Välimerellä tuulee

[niin kuin maailmalla]

Kyösti Salovaara, 2022.

Franz Kafka rakasti mäkiä. Ne kiehtoivat häntä. Mies saattoi pysähtyä tuntikausiksi kadunvarteen tuijottamaan jyrkkään mäkeen rakennettua taloa. Siinä hän istua jökötti käännellen päätään milloin vinoon, milloin suoraan. Vähän outo kaveri. Tiesitkö sitä?

- Haruki Murakami: Komtuurin surma.

Palasin maanantaiaamuna reissusta.

    Yön nukuttuani ryhdyin miettimään. Tai on sitä tapahtunut myös aikaisemmin. Silloin tällöin. Jopa vahingossa. Väitetään että ihmisellä on vuorokaudessa noin 6000 ajatusta. Sitä ei ole mitattu kuinka moni niistä on ennen ajattelematon.

    Ajattelemattomasti tein pikahaastattelun matkustamisesta. Koska olin yksin paikalla, haastattelin minua.

    ”Oliko hauska matka?”

    ”Mitä tarkoitat? Hauska?”

    ”Siis että oliko sulla kivaa?”

    ”Ainahan on kivaa kun pääsee ulkomaille”, vastasin hieman ärtyneenä. ”Muuten kai pysyisin kotona. Missä olenkin nykyään melkein aina, samassa tuolissa, samassa huoneessa, saman telkkarin edessä, samaa kirjahyllyä tuijottaen. Niin että… kysy jotain oleellista.”

    ”Siellä kai paistoi koko ajan.”

    ”No ei hemmetti paistanut. Koko talvi oli ollut kuivaa. Mutta sateet alkoivat maaliskuun kymmenentenä ja jatkuvat yhä.”

    ”Harmillista!”

    ”Miten sen nyt ottaa”, sanoin. ”Katsos, siellä oli alkamassa 11.3 vedenkäytön rajoitukset. Ei saanut pestä autoja, ei kastella golfkenttiä jne. Sateet pelastivat Málagan provinssin vedensaannin ainakin kolmeksi vuodeksi. Välillä satoi oranssia mutavelliä.”

    ”Mutavelliä?” haastattelija toisti silmiään pyöritellen.

    ”Mutavelliä. Niin sanottu Calima toi Saharasta hiekkaa ja kun samaan aikaan satoi rankasti, se tuli alas oranssina mutana.”

    ”Kauheaa!”

    ”Pelkkää dystopiaa”, naurahdin. ”Mutta Saharasta kulkeutuu usein hiekkaa Espanjaan ja jopa Etelä-Ranskaan. Mutta harvemmin sen sekaan osuu sadetta.”

    ”Ikävä juttu.”

    ”Ehkei sentään”, selitin oppimestarina. ”Paikat toki sotkeutuu mutta Saharan hiekka on satojen vuosien ajan lannoittanut Andalusian ketoja ja laaksoja. Sen lisäksi se sitoo hiiltä veteen joutuessaan.”

    ”Kaikilla pilvillä on hopeareunus”, haastattelija oivalsi.

    ”Ei kun oranssi, sanoin.

Kyösti Salovaara, 2022.
Taivas ja maa Caliman vallassa 24.3.2022.
Kännykkäkuvan väriä ei ole manipuloitu.

Mietin siis matkustamisen pointtia.

    Nykyään se(kin) on huonossa huudossa. Niin kuin autoilu, lihan syöminen, uusien vaatteiden ostaminen, paperilehtien lukeminen ja luonnonvarojen kuluttaminen ylisummaan.

    Jossakin välissä, aikaisemmin, kun ihmiset olivat (Suomessakin) köyhempiä, Kanarialle tai Mallorcalle matkustaneita katseltiin kateellisina. Sitä aikaisemmin ulkomaille pääsivät vain taiteilijat ja muu joutilas varakas väki. Taiteilijat etsivät agraarisesta Suomesta pois päästyään urbaaneja kaupunkeja tai Välimeren valoa, joka piti vangita maalauksiin. Pariisin bulevardeilla taiteilijat nauttivat elämästä.

    Nykyään, tänään, tulee matkustaa ulkomaille hissunkissun. Vähätellä kokemuksia, jos semmoisia sattuu kokemaan ja päivitellä, että kylläpä lentokoneet syövät polttoainetta ja että voikun ne uimarannat likaantuvatkin meidän pohjoiseurooppalaisten rynnätessä sinne niitä roskaamaan. Sitäkin tulee surkutella, että turismi tuhoaa paikallisia kulttuureja, siitä huolimatta että paikallinen kulttuuri on täysin riippuvaista turismista. Jos turismi loppuu, paikallinen kulttuuri näivettyy ja palaa jonnekin olemattomuuteen.

    Mutta, ei tämä pakina ole turismin puolutuspuhetta.

    Kyllä turismi (välillä) on aika vastenmielistä. Siis muiden harrastamana.

Kierrän aihetta kuin kissa kuumaa puuroa, vaikken tajua miksi kissa puuroa söisi. Kuumaa lihakeittoa se saattaisi havitella.

    Keskustelu turismista on vain pieni osa vallitsevasta keskustelusta. Ei tärkeä, ei keskeinen, ei juuri mitään. Samanlaista ”oikean” identiteetin ja käyttäytymisen keskustelua käydään joka puolella elämänpiirin olomuodoista ja teoista. Tänään, vuonna 2022, ei tiedustella: ”Mitä teit?” Tänään halutaan vastauksia kysymykseen: ”Mitä jätit tänään tekemättä?”

    Mitä enemmän jätät tekemättä, sen parempi ihminen olet.

    Olen tilannut matkustamiseen keskittynyttä aikakauslehteä Mondoa. Lehdellä on älyllinen ongelma. Sen pitäisi kirjoittaa matkustamisesta, uusista paikoista, erilaisista kulttuureista, mutta kun niiistä kirjoittaminen ei ole muodikasta eikä ”vapaa liikkuminen” ole oikein edes hyväksyttyä, lehti joutuu taiteilemaan olemisen ja olematta olemisen välillä. Kun Mondossa kirjoitetaan jostakin ravintolasta vaikkapa Motrilissa, niin se kerrotaan siksi, että siellä syödään vegaanisti, ei siksi että siellä syötäisiin hyvää espanjalaista sapuskaa.

    Uusimmassa Mondossa (5/2022) "vastuullinen matkailija" Kimmo Ohtonen tunnustaa, kuinka hänkin ennen otti valokuvia luonnosta. Nyt hän on oppinut oikeille tavoille ja ottaa vain muistikuvia luonnossa samoillessaan. Hän ei kiellä muita kuvaamasta matkakohteitaan, mutta paljastaa kuinka hyvä ihminen hänestä on tullut, kun hän lopetti valokuvaamisen. Se jää epäselväksi, että mitä Ohtonen ajattelee säästävänsä.

    Ohtonen siis määrittelee oman tunnekokemuksensa universaaliksi kokemukseksi. Vastuullisen matkailijan tulisi käyttäytyä Ohtosen tavoin. Mennä kivelle istumaan ja katsella ja kuunnella, vaikka mielisi tekisi terdelle viinilasin äärelle ohikulkijoita katselemaan, kaupunkikuvia näppäilemään. Kun Ohtonen on kokenut jotakin, muiden pitäisi tyytyä siihen ja pysytellä kotinurkissaan.

    Mutta jos Ohtonen on oikeassa, niin miksi taiteililjat yhä uudestaan maalasivat samasta kohteesta uusia maalauksia? Ehkäpä impressionistit, pre- ja post-, maalasivat samaa mäkeä, samaa bulevardia, samaa lummelammikkoa yhä uudestaan siksi, että he yrittivät saada kankaalle oman kokemuksensa näkemästään - ei siksi että he olisivat halunneet painaa mieleensä yhteisen muistikuvan maisemastaan. Oleellista ei ollut maisema, vaan se miten taiteilija sen koki. Maalatessaan lumpeita, Claude Monet maalasi mieltään kankaalle.

    Joten: Eikö turistille pidä sallia samalainen ikioman kokemuksen siirtäminen ”kankaalle”? Nykyään kankaana toimii digitaalinen kuva. Kaikki eivät ole yhtä taitavia kuin Monet, mutta jokaisella on kamera kännykässään.

Kyösti Salovaara, 2022.
Maaliskuun lopulla, 26.3, Córdoban provinssissa
sijaitsevan Iznájarin altaat olivat vielä aika tyhjiä.

Kyösti Salovaara, 2022.
Maailmaa ei pääse pakoon.
Autoilijoiden mielenosoitus Ukrainan puolesta,
Putinin sotaa vastaan,
Paseo Marítimolla viime sunnuntaina.

Miten tämän nyt muotoilisi?

    Ei ole mitään universaalia, yhtä ainoaa ja oikeaa tapaa matkustaa ja kokea elämää ulkomailla, poissa kotoa. Jos tätä ei tajua, ei keskustelua kannata jatkaa sen pidempään. Eikä toisaalta ole mitään universaalia, välttämätöntä pakkoa matkustaa mihinkään. Eikä ulkomailla ole tarvis etsiä minkäänlaista ”paikallisen elämän huumaavaa kosketusta”.

    Jokainen taaplaa tyylillään.

    Joku matkustaa Andalusiaan golfaamaan eikä ehkä tiedosta, että tänä talvena koko vedensaanti oli vaarassa kuivilla seuduilla. Ehkä se kannattaisi tiedostaa, mutta nyt golfkentät viheriöivät, koska sateet pelastivat ne. Sitä paitsi golfturismi on Andalusialle tärkeää. Jostakin muusta voidaan tinkiä. Kenties golffaajienkin tuomalla rahalla rakennetaan merivettä juomavedeksi puhdistavia laitoksia pitkin Välimeren rannikkoa.

    Yksi matkustaa ollakseen rannalla. Mitä pahaa siinä sitten on? Ei kai mitään - jos polttaa nahkansa se on ikävää, mutta… Ja toinen kulkee ravintolasta toiseen kuuntelemassa ja katselemassa keskinkertaisia flamencoesityksiä. Parempi sekin kuin hiljaisuus, jos ei satu hiljaisuudesta pitämään. Ja onko keskinkertaista flamencoa edes olemassa? Kolmas tietää että Espanjassa kannattaa syödä paellaa, lenguadoa, bacalaoa, häränhäntämuhennosta ja carilladaa (porsaanposkia). Sitä voi kummastella kun turisti saapuu Málagaan syömään suomalaisia lihapullia tai kinkku-ananaspizzaa, mutta jos se maistuu kotoisalta, ookoo, kunhan minäkin saan syödä sellaista pizzaa mistä itse pidän. Lokaali ja globaali ovat ihana sotku, jos niin tahtoo ymmärtää - ja miksei tahtoisi? Me pakenemme tullaksemme itsemme luo.

    Turisti saa pysytellä rannalla mutta voi kulkea myös vuorien toiselle puolelle.

    Olen ajanut autolla tuhansia kilometrejä Andalusian vuoristojen serpentiineillä, laaksojen poikki, oliivipuiden välissä ja kumpuilevia peltoja ihaillen eikä siinä ajamisessa tietenkään ole mitään järkeä, mutta se on kivaa. Tällä reissulla sentään kävelin viidessä viikossa 243 kilometriä mikä on liian vähän, mutta syytän vaihtelevia kelejä ja Calimaa enkä tunnusta, että laiskistun vanhenmiten. Ajattelen: viisaus kasvaa, askel lyhenee!

    Kun korkealta vuorenrinteeltä näen kaukaisuudessa häämöttävän Afrikan, tunnen yhtä aikaa riemua ja pelkoa.

Kyösti Salovaara, 2022.
Näkymä etelään Manilvasta Rondaan vievän
tien A-377 varrelta, Gaucinin kaupungin
läheltä Balcón de la Serranian näköalapaikalta.
Horisontissa vuorijonoista pistää esille The Rock
Gibraltarissa. Siitä vasemmalla häämöttää Afrikan rannikon vuoret.

Ollakseni uskollinen itselleni, lainaan taas kerran Albert Camusin matkakokemusta Baleaareilla.

    Algeriassa syntyneen, ranskalaisen Camusin äidinpuolen suku oli kotoisin Baleaareilta, Menorcalta. Vuonna 1936 Camus pani muistikirjaansa kokemuksia kesäiseltä Baleaarien matkalta.

    Camus kirjoittaa jollakin ikuisesti pätevällä tavalla, yksinkertaisesti mutta syvällisesti. Hänen ajatuksensa ovat yhä kiehtovan uskottavia.

    ”Matkustaminen perustuu pelkoon”, Camus aloitti lyhyen muistiinpanonsa Mallorcalta. Jonakin hetkenä, näin Camus kirjoitti muistikirjaansa, kun ihminen on kaukana kodistaan, hänet valtaa pelko. Silloin omankielinen sanomalehtikin tuntuu äärettömän kallisarvoiselta. Illalla hetki kahvilassa vieraiden ihmisten keskellä, haluat koskettaa kyynärpäällä vieressä istuvaa, ja ihmisen valtaa epämääräinen pelko ja vaistomainen halu palata vanhojen tapojen turvaan.

    ”Siinä on matkan ilmeisin hyöty”, Camus jatkoi. ”Sinä hetkenä olemme kuumeessa, mutta olemme pehmeät ja huokoiset. Pienikin töytäisy järkyttää meitä olentomme perustuksia myöten. Jos kohtaamme valotulvan, tunnemme äkkiä ikuisuuden läsnäolon. Siksi ei pidä sanoa, että ihminen matkustaa huvikseen. Matkustaminen ei ole huvia. Näkisin siinä pikemminkin askeesin. Ihminen matkustaa sivistyäkseen, mikäli sivityksellä tarkoitetaan salaisimman aistimme, ikuisuuden aistin harjoittamista. Huvi loitontaa meidät omasta itsestämme, niin kuin Pascalin ’divertissement’ viihdytys. Matka, joka on ikään kuin suurempi ja vakavampi tiede, tuo meidät takaisin itseemme.”

    Matka tuo meidät takaisin itseemme!

    Joskus matkalla, tuntiessani epätoivoa tai tajutessani olevani eksyksissä elämän tarkoitusta etsiessä, muistan Camusin ajatuksen matkustamisen pelosta ja lopullisesta paluusta itseeni. Samalla tajuan ikuisuuden mittaamattomuuden ja oman elämäni mitättömyyden, sen ahdistavan rajallisuuden.

    Olen, olin, olen ollut… matkassa.

A.I. 2022
Puerto Banuksen satama Marbellan kupeessa
on paras paikka tarkkailla rikkaita
ja rahvasta, joka tarkkailee rikkaita.
Onneksi autolle löytyi parkkipaikka
tarkkailupisteen läheltä.

Jalkateräni kokoinen maailma

 [tilasta toiseen]

Kyösti Salovaara, 2022.

Aika kuljettaa meitä samalla tavalla, nukkavierun elämän jokaisena päivänä. Mutta sitten tulee hetki, jolloin meidän on itse kuljetettava sitä.

- Camus

Ei ole mahdollista valita omaa aikaansa, mutta on pakko valita itsensä omassa ajassaan.

- Sartre

Otin puhelimen taskusta. Puhelin näppäsi vahingossa valokuvan.

    Seisoskelin Guadalquivir-joen rantaa myötäilevällä kävelytiellä Córdobassa. Joki kohisi runsaiden kevätsateiden jälkeen; aurinko paistoi mutta tuulenvire viilensi ilman.

    Vahingossa otetussa kuvassa näin jalkateräni lujalla kävelytiellä.

    Otin toisen kuvan, tarkoituksella.

    ”Tässäkö koko elämän kuva”, ajattelin.

    Mieleen tuli Franz Kafka.

Kysymys on tilasta. Jokaisella meillä on. Enemmän tai vähemmän. Yleensä vähemmän.

    ”Mikä onni on käsittää, että maa jolla seisot, ei voi olla niitä kahta jalkaa laajempi, jotka peittävät sen.”

    Näin Kafka kirjoitti miettiessään.

    Olla onnellinen kun pieni pala maata jalkojen alla riittää. Ei tarvetta hamuta lisää.

    Mutta tässä on toinenkin ulottuvuus. Kun jalat siirtää toiseen paikkaan, on taas jalkateriensä tilan hallitsija. Tätä voi jatkaa loputtomiin ja viimein omistaa hetkellisesti koko maailman.

    Mutta sitä Kafka ei tarkoittanut. Enkä minä.

    Kafka opasti tyytymään vähään. Jalkaterien kokoiseen maailmaan.

    Tuo kuulostaa kyllä understatementilta.

    Hilpeän apeasti olen samaa mieltä.

Mene merelle ja aja karille, sanotaan kun suututaan.

    Kaikki tilat, avaratkin, ovat piileviä ansoja täynnään.

    Hitlerin ja Putinin mielestä heidän jalkansa olivat liian suuret mahtumaan Saksan ja Venäjän tilaan. Tilaa piti saada lisää, elintilaa. Mutta saadakseen jotakin, pitää ottaa toiselta pois eikä toinen tykkää, että jalkaterien alta viedään viimeinenkin hiekkajyvänen.

    Ilmassa ei voi seisoskella.

    Metaversumi ei tähän pulmaan auta.

    Mene merelle ja aja karille. Hitler meni, metaforana. Putin meni, konkreettisesti. Kari odottaa laivaansa. Saalis metsästäjää. Pilvi vuorenrinnettä jonne pudottaa vetensä.

    ”Mikä onni on käsittää, että maa jolla seisot, ei voi olla niitä kahta jalkaa laajempi, jotka peittävät sen.”

Aika kuljettaa kunnes siitä pitää ottaa kiinni ja ryhtyä kuljettamaan aikaa, Albert Camus kirjoitti. Jean-Paul Sartre puolestaan sanoi, että pitää valita itsensä ajassaan, koska aikaa ei voi valita.

    Tarkoittivatko molemmat intellektuellit tilaa, jossa ihminen elää halusipa tai ei?

    Muuta tilaa ei ole. Kuin se jalkojen alle peittyvä.

    Camus kuulostaa hieman yhteiskunnalliselta. ”Meidän” on ryhdyttävä kuljettamaan aikaa. Siis tehtävä muutos. Minkälainen muutos, se jää harkittavaksi.

    Kun ihminen valitsee itsensä omassa ajassaan, mitä hän valitsee? Sartre ei kaiketi tarkoittanut hedonistista eikä narsistista valintaa, keskittymistä oman navan kaiveluun. Myös Sartre ajatteli muutosta. Sen voi tehdä vain jos tietää missä seisoo ja mitä jalkojen alla on.

    Mikä onni onkaan… käsittää että oma tilasi on jalkateriesi kokoinen, veitpä ne, jalkasi, minne tahansa!

Kyösti Salovaara, 2022.
Plaza de la Corredera, Córdoba.

Onkohan virtuaalista tilaa olemassa?

    Miten sen todentaisi?

    Yksi testi on ottaa valokuva, niin kuin kännykkäni vahingossa otti, omista jalkateristään virtuaalimaailmassa. Mutta, miten se tehdään? Miten pääsen seisoskelemaan metaversumiin bittivirran viereiselle jalkakäytävälle?

    En todellakaan tiedä. Tiedätkö sinä?

    Jos kukaan ei tiedä, onko metaversumia edes olemassa? Onko se pelkkä huijaus, jolla ihmiset addiktoidaan pois konkreettisesta todellisuudesta? Uudenlaista oopiumia kansalle?

    Mistä ei voi puhua, siitä vaikeneminen. Minne ei voi astua, sitä ei olekaan.

    Onko tämä looginen lopputulema metaversumista?

    Virtuaali-intoilijoita riittää. Mutta jotkut epäilevät. Sillä vain ne ajatukset ovat olemassa, jotka ovat jalkateriesi peittämän maapalan kokoisia.

Muutama päivä sitten istuin Granadassa erään puistikon reunassa kahvilassa. Puistikon ja kahvilan välissä kulki vilkas katu, busseja ja henkilöautoja virtanaan.

    Puolenpäivän aikaan tunnelma oli leppoisa, busseista ja autoista huolimatta.

    Puiston plataanit olivat hiirenkorvalla. Vihreiden läikkien välistä näkyi Sierra Nevadan lumisille huipuille. Tarjoilija toi oluen lisäksi pienen tapasleivän, talon piikkiin.

    Muutaman pöydän päässä istui miesporukka, herrasmiehiä kiireestä kantapäähän. Joku heistä joi valkoviiniä, joku olutta, joku kahvia. Kun he poistuivat ja sanoivat hyvästit toisilleen, tuntui että miehillä oli tapana perjantaisin keskipäivän aikaa tavata tuossa kahvilassa, missä yksi joi valkoviiniä, toinen olutta ja kolmas kahvia.

    Olisi voinut kuvitella, että harmaapartainen miekkonen oli yliopiston professori, emeritus, aiheenaan kenties historia, jota Granadassa ja Espanjassa riittää. Toinen miehistä, hieman vaatimattomampi ulkomuodoltaan, näytti logistikkainsinööriltä ja kolmas saattoi olla eläkkeellä oleva pienyrittäjä.

    Miehet hymyilivät toisilleen pois kävellessään, hetkeksi erotessaan, huudahtivat jotakin. Ensi perjantaina taas kohdataan, saman plataanin varjossa ja keskustellaan siitä tilasta, joka jää jalkaterien alle. Pohditaan historiaa, vuorten taakse piiloutuvia tarinoita ja mietitään, ehkä, kuinka suurilla saappailla Putin aikoo Eurooppaan tallata.

    Miehiä katsellessa, puolenpäivän aikaan, perjantaina, Sierra Nevadan lumisten huippujen katveessa, ajattelin että he olivat onnellisia tajutessaan että maa jolla seisomme ei voi olla suurempi kuin ne kaksi jalkaa, jotka sen peittivät.

    Kävi kateeksi. Kunpa minäkin osaisin tunnistaa oman tilani jalkojen alla.

Pitäisi ja ei.

    Vanhat rakennukset ovat tilan muistomerkkejä. Avaralla torilla tila muuttuu ajaksi ja perspektiiviksi. Sellaiseksi joka on kuljettanut nukkavieruja ihmisiä. Córdoban Plaza de la Corredera periytyy 1600-luvulle. Tyylikkään aukion reunassa sijaitsi aikanaan kaupungintalo ja vankila: vallankäytön ääripäät. 

    Jokainen rantaan sortuva laine tikittää sekuntikellon aikaa, maailmankellon tuhatvuosia.

    Meren historiaa ei näe eikä kuule, ellei kuuntele pieniä hetkiä. Kuitenkin sen tietää, jos uskoo etteivät meret syntyneet eilen eikä toissapäivänä.

    Niin paljon on kirjoitettu. Niin vähän luettu. Vielä vähemmän ymmärretty.

    Mutta Kafkan sanoin apean hilpeästi: ”Mikä onni on käsittää, että maa jolla seisot, ei voi olla niitä kahta jalkaa laajempi, jotka peittävät sen.”

Kyösti Salovaara, 2022.