Polvihousudiplomatiaa

[härkää sarvista]

Kyösti Salovaara, 2018.
Osbornen "konjakkihärkä", palanen.

Pitäisikö tarttua härkää sarvista?

    Siinä on vaara, että härkä vie mennessään, yli olan.

    Kun on kulkenut viisi viikkoa polvihousuissa ja sukitta, tietää miltä polvihousukansan elämä tuntuu. Kengät kenties menevät pilalle, kun ei käytä sukkia, mutta joskus pitää irrotella, kaiken uhalla.

    Kauan sitten, pikkupoikana vappua odotettiin kuin joulua, ei lahjojen vuoksi vaan siksi, että sai pukeutua polvihousuihin. Siitä alkoi kesä.

    Mutta kun mennään vielä kauemmaksi, ennen Ranskan vallankumousta parempi väki pukeutui polvihousuihin. Kun valta kumotaan, sen merkit pitää vaihtaa, joten vallankumouksen jälkeen ”työmiehen” asusta tuli eliitin säädyllinen pukeutumismalli. Työmiehelle jäi omaksi merkiksi lippahattu ja samettihousut.

    Näkövinkkeliä kääntäessä miettii kuitenkin, että pystyykö polvihousuissa liikkuvan ottamaan vakavasti. Voisiko pääministeri mennä työpaikalleen polvihousuissa, kengät paljaissa jaloissa?

    Alexander Stubb taisi yrittää ja pahat kellot muistavat sen pitkään.

    Muistin perukoilla näkyy toisenlaisiakin kuvia polvihousumiehistä: Adolf Hitler baijerilaisissa polvihousuissa seuraamassa tuhansien polvihousuisten nuorten paraatia; brittiläisen imperiumin sotilaat vahtimassa alusmaitaan ja puolustamassa ylemmyyttään.

Venäjällä tehtiin polvihousudiplomatiaa tosissaan. Ranska voitti ja Kroatia tuli hyväksi kakkoseksi, vaikka hyviä kakkosia ei olekaan.

    Jalkapallo on välillä melkein esimerkillistä, vaikka pidin enemmän Belgian kuin Ranskan pelistä, mutta tyylipisteet eivät ratkaise, sillä vain tulos merkitsee.

    Jos tarttuu härkää sarvista, niin olisiko futiskisojen VAR-tarkistuksista (videotsekkaus) malliratkaisu kansainväliseen politiikkaan? Jos ei päästä ratkaisuun, katsotaan videolta kuka on oikeassa!

    Videotarkistus paljastaa näyttelijät ja nilkkoihin rappaajat. Kumpi on parempi näyttelijä: Neymar vai Trump? Jos Trumpin ja Putinin pukee polvihousuihin, syntyykö uudenlaista diplomatiaa, joka keskittyy oleelliseen?

    Ranskan Macron ja Venäjän Putin katsoivat MM-kisojen finaalia puku päällä, tosin pikkutakki otettiin hetkeksi pois. Kroatian presidentti Kolinda Grabar-Kitarovic esiintyi herrojen seurassa urheilullisemmin ja oli pukenut päälleen Kroatian pelipaidan. Naisjohtajalla oli varaa rentoutua, miehillä ei.

    Olisiko Putinilla ja Macronilla ollut kanttia istua katsomossa polvihousuissa? Kengät paljaissa jaloissa?

   Tämä kysymys jää ratkaisematta.

   Kenties valtiomiehen tulee pelätä, että pattipolvet paljastuvat. Onko diplomatia näin ollen oleellisen peittämistä?

Joku on kutsunut C.J. Sansomin historiallisten dekkareiden päähenkilöä, oikeusneuvos Matthew Shardlakea Tudorien Morseksi.

    Kyttyräselkäinen Shradlake on viisas mies, intellektuelli, hieman yksinäinen eikä vain ulkomuotonsa takia. Hänellä on merkittäviä ystäviä, kuten Henrik VIII:n puoliso Katariina Parr, mutta myös yhtä merkittäviä vihollisia, jotka käyvät häijyä valtataistelua uskonnon erilaisten ilmenemismuotojen varjossa.

    Polvihousuissa sain luetuksi uusimman, kuudennen Shardlake-romaanisuomennoksen Kerettiläinen (Lamentation, 2014. Suom. Ilkka Rekiaro. Otava, 2018.) Sansom punoo Shardlaken henkilön viehättävästi ja jopa uskottavasti oikeiden, historiaa tehneiden miesten ja naisten elämänpiiriin, tässä romaanissa vuonna 1546, suurten kerettiläisvainojen aikaan.

    Muuan kirjoittaja tosin mietti, ystävällisesti, että intellektuellin, epäilijän hahmossaan Shardlake on eräänlainen anakronismi, edellä aikaansa, semminkin kun hänen parhaat ystävänsä ovat mauri ja juutalainen.

    ”En ollut tässä uskonkiistassa kummankaan leirin puolella”, Shardlake tunnustaa, ”ja toisinaan epäilin jopa Jumalan olemassaoloa, mutta olin aikoinani ollut tekemisissä reformistien kanssa. Kuten useimmat ihmiset nykyisin, pidin pääni kyyryssä ja suuni kiinni.”

    Sansom on kirjoittanut romaanin loppuun perustellun esseen romaaninsa aihepiiristä: ”Englannin valtaapitävä eliitti samoin kuin varsinkin Lontoon rahvas olivat vuonna 1546 jakautuneet uskonpuhdistuksen kannattajiin ja vastustajiin. Kyse oli aste-eroista, ja monet pitivät suunsa kiinni välttääkseen ikävyyksiä, tai, kuten hallitsevassa luokassa tapahtui, kääntyivät tuuliviirin tavoin myötäilemään kulloinkin vallitsevaa suuntausta saavuttaakseen poliittista etua. Tudor-ajan keskivaiheilla tuuli puhalsikin myrskyn voimalla, kun Henrik VIII, katkaistuaan välit Roomaan 1532-1533, puolentoista vuosikymmenen ajan kannatti vuoroin perinteistä ja radikaalia kirkollispolitiikkaa.”

    ”Lontoo oli vuonna 1546 levoton, väkivaltainen, köyhä ja lahkoihin jakautunut kaupunki.”

    Sansomia lukiessa tulee mieleen, että hän kirjoittaa myös nykyhetkemme politiikasta, tuuliviireistä ja vallanhimoisista miehistä ja naisista, vääränlaisesta ja tuhoavasta nationalismista.

Kyösti Salovaara, 2018.

Viisi viikkoa polvihousuissa – kääntyikö näkövinkkeli koilliseen?

    Ilmansuunta on keksitty.

    Yhtäläisyydet todellisuuteen sattumaa.

    Olemmehan puhuneet ja miettineet millaisia kirjoja pitäisi lukea.

    Sellaisiako joista tykkäät ja jotka asettuvat mielenmaisemaasi kuin korea kukka palmun juurella? Vai tuleeko lukea kirjoja, jotka inhottavat ja aikaansaavat pahan mielen? Niistäkö oppii? Ja jos oppii, niin mitä?

    Luultavasti pidän Sansomin Shardlake-romaaneista siksi, että ne muistuttavat kirjoitustyyliltään ja ihmisgallerialtaan pikkupoikana lukemiani romaaneja, kuten Robert Louis Stevensonin Aarresaarta, Frederick Marryatin meriromaaneja ja miksei myös Fenimore Cooperin Nahkasukka-tarinoita. Noissa romaaneissa esiityi hyvin hyviä ihmisiä, ja jokseenkin pahoja ihmisiä, joilla on jokin konkreettinen tavoite missä pahuudelle on käyttöä, se on väline. Hyvien ja pahojen välissä on sitten kokonainen kirjo elämästään ja ympäristöstään epävarmoja ihmisiä.

    Edellinen perustelu on tietysti anakronismi. Ja voisi myös väittää, että enkö tuossa kuvannut Charles Dickensin tapaa kirjoittaa romaanitarinoita. Tähän totean etten ole koskaan jaksanut lukea Dickensiä, vaikka tietyllä tavalla Dickensin tavalla jaarittelevat Cooper ja Marryat kiehtoivatkin lukevan nuoren mieltä.

    Nyt viiden viikon polvihousureissulla yritin lukea erästä tanskalaista dekkaria, mutta kyllästyin sen ilmaisemaan nihilistiseen pahuuden kuvaukseen. Jostakin syystä Nordic noir on tulvillaan tarkoituksetonta pahuutta, aivan kuin juuri se kuulusi pohjoiseen elämään.

    ”Kunnolliset” rikolliset – jotka tekevät rikoksen saavuttakseen konkreettista hyötyä – näyttävät puuttuvan uudesta pohjoisemaisesta jännäreistä, joita niin valtavasti on kehuttu perinteisten salapoliisiromaanien kielialueilla.

    Pitäisikö siis heittäytyä lukemaan pahuudesta kertovia tarinoita, jotta saisi itselleen pahan mielen?

Putin ja Trump tulivat Helsinkiin. Puku päällä, kengät kiiltävinä.

    En ollut paikalla. Olin toisaalla.

    Kumpi miehistä näyttelee suurmiestä paremmin?

    Sunnuntaina Ranskan ympäriajossa polvihousumiehet näyttivät paljon urhoollisemmilta kuin Putin tai Trump: he ajoivat pyörillään hurjia Roubaixin koillisranskalaisia mukulakivipolkuja, toistuvasti jonkun ammattilaisen sortuessa tien penkalle hetkellisen kolarin uhrina tai ajautuessa täydellisessä sekasotkussa tiukan mutkan pölyiseen ojaan.

    Kilpailun koskettavin hetki oli voittajan haastattelu, sen ymmärsi espanjalaisesta selostuksesta huolimatta, sillä John Degenkolb puhui englantia kyynelsilmin kertoessaan, kuinka kaikki olivat jo menettäneet uskonsa, että hän pystyisi enää urallaan voittamaan mitään.

    Pari vuotta sitten Degenkolb loukkaantui vakavasti harjoitusmatkalla erään iäkkään englantilaisnaisen ajaessa Espanjassa tien väärää puolta kokonaisen pyöräilyjoukkueen päälle.

    Tuon epäonnisen kolarin jälkeen näytti, että saksalaispyöräilijä ei pysty löytämään kirimiehiltä vaadittavaa itseluottamusta, hurjaa halua uskoa omaan voimaansa. Nuoresta lupauksesta näytti tulleen entinen huippu-urheilija.

    Nyt Degenkolb melkein itkien palasi pyöräilymaailman terävänohuelle huipulle.

    Vaikka suurmiehet karttavat polvihousuja, monessa paikassa polvihousuihin pukeutuneet urheilijat luovat omaa, kiihkeää diplomatiaansa, jossa härkää tartutaan sarvista eikä hännästä.

Kyösti Salovaara, 2018.