Leviathan Senaatintorilla

 [vallatonta tepastelua vallan sydämessä]

Kyösti Salovaara, 2021.
Vallan historiallisia sedimenttejä.

Väitämme, että sekä valtion että yhteiskunnan on oltava vahva ennen kuin vapaus ilmaantuu ja kukoistaa. Vahvaa valtiota tarvitaan väkivallan hillitsemiseksi, lakien valvomiseksi ja sellaisten elämälle ratkaisevien julkisten palvelujen tuottamiseksi, jotka antavat ihmisille voimaa tehdä omat valintansa ja tavoitella niiden toteuttamista. Vahvaa, mobilisoitunutta yhteiskuntaa tarvitaan vahvan valtion säätelemiseksi ja kahlehtimiseksi.

    - Daron Acemoglu ja James A. Robinson: Kapea käytävä. Valtiot, yhteiskunnat ja vapauden kohtalo. (The Narrow Corridor, States, Societies, and the Fate of Liberty, 2019.) Suom. Kimmo Pietiläinen. Terra Cognita 2020. 645 sivua.

Muilla valtioilla on armeija, mutta Preussi on armeija, jolla on valtio.

    -Voltaire

Haukka nappaa kanan, kun se erkanee laumasta.

Peto napppaa sinut, jos sinulla ei ole herraa.

    - Antropologi Robert Rattrayn kääntämiä afrikkalaisten asanteiden sananlaskuja

Nykyinen kunnallishallinnon järjestelmä pohjautuu perustuslaillisen monarkian ajatusmaailmaan. Hallitsijat katsoivat saaneensa valtansa Jumalalta. Kunnat ja maakunnat saivat puolestaan tässä ajatusmallissa itsehallinto-oikeutensa valtiolliselta hallitusvallalta…

    Paikallisesta ja maakunnallisesta autonomiasta puhuttaessa kannattaa kiinnittää huomiota siihen, että ruotsalais-suomalaisessa mallissa nykyinen paikallisten palvelujen järjestämisen tapa on usein nimenomaan valtiollisen politiikan tuotetta ja lainsäätäjän aikaansaannosta, ei kuntien omaa keksintöä.

- Erkki Mennola: Euroopan todelliset vaikuttajat – johdatus kuntien ja maakuntien Eurooppaan. VAPK, 1991.

Pitkin pitkää talvea olen lukenut Daron Acemoglun ja James A. Robinsonin kiehtovaa mutta runsaudessaan käsistä pois lipuvaa teosta valtion ja yhteiskunnan suhteesta toisiinsa. Valtio ja yhteiskunta kilpailevat keskenään ja synnyttävät parhaimmillaan vapauden olotilan, jossa ihmiset, yhteisöt, instituutiot ja yritykset voivat elää ja toimia ikään kuin vapauden kapealla käytävällä.

    Tutkijoiden- joista Acemoglu on turkkilais-amerikkalainen taloustieteilijä ja Robinson englantilainen taloustieteilijä ja politiikan tutkija - mielestä vahvan valtion ja vahvan yhteiskunnan välinen jatkuva kilvoittelu pitää vapauden käytävän avoimena. Liian vahva valtio ajautuu despotismiin. Liian vahva yhteiskunta puolestaan jumittuu normien ansaan, kytkee kansalaiset normien vankeuteen ja pahimmillaan anarkiaan.

   Monet valtiot, kuten Pohjoismaat ja suurin osa ”länsimaista” on pystynyt luomaan tasapainon valtion ja yhteiskunnan välille. Acemoglun ja Robinsonin mielestä parhaiten on onnistunut Ruotsi ja Ruotsin kaltaiset hyvinvointivaltiot.

    Mikään ei synny tyhjästä. Ei edes demokraattinen valtio.

    Historiaa ei voi paeta. Acemoglun ja Robinsonin mielestä historia vaikuttaa siihen miten valtiot kehittyessään pääsevät ”käytävään” tai putoavat siitä pois. Demokratia voi olla näennäistä, jos yhteiskunnan vanhat ja vahvat käytännöt, kuten heimojen, klaanien, feodaalisukujen, uskontojen, orjatyövoiman käytön jne. luomat normit säilytetään demokratiaan pyrkivän valtion perusrakenteessa. Näin on käynyt Intiassa, Venäjällä, Kiinassa, monessa Lähi-Idän, Etelä-Amerikan ja Afrikan valtiossa. 

    Kapea käytävä on pullollaan konkreettisia esimerkkejä valtioiden ja yhteiskuntien häilymisestä despotismin ja normien välisessä puristuksessa.

    Acemoglu ja Robinson ”koodaavat” valtion sanaksi Leviathan.

    Se tulee Thomas Hobbesin vuonna 1651 julkaistusta utopiasta, missä Hobbes esitti, että vain vahva, suvereeni valtio, kuin merihirviö Leviathan voi tuoda rauhan ihmisten elämään. Hobbesin mukaan luonnontilassa - jossa mikään auktoriteetti ei kontrolloi ihmisten pyrkimyksiä - vallitsee kaikkien sota kaikkia vastaan. Tällaisessa yhteiskunnassa vallitsee ainainen pelko ja väkivaltaisen kuoleman vaara; luonnontilan yhteiskunnassa ihmisen elämä on yksinäinen, kurja, häijy, raaka ja lyhyt.

     Hobbesin utopiassa pelätään Leviathania, mutta mahtavan ja  ainutkertaisen Leviathanin pelkääminen on parempi vaihtoehto kuin pelätä jokaista ihmistä.

    Niinpä sodista syntyi valtio ehkäisemään sodat.

Kimmo Pietiläisen
Terra Cognita julkaisee
haastavia teoksia tieteestä ja sen
popularisoinnista - toisin kuin suuret
kustantajat, jotka tyytyvät tieteen
bestsellereihin.

Sanoilla on kuitenkin monia merkityksiä.

    Me ymmärrämme aika lailla hyvin valtion käsitteenä, konkreettisena ilmiönä ja toimijana; ja tiedämme ylisummaan puhuvamme yhteisesti ymmärretystä asiasta kun puhumme valtiosta.

    Mutta mitä Acemoglu ja Robinson tarkoittavat yhteiskunnalla? Eikö yhteiskunta pidä sisällään myös valtion ja sen rakenteet ja sitä pyörittävät virkamiehet ja toimielimet? Tarkoittavatko kirjoittajat yhteiskunnalla oikeastaan kansalaisyhteiskuntaa (joka on suppeampi käsite kuin valtio) vai ylipäänsä erilaisia yhteisöjä ja niissä toimivia ihmisiä ja ryhmiä?

    Kovin tarkasti Acemoglu ja Robinson eivät määrittele mitä yhteiskunta valtion kahlitsijana tarkoittaa. Se olisikin vaikeaa, jos vapauden käytävän ihannemallina pidetään Ruotsin (ja Suomenkin) kaltaista hyvinvointivaltiota, missä kaikki toimijat yhtä hyvin valtion, kuntien, maakuntien, ammattijärjestöjen, työnantajajärjestojen, kulttuuriporukan, kirkon kuin ties minkä suhteen tuntuvat liittyvän niin monimutkaisesti toisiinsa, että on melkein mahdoton sanoa mikä tulee valtiosta ja mikä yhteiskunnasta, yhteisöistä.

    Hyvinvointivaltiossa melkein jokainen ihminen on sekä ”valtiota” että ”yhteiskuntaa”, ja jos näiden välillä on jatkuva kilpailu, eikö se jaa myös ihmisen eri puolet kilpailemaan keskenään? 

    Mitä jaettu sielu merkitsee?

Kyösti Salovaara, 2021.
Aleksanterinkatu, Helsingin yliopisto, kansalliskirjasto.

Oikeastaan myös Acemoglu ja Robinson tiedostavat edellä sanotun jaetun ihmisen dilemman.

    Se ei siis olekaan oma ajatukseni, hemmetti!

    Acemoglu ja Robinson muistuttavat, että vaikka kahlehdittu Leviathan kuulostaa ihannevaltiolta, jota kannattaa kaivata ja josta pitää uneksia, Leviathanilla on aina Januksen kasvot ja sen DNA:ssa muhii despotismi.

    Tästä seuraa, että Leviathanin kanssa elettäessä pitää työskennellä kovaa, koska sillä ”on luonnollinen taipumus vahvistua ajan mittaan”. Leviathan itse ei ole toimija.

    ”Leviathanista puhuessamme tarkoitamme tyypillisesti poliittisia eliittejä, kuten sitä säänteleviä hallitsijoita, poliitikoita tai johtajia, ja toisinaan siihen suhteettomasti vaikuttavia taloudellisia eliittejä”, Acemoglu ja Robinson kirjoittavat. ”Eliittien enemmistön ja Leviathanin palveluksessa olevien etu on laajentaa Leviathanin valtaa. Esimerkiksi käyvät byrokraatit, jotka ponnistelevat väsymättä tuottaakseen sinulle julkisia palveluita ja säännelläkseen taloudellista toimintaa siten, ettet joudu monopolien ja saalistavien lainauskäytäntöjen uhriksi. Mikseivät he haluaisi itselleen laajempaa valtaa ja auktoriteettia? Entä Leviathania ohjaavat poliitikot? Mikseivät he toivoisi omalle merihirviölleen enemmän kapasiteettia ja mahtia?”

    Mitä enemmän Leviathanin voimavarat lisääntyvät, sitä vaikeampi sitä on säädellä.

    Tässä kuumottaa kauhistuttavan viehättävä ristiriita, jota nimenomaan pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa on vaikea, miltei mahdoton nähdä. Eivätkä tätä tunnu edes Acemoglu ja Robinson näkevän nostaessaan Ruotsin esimerkin kaikkien muiden valtioiden yläpuolelle. Vai onko Ruotsi sittenkin eri asia kuin Suomi? Toistaako Suomen Leviathan historiasta periytyviä alamaisuuden normirakenteita, jotka puuttuvat ”ikuisesti” itsenäisestä kuninkaallisesta Ruotsista?

    Entäpä aktuelli tilanne Suomessa: valtion ja yhteiskunnan erilaiset toimijat tappelevat täysin voimin lakien ja määräysten tulkinnasta ja niiden ”oikeasta” toimeenpanosta! Leviathania ohjaillaan mediaan, twitteriin ja epämääräisiin huhuihin turvautuen. Onko suomalainenkin Leviathan riistäytynyt yhteiskunnan hallinnasta? Käydäänkö nyt Leviathanin (virastot, avit yms.) ja yhteiskunnan (hallitus, eduskunta) välistä kilpailua vallasta vai onko kysymys Leviathanin sisäisten organismien välisestä kilpajuoksusta?

    Yhtä kaikki, kriittinen keskustelu hyvinvointivaltiosta on vaikeaa, jopa mahdotonta, koska sen perusidea on niin hyvä ja koska se näyttää toimivan niin hyvin. Mutta entäpä jos myös tämä suomalainen Leviathan pyrkii huomaamattamme DNA:nsa mukaisesti despotismiin? Ei kivääreillä eikä pampuilla vaan määrittelemällä yhä uusia hyviä tarkoituksia, joihin kansalaisten tuki, yhteiskunnan hyväksyminen on saatava ja se saadaan, koska kukapa uskaltaisi vastustaa hyviä tarkoitusperiä?

    Onko pohjoismainen hyvinvointivaltio salakavalin Leviathan kaikista mahdollisista ”leviathaneista”?

Kyösti Salovaara, 2021.
Nykyisen ja kadotetun vallan ikoneja.

Ollos huoleton, veljes valveilla on.

    Aurinkoisena kevätpäivänä tallustelen vallan sydämessä Helsingissä. Acemoglun ja Robinsonin kirjoitusten vaikutus tuntuu jäntereissä ja munaskuissa vahvasti, koska Senaatintori on täynnä historian merkkejä, hajuja ja makuja. Suoria ja käyriä viivoja vedetään vuosisatoja taaksepäin. Menneisyys ja nykyisyys lomittuvat maahan heittyvien varjojen leikkinä.

    Torin toisella laidalla hallitus pyrkii hallitsemaan. Valtioneuvoston rakennuksen seinämällä ränni on kiedottu piikkilankaan ettei kukaan holtiton kiipeäisi ränniä myöten uhkaamaan demokraattisen maan hallitusta.

    Kirkko torin pohjoisella laidalla on muita korkeammalla. Ehkä se on jo menettänyt valtansa määrätä mitkä normit ovat hyviä, mitkä pahoja, mutta sen kupolit hehkuvat yhä uljaasti.

    Valtioneuvostoa vastapäätä, torin toisella laidalla Yliopiston päärakennuksen pylväiden takana eliitti miettii päänsä puhki: pitääkö tutkia sitä mitä valtio haluaa vai sitä mitä eliitti haluaa? Entä yhteiskunnan tahto? Mitä eliitti itse haluaa - muuta kuin tutkimusta tutkimisen takia? Sitä ei kerrota.

    Yliopistolta on kivenheitto kansalliskirjastoon. Sekin luo pilareillaan hehkuvan syvähistoriallista turvallisuutta. Tulepa tänne Leviathan, niin näytän sinulle… lämpimän sylini.

    Senaatintorilta alkaa mahtava kauppakatu, joka päättyy lähelle suomalaisen demokratian upeaa eduskuntataloa. Aleksanterinkadun kaupallinen merkitys tosin hiipuu; kauppaa käydään nyt muualla. Entä parlamentti - joka on Aleksanterinkadun mittaisen hajuraon päässä hallituksen temppelistä - vieläkö siellä riittää voimaa Leviathanin kahlehtimiseen? Kuka noita lakeja oikein säätää - kansanedustajat vai Leviathanin byrokraatit?

    Jos sitten ketterin jaloin kiepsahtaa korttelin toiselle puolelle meren äärelle, kohtaa paikallisen vallan tunnusmerkit: Helsingin kaupungintalon edessä käydään ”nappikauppaa” oranssinvärisissä teltoissa. Muutaman sadan askeleen päässä ruotsinlaivat odottavat matkustajiaan, turhaanko? Kauppatorin itäisellä nurkalla kapitalismin, modernin arkkitehtuurin ja itäisen kristikunnan ikonit kilpailevat valosta ja hyväksymisestä.

    Jos mielikuvitusta riittää, Senaatintorilla seisoskeleva tyhjäntoimittaja voi piirtää mielessään suomalaisen valtioyhteiskunnan kohtalon ristin: yhtäällä, kuin ristin poikkipuuna on Aleksanterinkadun toisiinsa liittämänä parlamentti ja hallitus, toisaalla ristin pystypuu yhdistää kauppatorin reunasta elinkeinoelämän palatsin Pitkänsillan yli Hakaniemen torille, jonka piirissä työväenliikkeen instituutiot ovat pitäneet Leviathania varpaillaan.

    Mutta, torilla seisoskeleva tyhjäntoimittaja tuumailee, onko tuo kaikki historiaa, mennyttä maailmaa. Ehkä Leviathan on muuttanut muotoaan. Kenties sitä ei huomaa, koska sitä on joka puolella eikä missään erityisesti.

Haukka nappaa kanan, kun se erkanee laumasta!

Kyösti Salovaara, 2021.
Vallan pilareista kilvoitellaan.
Niistä on vaikea saada pysyvää otetta.

Joo, jankutan vapaudesta

 [yksilöllisen kokemuksen kerettiläisyys]

Kyösti Salovaara, 2021.

”Fantomas!”

”Kuinka sanoitte?”

”Sanoin… Fantomas.”

”Mitä se merkitsee?”

”Ei mitään… mutta kuitenkin kaikkea.”

”No mitä ihmettä se on?”

”Se ei ole kukaan, mutta sittenkin joku.”

”Mitä se ’joku’ sitten tekee?”

”Peloittaa!”

    - Pierre Souvestre & Marcel Allain: Fantomas.

Varmin tapa vaieta ei ole suunsa kiinni pitäminen, vaan puhuminen.

    - Kierkegaard

Jokainen on itselleen paljon tärkeämpi kuin valtiolle. Toiseksi mikään ei takaa, että valtiovalta toimii hyvää tarkoittavalla tavalla.

    - Ruurik Holm: Yksilönvapaus - tulevaisuuden hyvinvointivaltion peruskivi.

Jankutan. Olen olemassa.

    Puhun vapaudesta. Toistan itseäni. Muita lainaten.

    Vapauden aave kummittelee Euroopassa.

    Siitä ei puhuta. Ehkä ei uskalleta.

    Kollektiiviset kokemukset ja tunteet jyräävät yksilöllisen kokemuksen. Tänään pitää ajatella samalla tavalla kuin naapuri ajattelee. Jos naapuri uhoaa, että koska hänelle riittää sukset liikkumiseen, minullekin niiden pitää riittää, vaikka inhoaisin hiihtämistä. Naapuri pitää omaa kokemustaan parempana kuin muiden kokemusta. 

    Tänään omat nautinnot ja tykkäämiset tulee pistää komeron perälle. Pimeässä niitä ei näe kukaan. Ovat turvassa. Eivät kulu.

    Vapautumisen ja vapauden historia on lyhyt. Entä tulevaisuus?

Minusta tuntuu.

    Miksipä ei tuntuisi.

    Itse asiassa ilmoitan kyllästyneeni joka puolelta vyöryvään manipulaatioon, jolla minustakin yritetään tehdä ”parempi” ihminen. Sellainen joka tottelee ja nöyrtyy. Luopuu itsestään ollakseen kunnon kansalainen.

    Kaikki elämänalueet ovat hyvää tarkoittavan manipulaation kohteena. Sinun pitää syödä niin kuin sinulle sanotaan. Et saa pukeutua mielihalujesi mukaan. Uuden takin ostaminen on moraalitonta. Liikkumisellasi pitää olla jokin ”hyväksytty” tarve. Vain välttämätön sallitaan. Jos syöt lihaa, sinun pitää myöntää syntisyytesi. Jos lennät lentokoneella, muista että se on viimeinen kerta kun tuhoat ilmakehää. Viihderomaaneja saat lukea, kunhan ne kertovat oikeasta tavasta elää. Sellaisesta mitä et itse harrasta. Taidekin olkoon vähäpäästöistä. Siis mitätöntä. Ole myös tarkkana millaisia sanoja käytät: vääristä sanoista tilisi lopetetaan ja nimesi raapustetaan mustalle listalle. Henkisiä jalkapuita rakennetaan virtuaalitoreille ja digitaaliselle kirkonmäelle.

    Luetteloa voi jatkaa loputtomiin.

    Pelottavinta on, että kollektiivisen kokemuksen manipulaatio tulee kaikkialta: lehtien pääkirjoituksista, kolumnistien sormen heristelyistä, vierailevien pakinoitsijoiden uhkailuista, somekeskusteluista, valtion virkamiesten "salaisista" suunnitelmista rankaista liikkumista, syömistä ja pukeutumista ja älymystön kellokkaiden tiukista puheenvuoroista kohdistuen kaikenlaiseen rahvaan harjoittamaan pahaan.

    Liioittelenko?

    Totta hemmetissä.

Giganttinen ironia on tässä: koskaan aikaisemmin ihminen ei ole voinut kokea niin kattavasti sekä henkistä että taloudellista vapaudentunnetta kuin tänään (länsimaissa) voi kokea, mutta samaan aikaan yksilöille yritetään räätälöidä uudessa uljaassa yhteiskunnassa vain yhden hyväksytyn ihmismallin mittapukua. Nyt yhden koon mittapukua sovitetaan lempeästi, suostutellen. Totalitaarisissa valtioissa - kuten Hitlerin Saksassa ja Stalinin Neuvostoliitossa - yksilö kiellettiin näkyvällä ja kaikkialle ulottuvalla väkivallalla.

    Meidän historiamme on vapautumisen historia.

    ”Sosialidemokraattinen puolue Suomessa pyrkii samoin kuin sosialidemokraattiset puolueet muissakin maissa vapauttamaan koko kansaa taloudellisen riippuvaisuuden, valtiollisen alaikäisyyden ja henkisen holhuunalaisuuden kahleista”, aloittivat sosialidemokraatit Forssassa v. 1903 edistyksellisen ohjelmansa perustelun.

    Oletteko viime aikoina kuulleet demareiden ja ylipäänsä minkään puolueen johtoväen puhuvan vapaudesta? Siitä että se on tärkein perusoikeus.

    Minä en ole.

    Sitäkin enemmän puhutaan tasa-arvosta ja eriarvoisuudesta (ja kestävästä kehityksestä, joka lähtökohtaisesti eriarvoistaa, hah), ikään kuin niihin ei sisältyisi vapautumisen idea. Samalla kun marginaaliryhmien oikeuksia lisätään (mikä on tietysti oikein) suuren enemmistön oikeuksista puhutaan vähemmän tai ei lainkaan. Poliittisessa keskustelussa riittää todeta, että enemmistö rahoittaa hyvinvointivaltion talouden ja luopuu, jos tarvis on, yksilöllisen kokemuksen vaatimuksesta. Ääneen tuota ei tarvitse edes sanoa: kuuliainen enemmistö alistuu käskemättä.

    Mutta voiko yhteiskunta toimia ilman yksilön vapautta? Onko mitään konkreettista enemmistöä edes olemassa?

    ”Jos joku riistää teiltä leivän”, sanoi Albert Camus keväällä 1953 puhuessaan eräässä työnvälitystoimistossa, ”hän samalla tuhoaa vapautenne. Mutta jos joku riistää teiltä vapauden, niin uskokaa pois, teidän leipännekin on vaarassa, sillä se ei enää ole riippuvainen teistä ja teidän taistelustanne, vaan jonkun isännän mielivallasta. Kurjuus kasvaa sitä mukaa, kun vapaus joutuu perääntymään maailmassa, ja päinvastoin.”

Kyösti Salovaara, 2021.

Olen… en ole … tai sittenkin... kuinka vaan!

    Nauran salaa. Nurkan takana. Piilossa.

    Niinpä ilahduin, kun Jussi Ahlroth julkaisi viime launtaina Helsingin Sanomissa esseen ihmiskuvan kaventamisesta, siitä että vallitseva, ”virallinen”, hyväksyttävä käsitys yksilöstä ei kaikesta liberaalipuheesta huolimatta näytä hyväksyvän ihmisten erilaisuutta eikä erilaisten yksilöllisten kokemusten yhdenvertaista autenttisuutta.

    Ahlrothin lauantaiesseen otsikko kuului: Kun ihmiskuva kapenee, yhä harvempi kuuluu joukkoon.

    Esseen ideana oli (kaiketi) kapinoida vallitsevaa biologista, ”luonnotieteellistä” ihmiskuvaa vastaan, koska tuollainen ihmiskuva ei oikeastaan salli yksilöllisen kokemuksen mahdollisuutta.

    ”Samaan aikaan kun ihmisenä olemisen vaihtoehtoja on yhä enemmän, suuri osa ihmisenä olemisen kokemuksista rajautuu kapenevan virallisen määritelmän ulkopuolelle”, Ahlroth kirjoitti. ”Ne luokitellaan pahimmillaan merkityksettömiksi tai epätosiksi, luvattomiksi. Ihmiset, jotka huomaavat olevansa rajojen ulkopuolella tai eivät koe heille rajojen sisällä osoitettua paikkaa merkitykselliseksi, muuttuvat eräänlaisiksi kokemuksen kerettiläisiksi.”

    Vain taiteilijat ja jotkut merkkihenkilöt (kuten huippu-urheilijat) saavat korostaa omia poikkeuksellisia kokemuksiaan. Meiltä muilta ne ”kielletään” tai ainakin niitä vähätellään. Taiteilija saa olla outo otus, minä en.

    Ja kuitenkin, niin kuin myös tiede myöntää, kukaan meistä ei pysty arvioimaan naapurimme kokemusten aitoutta, koskivatpa ne syömistä, liikkumista tai vaikkapa taiteesta ja jopa viihteestä nauttimista. Me tunnemme vain itsemme ja huonosti senkin.

    Ahlroth ehdottaa, että hyväksyisimme ajatuksen, että jokainen meistä on ”poikkeus”. Siksi jokaisen kokemukset ovat yhtä hyviä. Kun jokainen ihminen hyväksytään poikkeukseksi, paine vaatia yhdenmukaisuutta ja samankaltaista arvomaailmaa vähenee. Tämä olisi hyvänlaatuista liberalismia, Ahlroth sanoo.

    ”Kun kokemukselle asetetaan rajoja, helposti aletaan tulkita toisia ihmisiä ja heidän motiivejaan. Erilainen maailmankuva ei kuitenkaan ole toiselta pois, eikä niiden tarvitse kilpailla.”

    Jokainen voi (saa) olla outo, Ahlroth korostaa. Olennaista on, ettei selitä toisen  kokemusta pois. ”Se on vaikeaa. Se edellyttää moninaisuuden, todellisen, pelottavan avaran moninaisuuden hyväksymistä. Silloin jokainen voi olla oman kokemuksensa taiteilija. Ja silti ottaa kaikki rokotukset.”

Suvaitsevaisuudesta, muiden ihmisten mielipiteiden kunnioittamisesta, erilaisuuden hyväksymisestä puhutaan valtavasti.

    Mutta kuinka moni nuo hyveet hyväksyy aidosti ja nöyrästi?

    Vapauden valitseminen ei ole helppoa, koska se pitää antaa kaikille, mielipiteistä ja arvoista ja kokemuksien yksilöllisyydestä riippumatta.

    ”Loppujen lopuksi minä valitsen vapauden”, kirjoitti Camus vuonna 1945. ”Vapaus on sitä, että voin puolustaa omista poikkeavia käsityksiä, vieläpä silloinkin, kun niitä esiintyy sellaisessa yhteiskunnassa tai maailmassa jonka hyväksyn. Vapaus on sitä, että voin myöntää vastustajan olevan oikeassa.”

    Helpompi sanoa kuin toteuttaa omassa elämässään. Erilaisten ajatuksien ja kokemuksien pelikentälläkin pitäisi hyväksyä fair play.

    Hienossa ja monisyisessä teoksessaan Kapea käytävä – valtiot, yhteiskunnat ja vapauden kohtalo (Terra Cognita, 2020) Daron Acemoglu ja James A. Robinson kuvaavat yhteiskuntien historian lävitse, kuinka dynaaminen vapauden ”valtakunta” sijaitsee valtion ja yhteiskunnan välissä, hyvin usein vain kapeana käytävänä. Jos valtio on liian vahva, ajaudutaan despoottiseen hallitsemiseen. Vapaus katoaa. Jos taas yhteiskunnassa on liikaa normeja ja ehdottomia tapoja, joita valtio ei pysty lieventämään, silloinkin vapaus puuttuu ja mahdollisuuksien käytävä kapenee, kenties sulkeutuu.

    Valtio syntyi estämään sotia: heimojen, ryhmien, klaanien ja erilaisten porukoiden keskinäistä vihanpitoa ja tappelua. Mutta valtion ei kuulu määritellä mitä yksilö saa ja voi kokea.

    Acemoglun ja Robinsonin mittavan todistusaineiston mukaan yksilöä ei myöskään voi uhrata kollektiiviselle yhteisöllisyydelle, siis sille että naapurit ja naapurien naapurit luovat normijärjestelmän, johon jokaisen pitää alistua. Valtion ja yhteiskunnan väliin jää vapauden käytävä; siinä valtio ja yhteiskunta kilpailevat mutta tekevät myös yhteistyötä. Vapauden käytävä on jatkuvan prosessin ilmentymä, ei staattinen tila. Vapauden käytävässä pitää koko ajan juosta eteenpäin ettei se sulkeudu ja kuihdu pois.

    ”Käytävä on kapea, koska tehtävä ei ole helppo”, Acemoglu ja Robinson tunnustavat teoksensa esipuheessa. ”Miten hillitään valtiota, jolla on valtava byrokratia, vahvat sotavoimat ja vapaus päättää, millainen laki on? Miten varmistetaan, että valtio säilyy kesynä ja hallinnassa, kun siltä vaaditaan yhä enemmän vastuita monimutkaisessa maailmassa? Miten yhteiskunta saadaan toimimaan yhdessä sensijaan, että se kääntyy itseään vastaan ja siitä tulee jakojen riivaama?”

     Testataan edellistä. Koronaviruksen torjumiseksi valtio (täällä ja muualla) on ottanut käsiinsä enemmän valtaa kuin pitkiin aikoihin. Luopuuko se saamastaan, kun pandemia hellittää ja palataan normaaliaikaan? 

    Tätä kannattaa miettiä. Varsinkin nyt kun ylettömän runsas manipulaatio ohjaa ja pakottaa meitä yksilöinä sopeutumaan ulkopuolelta ojennettuun. Pohjoismainen hyvinvointivaltio saattaa olla ja onkin paras mahdollisista valtiomuodoista, mutta ei kannata unohtaa, että sekä valtion että yhteisön ylivaltaa täytyy kahlita, jos yksilölle halutaan antaa vapaa käytävä elää, kokea, olla kekseliäs ja luova persoona. 

    Jos ei haluta, mitä virkaa elämällä on?

Hohhoijaa, Suomi! Kello on jo kuusi.

Kyösti Salovaara, 2021.

Antti Rinne kielen vankina

[arvorikkaat ja arvoköyhät]

Kyösti Salovaara, 2017.
Ihmisen globaali liikkuminen näkyy taivaalla.
Vuonna 2018 kansainvälinen turismi saavutti ennätyksen:
1,4 miljardia ihmistä matkusti lomillaan rajojen yli.

Kaikki kirjoitus kantaa mukanaan kulttuurikoodeja, joiden alaisuudessa se on tuotettu – se on tehty niistä… Roland Barthes kehitti strukturalismiin tärkeän teeman… että olemme kielen vankeja.

      - Damien Lecarpentier

On kuitenkin vaikeaa nähdä, millä perusteella valtiolla olisi oikeus tehdä pakottavia päätöksiä sen suhteen, mikä kullekin yksilölle on parhaaksi, jos yksilö ei tällaista oikeutta ole valtiolle luovuttanut.

    - Ruurik Holm

Tarvitaanko ruudinkeksijä keksimään ruuti?

    Entä voiko kieltä ymmärtää olematta filosofi?

    Semminkin jos kieleen eksyy eikä löydä sanoja takaisin.

    Kaikessa puheessa on tarkoitus. Kunpa sen ymmärtäisi.

    Kieltä penkomalla ei löydä aarteita - merkityksiä kylläkin.

    Merkityksen löytäessään tulee huutaa: hiphei!

    Aika hiljaista.

Poliitikkojen lausuntoja, poliittista puhetta kannattaa tarkkailla. Sillä tavalla maailma paljastuu parhaimmalla ja pahimmilla tavalla.

    Yleensä poliitikko sanoo liian paljon yrittäessään olla sanomatta mitään. Toisinaan hän vaikenee, kun pitäisi olla äänessä. Poliitikon jatkuva päänsärky tulee siitä ettei hän tiedä kenelle puhua: niillekö jotka eivät ymmärrä mitään vai niille jotka tietävät jo muutenkin kaiken.

    Niinpä he yrittävät molempia.

    Viime torstaina pääministeri Antti Rinne yritti liikaa perustellakseen miksi hän osallistuu Pride-kulkueeseen.

    Helsingin Sanomat julkaisi Rinteen lausuman sanasta sanaan: ”On täysin yksiselitteistä, että Suomen perustuslain mukaan ihmiset ovat yhdenvertaisia lain edessä. Ihmisoikeudet kun eivät ole mielipidekysymys eikä toisten ihmisten rakkaus ole keneltäkään pois – varsinkaan poliitikoilta.”

    Virke kuulostaa hienolta ja humaanilta.

    Siinä on yksi valitettava virhe. Se romuttaa ajatuksen perustelun. Se myös johtaa vaaralliseen johtopäätökseen: perusoikeuksista ei voi eikä saa olla eri mieltä. Valtio ”tietää” yksilöä paremmin miten pitää ja saa ajatella.

    Rinne väittää – ehkä tahtomattaan, ehkä huolimattomuuttaan mutta kenties aivan tarkoituksella – että ihmisoikeuksien ja perusoikeuksien pohjana on jokin kulttuurin ja ihmisten keskinäisen toiminnan ulkopuolinen ”totuus”; että perusoikeudet eivät perustu ihmisen väliseen sopimukseen ja yhteiseen, hyväksyttyyn mielipiteeseen siitä, mikä on yhteisölle ja yksilölle sopivaa ja tarkoituksenmukaista.

    Tosiasiassa perusoikeudet ovat perimmiltään universaali mielipide, eivät universaali luonnontieteellinen tosiasia, jakamaton totuus semmoisenaan.

Antti Rinteen haksahduksen ymmärtää. Hän puhuu asiasta, joka on helppo hyväksyä; siitä kannattaa olla samaa mieltä, vaikka Rinne väittääkin ettei kysymys ole mielipiteestä eikä siitä näin ollen edes saisi olla eri mieltä.

    Mutta todellisuuden latistaminen pakonomaisiksi lauseiksi huolestuttaa. Mitä poliitikot edellä, sitä poliisit perässä.

    Yksilöillä on Suomessa ja kaikissa yhteiskunnissa – myös niissä joissa ei allekirjoiteta länsimaisen, kreikkalais-juutalais-kristillisen kulttuuripiirin hahmottelemia perusarvoja – erilaisia mieltymyksiä ja ikiomia arvosfäärejä, preferenssejä. Poliitikko ajattelee, että kaikki ihmiset pitävät samanlaisista mieltymyksistä ja että ihanneyhteiskunnassa kaikkien yhteiset ja yhteisesti toteutettavat

Kyösti Salovaara, 2018.
Urbaanin liikkumisen
romanttinen muisto. Ratikka
Lissabonissa.

preferenssit ohjaavat yhteiskunnan toimintaa.

    Mutta ”koska yksilöiden preferenssit ovat erilaisia ja usein keskenään ristiriitaisia, kaikkien yksilöiden kaikkien toiveiden edistäminen on mahdotonta”. (Ruurik Holm: Yksilönvapaus.)

    Pitääkö perusoikeuksissa sitten luetella kaikkien ihmisten kaikki toiveet ja keinot jollakin tasolla niiden toteuttamiseen?

    Jotakin sellaista perusoikeuksilla tavoitellaan – otsikkotasolla.

    Kun perusoikeuksien ja ihmisoikeuksien luetteloa selaa (vaikkapa Wikipediasta) huomaa heti, että niiden toteuttaminen arkipäivässä aiheuttaa ristiriitoja; että ne eivät keskenään ole välttämättä johdonmukaisia, ristiriidattomia. Vielä paremmin huomaa, kuinka ylhäältä ”ongelmia” lähestytään. Jos jokaisen perusoikeuden kohdalle kirjoitetaan mitä se tarkoittaa, kirjoituksesta tulee loputtoman pitkä ja sellainen kirjoitus törmää erilaisten mielipiteiden yhteensovittamisen tuskaan, jopa mahdottomuuteen.

    Mitä esimerkiksi tarkoittaa ”oikeus kehitykseen”? Onko kysymys kollektiivin vai yksilön kehittymisestä? Ja jos on kysymys yksilöstä, onko samanlainen oikeus kehittyä keihäänheittäjänä kuin pikaruokapaikan kokkina? Ja edelleen, jos on molempia, mitä se lopulta tarkoittaa? Kuinka pitkälle pitää heittää kehittyäkseen?

Sekä ihmisoikeuksissa että Suomen perustuslaissa yksilölle pyritään takaamaan liikkumisen vapaus.

    Jos liikkumisen vapaus on perusoikeus, joka siis Antti Rinteen mielestä ei ole mielipidekysymys, miten on mahdollista, että Rinteen hallitus aikoo enemmän tai vähemmän rajoittaa kansalaisten liikkumisen vapautta?

Kyösti Salovaara, 2017.
Luotijuna Nîmesin asemalla -
matkalla Pariisista Barcelonaan.

    Eikö hallitus päinvastoin toimillaan – kieltäessään (ehkä) tietynlaiset autot, vaikeuttaessaan (ehkä) lentoliikennettä, rajoittaessaan (ehkä) tietynlaista liikkumista ruuhka-aikana ja pakottaessaan (ehkä) kansalaiset liikkumaan hallituksen hyväksymillä kulkuvälineillä – todista että liikkumisen vapaudesta voidaan olla monta mieltä, ja että se (liikkumisen vapaus) on loppujen lopuksi pelkkä mielipide, eikä ulkoapäin annettu tai yhteiskuntien universaalista hahmosta syntynyt ”totuus”, joka aina ja kaikkialla ymmärretään samalla, yksikäsitteisellä tavalla.

    Nykyään julistetaan melkein hysteerisesti, että liikkuminen on pahasta sellaisenaan, melkein perkeleestä kotoisin. Hysterian alle peittyy se tosiasia, että sekä yksilöiden että yhteisöjen, sekä tavaroiden että tiedon, sekä rahan että kulttuuristen taitojen liikkumisen vapaus on kenties tärkein tekijä hyvinvointivaltioiden syntymiseen ja elinvoimaan.

    Ruurik Holm miettii kirjassaan yksilönvapautta suhteessa hyvinvointivaltioon. Perusoikeudet ovat keskeinen osa tuollaista valtiota. Mutta miten niihin suhtautuu yksilönvapaus aidossa mielessä. Onko yksilö vapaa ilmaistessaan mitä hän haluaa vai onko yksilönvapaus sellaista mitä hänen kuvitellaan voivan haluta? ”Jos yksilö ei halua mitään tai haluaa vähän, hän ei silti välttämättä ole erityisen vapaa.” Jos orja kertoo olevansa tyytyväinen asemaansa, siitä ei seuraa että hän on vapaa yksilö. Vapaus on enemmän kuin pelkkä tunnetila.

    ”On… lähtökohtaisesti ongelmallista, jos valtiovalta edistää hyvinvointia muulla tavoin kuin edistämällä ihmisten preferenssien toteutumista”, Holm kirjoittaa. Ei ole periaatteellisesti ongelmallista, jos valtiovalta toimii ihmisten elämän asiantuntijapalveluna. ”Sen sijaan on ongelmallista, jos valtio puuttuu ihmisten valintoihin.”

    No, Antti Rinne ja hallitus tietysti sanovat, että hän ja he tietävät kansalaisia paremmin miten liikkumisen vapautta tai sen puutetta pitää hoitaa. Rinteen mielestä perusoikeus liikkua onkin mielipidekysymys, jota voi säädellä suhdanteiden mukaan. 

Entäpä sitten velvollisuudet? Onko yksilöllä perusoikeuksien kääntöpuolena velvollisuuksia perusoikeuksien ilmaisemassa sfäärissä.

    Oikeus työhön! Oikeus liikkua vapaasti!

    Velvollisuus työhön? Velvollisuus liikkua työn perässä?

    Oikeudet kuulostavat hienolta. Velvollisuudet alkavat ahdistaa.

    Kajaanissa raitiovaunutehtaalla on jatkuvasti puutetta ammattitaitoisista hitsaajista. Helsingissä on toistuvasti työttömänä ammattitaitoisia hitsaajia.

    Ihmisellä on oikeus työhön, mutta jos mahdollinen työpaikka on Kajaanissa, pitääkö helsinkiläisen hitsaajan luopua oikeudesta pysyä paikallaan (jos hän ei muuten haluaisi liikkua) ja alistua liikkumisen pakkoon hintana siitä, että hänellä on oikeus työhön?

    En osaa sanoa. Tästä voi esittää monenlaisia mielipiteitä. Perusoikeuksista käsin yhtä ehdotonta soveltamistapaa ei voi johtaa.

    Kysymys on mielipiteistä ja monenlaisista arvoista, jotka nekin ovat tavallaan mielipiteitä.

    Tuore ulkoministeri ”julisti” rauhalliseen tapaansa, että edellisen hallituksen ulkopolitiikasta poiketen uuden hallituksen toiminnassa arvoilla on näkyvä osuus.

    Mistä ja kenen arvoista Pekka Haavisto puhui? Sijaitsevatko arvotkin mielipiteen toisella puolella – sielläkö ehdoton totuus?

    Edellisen hallituksen ulkoministerillä oli tietyissä asioissa paljon kulmikkaammat arvot kuin Haavistolla. Timo Soinia ei voikaan sanoa ”arvottomaksi”  (arvoköyhäksi) persoonaksi vaan päinvastoin hyvin "arvolliseksi" (arvorikkaaksi), ja kuitenkin Haavisto kuulostaa kuin sanoisi ettei Soinilla ole arvoja. Haavisto ei kehtaa väittää, että koska vain hänellä on arvoja, toisin kuin Soinilla, niin siksi hänen ”arvonsa” ovat ”parempia”  tai "oikeampia" kuin Soinin arvot - ja kuitenkin Haavisto on sitä mieltä että niin on.

    Poliittisessa puheessa kansalaiset ja poliittiset toimijat jaotellaan ”arvollisiin” ja ”arvottomiin”, koska jokainen puhuja on kielensä vanki.

Kyösti Salovaara, 2015.
Autolla pääsee  menneisyyden kummallisiin paikkoihin.
La Calahorran rautatieasema, jota Sergio Leone käytti
elokuvissaan Huuliharppukostaja ja Hyvät, pahat ja rumat.

Ruurik Holm: Yksilönvapaus – tulevaisuuden hyvinvointivaltion peruskivi. Into, 2017.

Damien Lecarpentier: Johdanto: Strukturalismista pragmatismiin. Teoksessa 1900-luvun ranskalainen yhteiskuntateoria. Toim. Miikka Pyykkönen & Ilkka Kauppinen. Gaudeamus, 2015.