[vaikka
samalla]
Kyösti Salovaara, 2018. |
Ajan
moottoritiellä.
Avara
maisema pysyy paikallaan, vaikka voimakas auto liikkuu hyvää
kyytiä.
Vuorijonojen
silhuetti peltojen tuolla puolen häviää lämpiävän aamun utuun.
Portugali on edessä, Salamanca takana.
Hattuhyllylle
on heitetty punainen, ”virallinen” La Vuelta-lierihattu.
Ajajan
paikalta näyttää, että takapenkillä istuu joku punainen
lierihattu päässään. Istujan kasvoja ei taustapeilistä näe.
”Minua kiusaa”, sanon, ”että tuntuu kuin istuisin takapenkillä,
vaikka ajan autoa.”
Hiukkanen
voi olla kahdessa paikassa yhtä aikaa, mutta ihminen ei, paitsi
ajatuksissaan.
Kotiin
palattua törmää arkipäivän Suomen pikkumaiseen
tiedonvälitykseen. Avaat radion ja kuulet tunnista tuntiin
samanlaista jaarittelua, se on yhtä aikaa tyhjänpäiväistä ja
jollakin tavalla kantaa ottavaa. Pieniä asioita suurennellaan, suuria
vähätellään – ja kaikesta ollaan suunnilleen samaa mieltä.
Ensimmäinen
huomio musertaa: onko suomalaisilla vain yhdet, kollektiiviset aivot?
En
ole vielä matkan jälkeen kertaakaan katsonut tv-uutisia tai
ajankohtaisohjelmia. Lehtiä ja nettisivuja tietysti olen lukenut, mutta yritän vaalia vielä vähän aikaa illuusiota, että
voin ja saan ajatella mitä haluan.
Lukeminen
onkin toinen juttu; siinä valitsee mitä lukee.
Huomasin muuten juuri artikkelin, jossa väitettiin, että ihmiset muistavat missä
ovat lukeneet kirjoja, mutta eivät juuri lainkaan mitä ovat
lukeneet. Luetun sisältö häviää aivoista nopeasti, lukemisen
muodot, rituaalin vaiheet muistetaan.
Lohduttavaa?
En
tietenkään kuvittele, että muualla radion tai tv:n ohjelmavirta
olisi sen syvällisempää tai avarakatseisempaa kuin Suomessa, mutta
koska muualla et useinkaan ymmärrä mitä ympärilläsi puhutaan, voit ja
sinun täytyy keskittyä omiin ajatuksiisi.
Kuulostaa
huolestuttavalta, mutta ei välttämättä ole.
Löydän
vahvistuksen Albert Camusilta. Palattuaan Mallorcalta 1936
Camus mietti matkustamisen ”filosofiaa”.
”Matkustamisen
arvo perustuu pelkoon”, Camus kirjoitti. ”Sillä jonakin hetkenä,
kun olemme niin kaukana maastamme, kielestämme (ranskalainen
sanomalehti on äkkiä äärettömän kallisarvoinen. Ja nuo
iltahetket kahviloissa, kun yrittää kyynärpäällään koskettaa
muita ihmisiä), meidät valtaa epämääräinen pelko ja
vaistomainen halu palata vanhojen tapojen turvaan. Siinä on matkan
ilmeisin hyöty.”
Camusin
mielestä ei pidä sanoa, että matkustaminen on huvia: ”Näkisin
siinä pikemminkin askeesin. Ihminen matkustaa sivistyäkseen, mikäli
sivistyksellä tarkoitetaan salaisimman aistimme, ikuisuuden aistin
harjoittamista. Huvi loitontaa meidät omasta itsestämme, niin kuin
Pascalin ’divertissement’ viihdytys. Matka, joka on ikään kuin
suurempi ja vakavampi tiede, tuo meidät takaisin itseemme.”
Digiaikana
kotimaa kietoutuu matkustajaan kuin virtuaalinen päällystakki tai
pakkopaita, mutta onko mikään muu muuttunut Camusin matkan ajoista?
Kyösti Salovaara, 2018. |
Voiko
ihminen olla kahdessa paikassa yhtä aikaa? Onko mahdollista olla
menneisyydessä ja nykyhetkessä samalla kertaa?
Helsingin
Sanomat julkaisi epäonnistuneen artikkelin ”taistolaisuudesta”, siitä
että tuota ”haukkumasanaa” käytetään yhä kaikenlaisten
suvaitsemattomien ja dogmaattisten, ”hyvää” tarkoittavien
ryhmien leimana, vaikka nuoremmat sukupolvet eivät edes tiedä (tai
eivät halua tietää) mitä ”taistolaisuus” tarkoittaa,
tarkoitti 1970-luvulla.
1980-luvulla
syntyneen Noora Vaaralan artikkelin (HS, 21.7) otsikko kuului:
”Feministit ja Ultra Bra taistolaisia – Taistolaisuuden
leimakirves viuhuu edelleen, vaikka liike kukoisti vain pienen hetken
neljä vuosikymmentä sitten.”
Jutun
kirjoittaja ja hänen käyttämänsä asiantuntijat harhautuivat
sivupoluille alusta pitäen eivätkä nähneet oleellista: ei
taistolaisuuden kestolla tai sen kannatuksen laajuudella ole
merkitystä, vaan sillä että se oli konkreettinen, suomalainen esimerkki
totalitaariseen ajatteluun perustuvasta liikkeestä, joka ei suvaitse
mielipiteiden moninaisuutta, ajattelun vapautta, erilaisten
toimintahorisonttien mahdollisuutta. Oleellista on, että yhä
uudestaan syntyy totalitaarista komentoa haikailevia
yhteiskunnallisia liikkeitä ja ryhmittymiä.
Noora
Vaarala saattoi harhautua tietämättömyyttään.
Mutta
miksi jutussa haastatellut tutkijat eivät liittäneet
taistolaisuutta laajempaan kokonaisuuteen? Tai miksi he eivät
halunneet verrata sitä totalitaarisen ajattelun ytimeen, sen
historiaan?
Tekivätkö
he itse asiassa nykyhetken politiikkaa vähättelemällä
taistolaisuuden päämäärien ja keinojen luonnetta? Vai johtuiko se
siitä, että koska tutkijat eivät halua myöntää monien
nykyhetkessä vaikuttavien liikehdintöjen (feminismi, luonnonsuojelu, nationalismi jne.) totalitaarista pohjavirettä, ei taistolaisuudenkaan todellista
olemusta voi sanoa ääneen?
Historian
tutkijatohtori Katja-Maria Miettunen väitti Hesarin
artikkelissa, ettei taistolaisuutta voi tutkia, koska ”monikaan
liikkeen jäsenistä ei ole suostunut haastateltavaksi. Ja kun
historiantutkimus puuttuu, taistolaisuuden ympärillä leijuu
salaperäisyyden aura.”
Leijuu
salaperäisyyden aura!
Eikö
historian tutkijatohtori tiedä, että taistolaiset olivat aktiivisia
kirjoittajia? He ottivat mielipiteen johtopaikkoja, niin kuin
kommunistien kuuluu ottaa, monissa kulttuuri- ja tiedejulkaisuissa.
Taistolaisten, kovan linjan kommunistien silloisia mielipiteitä ei
tarvitse kysyä heiltä itseltään, koska ne voi tarkistaa lehdistä
ja kirjoista.
Miettunen
”unohtaa” senkin, että vähemmistökommunistit julkaisivat
Tiedonantaja-nimistä sanomalehteä. Tiedonantajasta voi lukea
liikkeen ajatuksen ja pyrkimyksen. Se edellyttää toki hieman
historiantutkimusta.
Ja
jos taistolaisten kirjoituksia lukee, salaperäisyyden aura aukeaa
kuin peltoinen maisema, jota maantie halkoo.
Valtio-opin
yliopistonlehtori Mikko Lahtinen puolestaan vähätteli asian
merkitystä sillä perusteella, että taistolaiset olivat vasemmiston
pieni vähemmistöliike. Lahtinen unohtaa, että esimerkiksi
Leninillä oli hyvin pienen porukan tuki vallankumoukselleen.
Taistolaiset
eivät tehneet terroritekoja eivätkä olleet väkivaltaisia,
Lahtinen sanoo. ”Väkivaltatoimien sijaan taistolaiset keskittyivät
puolustamaan hyvinvointivaltiota, tiedettä ja teknologiaa”,
Lahtinen puolustelee taistolaisia Vaaralan artikkelissa. ”Kaikkea
tällaista modernia.”
Kaikkea
tällaista modernia!
Hyvinvointivaltio
syntyi SDP:n, maalaisliiton (keskustapuolue) ja ammatti- ja
työnantajajärjestöjen sopimuksilla. Kansandemokraattisen liikkeen
sosialistit olivat mukana perustamassa sitä, mutta kommunistien
jyrkkä siipi, taistolaiset, stalinistit, vastustivat kaikenlaisia
tupoja ym. sopimuksia työnantajien kanssa kuin ruttoa.
Vallankumous
pitää tehdä kerralla, ei sopimalla. Taistolaiset odottivat
vallankumousta. Heillä ei ollut aikaa/halua hyvinvointivaltion
”rakentamiseen”.
Ihminen
ei voi olla kahdessa paikassa yhtä aikaa, mutta historianlehtori on
keksinyt tavan, jolla luodaan kaksi erilaista, yhtä aikaa
havaittavissa olevaa historiaa.
Miksi
taistolaisen, stalistinisten liikkeen totalitaarinen perusajatus
unohtuu?
Kyösti Salovaara, 2018. |
Kirjahyllyssäni
on Rauno Setälän vuonna 1970 ilmestynyt teos Uusstalinistin
uskontunnustus – Lähtökohtia 70-luvun luokkataisteluun.
Samalla
kun Setälä kuvasi oman kehittymisensä porvarispojasta ensin
tunteelliseksi sosialistiksi ja sitten oikeaoppiseksi kommunistiksi,
stalinistiksi, tuo kirja antaa mainion kuvan kommunistien, ja sitä
mukaa taistolaisten – vaikkei tuota sanaa kai kirjasta löydykään
– ajatusmaailmalle ja siitä johdetulle toiveelle
vallankumouksesta, jota ei tehdä parlamentissa, niin kuin Setälä
painokkaasti korostaa, vaan muualla. ”Kivääri ovat eri mallia
kuin Venäjällä 1917 tai kiväärejä ei tarvita lainkaan”,
Setälä vinoilee aatteensa voimaannuttamana.
Setälän
kirja ilmestyi hetkellä jolloin osa yleisvasemmistolaisesta
liikkeestä hakeutui kommunistien syliin. Setälä huomauttaa, että
myös kansandemokraattisessa liikkeessä kommunismiin herännyttä
älymystöä karsastettiin: ”Liikkeen piirissä on viime aikoina
(epävirallisesti) arvosteltu voimakkaasti ja moralistisin
äänenpainoin sivistyneistöä uusdogmatismista, uusstalinismista,
uusautoritaarisuudesta, uusdogmaattisesta pietismistä – ja tuettu
näin itse asiassa porvarillisessa lehdistössä käynnistettyä
’stalinisminvastaista’ kampanjaa, jonka tavoitteena on ensi
sijassa kansandemokraattisen liikkeen sisäisen eripuran
lietsominen.”
Siinä missä Setälä hahmottaa kommunistisen liikkeen luonnetta aina oikeassa
olevana poliittisena liikkeenä joka kieltää eri mieltä olevilta
oikeuden omaan mielipiteeseen, hän tulee myös kuvanneeksi yleisemminkin
erilaisten totaalitaaristen ajatusmallien luonnetta ja tapaa toimia. Sanoja muuttelemalla ja korvaamalla Setälän ”uskontunnustus” kävisi monen
modernin yhdenasianliikkeen tai ryhmittymän - oikealla ja vasemmalla - ”ohjelmajulistukseksi”.
Keskeisintä
on tajuta, että kommunistit eivät pyrkineet yhteiskuntaan, jossa
vallitsee mielipiteiden vapaus.
Setälä
muistutti, että ”leniläiselle kommunistiselle puolueelle on
ominaista ideologinen yhtenäisyys, monoliittisuus. Puolue ei voi
olla erilaisten katsomusten vapaa foorumi. Se ei voi olla erilaisten
vallankumouksellisten näkemysten alkuitu, kuten garaydylaiset
Ranskassa ja uusvasemmistolaiset Suomessa vaativat. Se voi rakentaa
toimintansa yksinomaan marxismi-leninismin periaatteiden pohjalle.
Sen on käytävä lakkaamatonta taistelua kaikkia niitä näkemyksiä
vastaan, jotka asettavat marxismi-leninismin periaatteet
kyseenalaiseksi. Sen toiminta ei perustu erilaisten sosialististen
näkemysten suosimiseen ja sallimiseen, vaan ennen kaikkea
ideologisen yhtenäisyyden vaalimiseen.”
Totalitaarisessa
yhteiskunnassa sana pluralistinen kielletään.
Ehkä
olen kohtuuton.
Kenties
Noora Vaarala todella yritti selvittää mitä taistolaisuus oli ja
miksi sitä edelleen käytetään leimakirveenä, kun jokin
ajatuskonsepti huomataan dogmaattiseksi ja suvaitsemattomaksi, vaikka
tuolla konseptilla olisi kuinka ihanteellisia tavoitteita.
Olen
huomaavinani, että tässä saattaa avautua sukupolvien välinen aito
kuilu. Me vanhemmat, eikä välttämättä viisaammat, sukupolvet
tiedämme vaan niin paljon enemmän pelkästä arkipäivän
kosketuksesta.
Se
että historiantutkijat eivät viitsi paneutua historiaan
mahdollisimman objektiivisesti, on huolestuttavaa. Onko humanistinen
tutkimus yhä pelkkää politiikkaa?
Kaikkea
ei voi eikä tarvitse tietää.
Kuten viitisen viikkoa sitten kerroin, tein ”pyhiinvaellusmatkan”
Sergio Leonen elokuvan Hyvät, pahat ja
rumat loppukohtauksen filmauspaikalle. Sen jälkeen tuo
elokuva tuli esille parissa lyhyessä keskustelussa kahden keski-ikäisen espanjalaisen kanssa, toinen heistä oli asunnon vuokraaja
Salamancassa ja toinen taksikuski Malagassa, eikä
Leonen elokuva sanonut heille mitään, siitä puhumattakaan että he
olisivat tienneet, että Espanjassa (monessa paikassa) filmattiin
näitä westernejä.
Ehkä
Sergio Leonen elokuvat ovat täysin tuntemattomia myös nuorille
suomalaisille, vaikka minä kuvittelen että ne kuuluvat kaikkien
”sivistyneitten” ihmisten elokuvakokemukseen.
Kun
itseään katsoo, ei muita näe!
Kun
itseään kuuntelee, kuka puhuu ja ketä kuunnellaan?
”Pyrimme
aina olemaan jotain sellaista mitä emme ole tai mitä olemme joskus
olleet mutta emme voi enää ikinä olla”, filosofi Gilles
Deleuze huokaa Laurent Binetin dekkarissa Kuka murhasi
Roland Barthesin?
Ajan
autoa ja minusta tuntuu, että istun takapenkillä.
Kyösti Salovaara, 2018. |