Romaanin jälkeinen aika

[Proosassa rahan runous?]

                                                                                                     Kyösti Salovaara, 2016.
Javier Mariscal: Cambrinus. Barcelona.

Laitetaan yhteen ilmiöitä jotka eivät kosketa toisiaan.

    Liioitellaan. Pelotellaan. Uskotellaan. Eksytään pääasiasta sivupoluille, metsään. Ollaan kuulevinaan kaikenlaista. Arvaillaan. Kuunnellaan lintujen yhteysääniä.

    Punatulkku on komea lintu mutta hiljainen. Se debatoi olemuksellaan, ei äänellään.

    Sunnuntaina pieni parvi punatulkkuja hääräili syreeneissä. Punatulkun näkeminen kaupungissa ilahduttaa. Syvän metsän lintu.

    Mutta tähän pakinaan ne kuuluvat yhtä vähän kuin kuvituksena olevat modernit veistokset. Ellen sitten yritä liittää kahta asiaa yhteen selittämättä miksi.

    Jos osaisin, ottaisin valokuvia romaanien sisällöstä, mutta sellaisia kuvia en osaa ottaa. Joten otan veistoksista.

    Kenties sadan vuoden päästä romaanien sisällöt riippuvat taidemuseon seinällä. Silloin niitä ei lueta vaan katsellaan. Ja luulen että sadan vuoden päästä turistit käyvät ihmettelemässä Helsingin Keskustakirjastoa samalla tavalla kuin Egyptin pyramideja: Mihin hemmetin tarkoitukseen tämäkin on rakennettu?

Romaanin historia on lyhyt. Sen kukoistus alkoi 1800-luvun puolivälissä teollistumisen mukana: syntyi kaupallinen yhtälö kirjailijan, kustantajan, kirjakaupan ja lukijan välille.

    Tarvittiin siis teollinen rakenne, ja ennen kaikkea lukijakuntia, joilla oli aikaa ja vaurautta lukea kirjoja. Tarvittiin myös koululaitos, joka opetti lukijat lukemaan.

    Äskettäisessä blogikirjoituksessaan Tommi Melender, joka usein paheksuu tarinakeskeistä romaania (vaikka ilmoittaakin lukevansa sellaisia, ainakin puoleen väliin) syytti romaanin perinteisestä muodosta, tarinan kertomisesta kapitalisteja, jotka jatkokertomuksilla koukuttivat lukijan ostamaan kirjallisuutta.

    Kapitalistin syyllistäminen kuulostaa intellektuaalisemmalta kuin Aristoteleen, vaikka jo Aristoteles määritteli nykyisenkaltaisen romaanin tarinan muodon. Ja siihen, tarinaan kuului ja kuuluu aina myös ratkaisu, tarinan huipennus, onnellinen tai onneton.

    Maailma, ihmisten ja kaikenlaisten yrityksien ja organisaatioiden elämä on täynnä pieniä tarinoita (projekteja), joilla on alkunsa ja loppunsa, vaikka makrotasolla kaikki olisikin tarkoituksetonta ja merkityksetöntä. Jostakin syystä modernistit yrittävät väittää ettei mikrotasolla ole tarinoita ja jos sellaisen joku kirjoittaa ylös, se on pelkkää valhetta ja eskapismia.

    Romaanin asemaa nakerretaan kaikilta suunnilta.

En yritä perustella, en väitä enkä pelottele.

    Mutta on ”merkkejä” jotka kertovat (kenties), että romaanin aikakausi on päättymässä. Se ei vielä välttämättä näy kirjallisuuden ulkoisesta ilmeestä, sillä kirjoja kirjoitetaan, painetaan ja myydään – ja ilmeisesti myös luetaan – ikään kuin mikään ei olisi muuttunut.

    Tilanne saattaa olla samanlainen kuin 1990-luvun alussa, jolloin monet ennustivat, että digitaalisaatio hävittää paperin, että siirrytään paperittomaan konttoriin. Se tuntui jonkin aikaa uskomattomalta ennusteelta, koska toimistoissa printattiin paperille muistioita ja dokumentteja ja ties mitä enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Paperia kului hirvittävästi.

    Ei kulu enää. Selluloosatehtaat ja paperitehtaat ovat muuttaneet tuotelinjojaan, niin että nyt valmistetaan pakkauskartonkia yms. jolla tyydytetään digitalisaation mahdollistaman verkkokaupan tarpeet.

    Romaanin aikakauden loppumista ei siis kannata johtaa kappalemääristä vaan siitä kuinka romaaniin suhtaudutaan. Vielä 1960-80 luvuilla kirjallisuudesta keskusteltiin, romaaneilla oli lukijoita jotka kohtasivat toisensa yhteiskunnallisessa debatissa. Romaanin kirjoittaja saatettiin jopa vetää oikeuteen ”vääristä” mielipiteistä. Tänä syksynä ilmestyy Suomessa jotain 100 dekkaria; kuinka todennäköistä on, että kaksi toisensa kohtaavaa dekkareiden ystävää on lukenut saman romaanin, josta he voisivat keskustella?

    Sitä paitsi, onko niissä mitään keskusteltavaa?

Kun Tero Liukkonen pohti kirjallisuuden nykyhetkeä ja tulevaisuutta Kirjat! ja elämä! -blogissaan, hän päätyi hieman alakuloisesti siihen, että kirjallisuudella on ollut kulta-aika, joka nyt on päättymässä.

    Liukkonen sanoi, että kirja-ala on vanhoillinen ja uudistumaton: ”Viestinnässä usein valikoidaan tosiseikkoja ja sitten kerrotaan muunnettua totuutta: puhutaan päivä yöksi ja yö päiväksi.”

    Liukkonen viittasi Françoise Truffautin elokuvaan Amerikkalainen yö, jossa filmintekijät kuvaavat yökohtauksia päivällä. Todellisuus on suodattimen värinen.

    ”Tiedän monia kirjailijoita, joilla on vaikeuksia saada teoksiaan kustannetuiksi”, Liukkonen jatkoi. ”Eivätkä he halua kertoa ongelmistaan, koska vaarana on aina, että seuraavaa teosta ei sitten tulekaan.”

                                                                Kyösti Salovaara, 2016.
Roy Lichtenstein: El Cap de Barcelona.

    Niinpä kirjallisuuden on määritettävä roolinsa ja tehtävänsä uudestaan. ”Ei voida olettaa”, Liukkonen sanoi, ”että kirjallisuus pelastuu dekkarinimikkeitä loputtomasti lisäämällä tai julkaisemalla nuorten julkkisten elämäkertoja ja värityskirjoja.”

    Ehkä ei.

    Mutta jos romaanin sosiaalinen merkitys on kadonnut tai oleellisesti pienentynyt, kulta-ajan palauttaminen saattaa olla mahdonta. Jäljelle jää eskapismi, eikä siinä ole mitään tuomittavaa, mutta asioiden tola kannattaa tunnustaa ja tunnistaa.

    Tietysti voi yrittää ruotsalaisten tavoin vippaskonstia: romaaneille ja lyriikalle tarkoitettu palkinto myönnetään laulajalle, joka eittämättä kirjoittaa hyvää lyriikkaa. Se ei muuta kuitenkaan tosiasiaa: romaanin merkityksen väheneminen piilotetaan sivupolulle ja annetaan periksi oraaliselle ”viihteelle”. Totta kai kirjallisuus elää myös lauluissa, mutta se ei pelasta romaania.

    Salman Rushdie twiittasi innostuneena, että Bob Dylan jatkaa hienosti bardien perinnettä. Hdcanis totesi Hyönteisdokumentti-blogissaan selvänäköisesti, että kenties Dylanin palkinnon mukana palataan jonnekin 1700 luvun takaiseen menneisyyteen.

    Hän ei pitänyt sitä pahana ja miksi se olisikaan paha asia. Mutta romaanin kannalta se ilmentää paluuta aikaan ennen romaania.

Tämä pakina näyttää ajautuvan synkille vesille.

    Eikö kirjallisuus-ilmiössä ole mitään hauskaa? Vitsin arvoista?

    Miltä kuulostaa Albert Camusin lohkaisu: ”Hämärillä kirjailijoilla on onnea: he saavat selittäjiä. Muut saavat vain lukijoita, ja se taas näyttää olevan halveksittavaa.”

    Camusin mietelmä on ironisen ajankohtainen.

    Yhtä ironinen oli W. Somerset Maugham romaanissaan Veitsen terällä. Siinä kirjailijan alter ego kysyy ystävältään oliko tämä tavannut Intiassa kirjailijoita vai ajattelijoita.

    Mustaa huumoria voi myös etsiä Jean-Paul Sartren johtopäätöksestä kirjallisuuden merkityksestä. Kirjallisuus ei ole välttämättä kuolematonta. Sartren mielestä kirjallisuus ei saa muuttua pelkäksi propagandaksi tai pelkäksi viihteeksi; jos niin käy, yhteiskunta palautuu hetkessä elämisen liejuun, kalvosiipisten ja vatsajalkiaisten muistittomaan elämään.

    Tietenkään tämäkään ei ole tärkeää: ”Maailma voi varsin hyvin selviytyä ilman kirjallisuutta. Mutta ilman ihmistä se voi selviytyä vielä helpommin.”

    Eikä romaanilla ole enää... ehkä... merkitystä yleispätevän totuuden paljastana, koska se näyttää ajautuneen marginaaliin. Huvittavaa kyllä, nykymaailma koostuukin pelkistä marginaaleista, kuplista kuplien kylässä.

Romaanin historia on menestystarina. Ja niin kuin tiedämme, tarinoilla on alkunsa ja loppunsa. Se tarina pitää lukea loppuun.

    Per I. Gedin totesi jo vuonna 1975, että vakavasti otettava romaani oli vaikeuksissa, ainakin muualla kuin Suomessa. Lukijakunnat jakautuivat massakirjallisuuden laajenevaan piiriin ja eliitin suppenevaan piiriin.

    Kaksi maailmaa jotka eivät kohtaa.

    Gedin kertoo, kuinka vielä 1900-luvun taitteessa muuan saksalainen kustantaja opasti erästä kirjailijaansa: ”Sen joka tällä hetkellä haluaa ansaita rahaa, on pidettävä varastossaan myyntikelpoisia tavaroita, mutta näytelmät ja runot ovat myyntikelvottomia tavaroita joilla ei voi ansaita rahaa. Proosassa on rahan runous! Kirjoittakaa proosaa, niin minä maksan teille vaikka minkälaisia palkkioita.”

    Mutta muutaman vuoden päästä, 1926, toinen kustantaja puhui jo kirjan kriisistä. ”Talouslama on saavuttanut huippunsa ja kirjamarkkinoilla on kammottavan hiljaista... Sitäkin suurempi merkitys kirjakriisillä on kulttuurimme tilanteen ilmapuntarina. Nyt on sangen kuvaavaa, että kirja kuuluu tällä hetkellä niihin jokapäiväisiin elämän hyödykkeisiin, joita ilman ihmiset voivat olla. He urheilevat, he tanssivat, he viettävät iltahetkensä radiota kuunnellen tai elokuvissa, ja kaikki tämä täyttää kokonaan sen ajan, joka heiltä jää työstä vapaaksi. Heillä ei ole aikaa lukea kirjaa...”

    Heillä ei ole edelleenkään aikaa lukea kirjaa, vaikka vapaa-aikaa nyt (vuonna 2016) on enemmän kuin koskaan ennen. Kuka itkee, kun kirjakauppa sulkee ovensa?

    On hienoa että ihmiset kuuntelevat Bob Dylanin lauluja ja monien muiden laulavien folk-pop-rock-lyyrikoiden tekstejä.

    Vähemmän hienoa on lukea tutkimuksia, joiden mukaan Suomessakin lukutaidottomuus lisääntyy eikä laulujen, olivatpa ne kuinka hienoa lyriikkaa tahansa, kuunteleminen auta siihen.

    Kun Sartre soimasi surrealisteja kielen ja sitä mukaan kirjallisuuden tuhoamisesta, hän sentään puhui ikään kuin saman asian kääntöpuolesta: sanoista joilla ilmaistaan todellisuutta.

    Itse asiassa Camus kirjoitti melkein samasta asiasta näin:

    ”Luottamus sanoihin on klassismia – mutta säilyttääkseen luottamuksensa klassismi käyttää niitä hyvin varovaisesti. Surrealismi, joka suhtautuu epäluuloisesti sanoihin, käyttää niitä holtittomasti. Palatkaamme klassismiin, ollaksemme vaatimattomia.”

Kunpa voisikin luottaa siihen että romaani ”pelastuu” luottamalla sanoihin, olemalla vaatimaton, etsimällä yleispäteviä totuuksia.

    Hiljaiset punatulkut syreenissä, moderni taideteos Barcelonan kadulla.

    Kuvataiteilijan ei tarvitse olla vaatimaton, koska hän kaihtaa sanoja ja yksikäsitteistä arviota ympäristöstään. Modernin veistoksen tai taulun katselija saa ajatella mitä haluaa, päätellä mitä mieli tekee, olla johtopäätös itse eikä ketään muuta. Kuvataide ”antoi periksi” surrealismille kauan sitten.

    Romaani edellyttää enemmän.

    Sen tulevaisuutta ei ole kirkossa kuulutettu.

    Paluu menneisyyden mustaan aukkoon on mahdollista.

    Tarinalla saattaa olla onneton loppu.

    Halusitpa sitten lukea sen tai jättää kesken.

                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2016.
Aika on rautaa... hetken.
Richard Serra: The Matter of Time.
Guggenheim Bilbao.

___________________________________

Albert Camus: Kapinoiva ihminen. Valikoinut Maija Lehtonen. Suom. Ulla-Kaarina Jokinen ja Maija Lehtonen. Otava, 1971.

Per I. Gedin: Kirja muuttuvassa yhteiskunnassa. (Litteraturen i verkligheten, 1975.) Suom. Risto Hannula. Tammi, 1977.

Hdcanis: Bob Dylan - Tuotanto (osittain). Hyönteisdokumentti 13.10.2016.

Tero Liukkonen: Kirjallisuuden kulta-aika ja tulevaisuus. Kirjat! ja elämä!, 6.10.2016.

Tommi Melender: Hyvää romaania ei ole pakko lukea loppuun. Antiaikalainen – Image blogit, 9.10.2016.

Jean-Paul Sartre: Mitä kirjallisuus on? (Qu'est-ce que la littérature?, 1948.) Suom. Pirkko Peltonen ja Helvi Numminen. Otava 1976.

W. Somerset Maugham: Veitsen terällä. (The Razor's Edge, 1944.) Suom. Helvi Vasara. Otava, 1947, 1987.