[mustavalkoisia
värejä]
|
Kyösti Salovaara, 2018. |
Kaksi
elämänalun tehtävää: Supista piiriäsi yhä ahtaammaksi ja käy
yhä uudelleen tarkastamassa, ettet vain piileskele jossakin piirisi
ulkopuolella.
-
Franz Kafka
Kysymys voi
olla vain näin: joko porvarillinen tahi sosialistinen ideologia.
Keskitietä tässä ei ole – sillä mitään ”kolmatta”
ideologiaa ei ihmiskunta ole kehittänyt, eikä luokkavastakohtien
repimässä yhteiskunnassa yleensä voi koskaan ollakaan mitään
luokatonta tai luokkien yläpuolella olevaa ideologiaa. Siksi
kaikkinainen sosialistisen ideologian väheksyminen, kaikkinainen
loittoneminen siitä merkitsee samalla porvarillisen ideologian
voimistumista.
-
V. I. Lenin
Ihminen taipuu pieneen
tavoitellessaan suurta.
Kevät pakenee, räntää
sataa. Niin myös tulevaisuus - se ei ole koskaan tässä.
Tällaisena päivänä kaksi
miestä juttelee eräässä kadunkulmassa. Toisella on pidempi parta
kuin toisella hiukset. Toinen on toista pidempi. Molemmilla miehillä
on yhä talvitakki yllään. Tuuli puhaltaa kadun pinnasta nousevia
pölypilviä heidän silmiinsä.
Eräässä kaupungissa, erään
kadun kulmassa, eräässä maassa ja maanosassa eräällä
maapallolla kaksi miestä juttelee. Annamin punaisesta papukaijasta
ei vielä sanota mitään.
Mutta eihän se noin voi
mennä.
Eräässä kaupungissa… ei
se niin mene vaan: tietyssä kaupungissa tietyssä kadunkulmassa
tietyssä maanosassa tällä planeetalla… juttelevat hiekkapölyn
keskellä kevättä odottaessaan.
Kaksi miestä ja me muut.
Historia on keskeneräinen ja kertakäyttöinen apparaatti. Se on kuin yhä uudestaan pyörivä pyörä, jonka jälkiä seuraamalla
päätyy takaisin. Historia toistaa itseään toistamatta itseään.
Se näyttää tutulta ollessaan vieras. Se tuntuu vieraalta ollessaan
tuttu – ainakin hyvänpäivän tuttu.
Itse asiassa historia on
spiraali.
Mutta sulkeutuuko se vai
avautuuko, sitä en tiedä etkä sinä.
Vanhoja kirjoja lukiessa näkee
uutta. Siis uusia asioita, ajatuksia, kuvitelmia, toiveita ja
pelkoja. Kannattaako uusia kirjoja lukea, jos niistä näkee vain
vanhoja asioita, ajatuksia, kuvitelmia, toiveita ja pelkoja?
Verbi oli valittu väärin. Ei
kai kukaan näe ajatuksiaan eikä uskomuksiaan eikä pelkojaan tai toiveitaan.
Unta kyllä nähdään.
Asia on mustavalkoinen.
Uusi puritanismi valtaa
keskustelulta alaa, ottaa tilan.
Tästä ei tietenkään voi
olla varma. Tyhjänpäiväistä puhetta on niin paljon ettei sitä
kuule. Kaikkialla, mediassa ja sen liepeillä. Mutta en minäkään
ole kaikkialla kaikkea kuuntelemassa. Joten… voi vain arvailla.
Liittyykö puritaanisuus
asioihin vai sukupolviin? Ovatko muutoksen vaatijat aina nuoria ja
ehdottomia? Puritaaneja? Pystyykö maailmaa muuttamaan vain, jos pistää toisen silmänsä kiinni ja korvalaput? Kun juoksee
avantgardessa ei jää perään, mutta perästä katsoen ei oikein
tiedä minne päin juostaan.
Vieraillessaan vuonna 1936
Natsi-Saksassa kosmopoliittina itseään pitävä 33-vuotias Olavi
Paavolainen tyrmistyi nuoruuden palvontaa ja nuorien karua kohtelua.
”Vain nuorten on ohjattava
nuoria”, kirjoitti Baldur von Schirach motoksi natsien
nuorisoliikkeelle Hitler-Jugendille. Kun Paavolainen kyseli
saksalaisilta moisen kasvatuksen perään, hänelle perusteltiin,
että ”nuorisoa voi johtaa vain nuoriso, sillä nuoruus on
kriitillisempi kuin mikään muu ikäkausi”.
Karuilla leireillä
Hitler-Jugendin jokainen poika opetettiin tajuamaan, että yksikseen
ja yksilönä hän ei merkinnyt mitään, mutta oli yhteisössä mitä
tärkein tekijä. Hitler-Jugendin ”koti-illoissa” istutettiin
”nuorisoon uusi historiannäkemys ja rotutietoisuus”, Paavolainen
kirjoittaa, ”niissä he oppivat nuo lukemattomattomat
taistelulaulut, joiden ylen yksinkertaistetulla, kuria, uskoa ja
taisteluhalua ihannoivalla sisällyksellä luotiin terveellinen
vastapaino ’intellektualismin’ myrkynkylvölle. Retkeilyjen,
leirielämän ja koti-iltojen avulla luotiin kansallissosialistinen
nuoriso, joka ei ajatellut, mutta ’uskoi, totteli ja taisteli’…
Se oppi sytyttämään kirjarovioita ja saattoi allekirjoittaa
Dwingerin lauseen: ’Miten ihanaa onkaan silloin, kun vain yö ja
pakkanen ja kuolema ympäröivät ihmistä!’ tai osoittamaan
suosiota Johstin kuuluisalle Schlageter-repliikille: ’Kun kuulen
sanan kulttuuri, otan varmistimen auki revolveristani!’.”
(Paavolainen: Kolmannen valtakunnan vieraana, 1936.)
Spiraalin kierteitä: Lenin… Hitler… Pol-Pot...
Provosoin, olen olemassa!
Ei, nykyään satiiri,
sarkasmit ja ironia on kiellettyä tai ainakin epätoivottua. Ihmiset
eivät ymmärrä sellaista, suuttuvat. Ei saa suuttua, vihastua eikä
punastua.
Otetaanpa V.I. Leninin lainaus.
Muutetaan sanoja. Laitetaan vaikkapa ”sosialistisen” tilalle
”ilmastonmuutoksen vastustaminen” ja ”porvarillisen” tilalle
”kulutusyhteiskunta”, ja saadaan järkevältä kuulostava
taistelukehoitus. Pitää olla mustavalkoinen, kolmatta tietä ei
ole. Keskellä ei mitään. On vain binaarinen todellisuus.
Historian spiraali kiertyy
huimaa vauhtia, olen minäkin taistelulauluni kuunnellut ja niistä
voimaantunut… tullakseni pois.
Mutta riittääkö edistyksen
tekemiseen sanojen vaihtaminen? Vaihtoehtoinen tulevaisuus: entisen museointi.
Ja onko niin, että vain
muutama kirjoittaja, tyyliin Jyrki Lehtola ja Timo Haapala
Ilta-Sanomissa, harjoittaa enää satiriiria ja uskaltaa
laatumediassa provosoida kulttuuriväkeä (Lehtola) tai poliitikkoja
(Haapala)?
Yhtä pudotusta koko
kulttuuri-politiikka, niinkö?
|
Kyösti Salovaara, 2021. |
Vakavasti.
”Professorin
kirja paljastaa vasemmistoradikaalien likaiset temput”, kirjoitti
Helsingin Sanomat pääkirjoituksessaan muutama päivä sitten.
Aiheen lehti sai professori Antti Hassin postuumisti julkaistusta
muistelmateoksesta Hassin paperi, joka ”maalaa surullisen kuvan
Taideteollisen korkeakoulun tapahtumista
vuosina 1971–1983. Hassi pani talteen ja muokkasi kirjaksi
oppilaitoksen sisällä käydyt poliittiset taistelut, jotka on
pitkälle unohdettu oppilaitoksen virallisista historiikeista.”
(HS,
3.4.2021.)
Taideteollisessa
korkeakoulussa Moskova-mielisten kommunistien järjestö TAOS
(taideaineita opiskelevat sosialistit) yritti joukkovoimalla,
painostuksella ja uhkauksilla vaikuttaa opetuksen sisältöön ja
opettajiin.
Helsingin
Sanomat kertoo Hassin paperiin
nojaten,
kuinka ”oppilaat
etsivät
tarkalla silmällä oppikirjoista ja luennoista poikkeamia
yya-politiikan virallisesta liturgiasta. Kun sellaisia havaittiin,
professori voitiin ilmiantaa neuvostovastaiseksi esimerkiksi
Soihtu-lehdessä tai Tiedonantajassa. Se ei ollut vaaraton syytös
1970-luvun suomettuneessa ilmapiirissä.”
Taistolaisuutta (suomalaisten nuorkommunistien uusstalinismia) ja melkein koko poliittisen järjestelmän ”suomettumista”
1970-luvulla on kaiketi käsitelty lähihistorian kirjoituksessa aika pinnallisesti. Pelottavaa lienee, että kaikki näyttää toistuvan,
toki erilaisia sanoja ja temppuja käyttäen. Historia ei toista
sellaisenaan itseään, koska se kulkee spiraalin kierteellä.
Mutta
aina syntyy uusia itseään avantgardena pitäviä ”militantteja”
vähemmistöryhmiä,
joiden tavoite on ohjailla massat ”oikealle tielle”, oikeaan
”uskoon”. Käänteinen avantgarde pyrkii menneisyyteen: sekin on tien päässä.
Oikean
tien etsimisessä ei tietenkään ole mitään pahaa. Onhan sitä
loputtomasti etsittävä.
Ongelma
syntyy puritanismista.
Vain samaa mieltä oleva kelpaa joukon jatkoksi. Muita paheksutaan,
uhkaillaan, syrjitään. Jos
et ole meidän puolella, olet meitä vastaan.
”Tälläkin
kertaa kuohut ovat suurimpia taidealoilla, esimerkiksi
Teatterikorkeakoulussa”, Hesari
kirjoitti nykyhetken
uusvanhoista
puritaaneista pääkirjoituksessaan.
”Syitä siihen voi pohtia. Tieteellä on lähtökohtaisesti sovitut
kriteerit arvioida eri väitteiden totuusarvoa. Ne antavat raamit
myös erilaisten ajatustapojen ja sukupolvien väliselle kilpailulle.
Mitä kauemmas tieteen ytimestä edetään yhteiskunnallisille,
humanistisille ja lopulta taiteellisille aloille, sitä vähemmän
akateemisessa kilpailussa on empiriaa ja sitä enemmän ideologiaa.
Yliopistoväen kannalta raskainta on, kun erimielisyyksistä tulee
moraalisia ja henkilökohtaisia. Silloin vastapuolella oleva ihminen
ei ainoastaan ajattele eri tavalla, hän on myös moraalisesti
arveluttava henkilö.”
Lieventäisivätkö
vanhat viisaudet puritanismin
kiristävää
vannetta
pään ympärillä? Uskooko kukaan entisaikojen kirjoituksia?
Jokaisella
ajalla on saarnaajansa ja Shvejkinsä: pappi ja narri, totinen
torvensoittaja ja piruileva
satiirikko.
”On
paljon ihmisiä, jotka kuuntelevat saarnaa samalla tavoin kuin
iltamessua”, kirjoitti Blaise Pascal (1623-1662)
eräässä
mietteessään. ”Kun tahtoo antaa hyödyllisen ojennuksen ja
osoittaa toiselle, että hän on erehtynyt, täytyy ottaa huomioon,
miltä puolelta hän asiaa katsoo, sillä omalta kannaltaan hän
tavallisesti on oikeassa. Tämä totuus on hänelle myönnettävä,
mutta samalla on osoitettava, missä kohden hän on väärässä. Hän
tyytyy siihen, sillä hän huomaa, että hän ei erehtynyt, ei vain
tullut katsoneeksi asiaa kaikilta puolilta. Kukaan ei pahastu siitä,
ettei näe kaikkea, mutta kukaan
ei tahdo myöntää erehtyneensä; tämä johtuu ehkä siitä, että
ihminen luonnostaan ei pysty näkemään kaikkea, ja siitä, ettei
hän tietenkään voi erehtyä sen puolen suhteen, jota hän
katselee, koska aistihavainnot aina ovat oikeita... Yleensä ihminen vakuuttuu paremmin omien keksimiensä syiden perusteella kuin sellaisten, joita on johtunut toisten mieleen. (Pascal: Mietteitä.
Suomennos vuodelta 1952.)
Tuo kuulostaa modernilta
ihmissuhdeoppaan
idealta
”näin tulet toimeen naapurisi kanssa”, mutta onko Pascalin
ajatuksessa myös empiirisen havainnon, tiedon ja tietämisen pointti?
Havaitsemme vain sen minkä itse havaitsemme!
Mutta
kiertäköön
historian opetuksien spiraali vielä kauemmaksi.
Kiinalainen
Po Chuï (772-846) kirjoitti runon Punaisesta papukaijasta.
Kenties tarinamme miehet
tietyn kaupungin tietyssä kadunkulmassa katupölyn piinaamina puhuivat
papukaijasta
ja miettivät
sen tarkoitusta, sitä että kuinka ikuista Po Chuï ilmaisi
kirjoittaessaan Pertti
Niemisen suomentamana näin:
Sain
lahjaksi Annamista punaisen papukaijan:
se
hohti kuin persikka ja puhui kuin ihminen.
Sille
kävi niin kuin lahjakkaille miehille käy:
milloin
mahtavat häkin säleet sillekään avautua?
|
Kyösti Salovaara, 2018 |