Mitä mieltä

[on olla jotakin mieltä?]

S.I. 2018
Minä, minulle, minun... ja mielipiteiden kuunsilta.

Tartun mahdottomaan aiheeseen.

    Tiedän tarttuvani. Viisas lopettaisi tässä vaiheessa.

    Niin viisas en ole.

    ”Ajattelen. Siis olen.”

    Kuulostaako vanha viisaus kliseeltä?

    ”Kirjoitan mielipiteeni nettiin. Siis olen olemassa.”

    Onko tuo nykyaikainen käsitys ajattelevasta ihmisestä? Oikeudesta ja velvollisuudesta olla "äänessä"?

    Miksi meillä ylipäänsä on mielipiteitä?

    Ihminen ei ole yksin vaan joukossa. Mielipidettä ei kannata sanoa eikä kirjoittaa ellei sillä halua kertoa kanssaihmisille, yhdelle tai useammalle jotakin.

    Kenties nettiin kirjoitettu mielipide on perimmiltään äänekäs kuiskaus: ”Minäkin olen olemassa.”

Viime torstaina (20.9) Helsingin Sanomat kertoi pistävänsä lehden nettisivujen kommentoinnin uudenlaiseen kuriin. Toimituspäällikkö Esa Mäkisen kirjoittama artikkeli otsikoitiin: HS kysyy lukijoilta: miten keskustelupalstamme olisi valtakunnan kiinnostavin?

    Otsikko näytti viattoman lupaavalta. (Toimitus tosin muutti sen myöhemmin vähemmän haastavaksi!)

    Mutta otsikkoa seurasi suunnitelma, jolla keskustelupalstan toisia kommentteja aiotaan nostaa esille ja toisia karsia, työntää syrjään, jättää jopa julkaisematta – siis muillakin perusteilla kuin että ne olisivat asiattomia tai pelkkää vihapuhetta.

    Pinnallisesti Hesarin toimituksen tuskan ymmärtää. Viime kuussa lehden nettisivuille tuli 110 000 kommenttia. Kuka niitä ehtii moderoida? Miten niistä syntyy lainkaan järkevää keskustelua? Viisaat puheenvuorot hukkuvat massaan, ”tyhjänpäiväisten” mielipiteiden sekaan.

    Mäkinen kertoi, että moderointi tehdään ulkopuolisen yrityksen toimin. Nyt turvaudutaan myös tekoälyyn, algoritmiin joka luokittelee kommentit kolmeen ryhmään. Parhaimmiksi arvioidut puheenvuorot julkaistaan ensin.

    Tekoälyn rajoja tutkivat tiedemiehet varmaankin sanoisivat ettei algoritmi voi mitenkään löytää ”parhaimpia” eikä ”kiinnostavimpia” kommentteja, mutta se on toinen juttu.

    Mäkinen kirjoitti, että HS:ssä on julkaistu turhankin kärkkäitä mielipiteitä, henkilöön meneviä: ”Tämän vuoksi olemme määritelleet kommenttien esilukemisen tarkoituksen toisin: moderoinnin tehtävänä ei ole poistaa asiattomuuksia vaan valikoida julkaistavaksi hyvät ja rakentavat tekstit.”

    Hyvät ja rakentavat tekstit – kuulostaa pyyteettömän ihanteelliselta journalismilta!

Jaakko Salovaara, 2018.
Minä ja Portugalin korkein kohta mantereella:
Serra da Estrela.

Hyvä ja rakentava journalismi, mitä se on?

    Tietääkö Helsingin Sanomien toimitus yhtäältä kollektiivina ja toisaalta yksittäisinä toimittajina mitä tuo tarkoittaa? Ovatko kaikki toimituksen jäsenet täsmälleen samaa mieltä siitä mikä on hyvä ja rakentava artikkeli ja mikä taas kärjistetty ja mahdollisesti jopa repivä?

    Kohdellaanko esimerkiksi poliitikkoja Hesarissa aina rakentavasti?Kirjoitetaanko näiden tekemisistä hyviä juttuja, joissa poliitikot esiintyvät hyvin ja rakentavasti?

    No, Mäkisen artikkelissa ”filosofinen” pulma tunnistettiin. Mikä ylipäänsä on hyvää keskustelua, Mäkinen kysyi.

    Siihen hän vastasi takertumalla sanaan ”rakentava”. Hän toisti sitä niin monta kertaa, että jopa lukutaidoton ymmärsi tarkoituksen: pitää julkaista rakentavia kommentteja.

    ”Rakentava kritiikki ja hyvät argumentit parantavat myös yhteiskunnallisia päätöksiä”, Mäkinen hehkutti. Keskusteluun tarvitaan erilaisia rakentavia katsantokantoja. ”Toivoisimme saavamme rakentavan ja positiivisen ilmapiirin avulla esiin entistä enemmän ääniä.”

    Sanomatta sitä suoraan Mäkinen ilmoitti, että HS pyrkii laajentamaan lehden toimituksellisen otteen myös keskustelun kommentointiin. Kommenttien tulee tukea toimituksellista linjaa – mikä se onkaan – ja sitä mukaa yrityksen kaupallista päämäärää.

    Mäkinen myös kertoi, sanomatta sitä suoraan, että kirjoittajat asetetaan keskinäiseen kilpailuun. Pitää osata kirjoittaa niin, että kommentti on algoritmin ja esilukijan mielestä ”hyvä” ja ”rakentava”. Kärjekkäät tyylilajit kielletään, koska niitä ei pidetä rakentavina.

    Luulen ettei Mäkinen tiedostanut mitä esitti.

    Jos ironia, sarkasmi, kärjistys ovat HS:ssa kiellettyjä tyylejä, mitä kirjoittamisesta jää jäljelle?

    Sanojen ontto kuori?

S.I. 2018.
Minä ja Espanjan kuningas, Madrid.
Onko kuningatar unohtanut ikkunat auki?

Torstaina tuohduin aika lailla Mäkisen (ja HS:n toimituksen) laatimasta "rakentavan kommentoinnin laajennetusta huoneentaulusta”, koska sen tarkoituksena tuntui olevan sensuroida pois sellaiset mielipiteet, jotka eivät sovi HS:n toimitukselliseen agendaan. Tarkoitan että välillisestihän Mäkinen ilmaisi, että on olemassa ”jokin” tai ”jonkinlaisia” ehdottomasti hyviä (ja oikeita?) näkemyksiä yhteiskunnasta ja poliitikasta, ja koska HS tietää mitä ne ovat, toisenlaisia näkemyksiä ei kannata julkaista.

    Perjantaina tuohtumus laimeni.

    Tietysti HS - kuten mikä tahansa julkaisu – saa määritellä itse toimituspolitiikkansa ja saa olla myös kollektiivina jotakin mieltä ”asioista” - vaikkapa EU:sta, naisten asemasta, kasvissyönnistä, maahanmuutosta, räpistä ja rockista, autoiluista ja makkaran syömisestä, puhumattakaan demokratiasta ja mielipiteen suhteellisesta vapaudesta. Ehkä on hyvä, että julkaisulla on yhtenäisiä linjanvetoja tärkeissä yhteiskunnallisissa kysymyksissä. Mutta jos lehdellä on melkein monopoli, kuka tai mikä esittää vaihtoehdot?

    Ja miksi HS ei saisi ajatella myös taloudellista puolta? Jos rakentavat ja hyvät kommentit lisäävät lukijakunnan kasvua, mikä sen parempaa? Miksi kukaan, esimerkiksi minä, toivoisi että lehden levikki laskee kärjekkäitten kommenttien takia sen sijaan, että se nousee hyvien ja rakentavien kirjoitusten ansiosta?

    Jos minä olen poleeminen, se ei tarkoita, että ihmisten enemmistö haluaa lukea poleemisia kirjoituksia. Vielä vähemmän siitä seuraa, että kenenkään, edes HS:n pitäisi julkaista minun tai kenenkään toisenkaan poleemisia kirjoituksia, jos ne eivät sovi lehden rakentavaan toimituspolitiikkaan.

    Mutta jokin jäi kaivertamaan mieltä.

    Koska puhun myös itsestäni, kun puhun maailmasta ja Hesarista, puhun lopulta aika lailla itsestäni. Laitan pakinan kuvituksenkin tänään itsestäni. Narsismilla ei ole rajaa kun puhutaan minusta. I, Me, Mine - kuten muuan poppari lauloi ja kirjoitti.

    Nimittäin, pitkän linjan kirjoittajana - ensimmäinen sanomalehdessä julkaistu kirjoitukseni oli hyvin poleeminen ja ilmestyi Eteenpäin-lehdessä noin 50 vuotta sitten – ihmetyttää, että HS kiinnittää huomion kirjoituksen (kommentin) tyylilajiin, kun se miettii millainen on julkaistavaksi kelpaava kommentti. Miksi persoonallinen tyyli on huonoa kirjoittamista?

    Mutta vielä kummallisempi on Mäkisen artikkelin rivien väliin piilotettu ajatus yhdestä ja oikeasta ”totuudesta”, jonka vain HS tietää. Vai onko paras totuus se, mikä parhaiten käy kaupaksi?

Eteenpäin, 25.2.1969.
Kirjoittaja täytti tuona päivänä 22 vuotta.

Kun minulla, sinulla ja Mäkisen Esalla on erilainen mielipide jostakin ihmisten elämään liittyvästä asiasta, mistä se johtuu? Siitäkö että yksi meistä – nimeä mainitsematta – tietää asian oikean tolan ja kaksi muuta on väärässä?

    Syvennyn tähän hetkeksi aikaisemminkin lainaamieni kirjoittajien kautta, avulla.

    Yrjö Ahmavaara totesi matemaattisen yhteiskunta-analyysin perusteella 1970-luvulla, että historiallisessa tilanteessa, ihmisen oikeassa elämäntilanteessa, ei ole olemassa tieteellisesti määriteltävissä olevaa ”oikeaa” johtajaa eikä myöskään ”oikeaa” tekoa. Koska kenelläkään ei ole täydellistä tietoa todellisuudesta, ”ei kenenkään pitäisi tieteellisin perustein väittää tietävänsä, mikä mahdollisista teoista on ehdottomasti paras”. (Yhteiskuntakybernetiikka. Weilin+Göös, 1976.)

    Ilkka Kauppinen puolestaan kuvasi teoksessa 1900-luvun ranskalainen yhteiskuntateoria (Gaudeamus, 2015) Luc Boltanskin ja Laurent Thévenotin ajatuksia moniarvoisesta yhteiskunnasta ja mielipiteiden kilpailusta sellaisessa yhteiskunnassa.

    Pluralistisessa yhteiskunnassa, Kauppinen tiivisti Boltanskin ja Thévenotin ajatuksen, kehittyy kiistoja ja konflikteja koska ihmiset nojautuvat erilaisiin arvojärjestyksiin ja niiden mukaisiin oikeuttamistapoihin arvioidessaan omia ja muiden mielipiteitä ja käytäntöjen hyväksyttävyyttä.

    ”Monimutkaisissa yhteiskunnissa esiintyy siis keskenään kilpailevia käsityksiä siitä, millainen on legitiimi sosiaalinen järjestys ja mikä on arvokasta”, Kauppinen kirjoittaa. Mutta oleellista on huomata, vähän samalla tavalla kuin Ahmavaara perusteli oikean yhteiskunnallisen tiedon mahdottomuuden, että ”ei ole olemassa yhtä periaatetta ylitse muiden, josta käsin muita oikeuttamisen periaatteita voitaisiin arvioida”.

    Siis: ”Sfäärien moninaisuudesta johtuva oikeudenmukaisuuspluralismi ilmentää tietysti yhteiskuntien monimutkaisuutta, mutta sitä lisää vielä se, että mitään sfääriä ei voi käytännön tasolla palauttaa mihinkään tiettyyn normatiiviseen käsitykseen julkisesta hyvästä tai oikeudenmukaisuudesta.”

    Kun Mäkinen vaatii, että HS:n artikkeleita kommentoivat kirjoittajat noudattavat rakentavan ja hyvän kritiikin periaatetta, hän edellyttää mahdotonta, koska ei ole olemassa mitään yhtä oikeaa käsitystä todellisuudesta ja sen arvoista. Käsityksiä on monia ja jos vain tietyt julkaistaan, syyllistytään sensuuriin tai vähintään jonkin (tosin ilmaisemattoman) poliittisen agendan noudattamiseen.

    Tietysti netti luo optisen harhan: eihän kukaan kuvittele että painetun lehden yleisönosastoon mahtuisi kaikki mielipiteet.

Onko tässä pakinassa mielipiteitä?

    Onko tämä pakina mielipide itsessään?

    Olenko minä tämä pakina?

    Jos olen, mitä kerron itsestäni suhteessa ympäröivään maailmaan?

    Pitäisikö yrittää ymmärtää enemmän itseään vai muita?

    The Guardianista sattuu silmiin Julian Bagginin artikkelista viisas miete: Jos oletamme lähtökohtaisesti ymmärtävämme kanssaihmistemme mielipiteet, päädymme pitämään niitä vain omien ajatustemme muunnelmana.

    Bagginin mielestä aito syventyminen erilaisiin mielipiteisiin, erilaiseen ajatteluun, paljastaa kuinka vähän itse tiedämme – ja sitä mukaa kasvamme ihmisinä ymmärryksessämme.

    Jos meistä kukaan ei ole koskaan mitään mieltä mistään, me emme lopulta tiedä millainen maailma on.

    Paradoksi: Erimielisyys on yhteenkuuluvaisuuden tunnustamista. Se selittää todellisuutta paremmin kuin samanmielisyys.

S.I. 2018
Minä ja Euroopan mantereen läntisin piste: Cabo de Roca.

Jo muinaiset roomalaiset

[entropian vastainen taistelu]

Kyösti Salovaara, 2018.
Tapiola.
"...satakielet lauloivat ja pieni puro lorisi."

Ollakseen hauska pitää olla totinen.

    Itseään suurempia asioita on vaikea ymmärtää. Itseä pienemmät eivät kiinnosta.

    Maailmankaikkeus lepäsi aluksi siistissä järjestyksessä. Suuren pamauksen jälkeen kaikki hajosi ja sinkoutui epäjärjestystä kohti. Alussa oli simppeliä. Sitten tuli monimutkaista.

    Elämä on monimutkainen, järjestäytynyt saareke entropian meressä.

    Tätä en ajatellut itse.

    Mutta tuli mieleen kun kävin Tapiolassa. Näin kuinka entropia syö rakenteita, joita ei ole ylläpidetty. Kun epäjärjestykselle antaa pikkusormen, se vie käden mukanaan.

Sanotaan että yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.

    Tämäkin lause on totta, mutta johtaa harhaan.

    Taisi olla Erno Paasilinna, joka käänsi ajatuksen nurinpäin: Yksi kuva valehtelee enemmän kuin tuhat sanaa.

    Se johtuu siitä, että kuvalla on aina monta merkitystä. Kuva ei ole yksikäsitteinen. Jotta se olisi yksikäsitteinen, se pitää selittää.

    Otin pari kuvaa Tapiolasta viime viikolla. Kesäkuussa otin valokuvia roomalaisesta sillasta Salamancassa.

    Muutin Tapiolan keskustaan tasan 40 vuotta sitten. Pois muutin 30 vuotta sitten, syksyllä.

    Aloituskuvassa näkyy asuintaloja ja purettuja toimistotaloja. Tai ne voi kuvitella tyhjälle tontille. Syksyllä 1978 vain se talo, johon muutin, oli olemassa. Sen pohjoisseinä näkyy etäällä melkein keskellä kuvaa, perspektiivissä, jokseenkin kultaisessa leikkauksessa. Muiden talojen paikalla oli syksyllä 1978 pusikko, jossa satakielet lauloivat ja pieni puro lorisi.

    Nyt siis puretaan noin 35 vuotta vanhoja toimistorakennuksia. Siihen lienee varaa tällä yhteiskunnalla. Kun seison entisen kotitalon pihalla, rappio masentaa. Betoni halkeilee, sammal peittää kivetyksen, portaat hajoavat. Niitä ei ole ylläpidetty. Entropialle on annettu valta. Epäjärjestyksen vastainen taistelu maksaa, konkreettisesti. Mikään ei pysy ennallaan, paitsi epäjärjestys, eikä sekään pysy koska se lisääntyy.

    Halkeilevat betonipinnat ja sammaleen peittämät kivetykset kuvastavat Tapiolan keskustan taistelua aikaa vastaan.

    Aika nimittäin kulkee entropian suuntaan.

    Sitäkään en itse ajatellut.

Kyösti Salovaara, 2018.
Tapiola, Itätuulenkuja,  entropian vanhentamat portaat.

Salamancan roomalainen silta ylittää vuolaan Tormesjoen.

    Silta rakennettiin noin 2000 vuotta sitten. Tarinan mukaan keisari Augustus  kävi ennen ajanlaskun alkua noilla seuduilla katsomassa teitä roomalaisille kulkea. Ehkä hän jo suunnitteli siltaa. Se valmistui luultavasti ensimmäisen vuosisadan loppupuolella keisari Trajanuksen aikana. 

     Kuvitelkaamme että roomalainen keisari tutustui vastavalmistuneeseen siltaan. Kenties hän käveli sen ylitse. Ehkä hänet kannettiin kultatuolissa. Voi olla että keisari pysähtyi sillalla ja katseli kosken reunalla tepastelevia haikaroita ja kysyi: mitä nuo ovat?

    Tormesjoen sillassa on yhä roomalaisten asettamia kiviä, lähinnä kaupungin päässä. Toisessa päässä on keskiajalla rakennettua ja ylläpidettyä espanjalaista osaa. Onnella ja ahkeralla ylläpidolla komea silta kesti Tormesjoen valtavat tulvat.

    Lissabonissa otin kuvan kirkosta, jota kunnostetaan.

    Nyt selviää, että kirkko säilyi ainakin osittain 1700-luvun maanjäristyksestä. Se on yksi Lissabonin harvoista säilyneistä rakennuksista tuolta ajalta.

    Kuka rakensi seitsenporttisen Teeban? Entä riemukaaret Roomaan ja sillan yli huolten virran?

    En tiedä, mutta joku rakensi Tapiolan keskustan vain muutamaksi vuosikymmeneksi!

    Aikamoista tuhlausta.

Kyösti Salovaara, 2018.
Roomalainen silta Salamancassa.

Entropian vastainen taistelu kuluttaa voimavaroja, energiaa ja raaka-aineita. Kun talletat tiedoston tietokoneen levylle, käytät siihen energiaa, joka leviää ympäristöön lämpönä. Laskennallisesti aiheutat ympärillesi enemmän epäjärjestystä kuin saat aikaan järjestystä kirjoittamaasi tiedostoon. Mutta se hinta pitää maksaa.

    Hyvinvointivaltio on entropianvastaisen taistelun hienoin tulos – ja kallein. Sen tähden siihen ei olekaan kaikkialla varaa.

    Entropia on hieman vaikea asia ymmärtää.

    Ajatellaanpa vaikka palapeliä.

    On vain yksi järjestys, jolla palat menevät kohdalleen. Mutta on lukemattomia järjestyksiä (epäjärjestystä) joilla ne eivät osu kohdalleen. Palapelin palojen epäjärjestykset ovat siis paljon todennäköisempää kuin kuin se yksi ”oikea” järjestys.

    Niin myös maailmassa. Järjestyksen todennäköisyys on olemattoman pieni. Siksi tarvitaan jatkuvaa ylläpitoa, kunnostamista, sekä henkistä että aineellista.

    Tämänkin ajatteli joku muu.

    Toistan järjestykseen aseteltuja sanoja. Ne ilmaisevat Stephen Hawkingin ajatuksen.

    Ymmärsinkö sen? Ehkä puolittain, ehkä vain osittain.

Tuli mieleen, että paperille painettu kirja ei tarvitse ylläpitoa. Eivät timantitkaan. Melkein kaikki muu tarvitsee.

    Aika kummallinen ajatus.

    Jos ja kun kirjatkin julkaistaan digitaalisina tallentimilla tai pilvessä, niitä pitää ryhtyä ylläpitämään, jotta entropia ei tuhoa niitä.

    Painettu kirja on yllättävän kestävä tallennusväline. Se on myös käyttöliittymä, jota ei tarvitse jatkuvasti korjailla eikä parantaa.

    Niin kauan kuin yksikin painetun kirjan kappale on jossakin olemassa, kukaan ei voi valehdella sitä toiseksi. Digitaalisen ”tiedoston” voi muuttaa kätevästi. Tyhmempi ei muutosta huomaa.

    Kun ”kirjat” sijoitetaan pilveen, pahaa ajava ”isoveli” tai hyvää tarkoittava eliitti pystyy muuttamaan aikaisempia kirjoitettuja kirjoja sellaiseksi, että ne tyydyttävät nykyhetken makua, moraalia ja hyviä tapoja, poliittista agendaa. Pilvessä menneisyyden kuuraaminen onnistuu pelottavan helposti.

    Tämäkin tuli mieleen kun luin irlantilais-englantilaisen Freeman Wills Croftsin salapoliisiromaanin Groote-puiston murha. Se ilmestyi vuonna 1923.

   Raymond Chandler sanoi Croftsia juonenrakentajista taitavimmaksi – paitsi silloin kun Crofts heittäytyy liian huikeisiin yrityksiin. Croftsilla on myös silmää yhteiskunnan sosiaaliselle rakenteelle. Hän ”näkee” enemmän kuin vaikkapa Agatha Christie, joka tuon ajan dekkarikirjailijoista on parhaiten säilyttänyt lukijansa.

    Mutta Groote-puiston murhassa on pari kohtausta, jotka nostavat nykyhetken lukijan kulmakarvat koholle. Etelä-Afrikassa murhaa tutkiva poliisimies kuulustelee elokuvateatterin ovimiestä ja juutalaista timanttikauppiasta.

    Ovimieheen, joka tietysti on ”neekeri”, poliisi suhtautuu alentuvan komentavasti mutta luontevasti. Kolonialismi tulee terävin sanoin esille, mutta muuten poliisi ei pidä mustaa miestä ensi sijassa rodun edustajana. Kolonialismi on rakenne.

    Toisin hän suhtautuu juutalaiseen timanttikauppiaaseen, joka epäilyttää etnisen taustansa takia:

    ”Moses Goldstein oli tummaverinen juutalainen, jolla oli käytöstavassaan jotakin nuoltua ja luikertelevaa, silmät olivat epäluotettavat ja harhailevat… Hänestä sai vaikutelman, että hän halusi mielistelyllä torjua sitä epämiellyttävää, minkä kohteeksi hän, kuten ilmeestä näkyi, jo ennakolta pelkäsi joutuvansa.”

Salamancan roomalaisessa sillassa on 2000 vuoden ikäisiä graniittilohkareita. Kuinka moni askel on sen jälkeen ylittänyt sillan? Kuinka monta katsetta on vaihdettu?

    Tapiolan keskustaa puretaan ja rakennetaan uusiksi. Talot kestivät pystyssä 30-35 vuotta. Silmänräpäyksen.

    Freeman Wills Croftsin kirjassa on lauseita melkein sadan vuoden takaa. Yhteiskunta oli silloin hieman erilainen kuin tänään, mutta paljossa kuitenkin samanlainen. Meidän ajatuksemme ja tapamme ovat noidenkin ajatuskivien päällä käveltyjä.

    Kukaan ei halua räjäyttää Tormesjoen sillan roomalaisia kiviä joen pohjalle. Ei sekään joka ei arvosta muinaisia roomalaisia pennin vertaa. Ilman Roomaa ei meidänkaltaista yhteiskuntaa olisi olemassa.

    Toistaiseksi kaikki on hyvin niin kauan kuin Croftsin romaani on painettu paperille ja yksikin kappale säilyy jossakin. Kulttuurin ”arkeologi” löytää siitä(kin) askeljälkiä 1920-luvun sivistykseen ja sen puutteisiin. Toivottavasti yksikään hyvää tarkoittava ”kulttuuritäti” ei pääse peukaloimaan Groote-puiston murhaa ja poistamaan itselleen epämieluisia lauseita.

    Heitteille jätetty Tapiola, puretut rakennukset ja sammaloituvat kivetykset kertovat historian aktiivisesta unohtamisesta. Miten autoa pystyy ajamaan, jos peruutuspeili maalataan mustaksi?

Kyösti Salovaara, 2018.
Vanhaa kirkkoa "ylläpidetään" Lissabonissa.

Tyylikkäästi

[päälauseita]

Kyösti Salovaara, 2016.
Tyylien tyyli.
(Museo Automóvil y de la moda de Malaga)

Kulttuuri on (ihmisten) tapoja.

    Tyyli on subjektiivinen kannanotto yhdenlaisten tapojen suhteesta toisenlaisiin. Luonnossa ei ole tyylejä. Karhut eivät käy parturissa. Sudet eivät shoppaile leninkiosastolla.

    Ihmisten tapojen tyylit ovat katsojan silmässä. Tekemällä tehtyjä, harkitsemalla harkittuja. Sattumaltakin syntynyttä.

    Voiko tämän ilmaista selkeämmin?

    Kannattaako?

    Ehkä ei.

    Sanoja raaputtamalla pääsee syvemmälle. Syvältä löytää ytimen. Sanan perimmäinen merkitys palautuu (ihmisten) todellisuuteen. Sitä ei oikeastaan pysty määrittelemään yksikäsitteisesti.

    Tietysti voi todeta, että kaikki tyylit ovat yhtä hyviä. Muuta ei pidä sanoa.

    Tyylikäs on arvoarvostelma joistakin tavoista johonkin maailmanaikaan.

Vaatteet, autot, hiukset ja rakennukset – tyylejä löytää kun vaivautuu etsimään. Puhutaan myös maalaustaiteen tyyleistä, musiikista. Karkealla tasolla tyylin huomaa. Se erottuu toisesta tyylistä. Pelkästään erilaisia värejä käyttämällä syntyy tyylejä.

    Ei se mitään, että nykyään melkein kaikki pukeutuvat farkkuihin. Erilaisia housuja kuitenkin löytyy.

    Autot näyttävät samanlaisilta. Musiikki kuulostaa yhdenmukaiselta. Taloihin rakennetaan lasiparvekkeita.

    Mikään ei ole ajatonta. Hyppy toissapäiväiseen tuo esille erilaisia housuja, erilaista musiikkia, erilaisia rakennuksia ja parvekkeita. Silloin kun maalaustaide löysi särjetyn kuvan abstraktismin, tyylit katosivat toistensa sisään. Jos niitä on, niitä ei pysty havaitsemaan. Havaitseminen on katsotun tajuamista. Ajatukset syntyvät valosta ja varjosta.

    Kierretään itse asiaa. Onko romaanilla tyyliä? Voiko kirjoittajan tyylin määritellä? Pystyykö sanan tyylin erottamaan siitä mitä se ilmaisee? Jos pystyy, miksi robotit eivät kirjoita parempia kirjoja kuin ihmiset?

    Ja vielä: jos robotti kirjoittaa jännärin, kenen tai minkä tyyliä se noudattaa?

Viime viikolla - näin ne viikot lorisevat pois kuin vesi rännistä maahan – käsiteltiin Lee Childia ja viitattiin kirjoittamisen tyyliin. Päälauseita, ei sivu.

    Etsin nyt viime viikon pakinassa mainitun Parnasson (3/2015) vaatenaulakon ylähyllyltä, piilosta.

    Ei ihme että olin työntänyt sen pois silmistä. Samuli Knuutin essee Tapa ja anna tappaa (Miksi Lee Childin kirjat ovat parasta roskakirjallisuutta?) on alleviivattu paksuin vedoin. Ärsyttäviä lauseita olen lainannut aikaisemminkin.

    Intellektuellien ylimielisyys ärsyttää ja masentaa. Siitä masentuu kun fiksut ihmiset heittäytyvät moralisteiksi. Se ärsyttää, että oppineet nousevat jalustalle ja huutavat: minä olen teitä onnettomia taviksia parempi ihminen!

    Samuli Knuuti tunnusti, että Lee Childin lukeminen on (hänelle) eräänlaista "pornografista" kirjallisuuden kokemista. Hän ei haluaisi lukea roskakirjallisuutta, mutta ei mahda himolleen mitään. Intellektuelli addiktoituu viihteeseen. Se on kauheaa.

    Wikipediassa lainataan Knuutia ylimalkaisesti.

    Täsmällisesti hän kirjoitti näin: ”Lee Childin kirjat toimivat, koska ne ovat epäkirjallisuutta. Turhaan ei Childia ole kutsuttu anti-Proustiksi, sillä hän ei koskaan sorru sivulauseeseen silloin kun piste on käsien ulottuvilla.”

    Samuli Knuuti, kustannustoimittaja, oli melkein epätoivoinen. Maailma on täynnä menestyviä viihdekirjailijoita. He eivät suostu asettumaan intellektuellin kaavailemaan oikean kirjallisuuden pakkopaitaan. ”Grishamin ja kumppaneiden (Dan Brown, Henning Mankell, Donna Leon) ongelma kun oli se, että he halusivat olla oikeita kirjailijoita”, Knuuti puuskahti ärtyneesti.

    Jostakin syystä Knuuti olettaa, että bestsellerin kirjoittaminen on helpompaa kuin pienilevikkisen romaanin. Elämän ja kirjallisuuden tosiasioissa riittää vielä opettelemista.

    Knuutin esseen ajatusmaailma palauttaa mieleen John Careyn älymystökritiikin teoksessa The Intellectuals and the Masses – Pride and Prejudice among the Literary Intellegentsia, 1880-1939. Kun älymystö ei pystynyt estämään massoja kouluttautumasta, se ryhtyi kirjoittamaan kirjoja, joita tavallinen ihminen ei kyennyt lukemaan eikä ymmärtämään. Tuli modernin "edistykselliseksi" vastustaa rahvaan demokraattista edistyksellisyyttä, kansan valistumista.

Katsotaanpa miten sivulauseita karttavaa proosaa kirjoitetaan.

    Lee Child tekee sen näin romaanissa Raaka laki (2017):

    ”Se oli himmeän ruskeaksi petsattu hirsitalo, jonka vieressä oli hirsinen ulkorakennus. Rakennuksia ympäröivät hoitamattomat pensaikot ja hieno punainen multa. Kuoppainen tie kiemurteli metsän läpi ilmestyen näkyviin siellä täällä puiden lomassa. Talon oikealla puolella rinne vietti alas laajalle asumattomalle tasangolle. Kaukana siinsivät vanha postitoimisto, ilotulitekauppa ja maantie. Suunnilleen puolentoista kilometrin päässä laidunsi lauma hanka-antilooppeja. Hiekkatie oli heleän okran värinen ja siististi tasoitettu ja kallistettu. Vasemmalla puolen maaperä alkoi kohota muodostaen matalia, rosoisia kukkuloita, ikäänkuin pienoiskokoisia vuorijonoja esimakuna siitä, mitä todella oli edessä yli sataviisikymmentä kilometriä lännempänä. Ilma oli tyyntä ja käsittämättömän selkeää. Taivas oli syvänsininen. Vallitsi täydellinen hiljaisuus.”

    Ernest Hemingway teki sen 90 vuotta aikaisemmin novellissa Che ti dice la patria näin:

    ”Iso, kovaa vauhtia ajava auto ohitti meidät ja nostatti rapaisen vesiseinän vasten automme tuulilasia ja jäähdytintä. Tuulilasinpyyhin liikkui edestakaisin levittäen likakalvon pitkin lasia. Pysähdyimme Sestrissä ja söimme luonaan. Ravintola oli lämmittämätön ja istuimme takki ja hattu päällämme. Ikkunan läpi näimme ulkona seisovan auton. Se oli ravan peitossa ja seisoi pysäköitynä aalloilta turvaan vedettyjen veneiden välissä. Ravintolassa saattoi nähdä hengityksensä höyryävän.

    Pasta asciuta oli hyvää; viini maistui alunalta ja kaadoimme vettä sen sekaan. Myöhemmin tarjoilija toi pihvit ja paistettuja perunoita. Ravintolan toisessa päässä istui mies ja nainen. Mies oli keski-ikäinen ja nainen oli nuori ja mustiin pukeutunut. Koko aterian ajan nainen puhalteli hengitystään kylmään kosteaan ilmaan. Mies katsoi sitä ja pudisteli päätään. He söivät ääneti ja mies piteli naista kädestä pöydän alla. Nainen oli hyvännäköinen ja he näyttivät hyvin surullisilta. Heillä oli mukanaan matkalaukku.”

    Kaksi näytettä epäkirjallisuudesta, niinkö?

    Samuli Knuutin mielestä sata miljoonaa romaania myynyt Lee Child ei yritä olla oikea kirjailija vaan on epä.

    Yrittikö Hemingway olla oikea kirjailija vai tyytyikö olemaan epäkirjailija? Kirjoittiko hän nirppanokille vai suurelle lukijakunnalle?

Jos tyylin irrottaa sanasta ja lauseesta, mitä siitä irtoaa? Mitä jää jäljelle?

    Kotkassa oli aikanaan Norjan sahan vieressä lautatarha. Laudat ja lankut kasattiin talomaisiksi tapuleiksi kuivumaan.

    ”Kukin taaplaa tyylillään”, sanottiin.

    Sillä kai tarkoitettiin, että laudan ja lankun sai kantaa tapuliin niin kuin halusi, mutta tapulit olivat täsmälleen toistensa näköisiä ja kokoisia. Tyyli tarkoitti tekemistä, ei lopputulosta. Tapulista ei jälkeenpäin nähnyt miten se oli taaplattu.

    Miten romaani taaplataan?

    Onko olemassa oikeaa kirjallisuutta ja epäkirjallisuutta henkiviä sanoja, joita ei saa sekoittaa keskenään?

    Jos sinä olet oikean kirjallisuuden tuomari, kuka sinä olet? Tiedätkö mistä tyylin tunnistaa? Kaipaatko sanoja? Unohditko jo mitä piti sanoa?

    Päälauseita metsästävä eksyy joskus sivulauseiden hetteikköön. Avun huutaminen on turhaa. Vaikka ääni kuuluu sitä ei ymmärretä.

    Tyyli on terävä pistos, tikari, teroitetun kynän pää.

Kyösti Salovaara, 2016.
(Museo Automóvil y de la moda de Malaga)