[tyyli
on ihminen]
Kyösti Salovaara, 2016. |
Sataa
räntää, syksy on: rastaat kitisevät kun pihlajanmarjat putoavat
maahan.
Maisema
muuttuu karun tyylikkääksi. Vähitellen värit liukenevat pois.
Mutta
vaikka maisema muuttuisi kuinka harmaaksi tai melkein
musta-valkoiseksi, siinä on sävyjä enemmän kuin sanoja sen
kuvaamiseen.
Joskus
mietin, uskaltaako sanoilla leikkiä tosissaan.
Päältä
katsoen sanat ymmärtää helposti. Tiedämme mitä tyylikäs
pukeutuminen on, vaikka lopulta kysymys taitaa olla makuasiasta. Tietysti sekin on tyyliä kun joku pukeutuu pipoon ja lenkkareihin.
Tyyli
ei siis välttämättä ole tyylikästä. Ensimmäinen on
luokittelua, jälkimmäinen arvoarvostelma. Saman sanan eri
merkityksiä.
Onko
kirjailijalla tyyli? Jos on, mitä se tarkoittaa? Sitäkö että
lauseiden sisältä löytyy jokin ”alkulause”, perusasia jonka
voi ilmaista monella eri tavalla, siis tyylillä?
Jos
tyyli on ihminen, onko ihminen tyyli?
Tuleeko tyylikkäästä ihmisestä tyylikäs kirjailija?
Kokeillaan
lauseita.
”Koira
juoksi aurinkoiseen metsään.”
Löytyykö tästä tyylin vivahteita? Pystyykö tuon sisältä etsimään
”alkulauseen”?
Kirjoitetaanpa
näin: ”Koira juoksi metsään. Aurinko paistoi.”
Tuntuuko lauseen ajatus samalta vai onko tässä jokin toinen vivahde? Onko lauseiden
ilmaisema ajatus nyt täsmällisempi. Entä jos kirjoitan:
”Aurinkoiseen metsään juoksi koira.”
Aivan
kuin viimeisin lause kertoisi erilaisesta koirasta kuin ensimmäinen.
Metsään siis ylipäänsä juoksi joku koira, en tiedä kenen se on.
Mutta kun sanon, että ”koira juoksi metsään”, tunnun puhuvani
koirasta, jonka tunnen.
Sanoilla
saivartelua, siis tyyliä?
Joka
tapauksessa lauseesta voi päätellä, että koira on jossakin
muualla kuin metsässä ennen kuin se juoksee sinne; se on ehkä
pellolla, niityllä, kadulla tai omakotitalon pihassa mutta ei
metsässä. Jos se olisi metsässä, sanoisin että ”koira juoksi
metsässä ja aurinko paistoi”. Erilainen havainto.
Saksalainen
Wilhelm Liebknecht ylisti ystävänsä Karl Marxin
teoksen Vallankaappaus Ranskassa 1851 kirjoitustyyliä sanomalla,
että ”tässä tulee tyylistä stilus, ts. se mitä se oli
roomalaisten käsissä – terävä ase, joka kirjoittaa ja lävistää.
Tyyli on tikari, joka taatusti iskee suoraan sydämeen.”
Tuossa
teoksessa Marx kirjoitti hauskan poleemisesti, mutta pitääkö
Liebknechtin arviosta päätellä, että Marx käyttäytyi myös omassa
elämässään aina poleemisesti, terävästi kuin tikari joka
pistää kanssaihmisiään?
Varovaisesti arvioiden noin ei voi sanoa, sillä olihan Marx monella tavalla renessanssihahmo ja paljon muuta(kin) kuin kirjoituksensa.
”Kun
ihminen kirjoittaa, hänen romaaninsa kirjoittavat häntä itseään",
sanoi puolestaan Ross Macdonald, jonka dekkareiden tyylilaji
muistutti Raymond Chandlerin romaanien tyyliä, vaikka
Macdonald lopulta kirjoitti aika lailla eri tavalla kuin Chandler.
Chandlerin
proosan tyyli on tunnistettavaa, sitä on helppo jäljitellä, mutta
jos se pitäisi ”tieteellisesti” määritellä, tarvittaisiin
paljon sanoja ja yleistyksiä, joista tuskin kukaan pystyisi
päättelemään miten Chandler oikeastaan kirjoitti. Ja vielä
vaikeampi on määritellä Ernest Hemingwayn ”tyyliä”,
vaikka luulemme tietävämme sen piirun tarkkuudella. Mitä
tarkemmin Hemingwayn proosaa, lauseita lukee, sitä vähemmän tajuaa
mihin hänen proosansa teho perustuu.
Hemingwaysta
jos kenestä tekee mieli sanoa, että ”tyyli on ihminen” eikä
sitä, siis ihmistä pysty paloittelemaan esteettis-psykologisiksi
komponenteiksi. Ihminen on kokonaisuus, joten tyylikin on kaikki eikä
mitään yksityiskohdissaan.
Ihminen
on sanojaan. Ei enempää, ei vähempää.
Kuulostaa
hienolta ajatukselta. Positiiviselta.
Mutta
asialla on pelottava puolensa. Ainahan niillä on.
Adrienne
Day kirjoitti äskettäin, kuinka neurologi Peter
Garrard pystyi kymmenkunta vuotta sitten osoittamaan ns. konkordanssi-ohjelmistolla, että Alzheimerin tauti todellakin näkyi
englantilaisen Iris Murdochin viimeisestä romaanissa, siis
se olisi näkynyt jo ennen kuin taudin diagnoosi tehtiin.
Tietokoneohjelman avulla vertailtiin kirjailijan käyttämää sanastoa hänen uransa eri vaiheissa.
Dementiaan sairastuvat menettävät tutkijoiden mukaan kyvyn ilmaista itseään
rikkaasti, kieli muuttuu geneeriseksi, käytetään paljon ”helppoja”
sanoja, kuten ”olla, mennä, tulla, antaa, ottaa” eikä pystytä
ilmaisemaan asioita tarkasti, vivahteilla.
Iris
Murdoch oli tunnetusti taitava kielen ja kieliopin käyttäjä. Hänen
viimeiseksi jääneessä romaanissaan Jackson's Dilemma (1995)
kieli sitten muuttui yksinkertaiseksi, latteaksi. Tällaisia helppoja
ilmaisuja Alzheimeriin sairastuva, sitä kohta sairastava kirjailija
käytti:
”Hän
nousi sängystä ja veti verhot ikkunan edestä. Aurinko leimahti
sisään. Hän ei katsonut ikkunasta. Hän avasi vaatelaatikon,
sitten sulki sen. Hänellä oli sängyssä vaatteet päällä jakkua
ja kenkiä lukuunottamatta.”
Tietenkään
en osaa tuoda suomeksi aivan tarkasti Murdochin kieltä, mutta
lauseiden kääntäminen on aika helppoa, toisin kuin hänen
aikaisemmista romaaneistaan, joissa jokaisella sanalla tuntuu olevan
piilomerkityksiä ja kytkentöjä toisiin sanoihin.
Tietokoneanalyyseillä
on myös päädytty arvelemaan, että Agatha Christien viimeinen
romaani paljastaa kirjoittajansa Alzheimerin taudin. Sitä kirjailijalta ei koskaan
diagnosoitu.
Koira
juoksi metsään. Aurinko paistoi. Kävelin perässä ja soitin
ystävälleni. Tulee syksy, sanoin.
Onko
yksinkertainen lause aina merkki alkavasta sairaudesta?
Eikö
Hemingwayn kieli, lause, ilmaisu ole juuri voimassaan yksinkertaista,
liioittelua välttevää?
Graham
Greene sanoi ettei jännitystä pysty luomaan adjektiiveilla eikä
adverbeillä. Ne pitää karsia pois ettei lukija jää harhailemaan
niiden tunnelmassa, sen sijaan että tempautuisi tarinaan mukaan.
Tietysti
voisi ajatella, että sairaus paljastuu kun kirjoittajan tai puhujan
kieli köyhtyy aikaisempaan verrattuna. Mutta koskeeko se myös
kirjailijaa, joka tietoisesti haluaa karsia ylimääräisiä sanoja,
jotka eivät oikeastaan tuo kerrottuun mitään lisää?
Konkordanssi-ohjelmiston
analyysi on lahjomaton. Se kertoo kuinka ihminen (joka on yhtä kuin sanansa) on muuttunut, tarkoituksella tai tahtomattaan, kenties
alkavan muistisairauden johdosta.
Mutta
kun tämän tietää, saattaa pelästyä ja ryhtyä tarkkailemaan
sanojaan. Pystyykö ihminen hämäämään myös itseään? Olemaan
enemmän kuin sanansa? Tai sanomaan enemmän kuin on?
Koira
juoksi metsään. Aurinko paistoi. Sitten satoi räntää.
Kyösti Salovaara, 2016. |
________________________
Yrjö
Ahmavaara: Informaatio. Weilin+Göös, 3.p. 1975.
Adrienne
Day: Alzheimer's Early Tell. The language of authors who
suffered from dementia has a story for the rest of us. Nautilus.us,
issue 40, 29.9.2016.
Karl
Marx ja Friedrich Engels: Marx Engels – Kirjallisuudesta ja
taiteesta. Suom. Robert Kolomainen. Edistys, 1974.