Jalkateräni kokoinen maailma

 [tilasta toiseen]

Kyösti Salovaara, 2022.

Aika kuljettaa meitä samalla tavalla, nukkavierun elämän jokaisena päivänä. Mutta sitten tulee hetki, jolloin meidän on itse kuljetettava sitä.

- Camus

Ei ole mahdollista valita omaa aikaansa, mutta on pakko valita itsensä omassa ajassaan.

- Sartre

Otin puhelimen taskusta. Puhelin näppäsi vahingossa valokuvan.

    Seisoskelin Guadalquivir-joen rantaa myötäilevällä kävelytiellä Córdobassa. Joki kohisi runsaiden kevätsateiden jälkeen; aurinko paistoi mutta tuulenvire viilensi ilman.

    Vahingossa otetussa kuvassa näin jalkateräni lujalla kävelytiellä.

    Otin toisen kuvan, tarkoituksella.

    ”Tässäkö koko elämän kuva”, ajattelin.

    Mieleen tuli Franz Kafka.

Kysymys on tilasta. Jokaisella meillä on. Enemmän tai vähemmän. Yleensä vähemmän.

    ”Mikä onni on käsittää, että maa jolla seisot, ei voi olla niitä kahta jalkaa laajempi, jotka peittävät sen.”

    Näin Kafka kirjoitti miettiessään.

    Olla onnellinen kun pieni pala maata jalkojen alla riittää. Ei tarvetta hamuta lisää.

    Mutta tässä on toinenkin ulottuvuus. Kun jalat siirtää toiseen paikkaan, on taas jalkateriensä tilan hallitsija. Tätä voi jatkaa loputtomiin ja viimein omistaa hetkellisesti koko maailman.

    Mutta sitä Kafka ei tarkoittanut. Enkä minä.

    Kafka opasti tyytymään vähään. Jalkaterien kokoiseen maailmaan.

    Tuo kuulostaa kyllä understatementilta.

    Hilpeän apeasti olen samaa mieltä.

Mene merelle ja aja karille, sanotaan kun suututaan.

    Kaikki tilat, avaratkin, ovat piileviä ansoja täynnään.

    Hitlerin ja Putinin mielestä heidän jalkansa olivat liian suuret mahtumaan Saksan ja Venäjän tilaan. Tilaa piti saada lisää, elintilaa. Mutta saadakseen jotakin, pitää ottaa toiselta pois eikä toinen tykkää, että jalkaterien alta viedään viimeinenkin hiekkajyvänen.

    Ilmassa ei voi seisoskella.

    Metaversumi ei tähän pulmaan auta.

    Mene merelle ja aja karille. Hitler meni, metaforana. Putin meni, konkreettisesti. Kari odottaa laivaansa. Saalis metsästäjää. Pilvi vuorenrinnettä jonne pudottaa vetensä.

    ”Mikä onni on käsittää, että maa jolla seisot, ei voi olla niitä kahta jalkaa laajempi, jotka peittävät sen.”

Aika kuljettaa kunnes siitä pitää ottaa kiinni ja ryhtyä kuljettamaan aikaa, Albert Camus kirjoitti. Jean-Paul Sartre puolestaan sanoi, että pitää valita itsensä ajassaan, koska aikaa ei voi valita.

    Tarkoittivatko molemmat intellektuellit tilaa, jossa ihminen elää halusipa tai ei?

    Muuta tilaa ei ole. Kuin se jalkojen alle peittyvä.

    Camus kuulostaa hieman yhteiskunnalliselta. ”Meidän” on ryhdyttävä kuljettamaan aikaa. Siis tehtävä muutos. Minkälainen muutos, se jää harkittavaksi.

    Kun ihminen valitsee itsensä omassa ajassaan, mitä hän valitsee? Sartre ei kaiketi tarkoittanut hedonistista eikä narsistista valintaa, keskittymistä oman navan kaiveluun. Myös Sartre ajatteli muutosta. Sen voi tehdä vain jos tietää missä seisoo ja mitä jalkojen alla on.

    Mikä onni onkaan… käsittää että oma tilasi on jalkateriesi kokoinen, veitpä ne, jalkasi, minne tahansa!

Kyösti Salovaara, 2022.
Plaza de la Corredera, Córdoba.

Onkohan virtuaalista tilaa olemassa?

    Miten sen todentaisi?

    Yksi testi on ottaa valokuva, niin kuin kännykkäni vahingossa otti, omista jalkateristään virtuaalimaailmassa. Mutta, miten se tehdään? Miten pääsen seisoskelemaan metaversumiin bittivirran viereiselle jalkakäytävälle?

    En todellakaan tiedä. Tiedätkö sinä?

    Jos kukaan ei tiedä, onko metaversumia edes olemassa? Onko se pelkkä huijaus, jolla ihmiset addiktoidaan pois konkreettisesta todellisuudesta? Uudenlaista oopiumia kansalle?

    Mistä ei voi puhua, siitä vaikeneminen. Minne ei voi astua, sitä ei olekaan.

    Onko tämä looginen lopputulema metaversumista?

    Virtuaali-intoilijoita riittää. Mutta jotkut epäilevät. Sillä vain ne ajatukset ovat olemassa, jotka ovat jalkateriesi peittämän maapalan kokoisia.

Muutama päivä sitten istuin Granadassa erään puistikon reunassa kahvilassa. Puistikon ja kahvilan välissä kulki vilkas katu, busseja ja henkilöautoja virtanaan.

    Puolenpäivän aikaan tunnelma oli leppoisa, busseista ja autoista huolimatta.

    Puiston plataanit olivat hiirenkorvalla. Vihreiden läikkien välistä näkyi Sierra Nevadan lumisille huipuille. Tarjoilija toi oluen lisäksi pienen tapasleivän, talon piikkiin.

    Muutaman pöydän päässä istui miesporukka, herrasmiehiä kiireestä kantapäähän. Joku heistä joi valkoviiniä, joku olutta, joku kahvia. Kun he poistuivat ja sanoivat hyvästit toisilleen, tuntui että miehillä oli tapana perjantaisin keskipäivän aikaa tavata tuossa kahvilassa, missä yksi joi valkoviiniä, toinen olutta ja kolmas kahvia.

    Olisi voinut kuvitella, että harmaapartainen miekkonen oli yliopiston professori, emeritus, aiheenaan kenties historia, jota Granadassa ja Espanjassa riittää. Toinen miehistä, hieman vaatimattomampi ulkomuodoltaan, näytti logistikkainsinööriltä ja kolmas saattoi olla eläkkeellä oleva pienyrittäjä.

    Miehet hymyilivät toisilleen pois kävellessään, hetkeksi erotessaan, huudahtivat jotakin. Ensi perjantaina taas kohdataan, saman plataanin varjossa ja keskustellaan siitä tilasta, joka jää jalkaterien alle. Pohditaan historiaa, vuorten taakse piiloutuvia tarinoita ja mietitään, ehkä, kuinka suurilla saappailla Putin aikoo Eurooppaan tallata.

    Miehiä katsellessa, puolenpäivän aikaan, perjantaina, Sierra Nevadan lumisten huippujen katveessa, ajattelin että he olivat onnellisia tajutessaan että maa jolla seisomme ei voi olla suurempi kuin ne kaksi jalkaa, jotka sen peittivät.

    Kävi kateeksi. Kunpa minäkin osaisin tunnistaa oman tilani jalkojen alla.

Pitäisi ja ei.

    Vanhat rakennukset ovat tilan muistomerkkejä. Avaralla torilla tila muuttuu ajaksi ja perspektiiviksi. Sellaiseksi joka on kuljettanut nukkavieruja ihmisiä. Córdoban Plaza de la Corredera periytyy 1600-luvulle. Tyylikkään aukion reunassa sijaitsi aikanaan kaupungintalo ja vankila: vallankäytön ääripäät. 

    Jokainen rantaan sortuva laine tikittää sekuntikellon aikaa, maailmankellon tuhatvuosia.

    Meren historiaa ei näe eikä kuule, ellei kuuntele pieniä hetkiä. Kuitenkin sen tietää, jos uskoo etteivät meret syntyneet eilen eikä toissapäivänä.

    Niin paljon on kirjoitettu. Niin vähän luettu. Vielä vähemmän ymmärretty.

    Mutta Kafkan sanoin apean hilpeästi: ”Mikä onni on käsittää, että maa jolla seisot, ei voi olla niitä kahta jalkaa laajempi, jotka peittävät sen.”

Kyösti Salovaara, 2022.

Tilan maailma, maailman tila

[joulun aikaan]

Kyösti Salovaara, 2021.
Maapallolla on napa.
Entä laajenevalla universumilla?

Voimme elää jokapäiväistä elämäämme ymmärtämättä maailmasta juuri mitään.

- Carl Sagan

Miksi havaitsemme vain kolme ulottuvuutta ja yhden aikaulottuvuuden?

- Stephen Hawking

Voimme sanoa, että maailmankaikkeus oli 9 miljardia vuotta sitten paljon elävämpi kuin tänään, se oli paljon mielenkiintoisempi ollessaan yli puolet nuorempi kuin nyt.

- Pablo G. Pérez González

Vielä vaikeampi on ymmärtää että tämä nykyinen maailmankaikkeus on kehittynyt sanomattoman oudoista varhaisista olosuhteista, ja että sillä on edessään loputtoman kylmyyden tai sietämättömän kuumuuden kohtalo.

- Steven Weinberg

Maantietä matkaa
kirjaton, karjaton mies.
Maan vai taivahan laps?

Tai helvetin hehkuun on ties!

- Eino Leino

Huh!

    Maailma on tila. Siihen tilaan mahtuu miljoonia ja biljoonia pienempiä tiloja.

    Tuo tila, nuo tilat eivät tarvitse ihmistä mittaamaan tilan reunoja, syvyyttä. Tila ei muuten paina mitään. Mutta tilassa oleva ja sen määrittelevä ”objekti” (aurinko, maapallo, jalkapallo, pingispallo…) painaa, vaikka sen viemä tila ei painakaan.

    Onko tuossa virkkeessä mitään järkeä?

    Jos tietäisi kaiken, olisiko helpompi elää? Vai mahdotonta?

    Tieto lisää tuskaa. Ei siksi että tieto lisää tuskaa vaan sen tietäminen ettei tiedä kaikkea eikä edes tarpeellista.

Onko tilasta puutetta? Vai miksimuuten Putin Venäjältä käsin määrittelee lännelle tilan rajat?

    Elintilan hamuamisella on huono maine, vaikka  kaikki itseään merkittävänä pitävät valtiot ovat lisää sitä hamunneet. Jopa pieni Suomi.

    ”Lebensraumilla” on vielä huonompi kaiku. En tiedä miten elintila sanotaan venäjäksi tai kiinaksi. Ehkä se selviää.

    Nyt tämä kirjoitus ryhtyy menemään väärään suuntaan.

    Jokaisessa tilassa on lukemattomasti suuntia mennä. Mutta jos aika otetaan huomioon, jos sekin on tilan vektori, ajassa pääsee vain eteenpäin vaan ei ohituskaistalla.

Ihminen on tilassa toimiva eläin.

    Hawking kysyi miksi havaitsemme kolme ulottuvuutta. Eikö niitä ole enempää? Tai miksi kaksiulotteinen maailma ei riitä. Se olisi helpompi havaita ja ymmärtää.

    Jotkut tiedemiehet väittävät, että ulottuvuuksia on paljon enemmän kuin kolme. He osaavat laskea sellaisen todellisuuden, sellaisen tilan. Hawking tosin epäili ettei sellainen todellisuus, tila, pysy kasassa, niin kuin kolmiulotteinen (tai kolmiulotteiselta näyttävä) pysyy painovoiman avulla. Jos ulottuvuuksia olisi 28, niin miten painovoima pitäisi ”jyvittää” niiden kesken?

    Entäpä kaksi ulottuvuutta? Miksi emme tyydy siihen?

    Hawkingilla on hauska esimerkki kaksiulotteisen todellisuuden mahdottomuudesta.

    Ajatellaan koiraa kaksiulotteisessa tilassa. (Susi ja kettu kelpaavat yhtä hyvin.)

    Piirretään koiran sivukuva paperille. Kaksiulotteinen koira kaksiulotteisessa maailmassa. Toisessa reunassa pää, silmät ja suu. Toisessa reunassa peräaukko.

    Oletettavasti koiran pitää syödä myös kaksiulotteisessa todellisuudessa, ja poistaa ruoansulatuksen jätteet.

    Jos kaksiulotteisen koiralla on ruoansulatussysteemi, jossa ruoka syödään toisesta päästä eläintä ja poistetaan toisesta päästä, peräpäästä, niin koirahan menee keskeltä halki eli ruoansulatuskanava jakaa koiraa kahdeksi puolikoiraksi. Toisella on silmät ja korvat ja toisella jalat. Koiran osat leijuvat erilleen.

    Ei taida sellainen elämä onnistua.

Kyösti Salovaara, 2021.
Katsoja luulee että purjevene seilaa maailman reunalla.
Tilan arvoitusta ei pysty päättelemään
ellei tiedä.

Kolme ulottuvuutta tarvitaan. Ainakin me tarvitsemme.

    ”On ilmeistä, että meidän tuntemaamme elämää voi olla vain niillä aika-avaruuden alueilla, jossa on kolme tilaulottuvuutta ja aikaulottuvuus ei ole kaareutunut liikaa”, Hawking päätteli.

    Ehkä muualla on toisenlaista elämää ja toisenlaisia ”ihmisiä”, jotka pystyvät elämään kaksiulotteisessa tilassa tai jopa 100-ulotteisessa maailmassa. Kun tässä meidän 3-ulotteisessa maailmassa dekkareita inhoava uuskriitikko moittii viihdyttävää romaania siitä, että sen henkilöt ovat latteita ja kaksiulotteisia, niin millä tavalla 100-ulotteisessa tilassa niuhottava kriitikko moittisi sikäläisiä viihderomaaneja? Moittiiko hän niiden kuvaamia henkilöitä 33-ulotteisiksi?

    Tätä emme saa koskaan tietää, sillä millaisia kirjoja 100-ulotteisessa tilassa voi ylisummaan painaa? Myös kännykän näytön tekeminen saattaa olla haastellisempaa kuin täällä.

    Maailmankaikkeus syntyi noin 14 miljardia vuotta sitten. Tai pitääkö sanoa, että meidän havaitsema ja ymmärtämä universumi sai silloin alkunsa?

    Kun universumi laajenee kolmiulotteisessa tilassa, niin se sisältäpäin näyttää  pullistuvalta pallolta, eikö vaan? Pieni ihminen ei osaa kuvitella, mitä pallon ulkopuolella on. Ei mitään merkittävää, opastaa kosmologi.

Tilat ovat tiloissa.

    Tuolla kaupungissa erään kadun varrella on taloja. Katu jakaa tilan, talot luovat uusia tiloja. Yhdessä talossa saattaa olla 6 kerrosta päällekkäin. Niin tila näennäisesti lisääntyy.

    Eräässä asunnossa asuu keski-ikäinen mies. Hänellä on kolme huonetta ja keittiö. Yhdessä huoneessa on massiivipuusta rakennettu lipasto. Lipastossa on laatikoita. Tilaa syntyy jokaiseen laatikkoon. Yhdessä laatikossa on sukkia, toisessa paitoja ja kolmannessa alushousuja. Järjestelmällinen tyyppi tämä Ismo - voimme kutsua häntä nyt Ismoksi.

    Massiivipuusta rakennetussa lipastossa on toisessa reunassa kaappi. Ismo avaa kaapin ja ottaa sieltä brandypullon. Sen kyljessä lukee, että brandy on jereziläistä.

    Ismo kaataa konjakkilasiin neljä senttiä brandyä.

    Se on pieni tila, ei edes nyrkin kokoinen.

    Mutta sitten Ismo tajuaa, että brandy on tehty Cádizin lahden toisella puolella sijaitsevassa Osbornen bodegassa El Puerto de Santa Marian pikkukaupungissa Atlantin rannalla.

    Töölöläisessä lipastossa oleva brandypullo on täynnä toisen paikan tilaa, tuhansien kilometrien päästä.

    Sitä paitsi, Ismon ostamaa brandyä on kypsennetty amerikkalaisissa tammitynnyreissä seitsemän vuotta. Ismo tajuaa, että neljän sentin brandydrinkki viittaa suureen metsään jossakin kaukana. Sitten hän ryhtyy miettimään mistä brandy on alkuaan tehty: jossakin on viinitarha mistä rypäleet on poimittu ja kuljetettu El Puerto de Santa Mariaan. Viinitarha sijaitsee kenties vuoren rinteellä, aurinkoon päin, Atlantin kosteita sumuja keräten.

    Ismo tuijottaa hämmästyneenä brandylasia. Eihän tätä raaski juoda. Tilan tilat kasvavat lasista äärettömyyteen. Maiseman ja mielen tilan symbioosi.

Kyösti Salovaara, 2011.
Päämäärä ei ole tärkeää
vaan tie!

Ihminen kulkee tilassa, asuu tilassa, kuolee tilassa tilaan.

    Jotkut pitävät avarasta maisemasta. Kun näkee pitkälle, on turvassa. Toiset taas asuvat mielellään puiden ja pusikkojen suojassa. Kun on katseilta piilossa, on turvassa.

    Muutama viikko sitten kirjoitin Kongon altaan Iturin metsäalueella asuneesta Kengestä, joka vietti elämänsä niin tiheässä metsässä ettei pystynyt lainkaan tajuamaan miltä avara paikka näyttää.

    Ovatko suomalaiset pääosin Kengen kaltaisia pusikkoihmisiä? Julkisesta keskustelusta päätellen ovat, mutta ehkä toisenlaisiakin suomalaisia on. Niitä jotka kapteeni Ahabin tavoin purjehtivat avarille vesille. Tai, ovatko meikäläiset Don Quijoten sukua? Taistelevat nyrkki taskussa avarille seuduille rakennettuja tuulimyllyjä vastaan. Oikeastaan luulen, että suomalaiset ovat enemmänkin kuin Sancho Panza, ritarin mielistelevä apulainen, vähän niin kuin Pekka Puupään kaveri Pätkä.

    Suomessa tilaa piisaa.

    Niin luulisi kun puusta katsoo.

Mitä jouluun tulee niin se tulee.

    Alussa lainaamani espanjalainen astrobiologi Pablo G. Pérez González kirjoitti muutama päivä sitten El País -lehdessä, että valitettavasti maailmankaikkeus laimentuu. Hän muistutti, että uusia tähtiä syntyy vähän. Esimerkiksi linnunradallamme, jossa on 100 miljardia tähteä, syntyy vuodessa vain yksi auringon kaltainen uusi tähti.

    Pérez González vertasi universumia 80-vuotiaaseen mieheen. Linnunradan tähdistä 90 % syntyi ennen kuin maailmankaikkeus oli saavuttanut 20 % iästään. Se tarkoittaa, että maailmankaikkeus oli melkein valmis silloin kun mies oli 17-vuotias! Sen jälkeen ei ole tapahtunut juuri mitään.

    Onko myös maailmankaikkeudella kestävyysvaje?

    Astrobiologi lopetti juttunsa toteamalla, että maailmankaikkeutemme päättyy (tai muuttuu) uuteen universumiin, mikä on kokonaan toisenlainen kuin tämä nykyinen. Uusi universumi on nykyistä kylmempi, säkkipimeä, siellä vallitsevat energiat ovat ihmiselle vihamielisiä ja mahdottomia nykyisenkaltaisen elämän säilymiseen, ja siksi ihmiskunta poistuu tragedian näyttämöltä ennen kuin uusi universumi koittaa.

    Tähän ei kuitenkaan sovi lopettaa pakinaa, ei jouluna.

Silmäilin Uuden testamentin ”joulukertomuksia”.

    Niissä tapahtuu paljon tilassa.

    Hätkähdyttävää on, että evankeliumit eivät oikeastaan kerro lainkaan millainen tila Jeesuksen ympärillä on. Ollaan melkein kuin kamarinäytelmässä – puhutaan ja kerrotaan mutta ei kuvailla miljöötä. Se on olemassa, mutta sen kuvaus puuttuu.

    On kaksi porukkaa.

    Paimenet kuulevat kedolla juuri syntyneestä lapsesta. He lähtevät Betlehemiin katsomaan lasta seimessä (Luukas).

    Mutta toisessa evankeliumissa (Matteus) idän tietäjät näkevät tähden ja lähtevät etsimään vastasyntynyttä. He ajautuvat poliittiseen konfliktiin kuningas Herodeksen kanssa, koska tämä haluaa käyttää tietäjiä vakoilijoinaan.

    Tietäjät seuraavat tähteä Betlehemiin, löytävät lapsen mutta eivät kerro kuninkaalle mistä löytävät.

    Jälkimmäinen tarina on kiehtovampi. Tähden seuraaminen on ihmiskunnan haaveilevan liikkumisen metafora. Evankeliumissa tila ryhtyy elämään, koska sen rajaamiseen sotketaan valtapolitiikkaa. Herodes pelkää elintilansa ja etupiirinsä menettämistä. 

    Kun raja vedetään, tila tarkentuu mutta ei lisäänny.

    Vertauskuvallisena rituaalina mutta myös käytännön toimenpiteenä joulu on kolmiulotteisen tilan ja sopivasti kaareutuvan ajan pyhittämä juhla. Jouluna tilaa pienennetään yhtäällä asettautumalla kodin seinien sisään, mutta laajennetaan toisaalla keräämällä erilaisten kulttuurien monenlaisia tapoja aika-avaruudesta yhteen iltaan ja muutamaan päivään.

    Niinpä: Hyvää Joulua!

Kyösti Salovaara, 2021.
Jos ihminen poistuu paikalta,
säilyyko tilan harmonia
vai onko kultainen leikkaus pelkästään
mielentila?
Jos on, mistä se mieleen tuli?

Tyhjä tila

[Tila mielessä, mieli tilassa]

                                                                                                    Kyösti Salovaara 2015.
Kävelykatu Malagassa. Ihmisen tila tilassa.

Tila on tyhjä, kunnes se täytetään.

    Yleensä se täytetään.

    Ihmisen mielestä tila on olemassa vasta kun ihminen saapuu siihen, on siinä ja täyttää sen. Niin kuin puutarhuri joka näkee tilan istutettuina kasveina, arkkitehti jolle tila on rakennuksia ja katuja, insinööri jolle tila on ylitettäviä jokia ja kanjoneita tai tavallinen ihminen, joka seisahtuu keskelle toria ja ottaa itsestään selfien.

    Ilman ihmistä tila on tyhjä, olematon.

    Entisinä aikoina tilalla oli vain muutama omistaja, tilanherra piti tiluksistaan hyvää huolta ja edellytti kovaa kuria. Nykyään jokainen meistä omistaa tilan, jossa kävelee ja jossa ottaa itsestään kuvan; demokraattisina aikoina tilalla on monta omistajaa, kaikki kuvittelevat olevansa tilan herroja. Mitä enemmän digikuvia, sitä enemmän omistajia.

    Pidetäänkö tiluksista näinä aikoina hyvää huolta?

                                                         Kyösti Salovaara 2015.
Maa, meri, ilma -
tilan elementit toisissaan.

Jos ihminen ei tarkkaile tilaa, emme tiedä onko sitä edes olemassa. Onko meren pinnan alla jotakin? Vain sinne päässyt ihminen tietää millaisessa tilassa kala ui ja levä kasvaa. Meidän on kuviteltava muiden puheiden ja mahdollisten valokuvien perusteella millaiselta meren syvyys näyttää.

    Sama koskee ilmaa, huimaavia korkeuksia vaikka monet meistä ovat lentäneet kymmenessä kilometrissä ja sieltähän näkyy toisenlainen maailma ja sitä paitsi: sieltä näkyy kauas.

    Kun on kaukana, tila pelkistyy, yksinkertaistuu, selkenee.

    Kun on lähellä, tila valloittaa mielen yksityiskohdillaan, ja silloin mielen tila ja tilan mieli lomittuvat yhdeksi tajunnaksi.

    Tietysti voi ajatella että ihminen pilaa tilan aitouden, mutta niin ajatteleva unohtaa ettei tila itsessään ajattele mitään eikä edellytä että tila pitäisi jättää tyhjäksi. Dogmaattisinkin luonnonsuojelija haluaa katsoa suojelemaansa tilaa eikä tajua, että jo katse voi pilata sen; että myös katse käyttää luontoa hyväksi, riistää siltä ehdottoman ainutkertaisuuden, tilan yksityisyyden.

                                                                                                    Kyösti Salovaara 2015.
Sergio Leonen pelkistetyn julma maisema.
Tabernas Almeriassa.

Sergio Leonen westernit tapahtuvat tilassa, joka on niin karua että siitä on puhdistettu kaikki heikot tunteet pois. Jäljelle jää puhdas hyvyys, pelkkä rumuus, aito pahuus. Tuollaisessa tilassa ihmisen kehittämä melodraama on aidosti ihmistä itseään, sillä tila hänen ympärillään ei anna mitään, ei ota mitään eikä odota mitään.

    Leonen elokuvien maisemaa ei voi täyttää, koska sitä ei oikeastaan ole ihmiselle, paitsi ohi kuljettavaksi, pölyisellä kadulla tai kivisellä tantereella. Kun lännenelokuvan ”sankari” saapuu kaupunkiin, hän kohtaa ristiriidan joka pitää ratkaista. Se ratkaistaan ja sankari jatkaa matkaansa, sillä muuten hänestä tulisi osa ristiriitaa eikä se sovi romanttiseen sankarin käsitykseen. Niin paljon karu tilakin romantiikkaa vaatii tai paremminkin sallii.

    Westernejä rakastava kysyy: miksi lännenelokuva melkein aina tapahtuu maisemassa, joka näyttää asuinkelvottomalta.

                                                                                                   Kyösti Salovaara 2015.
Katu on logistinen tila myös Villissä lännessä.
Tabernas - fiktion ja faktan kosketus.

Suomessa jokin aika sitten Kallion väki yritti muka valloittaa kadun, joka kuuluu normaalisti autoille. Tehtävä oli mahdoton, sillä katu on logistinen tila, ei olohuone eikä kapakka vaikka suomalaiset niin joskus kuvittelevatkin.

    Olen pistänyt merkille, että suomalainen käyttää jalkakäytävän tilaa aivan eri tavalla kuin esimerkiksi espanjalainen. Suomalainen kävelee aina hiki hatussa eteenpäin, kuin Hallaan töihin, vaikka ei menisi oikeastaan mihinkään. Meidän mielestämme jalkakäytävä on logistinen tila, joka pitää ylittää nopeasti reunasta toiseen.

    Kun kävelen rantakadulla, törmään jatkuvasti etanan vauhdilla taapertaviin espanjalaisiin, he täyttävät jalkakäytävän aivan kuin siellä ei olisikaan tarkoitus edetä mihinkään. He kerääntyvät yhteen, kävelevät hitaasti pysähdellen, jutellen, taka-askeleita ottaen ja jääden väittelemään ja nauramaan, ikään kuin tuo tila olisi heidän omansa eikä muilla ole siihen nokan koputtamista. Jos ei kelpaa, odota tai kierrä kadun kautta, he tuntuvat ajattelevan.

    Muuan rantatuoleja hoitava sevillalainen yrittäjä kertoikin, etteivät espanjalaiset mielellään vuokraa päiväksi yhtä tai kahta lepotuolia ”sombreron” alla, koska espanjalaiset haluavat aina omistaa oman tilan eikä yksi lepotuoli riitä tilaksi omistaa. Rannalla he kerääntyvät omiin ryhmiinsä, pöytineen ja varjoinen ja muodostavat perhekuntia joissa yhteisestä tilasta on heille luovutettu melkoinen pläntti.

                                                                                                     Kyösti Salovaara 2015.
Tilan historia nykyhetkessä -
asema jota Leone käytti Huuliharppukostajassa
viitisenkymmentä vuotta sitten.

Tyhjä tila odottaa täyttymistä.

    Niin kuin Leonen elokuvan Huuliharppukostaja (Once Upon a Time in the West) pitkässä alkukohtauksessa, jossa kolme ammattitappajaa odottaa pienellä rautatieasemalla elokuvan ”sankaria” tarkoituksenaan murhata tämä. Kun juna sitten saapuu, pitkitetty odotus purkautuu salamannopeana kaksintaisteluna. Sitten kaikki on ohi.

    Leonen käyttämä asemarakennus La Calahorrasta Charchesiin kulkevan tien mutkassa odottaa yhä junaa, joka ei koskaan saavu. Odotusta taaksepäin – historia.

     Tai niin kuin Malagan keskustassa bulevardille rakennetun pyöräkilpailun loppusuora, jonka äärellä tuhannet ja tuhannet katsojat odottivat Espanjan Vueltan kolmannen etapin voittajia. Kun pitkä odotus palkittiin, kun pyöräilijät syöksyivät viimeiselle kilometrille, kansan villiintyi huutamaan ja takomaan mellakka-aitojen mainoksia kuin hurjistuneet gorillat rintaansa.

    Hetkeksi tila täyttyi liikkeestä ja äänestä, joka vaimeni muutamassa minuutissa.

    Sitten katu näytti tyhjältä, mutta se on mahdottomuus, sillä kadulla on oma logistinen velvoituksensa olla tila, jossa liike tapahtuu.

Kadun voi sulkea, mutta liikettä eteenpäin ei voi kieltää. Jos tilan yrittää selittää ilman siinä tapahtuvaa liikettä, selitys jää vajavaiseksi ja kuva ohueksi, mitättömäksi.

    Joten naiivi johtopäätös kuuluu: tilassa on kolme ulottuvuutta ja neljäs kokoava ”voima” eli aika, joka ilmenee liikkeenä. Tämä tietysti niin ajatellen että myös kukkien kasvaminen on liikettä maan pinnasta taivasta kohti.

                                                                                                    Jaakko Salovaara 2015.
Viimeinen kilometri räjäyttää tilan.
Vueltan 3. etappi maanantaina.
Alameda, Malaga.

Editoitu ja julkaistu C2C kahvilassa.

Torreblanca, Fuengirola, Malaga, Espanja.