3 amerikkalaista kirjailijaa - Roth

[Anatomian oppitunti]

Kyösti Salovaara, 2021.
Harrastelijakirjoittajan "oma huone".
Virginia Woolf vaati naistaiteilijoille omaa huonetta
vuonna 1929 kirjoittamassaan esseessä.
Minä ihmettelin 1980-luvulla, että kuinka monella
suomalaisella työliskirjailijalle edelleenkään on oma huone,
sukupuolesta riippumatta.

Myöhempien aikojen lukijat, jotka pääsevät perehtymään Philip Rothin kaltaisen, yksityisyyttään tiukasti varjelevan kirjailijan salaisuksiin, voivat kivuttomasti varmistaa, oliko taiteilijalla kenties painaviakin syitä omaelämäkerrallisen aineiston vieraannuttamiseen. Noita samoja lukijoita on melkein pakko kadehtia niistä ulkokirjallisista tiedoista joita uutterat elämäkerturit luultavasti saavat kaivettua esiin: kuinka jännittävää olisi jo nyt tutustua siihen mitä Philip Rothin – tai Saul Bellowin tai Norman Mailerin – teosten naisten mahdolliset esikuvat ajattelevat romaanien haavoittuneista rakkaussuhteista. Semmoiset näkökulmat ehkä korjaisivat mieskirjailijoiden karkeimpia ”epäoikeudenmukaisuuksia”: ainakin romaanien hirviömäisimmät naiset saisivat koston mahdollisuuden.

- Matti Salo vuonna 1978 Philip Rothin romaanin Intohimon professori suomalaisen laitoksen esipuheessa.

Oi niin, Mailer ajatteli kauppakadun vilahdellessa bussin ikkunan ohi kovemmalla vauhdilla kuin hevosen rivakka ravi, niin, siunattu olkoon Fitzgerald selkeän säkeensä vuoksi – ja miksi tuo pitkä, pimeä yö, niin miksi tosiaan, loppujen lopuksi? ja Wolfe oli kuollut liian varhain ja Hemingway oli itsemurhaaja – kuinka paljon syyllisyyden tunnetta kantoikaan hyvä kirjailija harteillaan – se kävi yhä pahemmaksi. Tiedonvälityksen voiman kasvaessa vastuu kansakunnan kasvattamisesta huuhteli jalkoja, uuden vastuun uusi tulva-aalto, ja ihminenhän on loppujen lopuksi ryhtynyt kirjailijaksi löytääkseen suojaisen paikan, jossa olisi turvassa – vastuu kuului mahtipontisille ja virkamiehille; kirjailijat olivat syntyneet löytämään iloa. Perustelu oli vanha ja hän oli kyllästynyt siihen – hän oli kerran kirjoittanut hyvän esseen siitä, ettei yhdenkään huomattavan amerikkalaisen kirjailijan ollut onnistunut kirjoittaa ainoatakaan huomattavaa romaania, joka olisi tavoittanut myyntimenestysten listan ohi sen huomattavan osan amerikkalaista yleisöä, joka oli Hollywoodin, TV:n ja Timen aivopesemää.

- Norman Mailer vuonna 1968 Norman Mailerista Norman Mailerin dokumenttiromaanissa Yön armeijat.

Suomalaisen lukijan silmin Updike sijoittuu sellaiseen seuraan kuin Salinger, Bellow, Styron, Malamud, Roth. Monenlaisia mielikuvia herättäviä nimiä. Updike profiloituu ensinnäkin sillä, että hän on epätasainen kirjoittaja. Jänis-trilogiaa vasten katsottuina eräät aikaisemmat paksutkin kirjat näyttävät vähemmän onnistuneilta. Se voi liittyä siihen että, keskittävässä ja konstruoivassa kirjallisuudessa Updike on ruiskuttaja, mahdoton verbalisti, joka pelaa sanojen massalla. Aina se ei ole onnistunut. Jänis-sarjassa massalla on mieli, nyt julkaistava teos Autokauppiaan unelmat valaisee yllättävästi kaksi aikaisempaakin. Nyt käy ilmi, että Updike on kuin onkin moralisti.

- Jukka Kemppinen suomentamansa John Updiken romaanin Autokauppiaan unelmat esipuheessa vuonna 1983.

Ajattelin lepuuttaa aivoja muutaman viikon.

    Ainakin sen suhteen etten ryhdy laajemmin kommentoimaan ajankohtaisia tapahtumia, sitä mitä älypäät ja muut päät laskevat julkiseen keskusteluun.

    Kolmen viikon aikana julkaisen kolme esipuhetta amerikkalaisten kirjailijoiden romaanisuomennoksiin. Philip Roth (1933-2018), Norman Mailer (1923-2007) ja John Updike (1932-2009) olivat keskeisiä kirjailijahahmoja Yhdysvalloissa (vielä) 1980-luvulla. Heidän romaanejaan suomennettiin tuoreeltaan WSOY:n A-sarjassa. Siihen aikaan jokainen A-sarjan suomennos varustettiin suomalaisella esipuheella.

    Ensimmäisen esipuheen Rothin kirjoihin tein 1970-luvun lopulla romaaniin Haamukirjailija, joka aloitti neliosaisen Zuckerman-sarjan. Ennen Haamukirjailijaa olin kirjoittanut esipuheen Raymond Chandlerin romaaniin Syvä uni. Se liittyi Chandler-renessanssiin 1970-luvulla.

    Esipuheet tilasi ja hyväksyi WSOY:n sympaattinen Klaus Taubert.

    En tiedä miltä nuo 1980-luvun romaanit tuntuisivat nyt. En yritä olla jälkiviisastelija. Päinvastoin. Annetaan 1980-luvun puhua omalla, sen hetkisellä äänellään. Niinpä kirjailijoiden ja esipuheiden kirjoittajan ääni kuuluu tuolta vuosien takaa parantelemattomana ja niin aitona kuin äänet voivat vuosien yli kantaa.

    Tekniikasta sen verran, että esipuheet on skannattu suomennoksista ja ohjelmallisesti tuotu tekstinkäsittelyohjelmaan ja siitä nettialustalle. Virheitä voi tietysti olla. En puutu juuri lainkaan WSOY:n käyttämään typografiaan jne, mutta kirjasinlajin muutan verdanaksi.

Kansi: Urpo Huhtanen.

Anatomian oppitunti

Kuinka voi iloita maailmasta, paitsi jos pakenee sen luo?

    Franz Kafka

Henry Jamesin kerrotaan todenneen, että kukaan ei voi selviytyä amerikkalaisesta menestyksestä. James laski leikkiä, tai kenties oli vakavissaan ja laukaisi keskelle maalia, koskapa amerikkalainen kirjallisuuden ja elokuvan historia on täynnään komeita ja traagisia epäonnistumisia. Tällaisessa yhteydessä on tapana mainita Jack London, F. Scott Fitzgerald ja Ernest Hemingway, ei siksi että he olisivat epäonnistuneet taiteilijoina vaan siksi että amerikkalainen menestys tuhosi heidän yksityiselämänsä.

    F. Scott Fitzgerald ajoi elämänsä karille 30-luvun puolivälissä ja ryhtyi silloin analysoimaan varhaista menestystään ja sen seurauksia. Fitzgerald totesi, että ihmisen järki toimii ensiluokkaisesti niin kauan kuin hän pystyy hallitsemaan mielessään kahta vastakkaista ajatusta ja silti toimimaan rationaalisesti. Toivottomassa tilanteessakin tällainen ihminen yrittää muuttaa tilanteensa paremmaksi, toisenlaiseksi. Fitzgerald oli itse ajautunut elämäntilanteeseen, missä kadotti kyvyn toimia, missä viina oli ainoa pakotie toivottomuudesta, pakotie ei-minnekään.

    Mutta menestys synnytti harhakuvitelman, että ihminen pystyy tekemään elämälleen mitä haluaa. »Elämä oli jotakin mitä pystyit muokkaamaan, jos olit riittävän hyvä», Fitzgerald pohti hermoromahduksen jälkeen. Sitä ennen olivat kirjallisuus, maine ja menestys olleet kaikki ja enemmän. »Kirjallisuusmiehenä oleminen tuntui romanttiselta hommalta», Fitzgerald tunnusti v. 1936, »sinusta ei ehkä tulisi koskaan yhtä kuuluisaa kuin filmitähdestä mutta aikaansaannoksesi olisi luultavasti pitkäikäisempi — sinulla ei olisi koskaan vahvan poliittisen tai uskonnollisen vakaumuksen mukanaan tuomaa valtaa, mutta sinulla olisi kosolti enemmän henkilökohtaista riippumattomuutta.»

    Nämä Fitzgeraldin kommentit tulevat mieleen Philip Rothia lukiessa, jos kohta täytyy muistaa, että v. 1933 syntynyttä Rothia ei voi sijoittaa Londonin, Fitzgeraldin tai Hemingwayn kohtalogalleriaan, koska kaikki se mikä tiedetään Rothin yksityiselämästä kertoo rauhallisesta ja mukavasta ja järjestyneestä kirjailijanelämästä kaukana kavalasta ja tuhoavasta maailmasta. Mutta sepitteessään, esimerkiksi käsillä olevassa Zuckerman-trilogian päätösromaanissa, Roth pohtii yhä uudelleen samoja menestymisen ja epäonnistumisen ongelmia, joiden eteen Fitzgerald joutui omassa elämässään. Näkökulma on ehkä toinen, sanoma on Rothin oma, mutta peruskysymys pysyy: mitä amerikkalaiselle kirjailijalle tapahtuu sen jälkeen kun hän on taiteellaan hätkähdyttänyt maansa ja melkein koko maailman?

    Zuckerman-trilogia käsittää romaanit 'Haamukirjailija' (1979), 'Väärin ymmärretty mies' (1981) ja ’Anatomian oppitunti' (1983). Trilogian jälkipuheeksi Roth on sittemmin kirjoittanut pitkähkön novellin 'The Prague Orgy', jossa Zuckerman leimataan kafkamaisten käänteiden jälkeen Kafkan kotikaupungissa sionistien agentiksi. Koska Zuckerman-trilogialla ei ole selvää taiteellista keskipistettä, jotkut arvostelijat ovat valmiita liittämään tähän romaanisarjaan kaksi Rothin varhaisempaa romaania eli ’Miehen muotokuvan' ja 'Intohimon professorin'. Ehkä tällaisellakin näkemyksellä on puolensa ja sellaisinaan nämä viisi romaania kelpaavat mainiosti kirjailijan elämäntyöksi.

    Jos nuori Fitzgerald, ja nuoren Fitzgeraldin sukupolvi, uskoi kirjallisuuteen, myös Roth uskoo ja on uskonut. Ja toisaalta 'Väärin ymmärretty mies' ja 'Anatomian oppitunti' kysyvät toistuvasti miksi lukijat ymmärtävät sepitetyn romaanin väärin. Kun Rothin »sankari» Zuckerman vielä 'Haamukirjailijassa' haaveili kirjallisuudelle omistautumisesta, pakoilee 'Väärin ymmärretyn miehen' Zuckerman Carnovskynsa herättämää kuuluisuutta ja 'Anatomian oppitunnin' Zuckerman on valmis pakenemaan jo kirjallisuutta ja kirjoittamista sellaisenaan. Vaikka Roth on monesti kiistänyt, että Zuckerman olisi Rothin alter ego, jotakin »totta» tässäkin romaanihenkilössä on, jotakin kuviteltavissa olevaa, mahdollista, ja tässä katsannossa Zuckerman on tuollainen Fitzgeraldin luonnehtima persoonallisuus, joka ei enää pysty hallitsemaan kahta vastakkaista asiaa yhdellä kertaa mielessään.

    Väärin ymmärretyssä miehessä' Zuckerman lamautuu menestyksestä, ’Anatomian oppitunnissa' todellinen tai luuloteltu niskasärky suistaa Zuckermanin hirvittävän, ironisen tai itseironisen narsistisen itsesäälin vangiksi. Ja vaikka Zuckermanissa olisi vain tippa kirjailijaa itseään, tämä kirjailijakuva, »taiteilijan omakuva» on farssimaisen ja säälimättömän itseivan reunustama. Voi kysyä, onko kukaan toinen elävä tai kuollut kirjailija kuvannut kirjailijan ja taiteilijan narsismia yhtä kriittisesti ja armottomasti kuin Roth.

    Kuvio on luonnollisesti monimielinen ja monimutkainen. Vaikka ’Portnoyn tauti' tekikin Rothista kuuluisan ja menestyvän, aivan kuten Carnovsky tekee Zuckermanista, Rothin kirjailijanura on ’Portnoyn' jälkeen ollut taiteellisessa mielessä onnistunutta mutta julkisessa mielessä vähemmän näkyvää. Sen sijaan että Roth olisi antanut menestyksen musertaa kirjailijanuransa, niin kuin Zuckermanille käy, hän on ryhtynyt kirjoittamaan siitä, kirjoittamaan kirjoittamisesta ja senkin kirjoittamisesta. Joku voi sanoa tällaistakin suistumista omaan itseen ja omaan ammattiin epäonnistumiseksi ja tuhoutumiseksi.

    Zuckerman-trilogia saa lukijan aprikoimaan myös sitä, kuinka paljon Roth itse asiassa kaipaa 'Portnoyn taudin' tuomaa kohua, sillä sehän osoitti, että romaanilla oli vaikutusta ja merkitystä. Vaikka romaani ymmärrettiin väärin ja vaikka sen sepitteelliset henkilöt samaistettiin kirjailijaan ja kirjailijan perheenjäseniin, romaaniin yhtä kaikki suhtauduttiin vakavasti, se potkaisi ihmisiä päähän tai nivusiin, mutta potku tuntui. Sitä vastoin arvostelijoiden kiittämä Roth on kaukana lukijoistaan. Hän onkin myöntänyt ettei tiedä kuka häntä lukee ja missä häntä luetaan.

    Voi olla että Roth kaipaa alitajuisesti kohun synnyttämää vaikutusvaltaa, mutta hän on myös selvillä tästä kaipuusta, ja yksi Zuckerman-trilogian tarkoituksista on kirjailijan mukaan näyttää, kuinka vähän kirjallisuudella on merkitystä Yhdysvalloissa. Roth on rinnastanut amerikkalaisen »vapauden» eräiden sosialistimaiden tilanteeseen, missä kirjailijan on koko ajan varottava sanomisiaan. Roth pyrkii osoittamaan, että sananvapaudesta on kovin vähän iloa, jos kukaan ei suhtaudu vakavasti siihen mitä sanotaan. Romaanisarjan epilogi 'The Prague Orgy' pyrkii tuomaan esille ironian koko laajuudessaan: siellä missä turvallisuuspoliisi toimii kirjailijoiden »kriitikkona», kirjallisuudella on vielä jotakin viestittävää, sillä on merkitystä. Aivan kuin Rothin luoman todellisuus-sepitteen malliksi antoi Yhdysvaltoihin muuttanut neuvostoliittolainen kirjailija Lev Khalif äskettäin Newsweekille tällaisen lausunnon: »Onko täällä Yhdysvalloissa ketään joka on valmis maksamaan kuukauden palkan kirjasta, vieläpä sillä riskillä että joutuu siitä vankilaan? Me tulimme Yhdysvaltoihin vapauden ja ilmaisuvapauden tähden. Mutta on osoittautunut, että täälläkin on tehtävä kompromisseja. Täytyy kirjoittaa aiheista jotka käyvät kaupaksi. Ensimmäinen kohtaamani kustantaja kehotti minua kirjoittamaan kirjan neuvostoliittolaisista homoseksuaaleista. Minä sanoin että se ei kiinnosta minua — minä pidän naisista. Agenttini sanoi että Kirjoita jotakin viihdyttävää, älä kirjoita keskitysleireistä ja murhenäytelmistä’. Minä sanoin että en kirjoita saippuaoopperaa. Täällä on niin paljon rahvaanomaisuutta. Se on roskaa. Sellaiseen minä en ryhdy miljoonastakaan dollarista. Ja minä olen köyhä. Minä tarvitsen rahaa aika epätoivoisesti. On käynyt selväksi että kukaan ei täällä Yhdysvalloissa tarvitse meitä. Siellä ainakin KGB välitti meistä. En tarkoita että kaipaan KGB:tä. En ole sentään sadomasokisti, mutta sattuu vain olemaan niin että KGB välitti minusta ja täällä minusta ei ole hyötyä kenellekään – ja se vaivaa minua.»

    'Anatomian oppitunnissa' kysytään yhä uudestaan onko taiteilijalla mitään virkaa nykyajassa. Novellissa 'The Prague Orgy' muuan Tšekkoslovakiasta paennut ykkösluokan näyttelijätär myy vaatteita New Yorkissa ja sanoo koruttomasti: »Minä olen iloinen että menestys on ohi. Ja joka tapauksessahan menestys koituu yksilön eikä näyttelemisen hyväksi. Mitä hyvää siinä olisi? Mitä se palvelee? Vain itsekkyyttä. Brežnev on suonut minulle tilaisuuden olla tavallinen ei-kukaan joka käy tavallisessa työssä. Minä myyn asusteita – ja ihmiset tarvitsevat niitä paljon enemmän kuin typerän koskettavia Tšehovnäyttelijöitä.» Zuckermanin asenne kirjoittamiseen on samanlainen. Myös Zuckerman kaipaa tavallista työtä ja jokapäiväistä elämää. Yksin kirjallisuutensa kanssa jäänyt Zuckerman haluaa paeta takaisin maailman tykö, sen maailman jota hänen kirjailijaelämänsä ei ole oikeastaan koskaan tavoittanut.

    Keski-ikää lähestyvä Zuckerman on kaikin tavoin yksin. Hänen vanhempansa ovat kuolleet ja Zuckerman pelkää, että hänen kohuromaaninsa Carnovsky joudutti heidän kuolemaansa. Mutta Zuckerman on myös taiteensa kanssa yksin: aika on vienyt häneltä aiheen, koska juutalaisten problematiikka ei enää 70-luvun maailmassa heijastu newarkilaisten juutalaisisien ja -poikien välisissä suhteissa vaan sotana, jota käydään jossakin kaukana oikeilla aseilla ja kovaan väkivaltaan turvautuen. Zuckerman on yksin subjektiivisuutensa kanssa eikä oikeastaan tiedä mitä sille pitäisi tehdä, mitä hyötyä siitä on. »Vitsinä ei ole se», Zuckerman pohtii, »että kaikesta on tultava kirja. Vaan se, että kaikesta voi tulla kirja. Ja ettei sitä lasketa elämäksi ennen kuin siitä on tullut kirja. Koska Zuckerman on omistanut elämänsä kirjoittamiselle ja jättänyt tavanomaisen elämän elämättä, hänen umpikujansa näyttää lopulliselta, ulospääsytietä ei ole olemassa, ei ainakaan kirjallisuuteen ja taiteeseen: »Jos siirryt pois itsestäsi, et voi olla kirjailija koska juuri henkilökohtainen aines pistää sinut kirjoittamaan, ja jos roikut yhtään kauemmin henkilökohtaisessa aineksessa, katoat suoraan omaan perseeseesi.»

    'Anatomian oppitunti' on romaani Zuckermanin pulmatilanteesta ja sen ratkaisusta. Jokainen voi miettiä itsekseen, onko tähän ongelmaan ratkaisua, pitääkö taiteilijan omistautua taiteelleen, tulla ammattilaiseksi sanan kaikissa merkityksissä, vai pitäisikö kehityksen kulkea Marxin kaavailemaan suuntaan, jossa kaikki ihmiset ovat sekä taiteilijoita että tuottavia, tavallisia työläisiä. Marxista puhuminen ei tietenkään sovi Rothin yhteyteen, koska Rothin oppi-isiä ovat Freud ja Kafka, mutta sekin on enemmän Rothin kuin meidän muiden ongelma.

    Zuckerman-trilogiaa saattaisi ehkä verrata kotoiseen Hannu Salaman Finlandia-sarjaan; siinä missä Roth kirjoittaa siistimmin kuin Salama, hän aivan varmasti kirjoittaa »paremmin» ja »tyylikkäämmin» ja älykkäämmin». Jotenkin muodoton tämä Rothin romaanisarja on, ja se johtuu siitä että kirjailija ei juuri välitä juonesta eikä aiheesta: tärkeintä on eräänlainen puheenomaisuus, vitsit ja yllätykset joiden kohteeksi nämä vakavat ihmiset joutuvat. Rothia lukiessa voi kuvitella kuljeskelevansa näppärillä iltapäiväkutsuilla kuuntelemassa, kuinka toisilleen ventovieraat ihmiset sanovat kaiken mitä ajattelevat, vakavissaan ja tosissaan, sellaisiakaan sanoja kuin ’kyrpä' tai 'pillu' kaihtamatta.

    Koska Roth mieluusti vetoaa sepitteessään kirjallisiin esikuviin ja malleihin, koska Rothin sepitteessä tämä tai tuo tuntemus saa pätevyyden vasta kun sille löytyy selittäjä jostakin mestariteoksesta, voidaan näitä leimoja liimailla myös Zuckerman-trilogian kansilehdille. Se tarkoittaa, että 'Haamukirjailija' on täynnä tšehovilaista viisautta, että 'Väärin ymmärretty mies' nauraa kuin Gogol, että ’Anatomian oppitunti' on kuin Nathanael Westin kirjoittama farssi ja että 'The Prague Orgy' päihittää Kafkan tämän omassa kotikaupungissa.

     Kyösti Salovaara

---

Philip Roth: Anatomian oppitunti. (The Anatomy Lesson, 1983.) Suom. Rauno Ekholm. Esipuhe Kyösti Salovaara. WSOY, 1985.

Huom! Toisin kuin esipuheen kirjoittaja kuvitteli, Roth ei päättänyt Zuckerman-saagaa tähän romaanin vaan kirjoitti vielä neljännen Zuckerman-romaanin Käänteiselämää, johon minä kirjoitin jälleen esipuheen.

Kyösti Salovaara:
Kävisikö vapautta tavoitteleva
patsas Välimeren rantakadulla
ironiseksi kommentiksi
Philip Rothin romaanien naiskuville?

Conan Doylen kalsarit

 [juoruistako kirjallisuuskeskustelu tunnetaan?]

Kyösti Salovaara, 2021.
Toisin kuin Conan Doyle pesen kalsarini itse -
mutta minusta ei tullutkaan suurta kirjailijaa!

Huhun leviämisen ehtona on, että se uskotaan, vaikkakaan sitä ei tiedetä todeksi. Huhun uskominen todeksi määräytyy puolestaan juuri siitä, sopiiko huhun lausuma ajatus yhteisössä vallitsevaan maailmankuvaan, hegemoniaan, vaiko ei. Huhun muodossa voivat levitä vain yhteisössä vallitsevaan ajattelutapaan sopivat hypoteettiset ajatukset: huhuistaan yhteiskunta tunnetaan.

- Yrjö Ahmavaara: Informaatio. Weilin+Göös, 3 p. 1975.

Vitsinä ei ole se, että kaikesta on tultava kirja. Vaan se, että kaikesta voi tulla kirja. Ja että sitä ei lasketa elämäksi ennen kuin siitä on tullut kirja.

- Philip Roth: Anatomian oppitunti. (Anatomy Lesson, 1983.) Suom. Rauno Ekholm. WSOY, 1985.

Miten todellisuuteen pitäisi suhtautua?

    Kannattaako kapinoida? Asettautua yleisiä virtauksia vastaan?

    Jos hanhiparvi ui aina samaan suuntaan, miksei se sopisi ihmisellekin? Uidaan eteenpäin eikä vilkuilla taakse.

    Jos kirjallisuus- ja taidepuhe on muuttunut juoruiluksi, so what? Sitä puhetta saa mitä tilaa ja kuuntelee.

    Paitsi että en minä juoruja ole tilannut.

    Vai olenko sittenkin?

Espanjalainen kirjailija ja kolumnisti Javier Marías kirjoitti muutama päivä sitten (25.4.2021) El País-lehdessä Arthur Conan Doylen alushousuista. Kulttuuriskene on sairastunut vakavasti juoruiluun, Marías sanoi. Asioiden sijaan keskustellaan ja kirjoitetaan vain todellisuuden murusista, niin kuin pesulalaskusta, joka paljastaa millaisia alushousuja Sherlock Holmesin luoja käytti.

    Marías sai kimmokkeen kolumniinsa, kun joku pyysi lupaa julkaista Maríasin käymää kirjeenvaihtoa, ja Marías kieltäytyi jyrkästi. Hänen mukaansa vain hänen romaaninsa, teoksensa ja kolumninsa ovat julkisia ja merkittäviä, ei hänen yksityiselämänsä.

    Se että suurilla kirjailijoilla on ollut paheensa, vaikeutensa, surunsa ja kaikenlaista ikävää muutenkin, ei Maríasin mukaan kuulu kirjapuheeseen vaan juoruiluun. Marías huomauttaa, että enää ei välitetä lainkaan siitä millaisia mestariteoksia Faulkner ja Twain kirjoittivat; nyt keskitytään vain siihen, kuinka he käyttivät N-alkuisia sanoja dialogissaan. Eikä enää ole mitään väliä sillä, että Dickens ja Eliot olivat romaanin ja runouden jättiläisiä vaan pelkästään se merkitsee, että he pettivät vaimojaan tai  katkeroituivat vaimojensa kanssa elämisestä.

    Maríasin "ohje" kirjallisuudentutkijoille kuuluu: tutkikaa sitä mitä kirjoissa on eikä sitä mikä kirjailijan yksityiselämään liittyvästä on jätetty pois! On täysin merkityksetöntä kuinka usein Conan Doyle pesetti vaatteitaan ja kuinka monet kalsarit hänellä oli.

Jos kirjailijoiden, taiteilijoiden ja ylisummaan suurmiesten elämäkerrat ovat  keskittyneet myös siihen mitä tapahtui keittiössä ja julkisuudelta salassa, niin nykyaika poikkeaa entisestä siinä, että keittiössä tapahtuneen perusteella tuomitaan (jopa kielletään) kirjailijoiden teoksia, taiteilijoiden maalauksia ja dissataan suurmiesten (ja -naisten) elämäntyö kokonaan.

    Mutta miten kirjoja sitten pitäisi lukea?

    Kirjan laatuun, merkitykseen, nautintoon ei tietenkään vaikuta se millaisessa mielentilassa ja millaista arkipäivää kirjailija on viettänyt. Vain kirjaan painettu vaikuttaa kirjan lukemisen kokemukseen. Se on ainoa objektiivinen "huomio". Kirja, romaani tai runo, ei muutu paremmaksi jos meille kerrotaan, että kirjailija on tai oli äärettömän hyvä ihminen. Eikä se muutu huonommaksi, jos saamme kuulla, että omassa elämässään kirjailija oli täysi paskiainen.

    Nykyinen puritaaninen ilmapiiri etsii kirjojen ja taideteosten takaa nimenomaan sellaisia paskiaisia, joita voi paheksua ja joiden teoksia tulee jopa kieltää moraalittomina. Juoruistaan yhteiskunta tunnetaan. Vain sellainen juoru leviää kulovalkean nopeudella, joka sopii yhteiskunnassa vallitsevaan hegemoniaan. Tänään paheksujilla on hegemonia.

    No, onko tässä sittenkään mitään uutta? Paha kello kuuluu kauemmas kuin hyvä kello, tiedettiin ennen muinoinkin.

    Mitä tapahtuu jos jostakin pyykkikorista löytyy - kun ahkerasti etsitään -  Conan Doylen sottaiset kalsarit? Pitääkö Holmes-tarinat kieltää jos selviää, että Conan Doylellä oli tapana paskoa housuihinsa?

Kyösti Salovaara, 2021.

Ollakseni rehellinen: Emmekö silti yritä jatkuvasti selittää teoksen ulkopuolisesta todellisuudesta käsin, miksi joku taideteos on sellainen kuin se on? Ja kun yritämme selittää, haluamme verrata sitä yhtäältä aikakauden tuntoihin ja toisaalta kirjailijan omiin tuntoihin. Eikä tällä pyrkimyksellä ole - ei ole ollut tähän asti - mitään tekemistä sen kanssa oliko taiteilija kunnollinen ihminen vai pelkkä paskiainen.

    Sitä paitsi paskiaiset ovat usein mielenkiintoisempia myös yhteiskunnallisesti, koska he uivat eri suuntaan kuin kanssaihmisten parvi.

    Pohdiskelin romaanin lukemisen ongelmallista suhdetta kirjailijan taustaan 1990-luvun alussa esseessäni Raymond Chandlerista tähän tapaan: ”Mutta jos Chandlerin - tai kenen tahansa kirjailijan - kaunokirjallista tuotantoa yrittää arvioida, on myönnettävä, että arvioija häilyy kahden kuilun välissä: yhtäällä ovat romaanit ja niistä syntynyt enemmän tai vähemmän epämääräinen lukukokemus ja toisaalla kirjailijan omia käsityksiä kirjoittamisesta ja hänen elämänkerturiensa haalimia tietoja hänen elämästään. Yhtäkkiä huomaa rakentavansa kuvaa, joka kaikissa tapauksissa on myös fiktio, siinä on aineksia myös lukijan omasta elämästä, omista kokemuksista, omista haaveista, joihin luettu kirjallisuus sekoittuu.” (Essee Yksinäisen miehen ääni teoksessa Liian pitkät jäähyväiset, Like 1994. Toimittaneet Hannu Waarala ja Kyösti Salovaara.)

    Kyseisessä esseessä rakentelin (uskottavaa tai epäuskottavaa) hypoteesia, jonka mukaan Chandlerin sankari Philip Marlowe oli kirjoittajansa ”parempi puoli”, kenties jopa haavekuva. Chandlerilla oli ongelmia alkoholin kanssa. Hän ilmeisesti petti 18 vuotta itseään vanhempaa vaimoaan Cissyä ja koki loputonta yksinäisyyttä Cissyn hiipuessa kohti kuolemaa. Chandler ei moraalikoodilleen uskollisena voinut hylätä vaimoaan. 

    Niinpä sanoin, että Chandlerin kompleksinen suhde alkoholiin ”tulee yhä uudestaan esille romaaneissa. Ehkäpä Marlowe pysyy raiteillaan juuri siksi, että Chandler ei pysynyt, ja kenties Marlowe on heikompien tuki ja turva juuri siksi, että Chandler suistui - yleensä alkoholin inspiroimana - pettämään läheisimpänsä luottamuksen. Näin etäältä katsoen ja hieman kevyesti spekuloiden Chandlerin alkoholismi voi hyvinkin liittyä hänen kokemaansa yksinäisyyteen ja ristiriitaiseen tunteeseen Cissyä kohtaan.”

Juoruilun huuma saa yhä suurempia otsikoita.

    Viimeksi tähän pyörteeseen on suistunut amerikkalainen Blake Bailey, joka on juuri julkaissut aika lailla kiitetyn elämäkerran Philip Rothista. Ongelmana tässä ei ole Rothin suhde naisiin ja sitä koskevat paljastukset (koska Roth on paljastanut romaaneissaan todellisen tai kuvitellun naiskäsityksensä avoimesti moneen kertaan) vaan Baileyn oma käytös naisia kohtaan.

    Roth on sinänsä erinomainen ja ironinen esimerkki siitä, kuinka fiktio ja fakta sekoittuvat uudenlaiseksi omaelämäkerralliseksi kirjallisuudenlajiksi. Mutta siinä missä Roth suhtautui romaaniensa elämäkerrallisiin aineksiin ironisesti, huumorilla ja etäännyttämällä itsensä kirjoistaan ja viettelemällä lukijansa kuvittelemaan että kaikki on totta - pilkkasipa Roth sitten naisia tai juutalaisyhteisöään - niin nykyajan elämäkerrallinen fiktio (paremminkin keskustelu siitä) taistelee ollakseen puhdashenkistä eikä siihen sovi ironia eikä itsepilkka tai itseväheksyntä, koska nykyään vain kivenkova moraali ja kunnollisuus sallitaan.

    Rohkeneeko joku esimerkiksi tänään kirjoittaa samalla tavalla kuin Roth kirjoitti kauan sitten, vuonna 1969 romaanissaan Portnoyn tauti: ”Minä huomaan maisemassa ensiksi en flooraa, ihan totta - vaan faunan, inhimillisen vastapuolen, joka nussii ja jota nussitaan. Vihreyden minä jätän linnuille ja mehiläisille, niillä on huolensa, minulla omani… Minä ajan takaa sitä, tohtori, että minä en työnnä kyrpääni niinkään näihin tyttöihin, vaan pikemminkin heidän taustoihinsa - ikään kuin minä nussimalla löytäisin Amerikan. Valloittaisin Amerikan - ehkä se on lähempänä totuutta.”

    Roth häijyili kaikkiin suuntiin sanojaan varomatta. Tai ehkä hän nimenomaan valitsi sanansa mestarikirjailijan harkitulla taidolla. Oliko suuri kirjailija arkielämässään pieni mies, on toinen juttu.

    Kun Roth julkaisi vuonna 1981 romaanin Väärin ymmärretty mies, englantilainen kirjailija Martin Amis kutsui sitä uudenlaiseksi omaelämäkerralliseksi romaaniksi: ”Se on omaelämäkerrallinen romaani siitä, millaista on kirjoittaa omaelämäkerrallisia romaaneja. Kysymys kuuluu: tarvitsemmeko uudenlaista omaelämäkertaromaania? Olemmehan näyttäneet pärjäävän aika mukavasti vaikkei sellaista ole näkynyt maisemissa.”

    Historian julma ja ironinen kriitikko nauraa partaansa Martin Amisin toteamukselle. Sitä saa mitä tilaa vaikka ei tilaisikaan!

Kyösti Salovaara, 2021.

Viiruja ajan poskella

[mitä jos?]

                                                                                              Kyösti Salovaara, 2017.

Ja sitten: mitä muutakaan tarinat ovat kuin viiruja ajan poskella?

    Jääkauden naarmut näkyvät kallioriutan kyljessä eivätkä aallot pese niitä pois, niin kuin ei toistuvasti satunnainen elämäkään pese pois tarinoiden jälkiä, emmekä silti tiedä mitä niiden takana ihmisessä on, niin kuin emme tiedä emmekä näe laineiden kostuttaman kallion sisälle.

    Kuljet suuressa kirjakaupassa ja ihmettelet kuka näitä tarinoita oikein lukee ja kysyt kuka ne kirjoitti ja miksi.

    Siihenkään ei ole vastausta, paitsi kirjanpidollisessa merkityksessä.

Syksy käännettiin päälle kuin nappulasta.

    Sunnuntaina luen aamusella lehteä. Radiossa soitetaan Seija Simolaa. Pilvien alla on vielä hieman hämärää.

    Jostakin välähtää valoa.

    Ääreisnäkö havahduttaa lukijan. Katson ikkunasta. Suuri, ruskeasävyinen lintu lentää kohti kuistin ikkunaa ja vetää sitten ylös kuin epätoivoinen lentäjä, joka huomaa liian myöhään eteen ilmestyvän esteen.

    Lintu katoaa sekunnissa. Verkkokalvolle jää kuva, ehkä siinä oli kaksi lintua, epämääräiset hahmot.

    Keskipäivällä, kun kuulas syyspäivä aukaisee taivaankannen, menen ulos haistelemaan ilmaa. Silloin näen maassa, mustaherukan oksien alla makaavan varpushaukan. Sen vieressä on räkättirastaan jäännökset, sulkia ja untuvia pitkin nurmikkoa.

    Murhenäytelmän saalistaja ja uhri, molemmat kuolleet. Kuuluuko metsästäjä saalilleen?

    Varpushaukka on harmaa sävyltään. Miksi lentävä lintu näytti ruskealta?

    Oliko kysymys sittenkin triangelidraamasta? Varpushaukka nappasi räkättirastaan ja sai peräänsä kanahaukan, joka on näillä kulmilla pelotellut pienempiään.

    Varpushaukka pakeni henkensä edestä. Kanahaukka sai sen kiinni. Saalis päätyi kanahaukan suuhun. Varpushaukka jäi makaamaan nurmikolle pihlajanmarjoilla koristeltuna.

Tarinoiden ihminen, elämä.

    ”Hänen komeilla kasvoillaan on todellakin jotakin yksinäisestä sudesta”, kirjoitti Philip Kerr The Sunday Timesissä kevällä 1989. ”Jotakin surullista, mutta samaan aikaan valpasta, voimakaspiirteistä ja hyvin älykästä. Hän vaikuttaa toiselta mantereelta saapuneelta – vaikutelmaa vahvistavat hollantilaiset pikkusikarit, joita hän polttaa loputtomasti, ja hänen työhuoneensa askeettinen, melkein skandinaavinen sisustus.”

    Kerr haastatteli New Yorkissa Paul Austeria, jonka tuore romaani Kuun maisemissa oli juuri ilmestynyt. Samana vuonna Kerr itse julkaisi ensimmäisen Berliini-noirinsa March Violets (suom. Liekit Berliinissä).

    Monet eivät usko, Auster sanoi, mutta elämäni tuntuu koostuvan sattumista. Luulen että useimpien elämä on sellaista… ja me todellakin olemme olemassa sattumalta.

    Ihmisinä ahnehdimme tarinoita, Auster perusteli kirjoittamistaan Kerrille. Samalla tavalla luomme itsestämme itsellemme kertomuksen, jonka juonta seuraamme päivästä toiseen. Ne, jotka kadottavat kertomuksensa eivätkä pysty seuraamaan tarinansa lankaa, sairastuvat ja hajoavat moneksi persoonallisuudeksi.

    Kerrin mielestä Austerin proosan saavutus on toteamus siitä kuinka kirjoittaminen ja kirjojen lukeminen tarkoittaa perimmiltään ajan kuluttamista keinovalossa, jotta välttäisimme ikävystymisen.

                                                                                             Kyösti Salovaara, 2017.
Metsästäjä kuuluu saaliilleen!

Komein lause – virke josta ei pääse ikinä eroon – Austerin ensimmäisessä romaanissa Lasikaupunki kuului: ”New York oli tyhjyys, jonka hän oli luonut ympärilleen, ja hän käsitti ettei ikinä enää haluaisi poistua sieltä.”

    Kummallisessa omaelämäkerrallisessa ja esseemäisessä esikoisteoksessaan The Invention of Solitude (1982) Auster lainasi Pascalia, jonka mukaan ihmisen kaikkinainen murhe kumpuaa vain yhdestä asiasta: ”siitä että hän ei pysty olemaan hiljaa huoneessaan.”

    Tuostako tyhjyyden pelosta tarinat syntyvät, kirjoitetaan?

    New York -trilogian kolmannessa romaanissa Lukittu huone Auster jahtasi ihmisen selittämisen mahdollista mahdottomuutta: ”Olemme ehkä olemassa itseämme varten, ja joskus jopa aavistamme keitä olemme, mutta emme voi koskaan olla aivan varmoja, ja elämän jatkuessa meistä tulee yhä vaikeaselkoisempia itsellemme, entistä tietoisempana omasta hauraudestamme. Kukaan ei voi ylittää itsensä ja toisen välistä rajaa – jo senkin vuoksi ettei kukaan saa selkoa itsestään.”

    Kenenkään elämä ei lopulta ole pelkistettävissä muuhun kuin itseensä, Auster kirjoitti samassa romaanissa myöhemmin. ”Eli elämässä ei ole mitään järkeä.”

    Ei mitään järkeä yksilön kannalta; toki siinä on järkeä ihmislajin kannalta. ”Elämästä oppii lopulta juuri sen, kuinka omituista se on.”

    Tarvitaan siis omaelämäkerrallisia tarinoita, jotka eivät ole kuitenkaan oman elämän kertomuksia. Vai tarvitaanko? Onko fiktio muuta kuin elämästä pakenemista?

    Kun Philip Roth julkaisi ”omaelämäkerrallisen” romaanin Väärin ymmärretty mies, englantilainen Martin Amis sanoi siitä: ”Se on omaelämäkerrallinen romaani siitä millaista on kirjoittaa omaelämäkerrallisia romaaneja. Kysymys kuuluu: tarvitsemmeko uudenlaista omaelämäkertaromaania? Olemmehan näyttäneet pärjäävän aika mukavasti vaikkei sellaista ole näkynyt maisemissa.”

Paul Auster aloitti pienimuotoisesti yhdistellen Kafkaa ja Chandleria ja päätyi lopulta tänä vuonna mammuttimaiseen romaaniin 4321, aivan kuin jahtaamalla ihmisen päässä uivaa valkoista valasta riittävän kauan syntyisi ”suuri amerikkalainen romaani”.

    Mutta syntyykö se pelkästään ihmettelemällä minkälainen ”minä” olen? Kuinka monta kertaa kannattaa kysyä: mitä jos?

    Philip Rothin alter ego, kirjailija Nathan Zuckerman omisti elämänsä omasta elämästään kirjoittamiseen ja päätyi tietysti umpikujaan tajutessaan, että oma elämä oli jäänyt elämättä: ”Jos siirryt pois itsestäsi, et voi olla kirjailija koska juuri henkilökohtainen aines pistää sinut kirjoittamaan, ja jos roikut yhtään kauemmin henkilökohtaisessa aineksessa, katoat suoraan omaan perseeseesi.” (Anatomian oppitunti.)

    Roth keksi Zuckermanille yhä uusia ”elämiä”, vähän niin kuin Auster nyt keksii mammuttiromaaninsa päähenkilölle Fergusonille tai sellaiseksi nimetylle.

    Yhdellä ihmisellä ei kuitenkaan ole vaihtoehtoisia elämiä jälkeenpäin katsottuna. Vaihtoehtoiset tiet suljettiin pois silloin, kun käännyit eräänä sateisena iltapäivänä tienristetyksessä vasempaan etkä oikeaan, suoraan eteenpäin kävelemisestä puhumattakaan.

    Elämättä jääneiden elämien muisteleminen tietysti harmittaa. ”Ihmisellä ei ole vain yhtä ainutta elämää”, sanoi Chateaubriand jota Auster lainasi romaaninsa Illuusioiden kirja mottona. ”Hänellä on niitä useita perätysten ja se on hänen kurjuutensa syy.”

    Olen pikkumaisen tosikko kun huomaan ajattelevani, että Paul Auster on unohtanut aiemmin kirjoittamansa ja siteeraamansa viisaudet kirjoittaessaan mahdottoman romaanin 4321.

    Ei ihmisellä ole vaihtoehtoisia elämänpolkuja sen jälkeen kun hän on elänyt elämänsä. Tästä syystä, tästä havainnosta johtuen luultavasti jätän Austerin uuden romaanin lukematta. Historiaa voi tulkita, sen voi pettää mutta totuutta ei pääse karkuun.

    Ja kuitenkin… mitä jos?

Varpushaukka pakeni kangistuvin siivenlyönnein kanahaukkaa, sen sydän läpätti pelosta sen yrittäessä väistää tiiliseinää ja sen kynsissä räkättirastas tempoilii kuolemaa odottaen.

    Perässä lentävä kanahaukka tunsi voimansa ja mahtinsa. Sitä melkein nauratti kun se huomasi, että pakeva lintu lentää ikkunaan, jossa toistui maiseman peilikuva.

    ”Vitsinä ei ole se”, Zuckerman pohtii romaanissa Anatomian oppitunti, ”että kaikesta on tultava kirja. Vaan se, että kaikesta voi tulla kirja. Ja ettei sitä lasketa elämäksi ennen kuin siitä on tullut kirja.”

    Melkein saman ajatuksen löytää Austerin Lukitusta huoneesta: ”Joku on sanonut, että tarinat tapahtuvat vain sille, joka pystyy kertomaan niitä. Samalla tavalla kokemukset ehkä sattuvat sille, joka pystyy kokemaan ne.”

    Jos näin on, ja kun näin on, asetamme ikiomalle kertomuksellemme ja pakolle seurata sen ilmaisemaa juonta päivästä toiseen aikamoisia vaatimuksia, ei vain siksi että osaamme kuvitella kaikenlaista vaan myös ja nimenomaan siksi, että kertomuksen kertominen itselle vaatii hienon hienoa kieltä, sen itse-esittämistä ja itse-ymmärtämistä.

    Ehkäpä juuri tätä itselle kertomisen vaikeutta, melkein mahdottomuutta, Paul Auster yritti kuvata esikoisteoksessaan:

    ”Yksinäisyyden keksiminen.

    Hän haluaa sanoa. Sanoakseen että hän tarkoittaa. Niin kuin ranskassa ’vouloir dire’, mikä tarkoittaa kirjaimellisesti ’tahtoo sanoa’, mutta mikä tarkoittaa itse asiassa ’tarkoittaa’. Hänen tarkoituksensa on sanoa mitä haluaa. Hän haluaa sanoa mitä tarkoittaa. Hän sanoo mitä haluaa tarkoittavansa. Hän tarkoittaa mitä hän sanoo.”

4312: takakansi

///

Paul Auster: Illuusioiden kirja (2002). Suom. Erkki Jukarainen. Tammi, 2002.

Paul Auster: The Invention of Solitude (1982). faber and faber, 1988.

Paul Auster: Lasikaupunki (1985). Suom. Jukka Jääskeläinen. Tammi, 1988.

Paul Auster: Lukittu huone (1987). Suom. Jukka Jääskeläinen ja Jukka Sirola. Tammi, 1989.

Paul Auster: 4321 (2017). Suom. Ilkka Rekiaro. Tammi, 2017.

Philip Kerr: Searcher for meaning in the mean streets. The Sunday Times, 16.4.1989.

Philip Roth: Anatomian oppitunti (1983). Suom. Rauno Ekholm. WSOY, 1985.