[on
olla jotakin
mieltä?]
S.I. 2018 Minä, minulle, minun... ja mielipiteiden kuunsilta. |
Tartun
mahdottomaan aiheeseen.
Tiedän
tarttuvani. Viisas lopettaisi tässä vaiheessa.
Niin
viisas en ole.
”Ajattelen.
Siis olen.”
Kuulostaako
vanha viisaus kliseeltä?
”Kirjoitan
mielipiteeni nettiin. Siis olen olemassa.”
Onko
tuo nykyaikainen käsitys ajattelevasta ihmisestä? Oikeudesta ja velvollisuudesta olla "äänessä"?
Miksi
meillä ylipäänsä on mielipiteitä?
Ihminen
ei ole yksin vaan joukossa. Mielipidettä ei kannata sanoa
eikä kirjoittaa ellei sillä halua kertoa kanssaihmisille, yhdelle
tai useammalle jotakin.
Kenties
nettiin kirjoitettu mielipide on perimmiltään äänekäs kuiskaus:
”Minäkin olen olemassa.”
Viime
torstaina (20.9) Helsingin Sanomat kertoi pistävänsä lehden
nettisivujen kommentoinnin uudenlaiseen kuriin. Toimituspäällikkö Esa Mäkisen
kirjoittama artikkeli otsikoitiin: HS kysyy lukijoilta: miten keskustelupalstamme olisi valtakunnan kiinnostavin?
Otsikko
näytti viattoman lupaavalta. (Toimitus tosin muutti sen myöhemmin vähemmän haastavaksi!)
Mutta otsikkoa seurasi suunnitelma, jolla keskustelupalstan toisia kommentteja
aiotaan nostaa esille ja toisia karsia, työntää syrjään, jättää jopa
julkaisematta – siis muillakin perusteilla kuin että ne olisivat
asiattomia tai pelkkää vihapuhetta.
Pinnallisesti
Hesarin toimituksen tuskan ymmärtää. Viime kuussa lehden
nettisivuille tuli 110 000 kommenttia. Kuka niitä ehtii moderoida?
Miten niistä syntyy lainkaan järkevää keskustelua? Viisaat puheenvuorot hukkuvat massaan, ”tyhjänpäiväisten”
mielipiteiden sekaan.
Mäkinen
kertoi, että moderointi tehdään ulkopuolisen yrityksen toimin. Nyt turvaudutaan myös tekoälyyn, algoritmiin joka luokittelee
kommentit kolmeen ryhmään. Parhaimmiksi arvioidut puheenvuorot
julkaistaan ensin.
Tekoälyn
rajoja tutkivat tiedemiehet varmaankin sanoisivat ettei algoritmi voi
mitenkään löytää ”parhaimpia” eikä ”kiinnostavimpia”
kommentteja, mutta se on toinen juttu.
Mäkinen
kirjoitti, että HS:ssä on julkaistu turhankin kärkkäitä
mielipiteitä, henkilöön meneviä: ”Tämän vuoksi olemme
määritelleet kommenttien esilukemisen tarkoituksen toisin:
moderoinnin tehtävänä ei ole poistaa asiattomuuksia vaan valikoida
julkaistavaksi hyvät ja rakentavat tekstit.”
Hyvät
ja rakentavat tekstit – kuulostaa pyyteettömän ihanteelliselta
journalismilta!
Jaakko Salovaara, 2018. Minä ja Portugalin korkein kohta mantereella: Serra da Estrela. |
Hyvä
ja rakentava journalismi, mitä se on?
Tietääkö
Helsingin Sanomien toimitus yhtäältä kollektiivina ja toisaalta
yksittäisinä toimittajina mitä tuo tarkoittaa? Ovatko kaikki
toimituksen jäsenet täsmälleen samaa mieltä siitä mikä on hyvä
ja rakentava artikkeli ja mikä taas kärjistetty ja mahdollisesti
jopa repivä?
Kohdellaanko esimerkiksi poliitikkoja Hesarissa aina
rakentavasti?Kirjoitetaanko näiden tekemisistä hyviä juttuja,
joissa poliitikot esiintyvät hyvin ja rakentavasti?
No,
Mäkisen artikkelissa ”filosofinen” pulma tunnistettiin. Mikä
ylipäänsä on hyvää keskustelua, Mäkinen kysyi.
Siihen hän vastasi takertumalla sanaan ”rakentava”. Hän toisti sitä
niin monta kertaa, että jopa lukutaidoton ymmärsi tarkoituksen:
pitää julkaista rakentavia kommentteja.
”Rakentava
kritiikki ja hyvät argumentit parantavat myös yhteiskunnallisia
päätöksiä”, Mäkinen hehkutti. Keskusteluun tarvitaan erilaisia
rakentavia katsantokantoja. ”Toivoisimme saavamme
rakentavan ja positiivisen ilmapiirin avulla esiin entistä enemmän
ääniä.”
Sanomatta sitä suoraan Mäkinen ilmoitti, että HS pyrkii laajentamaan lehden
toimituksellisen otteen myös keskustelun kommentointiin. Kommenttien
tulee tukea toimituksellista linjaa – mikä se onkaan –
ja sitä mukaa yrityksen kaupallista päämäärää.
Mäkinen
myös kertoi, sanomatta sitä suoraan, että kirjoittajat asetetaan
keskinäiseen kilpailuun. Pitää osata kirjoittaa niin, että
kommentti on algoritmin ja esilukijan mielestä ”hyvä” ja
”rakentava”. Kärjekkäät tyylilajit kielletään, koska niitä
ei pidetä rakentavina.
Luulen
ettei Mäkinen tiedostanut mitä esitti.
Jos
ironia, sarkasmi, kärjistys ovat HS:ssa kiellettyjä tyylejä, mitä
kirjoittamisesta jää jäljelle?
Sanojen
ontto kuori?
S.I. 2018. Minä ja Espanjan kuningas, Madrid. Onko kuningatar unohtanut ikkunat auki? |
Torstaina tuohduin aika lailla Mäkisen (ja HS:n toimituksen)
laatimasta "rakentavan kommentoinnin laajennetusta
huoneentaulusta”, koska sen tarkoituksena tuntui olevan sensuroida
pois sellaiset mielipiteet, jotka eivät sovi HS:n toimitukselliseen
agendaan. Tarkoitan että välillisestihän Mäkinen ilmaisi, että
on olemassa ”jokin” tai ”jonkinlaisia” ehdottomasti hyviä
(ja oikeita?) näkemyksiä yhteiskunnasta ja poliitikasta, ja
koska HS tietää mitä ne ovat, toisenlaisia näkemyksiä ei kannata
julkaista.
Perjantaina
tuohtumus laimeni.
Tietysti
HS - kuten mikä tahansa julkaisu – saa määritellä itse
toimituspolitiikkansa ja saa olla myös kollektiivina jotakin
mieltä ”asioista” - vaikkapa EU:sta, naisten asemasta,
kasvissyönnistä, maahanmuutosta, räpistä ja rockista,
autoiluista ja makkaran syömisestä, puhumattakaan demokratiasta ja
mielipiteen suhteellisesta vapaudesta. Ehkä on hyvä, että julkaisulla on yhtenäisiä linjanvetoja tärkeissä yhteiskunnallisissa kysymyksissä. Mutta jos lehdellä on melkein monopoli, kuka tai mikä esittää vaihtoehdot?
Ja
miksi HS ei saisi ajatella myös taloudellista puolta? Jos rakentavat
ja hyvät kommentit lisäävät lukijakunnan kasvua, mikä sen
parempaa? Miksi kukaan, esimerkiksi minä, toivoisi että lehden
levikki laskee kärjekkäitten kommenttien takia sen sijaan, että
se nousee hyvien ja rakentavien kirjoitusten ansiosta?
Jos
minä olen poleeminen, se ei tarkoita, että
ihmisten enemmistö haluaa lukea poleemisia kirjoituksia. Vielä
vähemmän siitä seuraa, että kenenkään, edes HS:n pitäisi
julkaista minun tai kenenkään toisenkaan poleemisia kirjoituksia,
jos ne eivät sovi lehden rakentavaan
toimituspolitiikkaan.
Mutta
jokin jäi kaivertamaan mieltä.
Koska
puhun myös itsestäni, kun puhun maailmasta ja Hesarista, puhun lopulta aika
lailla itsestäni. Laitan pakinan kuvituksenkin tänään itsestäni.
Narsismilla ei ole rajaa kun puhutaan minusta. I, Me, Mine - kuten muuan poppari lauloi ja kirjoitti.
Nimittäin,
pitkän linjan kirjoittajana - ensimmäinen sanomalehdessä
julkaistu kirjoitukseni oli hyvin poleeminen ja ilmestyi Eteenpäin-lehdessä
noin 50 vuotta sitten – ihmetyttää, että HS kiinnittää huomion
kirjoituksen (kommentin) tyylilajiin, kun se miettii millainen on
julkaistavaksi kelpaava kommentti. Miksi persoonallinen tyyli on
huonoa kirjoittamista?
Mutta
vielä kummallisempi on Mäkisen artikkelin rivien väliin piilotettu
ajatus yhdestä ja oikeasta ”totuudesta”, jonka vain HS tietää. Vai onko paras totuus se, mikä parhaiten käy kaupaksi?
Eteenpäin, 25.2.1969. Kirjoittaja täytti tuona päivänä 22 vuotta. |
Kun
minulla, sinulla ja Mäkisen Esalla on erilainen mielipide jostakin
ihmisten elämään liittyvästä asiasta, mistä se johtuu? Siitäkö
että yksi meistä – nimeä mainitsematta – tietää asian oikean
tolan ja kaksi muuta on väärässä?
Syvennyn
tähän hetkeksi aikaisemminkin lainaamieni kirjoittajien kautta,
avulla.
Yrjö
Ahmavaara totesi matemaattisen yhteiskunta-analyysin perusteella
1970-luvulla, että historiallisessa tilanteessa, ihmisen oikeassa
elämäntilanteessa, ei ole olemassa tieteellisesti määriteltävissä
olevaa ”oikeaa” johtajaa eikä myöskään ”oikeaa” tekoa.
Koska kenelläkään ei ole täydellistä tietoa todellisuudesta, ”ei
kenenkään pitäisi tieteellisin perustein väittää tietävänsä,
mikä mahdollisista teoista on ehdottomasti paras”.
(Yhteiskuntakybernetiikka. Weilin+Göös, 1976.)
Ilkka
Kauppinen puolestaan kuvasi teoksessa 1900-luvun ranskalainen
yhteiskuntateoria (Gaudeamus, 2015) Luc Boltanskin ja
Laurent Thévenotin ajatuksia moniarvoisesta yhteiskunnasta ja
mielipiteiden kilpailusta sellaisessa yhteiskunnassa.
Pluralistisessa
yhteiskunnassa, Kauppinen tiivisti Boltanskin ja Thévenotin
ajatuksen, kehittyy kiistoja ja konflikteja koska ihmiset nojautuvat
erilaisiin arvojärjestyksiin ja niiden mukaisiin oikeuttamistapoihin
arvioidessaan omia ja muiden mielipiteitä ja käytäntöjen
hyväksyttävyyttä.
”Monimutkaisissa
yhteiskunnissa esiintyy siis keskenään kilpailevia käsityksiä
siitä, millainen on legitiimi sosiaalinen järjestys ja mikä on
arvokasta”, Kauppinen kirjoittaa. Mutta oleellista on huomata,
vähän samalla tavalla kuin Ahmavaara perusteli oikean
yhteiskunnallisen tiedon mahdottomuuden, että ”ei ole olemassa
yhtä periaatetta ylitse muiden, josta käsin muita oikeuttamisen
periaatteita voitaisiin arvioida”.
Siis:
”Sfäärien moninaisuudesta johtuva oikeudenmukaisuuspluralismi
ilmentää tietysti yhteiskuntien monimutkaisuutta, mutta sitä lisää
vielä se, että mitään sfääriä ei voi käytännön tasolla
palauttaa mihinkään tiettyyn normatiiviseen käsitykseen julkisesta
hyvästä tai oikeudenmukaisuudesta.”
Kun
Mäkinen vaatii, että HS:n artikkeleita kommentoivat kirjoittajat noudattavat rakentavan ja hyvän kritiikin periaatetta, hän
edellyttää mahdotonta, koska ei ole olemassa mitään yhtä oikeaa
käsitystä todellisuudesta ja sen arvoista. Käsityksiä on monia ja
jos vain tietyt julkaistaan, syyllistytään sensuuriin tai vähintään
jonkin (tosin ilmaisemattoman) poliittisen agendan noudattamiseen.
Tietysti netti luo optisen harhan: eihän kukaan kuvittele että painetun lehden yleisönosastoon mahtuisi kaikki mielipiteet.
Onko
tässä pakinassa mielipiteitä?
Onko
tämä pakina mielipide itsessään?
Olenko
minä tämä pakina?
Jos
olen, mitä kerron itsestäni suhteessa ympäröivään maailmaan?
Pitäisikö
yrittää ymmärtää enemmän itseään vai muita?
The
Guardianista sattuu silmiin Julian Bagginin artikkelista
viisas miete: Jos oletamme lähtökohtaisesti ymmärtävämme
kanssaihmistemme mielipiteet, päädymme pitämään niitä vain
omien ajatustemme muunnelmana.
Bagginin
mielestä aito syventyminen erilaisiin mielipiteisiin, erilaiseen
ajatteluun, paljastaa kuinka vähän itse tiedämme – ja sitä
mukaa kasvamme ihmisinä ymmärryksessämme.
Jos
meistä kukaan ei ole koskaan mitään mieltä mistään, me emme
lopulta tiedä millainen maailma on.
Paradoksi:
Erimielisyys on yhteenkuuluvaisuuden tunnustamista. Se selittää todellisuutta paremmin kuin samanmielisyys.
S.I. 2018 Minä ja Euroopan mantereen läntisin piste: Cabo de Roca. |