muualla. Entä parlamentti - joka on Aleksanterinkadun mittaisen hajuraon päässä hallituksen temppelistä - vieläkö siellä riittää voimaa Leviathanin kahlehtimiseen? Kuka noita lakeja oikein säätää - kansanedustajat vai Leviathanin byrokraatit?

    Jos sitten ketterin jaloin kiepsahtaa korttelin toiselle puolelle meren äärelle, kohtaa paikallisen vallan tunnusmerkit: Helsingin kaupungintalon edessä käydään ”nappikauppaa” oranssinvärisissä teltoissa. Muutaman sadan askeleen päässä ruotsinlaivat odottavat matkustajiaan, turhaanko? Kauppatorin itäisellä nurkalla kapitalismin, modernin arkkitehtuurin ja itäisen kristikunnan ikonit kilpailevat valosta ja hyväksymisestä.

    Jos mielikuvitusta riittää, Senaatintorilla seisoskeleva tyhjäntoimittaja voi piirtää mielessään suomalaisen valtioyhteiskunnan kohtalon ristin: yhtäällä, kuin ristin poikkipuuna on Aleksanterinkadun toisiinsa liittämänä parlamentti ja hallitus, toisaalla ristin pystypuu yhdistää kauppatorin reunasta elinkeinoelämän palatsin Pitkänsillan yli Hakaniemen torille, jonka piirissä työväenliikkeen instituutiot ovat pitäneet Leviathania varpaillaan.

    Mutta, torilla seisoskeleva tyhjäntoimittaja tuumailee, onko tuo kaikki historiaa, mennyttä maailmaa. Ehkä Leviathan on muuttanut muotoaan. Kenties sitä ei huomaa, koska sitä on joka puolella eikä missään erityisesti.

Haukka nappaa kanan, kun se erkanee laumasta!

Kyösti Salovaara, 2021.
Vallan pilareista kilvoitellaan.
Niistä on vaikea saada pysyvää otetta.