torstai 27. lokakuuta 2016

Koira juoksi metsään

[tyyli on ihminen]

                                                                                                  Kyösti Salovaara, 2016.

Sataa räntää, syksy on: rastaat kitisevät kun pihlajanmarjat putoavat maahan.
    Maisema muuttuu karun tyylikkääksi. Vähitellen värit liukenevat pois.
    Mutta vaikka maisema muuttuisi kuinka harmaaksi tai melkein musta-valkoiseksi, siinä on sävyjä enemmän kuin sanoja sen kuvaamiseen.
    Joskus mietin, uskaltaako sanoilla leikkiä tosissaan.
    Päältä katsoen sanat ymmärtää helposti. Tiedämme mitä tyylikäs pukeutuminen on, vaikka lopulta kysymys taitaa olla makuasiasta. Tietysti sekin on tyyliä kun joku pukeutuu pipoon ja lenkkareihin.
    Tyyli ei siis välttämättä ole tyylikästä. Ensimmäinen on luokittelua, jälkimmäinen arvoarvostelma. Saman sanan eri merkityksiä.
    Onko kirjailijalla tyyli? Jos on, mitä se tarkoittaa? Sitäkö että lauseiden sisältä löytyy jokin ”alkulause”, perusasia jonka voi ilmaista monella eri tavalla, siis tyylillä?
    Jos tyyli on ihminen, onko ihminen tyyli?
    Tuleeko tyylikkäästä ihmisestä tyylikäs kirjailija? 


Kokeillaan lauseita.
    ”Koira juoksi aurinkoiseen metsään.”
    Löytyykö tästä tyylin vivahteita? Pystyykö tuon sisältä etsimään ”alkulauseen”?
    Kirjoitetaanpa näin: ”Koira juoksi metsään. Aurinko paistoi.”
    Tuntuuko lauseen ajatus samalta vai onko tässä jokin toinen vivahde? Onko lauseiden ilmaisema ajatus nyt täsmällisempi. Entä jos kirjoitan: ”Aurinkoiseen metsään juoksi koira.”
    Aivan kuin viimeisin lause kertoisi erilaisesta koirasta kuin ensimmäinen. Metsään siis ylipäänsä juoksi joku koira, en tiedä kenen se on. Mutta kun sanon, että ”koira juoksi metsään”, tunnun puhuvani koirasta, jonka tunnen.
    Sanoilla saivartelua, siis tyyliä?
    Joka tapauksessa lauseesta voi päätellä, että koira on jossakin muualla kuin metsässä ennen kuin se juoksee sinne; se on ehkä pellolla, niityllä, kadulla tai omakotitalon pihassa mutta ei metsässä. Jos se olisi metsässä, sanoisin että ”koira juoksi metsässä ja aurinko paistoi”. Erilainen havainto.


Saksalainen Wilhelm Liebknecht ylisti ystävänsä Karl Marxin teoksen Vallankaappaus Ranskassa 1851 kirjoitustyyliä sanomalla, että ”tässä tulee tyylistä stilus, ts. se mitä se oli roomalaisten käsissä – terävä ase, joka kirjoittaa ja lävistää. Tyyli on tikari, joka taatusti iskee suoraan sydämeen.”
    Tuossa teoksessa Marx kirjoitti hauskan poleemisesti, mutta pitääkö Liebknechtin arviosta päätellä, että Marx käyttäytyi myös omassa elämässään aina poleemisesti, terävästi kuin tikari joka pistää kanssaihmisiään?
    Varovaisesti arvioiden noin ei voi sanoa, sillä olihan Marx monella tavalla renessanssihahmo ja paljon muuta(kin) kuin kirjoituksensa.
    ”Kun ihminen kirjoittaa, hänen romaaninsa kirjoittavat häntä itseään", sanoi puolestaan Ross Macdonald, jonka dekkareiden tyylilaji muistutti Raymond Chandlerin romaanien tyyliä, vaikka Macdonald lopulta kirjoitti aika lailla eri tavalla kuin Chandler.
    Chandlerin proosan tyyli on tunnistettavaa, sitä on helppo jäljitellä, mutta jos se pitäisi ”tieteellisesti” määritellä, tarvittaisiin paljon sanoja ja yleistyksiä, joista tuskin kukaan pystyisi päättelemään miten Chandler oikeastaan kirjoitti. Ja vielä vaikeampi on määritellä Ernest Hemingwayn ”tyyliä”, vaikka luulemme tietävämme sen piirun tarkkuudella. Mitä tarkemmin Hemingwayn proosaa, lauseita lukee, sitä vähemmän tajuaa mihin hänen proosansa teho perustuu.
    Hemingwaysta jos kenestä tekee mieli sanoa, että ”tyyli on ihminen” eikä sitä, siis ihmistä pysty paloittelemaan esteettis-psykologisiksi komponenteiksi. Ihminen on kokonaisuus, joten tyylikin on kaikki eikä mitään yksityiskohdissaan.


Ihminen on sanojaan. Ei enempää, ei vähempää.
    Kuulostaa hienolta ajatukselta. Positiiviselta.
    Mutta asialla on pelottava puolensa. Ainahan niillä on.
    Adrienne Day kirjoitti äskettäin, kuinka neurologi Peter Garrard pystyi kymmenkunta vuotta sitten osoittamaan ns. konkordanssi-ohjelmistolla, että Alzheimerin tauti todellakin näkyi englantilaisen Iris Murdochin viimeisestä romaanissa, siis se olisi näkynyt jo ennen kuin taudin diagnoosi tehtiin. Tietokoneohjelman avulla vertailtiin kirjailijan käyttämää sanastoa hänen uransa eri vaiheissa.
    Dementiaan sairastuvat menettävät tutkijoiden mukaan kyvyn ilmaista itseään rikkaasti, kieli muuttuu geneeriseksi, käytetään paljon ”helppoja” sanoja, kuten ”olla, mennä, tulla, antaa, ottaa” eikä pystytä ilmaisemaan asioita tarkasti, vivahteilla.
    Iris Murdoch oli tunnetusti taitava kielen ja kieliopin käyttäjä. Hänen viimeiseksi jääneessä romaanissaan Jackson's Dilemma (1995) kieli sitten muuttui yksinkertaiseksi, latteaksi. Tällaisia helppoja ilmaisuja Alzheimeriin sairastuva, sitä kohta sairastava kirjailija käytti:
    ”Hän nousi sängystä ja veti verhot ikkunan edestä. Aurinko leimahti sisään. Hän ei katsonut ikkunasta. Hän avasi vaatelaatikon, sitten sulki sen. Hänellä oli sängyssä vaatteet päällä jakkua ja kenkiä lukuunottamatta.”
    Tietenkään en osaa tuoda suomeksi aivan tarkasti Murdochin kieltä, mutta lauseiden kääntäminen on aika helppoa, toisin kuin hänen aikaisemmista romaaneistaan, joissa jokaisella sanalla tuntuu olevan piilomerkityksiä ja kytkentöjä toisiin sanoihin.
    Tietokoneanalyyseillä on myös päädytty arvelemaan, että Agatha Christien viimeinen romaani paljastaa kirjoittajansa Alzheimerin taudin. Sitä kirjailijalta ei koskaan diagnosoitu.


Koira juoksi metsään. Aurinko paistoi. Kävelin perässä ja soitin ystävälleni. Tulee syksy, sanoin.
    Onko yksinkertainen lause aina merkki alkavasta sairaudesta?
    Eikö Hemingwayn kieli, lause, ilmaisu ole juuri voimassaan yksinkertaista, liioittelua välttevää?
    Graham Greene sanoi ettei jännitystä pysty luomaan adjektiiveilla eikä adverbeillä. Ne pitää karsia pois ettei lukija jää harhailemaan niiden tunnelmassa, sen sijaan että tempautuisi tarinaan mukaan.
    Tietysti voisi ajatella, että sairaus paljastuu kun kirjoittajan tai puhujan kieli köyhtyy aikaisempaan verrattuna. Mutta koskeeko se myös kirjailijaa, joka tietoisesti haluaa karsia ylimääräisiä sanoja, jotka eivät oikeastaan tuo kerrottuun mitään lisää?
    Konkordanssi-ohjelmiston analyysi on lahjomaton. Se kertoo kuinka ihminen (joka on yhtä kuin sanansa) on muuttunut, tarkoituksella tai tahtomattaan, kenties alkavan muistisairauden johdosta.
    Mutta kun tämän tietää, saattaa pelästyä ja ryhtyä tarkkailemaan sanojaan. Pystyykö ihminen hämäämään myös itseään? Olemaan enemmän kuin sanansa? Tai sanomaan enemmän kuin on?
    Koira juoksi metsään. Aurinko paistoi. Sitten satoi räntää.


                                                                                                   Kyösti Salovaara, 2016.
________________________

Yrjö Ahmavaara: Informaatio. Weilin+Göös, 3.p. 1975.
Adrienne Day: Alzheimer's Early Tell. The language of authors who suffered from dementia has a story for the rest of us. Nautilus.us, issue 40, 29.9.2016.
Karl Marx ja Friedrich Engels: Marx Engels – Kirjallisuudesta ja taiteesta. Suom. Robert Kolomainen. Edistys, 1974.

torstai 20. lokakuuta 2016

Romaanin jälkeinen aika

[Proosassa rahan runous?]

                                                                                                     Kyösti Salovaara, 2016.
Javier Mariscal: Cambrinus. Barcelona.

Laitetaan yhteen ilmiöitä jotka eivät kosketa toisiaan.
    Liioitellaan. Pelotellaan. Uskotellaan. Eksytään pääasiasta sivupoluille, metsään. Ollaan kuulevinaan kaikenlaista. Arvaillaan. Kuunnellaan lintujen yhteysääniä.
    Punatulkku on komea lintu mutta hiljainen. Se debatoi olemuksellaan, ei äänellään.
    Sunnuntaina pieni parvi punatulkkuja hääräili syreeneissä. Punatulkun näkeminen kaupungissa ilahduttaa. Syvän metsän lintu.
    Mutta tähän pakinaan ne kuuluvat yhtä vähän kuin kuvituksena olevat modernit veistokset. Ellen sitten yritä liittää kahta asiaa yhteen selittämättä miksi.
    Jos osaisin, ottaisin valokuvia romaanien sisällöstä, mutta sellaisia kuvia en osaa ottaa. Joten otan veistoksista.
    Kenties sadan vuoden päästä romaanien sisällöt riippuvat taidemuseon seinällä. Silloin niitä ei lueta vaan katsellaan. Ja luulen että sadan vuoden päästä turistit käyvät ihmettelemässä Helsingin Keskustakirjastoa samalla tavalla kuin Egyptin pyramideja: Mihin hemmetin tarkoitukseen tämäkin on rakennettu?



Romaanin historia on lyhyt. Sen kukoistus alkoi 1800-luvun puolivälissä teollistumisen mukana: syntyi kaupallinen yhtälö kirjailijan, kustantajan, kirjakaupan ja lukijan välille.
    Tarvittiin siis teollinen rakenne, ja ennen kaikkea lukijakuntia, joilla oli aikaa ja vaurautta lukea kirjoja. Tarvittiin myös koululaitos, joka opetti lukijat lukemaan.
    Äskettäisessä blogikirjoituksessaan Tommi Melender, joka usein paheksuu tarinakeskeistä romaania (vaikka ilmoittaakin lukevansa sellaisia, ainakin puoleen väliin) syytti romaanin perinteisestä muodosta, tarinan kertomisesta kapitalisteja, jotka jatkokertomuksilla koukuttivat lukijan ostamaan kirjallisuutta.
    Kapitalistin syyllistäminen kuulostaa intellektuaalisemmalta kuin Aristoteleen, vaikka jo Aristoteles määritteli nykyisenkaltaisen romaanin tarinan muodon. Ja siihen, tarinaan kuului ja kuuluu aina myös ratkaisu, tarinan huipennus, onnellinen tai onneton.
    Maailma, ihmisten ja kaikenlaisten yrityksien ja organisaatioiden elämä on täynnä pieniä tarinoita (projekteja), joilla on alkunsa ja loppunsa, vaikka makrotasolla kaikki olisikin tarkoituksetonta ja merkityksetöntä. Jostakin syystä modernistit yrittävät väittää ettei mikrotasolla ole tarinoita ja jos sellaisen joku kirjoittaa ylös, se on pelkkää valhetta ja eskapismia.
    Romaanin asemaa nakerretaan kaikilta suunnilta.


En yritä perustella, en väitä enkä pelottele.
    Mutta on ”merkkejä” jotka kertovat (kenties), että romaanin aikakausi on päättymässä. Se ei vielä välttämättä näy kirjallisuuden ulkoisesta ilmeestä, sillä kirjoja kirjoitetaan, painetaan ja myydään – ja ilmeisesti myös luetaan – ikään kuin mikään ei olisi muuttunut.
    Tilanne saattaa olla samanlainen kuin 1990-luvun alussa, jolloin monet ennustivat, että digitaalisaatio hävittää paperin, että siirrytään paperittomaan konttoriin. Se tuntui jonkin aikaa uskomattomalta ennusteelta, koska toimistoissa printattiin paperille muistioita ja dokumentteja ja ties mitä enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Paperia kului hirvittävästi.
    Ei kulu enää. Selluloosatehtaat ja paperitehtaat ovat muuttaneet tuotelinjojaan, niin että nyt valmistetaan pakkauskartonkia yms. jolla tyydytetään digitalisaation mahdollistaman verkkokaupan tarpeet.
    Romaanin aikakauden loppumista ei siis kannata johtaa kappalemääristä vaan siitä kuinka romaaniin suhtaudutaan. Vielä 1960-80 luvuilla kirjallisuudesta keskusteltiin, romaaneilla oli lukijoita jotka kohtasivat toisensa yhteiskunnallisessa debatissa. Romaanin kirjoittaja saatettiin jopa vetää oikeuteen ”vääristä” mielipiteistä. Tänä syksynä ilmestyy Suomessa jotain 100 dekkaria; kuinka todennäköistä on, että kaksi toisensa kohtaavaa dekkareiden ystävää on lukenut saman romaanin, josta he voisivat keskustella?
    Sitä paitsi, onko niissä mitään keskusteltavaa?


Kun Tero Liukkonen pohti kirjallisuuden nykyhetkeä ja tulevaisuutta Kirjat! ja elämä! -blogissaan, hän päätyi hieman alakuloisesti siihen, että kirjallisuudella on ollut kulta-aika, joka nyt on päättymässä.
    Liukkonen sanoi, että kirja-ala on vanhoillinen ja uudistumaton: ”Viestinnässä usein valikoidaan tosiseikkoja ja sitten kerrotaan muunnettua totuutta: puhutaan päivä yöksi ja yö päiväksi.”
    Liukkonen viittasi Françoise Truffautin elokuvaan Amerikkalainen yö, jossa filmintekijät kuvaavat yökohtauksia päivällä. Todellisuus on suodattimen värinen.
    ”Tiedän monia kirjailijoita, joilla on vaikeuksia saada teoksiaan kustannetuiksi”, Liukkonen jatkoi. ”Eivätkä he halua kertoa ongelmistaan, koska vaarana on aina, että seuraavaa teosta ei sitten tulekaan.”
                                                                Kyösti Salovaara, 2016.
Roy Lichtenstein: El Cap de Barcelona.
    Niinpä kirjallisuuden on määritettävä roolinsa ja tehtävänsä uudestaan. ”Ei voida olettaa”, Liukkonen sanoi, ”että kirjallisuus pelastuu dekkarinimikkeitä loputtomasti lisäämällä tai julkaisemalla nuorten julkkisten elämäkertoja ja värityskirjoja.”
    Ehkä ei.
    Mutta jos romaanin sosiaalinen merkitys on kadonnut tai oleellisesti pienentynyt, kulta-ajan palauttaminen saattaa olla mahdonta. Jäljelle jää eskapismi, eikä siinä ole mitään tuomittavaa, mutta asioiden tola kannattaa tunnustaa ja tunnistaa.
    Tietysti voi yrittää ruotsalaisten tavoin vippaskonstia: romaaneille ja lyriikalle tarkoitettu palkinto myönnetään laulajalle, joka eittämättä kirjoittaa hyvää lyriikkaa. Se ei muuta kuitenkaan tosiasiaa: romaanin merkityksen väheneminen piilotetaan sivupolulle ja annetaan periksi oraaliselle ”viihteelle”. Totta kai kirjallisuus elää myös lauluissa, mutta se ei pelasta romaania.
    Salman Rushdie twiittasi innostuneena, että Bob Dylan jatkaa hienosti bardien perinnettä. Hdcanis totesi Hyönteisdokumentti-blogissaan selvänäköisesti, että kenties Dylanin palkinnon mukana palataan jonnekin 1700 luvun takaiseen menneisyyteen.
    Hän ei pitänyt sitä pahana ja miksi se olisikaan paha asia. Mutta romaanin kannalta se ilmentää paluuta aikaan ennen romaania.


Tämä pakina näyttää ajautuvan synkille vesille.
    Eikö kirjallisuus-ilmiössä ole mitään hauskaa? Vitsin arvoista?
    Miltä kuulostaa Albert Camusin lohkaisu: ”Hämärillä kirjailijoilla on onnea: he saavat selittäjiä. Muut saavat vain lukijoita, ja se taas näyttää olevan halveksittavaa.”
    Camusin mietelmä on ironisen ajankohtainen.
    Yhtä ironinen oli W. Somerset Maugham romaanissaan Veitsen terällä. Siinä kirjailijan alter ego kysyy ystävältään oliko tämä tavannut Intiassa kirjailijoita vai ajattelijoita.
    Mustaa huumoria voi myös etsiä Jean-Paul Sartren johtopäätöksestä kirjallisuuden merkityksestä. Kirjallisuus ei ole välttämättä kuolematonta. Sartren mielestä kirjallisuus ei saa muuttua pelkäksi propagandaksi tai pelkäksi viihteeksi; jos niin käy, yhteiskunta palautuu hetkessä elämisen liejuun, kalvosiipisten ja vatsajalkiaisten muistittomaan elämään.
    Tietenkään tämäkään ei ole tärkeää: ”Maailma voi varsin hyvin selviytyä ilman kirjallisuutta. Mutta ilman ihmistä se voi selviytyä vielä helpommin.”
    Eikä romaanilla ole enää... ehkä... merkitystä yleispätevän totuuden paljastana, koska se näyttää ajautuneen marginaaliin. Huvittavaa kyllä, nykymaailma koostuukin pelkistä marginaaleista, kuplista kuplien kylässä.


Romaanin historia on menestystarina. Ja niin kuin tiedämme, tarinoilla on alkunsa ja loppunsa. Se tarina pitää lukea loppuun.
    Per I. Gedin totesi jo vuonna 1975, että vakavasti otettava romaani oli vaikeuksissa, ainakin muualla kuin Suomessa. Lukijakunnat jakautuivat massakirjallisuuden laajenevaan piiriin ja eliitin suppenevaan piiriin.
    Kaksi maailmaa jotka eivät kohtaa.
    Gedin kertoo, kuinka vielä 1900-luvun taitteessa muuan saksalainen kustantaja opasti erästä kirjailijaansa: ”Sen joka tällä hetkellä haluaa ansaita rahaa, on pidettävä varastossaan myyntikelpoisia tavaroita, mutta näytelmät ja runot ovat myyntikelvottomia tavaroita joilla ei voi ansaita rahaa. Proosassa on rahan runous! Kirjoittakaa proosaa, niin minä maksan teille vaikka minkälaisia palkkioita.”
    Mutta muutaman vuoden päästä, 1926, toinen kustantaja puhui jo kirjan kriisistä. ”Talouslama on saavuttanut huippunsa ja kirjamarkkinoilla on kammottavan hiljaista... Sitäkin suurempi merkitys kirjakriisillä on kulttuurimme tilanteen ilmapuntarina. Nyt on sangen kuvaavaa, että kirja kuuluu tällä hetkellä niihin jokapäiväisiin elämän hyödykkeisiin, joita ilman ihmiset voivat olla. He urheilevat, he tanssivat, he viettävät iltahetkensä radiota kuunnellen tai elokuvissa, ja kaikki tämä täyttää kokonaan sen ajan, joka heiltä jää työstä vapaaksi. Heillä ei ole aikaa lukea kirjaa...”
    Heillä ei ole edelleenkään aikaa lukea kirjaa, vaikka vapaa-aikaa nyt (vuonna 2016) on enemmän kuin koskaan ennen. Kuka itkee, kun kirjakauppa sulkee ovensa?
    On hienoa että ihmiset kuuntelevat Bob Dylanin lauluja ja monien muiden laulavien folk-pop-rock-lyyrikoiden tekstejä.
    Vähemmän hienoa on lukea tutkimuksia, joiden mukaan Suomessakin lukutaidottomuus lisääntyy eikä laulujen, olivatpa ne kuinka hienoa lyriikkaa tahansa, kuunteleminen auta siihen.
    Kun Sartre soimasi surrealisteja kielen ja sitä mukaan kirjallisuuden tuhoamisesta, hän sentään puhui ikään kuin saman asian kääntöpuolesta: sanoista joilla ilmaistaan todellisuutta.
    Itse asiassa Camus kirjoitti melkein samasta asiasta näin:
    ”Luottamus sanoihin on klassismia – mutta säilyttääkseen luottamuksensa klassismi käyttää niitä hyvin varovaisesti. Surrealismi, joka suhtautuu epäluuloisesti sanoihin, käyttää niitä holtittomasti. Palatkaamme klassismiin, ollaksemme vaatimattomia.”


Kunpa voisikin luottaa siihen että romaani ”pelastuu” luottamalla sanoihin, olemalla vaatimaton, etsimällä yleispäteviä totuuksia.
    Hiljaiset punatulkut syreenissä, moderni taideteos Barcelonan kadulla.
    Kuvataiteilijan ei tarvitse olla vaatimaton, koska hän kaihtaa sanoja ja yksikäsitteistä arviota ympäristöstään. Modernin veistoksen tai taulun katselija saa ajatella mitä haluaa, päätellä mitä mieli tekee, olla johtopäätös itse eikä ketään muuta. Kuvataide ”antoi periksi” surrealismille kauan sitten.
    Romaani edellyttää enemmän.
    Sen tulevaisuutta ei ole kirkossa kuulutettu.
    Paluu menneisyyden mustaan aukkoon on mahdollista.
    Tarinalla saattaa olla onneton loppu.
    Halusitpa sitten lukea sen tai jättää kesken.

                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2016.
Aika on rautaa... hetken.
Richard Serra: The Matter of Time.
Guggenheim Bilbao.
___________________________________

Albert Camus: Kapinoiva ihminen. Valikoinut Maija Lehtonen. Suom. Ulla-Kaarina Jokinen ja Maija Lehtonen. Otava, 1971.
Per I. Gedin: Kirja muuttuvassa yhteiskunnassa. (Litteraturen i verkligheten, 1975.) Suom. Risto Hannula. Tammi, 1977.
Hdcanis: Bob Dylan - Tuotanto (osittain). Hyönteisdokumentti 13.10.2016.
Tero Liukkonen: Kirjallisuuden kulta-aika ja tulevaisuus. Kirjat! ja elämä!, 6.10.2016.
Tommi Melender: Hyvää romaania ei ole pakko lukea loppuun. Antiaikalainen – Image blogit, 9.10.2016.
Jean-Paul Sartre: Mitä kirjallisuus on? (Qu'est-ce que la littérature?, 1948.) Suom. Pirkko Peltonen ja Helvi Numminen. Otava 1976.
W. Somerset Maugham: Veitsen terällä. (The Razor's Edge, 1944.) Suom. Helvi Vasara. Otava, 1947, 1987.

torstai 13. lokakuuta 2016

Maata näkyvissä!

[kulttuuri on merkkejä]

                                                                                                  Kyösti Salovaara, 2016.

Eilen, 524 vuotta sitten espanjalainen merimies Rodrigo de Triana huusi La Pintan väelle: ”Maata! Maata!”
    Kolumbus löysi Amerikan.
    Ihminen ei ole saari, koska asuu maalla.
    Mutta löytääkseen toisia ihmisiä pitää joskus purjehtia karikkoisten vesien läpi. Kaikenlaisissa keleissä, tuulessa ja tyynessä.
    Tyynellä auttaa polttomoottori. Navigaattorikin on hyödyllinen. Muuten voi löytää Amerikan kun etsii Intiaa.
    Kukapa haluaisi löytää muuta kuin mitä etsii?


Neljännesvuosisata sitten Suomi purjehti karikkoisten vesien läpi, tyrskyissä ja tuulessa. Eurooppaan aiottiin matkustaa paikallisjunalla mutta yht'äkkiä piti hypätä pikajunaan. Etsittiin jotakin... turvallista satamaa yhtä kaikki.
    Toimitin, tai "tuotin" niin kuin Kalevi Sorsa roolini määritteli, tuolloin Sorsan toista esseekokoelmaa, jolle tuli nimeksi Uusi itsenäisyys. Se julkaistiin vuonna 1992.
    Uusi itsenäisyys pelotti vanhaan tottunutta. Tai ainakin se pakotti ajattelemaan. Muuttuuko mikään vai muuttuuko kaikki? Onko pysyvää tilaa edes olemassa?
    Kirjaan etsittiin kulttuurin tunnusmerkkejä. Niitä löydettiin.
    En muista kumpi löysi, molemmat etsivät. Enkä tiedä mistä löydettiin, siis en muista, mutta sehän on ilmeistä ettei Wikipediasta voinut vielä 1991 etsiä mitään.
    Lainattiin Raymond Williamsia, joka oli sanonut että englannin kielessä kulttuurilla on kolme yleisesti käytettyä merkitystä.
    Sillä tarkoitetaan älyllisen, henkisen ja esteettisen kehityksen kulkua.
    Toiseksi se on elämäntapa, tapoja. T.S. Eliot määritteli englantilaisen kulttuurin tunnusmerkkejä: ratsastuskilpailut Derbyssä, Henleyn soutukilpailut, Cowesin purjehduskilpailut, jalkapallocupin loppuottelu, elokuun kahdestoista, koirakilpailut, kuulapelipöytä, tikkataulu, Wensleydale-juusto, lohkoina keitetyt kaalinpäät, punajuuret etikkaliemessä, 1800-luvun uusgoottilaiset kirkot ja Elgarin musiikki (*).
    Kolmanneksi, kulttuuri tarkoittaa taiteita. Kulttuuri on kirjallisuutta, elokuvaa, maalaustaidetta, musiikkia ja teatteria. Myös tiede ja tutkimus ovat tässä mielessä kulttuuria, henkisen viljelyn peltoa.


Kulttuuri on tapoja. Kulttuuri on sanoja. Kulttuuri on merkkejä.
    Kulttuuri on... ihmisiä tekemässä jotakin.
    Eliotin luetteloa voi soveltaa suomalaiseen kulttuuriin eikä tarvitse miettiä pitkään saadakseen luettelosta kattavan ja lavean. Samalla tavalla ranskalainen, saksalainen ja espanjalainen voivat täydentää ja muokata Eliotin listaa omilla juustoillaan ja kilpailuillaan, musiikillaan ja kirjoillaan.
    Tiedämme että näin laadituista listoista tulee suuressa määrin filosofisesti samanlaisia, mutta vivahteita toki piisaa. Karjalanpiirakalla ja brie-juustolla ei ole niin suurta eroa kuin miltä ensin maistuu. Pesäpallopeli ei lopulta ole niin kaukana baskien pelote-mailapelistä kuin aluksi tuntuu.
    Tapoja on kuitenkin vaikea vertailla jos haluaa selittää niillä ihmisen käyttäytymistä, kulttuurin vaikutusta siihen. Ei voi luetella kaikki tapoja (kaikkia juustoja, kaikkia pelejä, kaikki kirjoja jne.) tehdäkseen vertailua. Arvoarvostelmia ei pysty esittämään moninaisuudesta käsin. Ja se mikä on yhteistä, liukuu arvostelman yläpuolelle. Ei kiveäkään voi asettaa toista kiveä arvokkaammaksi, paitsi timantteja jotka ovat typsykän paras kaveri, mutta se on toinen juttu.


Liikennekulttuuri on melkein ainoa yhteinen asia, jossa kaikki toimii globaalisti suunnilleen samoilla periaatteilla ja jossa eri maiden kokemus on selvästi erilainen.
    Liikenteessä säännöt ovat samanlaiset, yhteiset. Liikennemerkit ovat suunnilleen samanlaisia ja ymmärrettäviä, vaikka Itä-Saksassa (DDR) liikennevaloihin piti saada sosialismin kosketus.
                                              Kyösti Salovaara, 2012.
Ampelmann, valoukko Berliinissä.
    Moottoritiet ja kantaväylät, sivutiet ja kylänraitit ovat melkein samanlaisia joka puolelle. Myös autot ovat samanlaisia, suuria ja pieniä ja siltä väliltä. Ja niitä ajaa kaikissa maissa suunnilleen samanlainen otos kansasta, siis rikkaita ja köyhiä ja siltä välin. Moottoriväylällä ja paikallistiellä liikkuu kattava ja edustava joukko suomalaisia, espanjalaisia ja saksalaisia – ranskalaisia unohtamatta.
    Kaikkialla jalankulkijan pitää ylittää katu, yleensä suojatietä myöten. Ja kaikkialla autoilijat ovat hetken ratissa ja toisen hetken suojatiellä kävelijöinä.
    Näin ollen liikennekulttuuri lienee hedelmällisin tapa tutkia kansan luonnetta, siis sitä että onko sellainen olemassa. Koska fyysinen liikenneympäristö on kaikkialla suunnilleen samanlainen, erot liikennekäyttäytymisessä johtunevat jostain muusta kuin tiestä ja autosta. Kansanluonteesta, kenties.


Suomessa suojatielle astuva jalankulkija ei koskaan tiedä pysähtyykö lähestyvä auto.
    Muualla on toisin. Olitpa Madridissa tai Barcelonassa (esimerkiksi) kaikki autoilijat pysähtyvät kun näkevät suojatielle aikovan jalankulkijan. Myös bussit ja pitkät rekat noudattavat tätä kohteliasta sääntöä. Liikennekulttuuri saattaa Espanjassa (tai Portugalissa) olla muuten aika luovaa, mutta jalankulkijan ei tarvitse pelätä suojatiellä, toisin kuin Suomessa.
    Itse koin eräänlaisen herätyksen liikennekulttuurista Madeiralla seitsemän vuotta sitten. Viikon oleskelun aikana vain yksi (1) auto kymmenistä ja sadoista jätti pysähtymättä havaitessaan suojatien ylitystä odottavan jalankulkijan.
    Päätin ottaa opiksi ja ryhtyä ajamaan samalla tavalla Suomessa.
    Koska en ole pyhimys, se on vaikeaa, mutta onnistuu kyllä kun jatkuvasti keskittyy ja ajattelee mitä pitää tehdä suojatietä lähestyttäessä. Välillä keskittyminen herpaantuu. Silloin epäkohtelias ja itsekäs suomalainen ajokulttuuri nappaa mukaansa: pois alta jalankulkijat, pois alta kivet ja kannot, pois alta risut ja männynkävyt!
    Viime vuonna meinasin jalankulkijana jäädä sininokkaisen bussin alle Malmin sairaalan kieppeillä. Bussilla oli hyvää aikaa hiljentää ja pysähtyä kun astuin suojatielle. Mutta se pysähtyi vasta noin puolen metrin päässä kasvoistani ja kiukkuinen naiskuski mulkoili minua silmästä silmään. Vihan tikarit puhkoivat reikiä bussin tuulilasiin. Olin aiheuttanut haittaa ”julkiselle liikenteelle” astuessani suojatielle.
    Sydän pamppaili vielä kun pääsiin baariin ja sain oluen eteeni.
    Mutu-tiedolla väitän, että maahanmuuttajabussikuskit antavat jalankulkijalle paremmin tietä kuin kantasuomalaiset, mutta tämä voi olla toiveajattelua.


Suomalainen (liikenne)kulttuuri on siis erilaista, omansa kaltaista. Se on töykeää, itsekästä, toisista piittaamatonta jos kohta omista oikeuksista kiinni pitävää. Suomalainen autoilija omistaa kaistan jolla ajaa, joten sinne ei ole toiselta kaistalta pyrkiminen.
    Suomalainen autoilija myös tietää minne on menossa, sitä ei tarvitse kysyä kaverilta eikä siitä tarvitse kertoa naapurille, joten auton vilkut ovat tarpeeton lisävarustus. Voi toki olla, että koska isot autot ovat kalliita, monet autoilijat ovat tinkineet vilkuvaloista, sillä varsinkin bemareista ja audeista ne näyttävät puuttuvan.
    Kysymys tietysti kuuluu, että muuttuuko suomalainen toiseksi ihmiseksi ajaessaan autoa vai paljastuuko suomalainen kulttuuri nimenomaan auton ratissa. Juopot ja lapset kertovat totuuden; ehkä myös liikennekulttuuri paljastaa sen.
    Jos näin on, ja kun näin on, ei liene kummallista miksi Suomessa on vaikea tehdä rakennemuutoksia. Suomalainen sissi sopeutuu kaikenlaiseen, mutta rakenteiden muutosta hän ei hyväksy. Itsekkyys on rakenne! Joustavuus (maailmassa, maantiellä) edellyttäisi yhteistä liikettä ja naapurin kunnioittamista. Muutos on aina "jostakin" luopumista.
    Onkohan missään maailman kolkassa allekirjoitettu niin montaa addressia jotakin ”vastaan” kuin Suomessa?
    Kun meillä puhutaan ”muutosjohtajista”, joita yksityiset ja julkiset organisaatiot palkkaavat, ulkomainen tarkkailija ei voi mitenkään tietää, että kysymys on suomalaisesta vitsistä.

                                                       Kyösti Salovaara, 2016.
Suomessa liikennemerkit ovat vinossa.
Metafora?
_________________________________________________________________
(*) Lainaus näyttäisi olevan T.S.Eliotin esseestä Notes Towards the Definition of Culture, 1948.

torstai 6. lokakuuta 2016

Kiveen hakattu tuulenpuuska

[hetkellistä]

                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2016.
Näkymä Col d'Aubisquelta Pyreneillä.

Askeleita pihatiellä.
    Keltaiset, oranssin vipevöimät vaahteranlehdet kahisevat ja kipuavat nilkkaan asti.
    Kulkija tuntee kävelevänsä lujalla maaperällä; kuivuvien lehtien alla, soran ja saven peittämänä on luja kallio joka pysyy. Lehdet syntyvät, kasvavat, kellastuvat ja putoavat maahan, hajoavat ja mätänevät, mutta kallio jalkojen alapuolella lepää paikallaan.
    Hetkinen, kulkija hyvä!
    Geologia kertoo, että maapallon kuori on koko ajan liikkeessä. Pysähdy: kuuletko liikkeen jalkojesi alapuolella? Suomi liikkuu peruskallioineen koilliseen kolme senttimetriä vuodessa. Sadan miljoonan vuoden päästä seisot nykyisen Taimyrin niemimaan pohjoispuolella.
    Jos pelästyt, nojaa vaahteran tukevaan runkoon. Harmi että unohdit pitkät alushousut kotiin. Siperiassa kylmä tuuli käy nilkkoihin, ja silloin voit vain muistella menneen ajan lämmintä Suomea.


Maapallon geologista aikaa on vaikea tajuta.
    ”Kukaan, paitsi ehkä Jumala, ei pysty ymmärtämään kuinka pitkä aika 4,6 miljardia vuotta on”, huokaa Juha Pekka Lunkka teoksessaan Maapallon ilmastohistoria.
    Sitäkin on vaikea tajuta, että kaikki muuttuu jatkuvasti. Jos mannerlaattojen puristus katoaisi, jopa Mount Everest valuisi eroosion vaikutuksesta meren pinnan tasolle alle kymmenessä miljoonassa vuodessa. Se on silmänräpäys geologin silmissä, sanoo Lunkka. Jos sitten menisin viiden miljoonan vuoden päästä ottamaan digikuvan Col d'Aubisquen solasta Pyreneillä, sitä ei kenties enää löytyisi vuorien välistä vaan näkisin pelkkää tasankoa aina Iberian niemimaan rantaan asti. Aaltojen välkkeen, turkoosin unelman.
    Mutta maankuoren jännitteet kannattelevat vuoristoja, pitävät laaksoja kohdallaan, tasankoja ja ylänköjä sijoillaan.
    Hidas muutos varmistaa näennäisen rauhallisen maiseman ihmisen katseltavaksi.


Paralleeli saattaa olla haettua, väkisin piirrettyä.
    Miten verrata sivilisaatiota Mount Everestin tai Col d'Aubisquen kymmenien miljoonien vuosien historiaan? Parhaimmillaankin kirjallisuus ja tiede (sivistys) ovat tuskin edes silmänräpäys ajassa, oikeastaan pelkkä houreinen ajatus, joka tuli ja meni. Salama välähti ja maiseman piirteet näkyivät hetken.
    Tänä kesänä, joka juuri koettiin, on todettu että länsimaissa eletään totuuden jälkeistä aikaa, faktojen jälkeistä aikaa. Brexit-äänestys Englannissa, entisten rautaesiripun takaisten valtioiden kääntyminen takaisin totalitaariseen menneisyteen, Donald Trumpin vaalikampanja USA:ssa ja kansanäänestys Kolumbiassa - missä kansa päätti että sota on parempi kuin rauha – ovat romahduttaneet uskon tiedon merkitykseen. Kansaa voi todella ohjailla valheilla ja ennakkoluuloilla.
    Kyynikko tietysti iloitsee: totuuden jälkeinen aika karistaa viimeisenkin romanttisen harhaluulon kansan tiedollisesta ja moraalisesta autenttisuudesta. Lienee silti jonkinmoinen shokki oivaltaa, että ”kansa ei tiedä”.
    Johanna Korhonen totesi viime viikolla Pressiklubissa, että olemme siirtyneet valistusajan jälkeiseen aikaan. Ikään kuin taaksepäin, pimeämpään.


Maailman menon voi nähdä synkkänä tai vieläkin synkempänä.
    Mutta onko synkkyys ylireagointia, ylijärkeilyä?
    Onko kansa muka tyhmentynyt? Kirjallisuus menettänyt merkityksensä? Tieto valtansa?
    Entäpä jos kysymys on siitä, että kansa on löytänyt normaatilansa, se on sellainen kuin sen pitääkin olla. Onko ”kansa” (nyt kirjoitan sen lainausmerkkeihin) koskaan halunnut aidosti muuta kuin leipää ja sirkushuveja? Kenties usko tietoon ja sivistykseen on vain tahdoton pilkahdus eliitin silmäkulmassa.
    Sitä paitsi hyvinvointivaltio mahdollistaa puhtaan ja egoistisen individualismin – sehän on koko hyvinvointivaltion idean ydin. Yhteiskunta hoitaa turvaverkostot (korkean verotuksen avulla) ja yksilö voi keskittyä itseensä, oman navan kaiveluun.
    Eräänlainen vapauden valtakunta tämä. Saatiin mitä tilattiin.
    Eliitin kannalta ongelma syntyy siitä, että oman navan kaivelu ei johda sivistyksen korkeimpien muotojen tavoitteluun. Toki kirjoja kirjoitetaan, painetaan ja luetaan, mutta eihän kirjallisuudella kaikkineen ole kuin marginaalinen merkitys – jos sitäkään – modernin tiedonvälityksen kentällä. Eikä se johdu kirjallisuuden laadusta tai sen puutteesta, vaan siitä että maailma on muuttunut; että ei ole kollektiivisia eikä homogeenisia luokkia, joille romaaneja voisi kirjoittaa, ei ole yhtenäisiä ryhmiä, luokkia tai porukoita joille kirjallisuus saattaisi yhteiskunnallisesti avata tien parempaan.
    Sillä parempi on jo nyt tässä. Ja erilaisia porukoita on melkein kuin hiekanjyviä Yyterissä.


Niinpä me elämmekin Urbaanin Lässytyksen Aikakautta.
    Se saattaa olla synonyymi valistusajan jälkeiselle ajalle, mutta on sitä koomisempi (ja traagisempi) ilmaisu mediatodellisuudelle.
    Urbaanin lässytyksen aikakaudella kaikki muuttuu fanittamiseksi. Laatulehden ja laaturadion sisältö on yhä enemmän kevyen musiikin idolien varassa. Kun ”taiteilijoita” haastatellaan, heitä ei haasteta kysymyksillä vaan idolia palvovilla katseilla ja myötäsukaisella lässyttämisellä. Harmi kyllä, fanittaminen on myös keskeinen tapa käsitellä kirjallisuutta ja kirjoja.
    Tietenkin idoliaan saa ihailla ja sen saa tuoda julki.
    Mutta jos kirjallisuus on pelkkää fanittamista, mitä kirjallisuus oikeastaan enää sanoo? Vai sanooko mitään? Merkitseekö mitään?
    Sartre muistutti ettei merkityksiä maalata eikä sävelletä.
    Olisiko tässä avain nykyhetken ymmärtämiseen? Kun mediatodellisuus on melkein pelkkää fanittamista, siihen ei voi enää ladata merkityksiä. Siis todellisuutta selittävää viestiä, eikä varsinkaan viestiä joka johtaisi todellisuuden muuttamiseen.
    Mutta, kuten totesin, hyvä on tässä ja nyt, joten muutosta ei kaivata.


Urbaanin Lässyttämisen Aikakaudella kaikki on näyteltyä tosi-teeveetä.
    Näyttelijät eivät näyttele jotakin hahmoa vaan he näyttelevät näyttelemisen näyttelemistä. Laulajat eivät tulkitse lauluja vaan he näyttelevät laulajaa joka on tulkitsevinaan laulua. Journalismi ei etsi totuutta vaan näyttelee journalismia joka on etsivinään totuuttaa.
    Ilmeisesti myös poliitikot näyttelevät poliitikkoja, joka ovat muuttavinaan maailmaa.
    Sekä journalismiin että poliitiikkaan kaipaisi ajatusta. Siis ajattelemisen filosofiaa. Mutta ajattelijaa on vaikea näytellä, koska ensin pitäisi osata ajatella. Sitä paitsi kansa taitaa tykätä poliitikoista, jotka eivät ajattele vaan näyttelevät.


Onko kirjallisuuden merkityksen katoaminen ja valistusajan päättyminen saman kehityksen tulosta? Ovatko ne toinen toisiaan, saman kolikon kääntöpuolia?
    Kirjallisuus on tietysti niin iso asia ettei siitä pysty puhumaan näin pienessä pakinassa. Isot sanat puuttuvat.
    Kirjallisuutta on liian monta: proosa, runo, essee ja kaiken pohjalla fakta, tietokirjallisuus. Eikä pidä unohtaa erilaisten laitteiden manuaaleja. Niissä totuutta yhä vaalitaan, vaikka sanoja ei aina ymmärrä.
    Kun Tero Tähtinen julisti pari vuotta sitten Parnassossa, että moderni essee on ensi sijassa kaunokirjallisuutta, ja että sen ei tarvitse perustua faktoihin eikä totuuden tavoitteluun eikä pyrkiä tiedon viestittämiseen, hän tuli määritelleeksi hyvin totuuden jälkeisen ajan ja sen miksi kirjallisuus on hukannut merkityksensä. Kaikki on fiktiota, estetiikan kvasipsykologiaa.
    Urbaani lässyttäminen riittää todellisuudeksi. Se on viesti.
    ”Irrota sanat merkityksistään, ja maailma on sinun”, tuumailee Guido Brunetti Donna Leonin romaanissa Kultamuna.

                                                                                                   Kyösti Salovaara, 2016.
Eskapismin merkit.

______________________________________________________________
Donna Leon: Kultamuna. (The Golden Egg, 2013.) Suom. Kaijamari Sivill. Otava, 2014.
Juha Pekka Lunkka: Maapallon ilmastohistoria. Kasvihuoneista jääkausiin. Gaudeamus, 2008. 
Jean-Paul Sartre: Mitä kirjallisuus on? (Qu'est-ce que la littérature?, 1948.) Suom. Pirkko Peltonen ja Helvi Numminen. Otava 1976.