Jo muinaiset roomalaiset

[entropian vastainen taistelu]

Kyösti Salovaara, 2018.
Tapiola.
"...satakielet lauloivat ja pieni puro lorisi."

Ollakseen hauska pitää olla totinen.

    Itseään suurempia asioita on vaikea ymmärtää. Itseä pienemmät eivät kiinnosta.

    Maailmankaikkeus lepäsi aluksi siistissä järjestyksessä. Suuren pamauksen jälkeen kaikki hajosi ja sinkoutui epäjärjestystä kohti. Alussa oli simppeliä. Sitten tuli monimutkaista.

    Elämä on monimutkainen, järjestäytynyt saareke entropian meressä.

    Tätä en ajatellut itse.

    Mutta tuli mieleen kun kävin Tapiolassa. Näin kuinka entropia syö rakenteita, joita ei ole ylläpidetty. Kun epäjärjestykselle antaa pikkusormen, se vie käden mukanaan.

Sanotaan että yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.

    Tämäkin lause on totta, mutta johtaa harhaan.

    Taisi olla Erno Paasilinna, joka käänsi ajatuksen nurinpäin: Yksi kuva valehtelee enemmän kuin tuhat sanaa.

    Se johtuu siitä, että kuvalla on aina monta merkitystä. Kuva ei ole yksikäsitteinen. Jotta se olisi yksikäsitteinen, se pitää selittää.

    Otin pari kuvaa Tapiolasta viime viikolla. Kesäkuussa otin valokuvia roomalaisesta sillasta Salamancassa.

    Muutin Tapiolan keskustaan tasan 40 vuotta sitten. Pois muutin 30 vuotta sitten, syksyllä.

    Aloituskuvassa näkyy asuintaloja ja purettuja toimistotaloja. Tai ne voi kuvitella tyhjälle tontille. Syksyllä 1978 vain se talo, johon muutin, oli olemassa. Sen pohjoisseinä näkyy etäällä melkein keskellä kuvaa, perspektiivissä, jokseenkin kultaisessa leikkauksessa. Muiden talojen paikalla oli syksyllä 1978 pusikko, jossa satakielet lauloivat ja pieni puro lorisi.

    Nyt siis puretaan noin 35 vuotta vanhoja toimistorakennuksia. Siihen lienee varaa tällä yhteiskunnalla. Kun seison entisen kotitalon pihalla, rappio masentaa. Betoni halkeilee, sammal peittää kivetyksen, portaat hajoavat. Niitä ei ole ylläpidetty. Entropialle on annettu valta. Epäjärjestyksen vastainen taistelu maksaa, konkreettisesti. Mikään ei pysy ennallaan, paitsi epäjärjestys, eikä sekään pysy koska se lisääntyy.

    Halkeilevat betonipinnat ja sammaleen peittämät kivetykset kuvastavat Tapiolan keskustan taistelua aikaa vastaan.

    Aika nimittäin kulkee entropian suuntaan.

    Sitäkään en itse ajatellut.

Kyösti Salovaara, 2018.
Tapiola, Itätuulenkuja,  entropian vanhentamat portaat.

Salamancan roomalainen silta ylittää vuolaan Tormesjoen.

    Silta rakennettiin noin 2000 vuotta sitten. Tarinan mukaan keisari Augustus  kävi ennen ajanlaskun alkua noilla seuduilla katsomassa teitä roomalaisille kulkea. Ehkä hän jo suunnitteli siltaa. Se valmistui luultavasti ensimmäisen vuosisadan loppupuolella keisari Trajanuksen aikana. 

     Kuvitelkaamme että roomalainen keisari tutustui vastavalmistuneeseen siltaan. Kenties hän käveli sen ylitse. Ehkä hänet kannettiin kultatuolissa. Voi olla että keisari pysähtyi sillalla ja katseli kosken reunalla tepastelevia haikaroita ja kysyi: mitä nuo ovat?

    Tormesjoen sillassa on yhä roomalaisten asettamia kiviä, lähinnä kaupungin päässä. Toisessa päässä on keskiajalla rakennettua ja ylläpidettyä espanjalaista osaa. Onnella ja ahkeralla ylläpidolla komea silta kesti Tormesjoen valtavat tulvat.

    Lissabonissa otin kuvan kirkosta, jota kunnostetaan.

    Nyt selviää, että kirkko säilyi ainakin osittain 1700-luvun maanjäristyksestä. Se on yksi Lissabonin harvoista säilyneistä rakennuksista tuolta ajalta.

    Kuka rakensi seitsenporttisen Teeban? Entä riemukaaret Roomaan ja sillan yli huolten virran?

    En tiedä, mutta joku rakensi Tapiolan keskustan vain muutamaksi vuosikymmeneksi!

    Aikamoista tuhlausta.

Kyösti Salovaara, 2018.
Roomalainen silta Salamancassa.

Entropian vastainen taistelu kuluttaa voimavaroja, energiaa ja raaka-aineita. Kun talletat tiedoston tietokoneen levylle, käytät siihen energiaa, joka leviää ympäristöön lämpönä. Laskennallisesti aiheutat ympärillesi enemmän epäjärjestystä kuin saat aikaan järjestystä kirjoittamaasi tiedostoon. Mutta se hinta pitää maksaa.

    Hyvinvointivaltio on entropianvastaisen taistelun hienoin tulos – ja kallein. Sen tähden siihen ei olekaan kaikkialla varaa.

    Entropia on hieman vaikea asia ymmärtää.

    Ajatellaanpa vaikka palapeliä.

    On vain yksi järjestys, jolla palat menevät kohdalleen. Mutta on lukemattomia järjestyksiä (epäjärjestystä) joilla ne eivät osu kohdalleen. Palapelin palojen epäjärjestykset ovat siis paljon todennäköisempää kuin kuin se yksi ”oikea” järjestys.

    Niin myös maailmassa. Järjestyksen todennäköisyys on olemattoman pieni. Siksi tarvitaan jatkuvaa ylläpitoa, kunnostamista, sekä henkistä että aineellista.

    Tämänkin ajatteli joku muu.

    Toistan järjestykseen aseteltuja sanoja. Ne ilmaisevat Stephen Hawkingin ajatuksen.

    Ymmärsinkö sen? Ehkä puolittain, ehkä vain osittain.

Tuli mieleen, että paperille painettu kirja ei tarvitse ylläpitoa. Eivät timantitkaan. Melkein kaikki muu tarvitsee.

    Aika kummallinen ajatus.

    Jos ja kun kirjatkin julkaistaan digitaalisina tallentimilla tai pilvessä, niitä pitää ryhtyä ylläpitämään, jotta entropia ei tuhoa niitä.

    Painettu kirja on yllättävän kestävä tallennusväline. Se on myös käyttöliittymä, jota ei tarvitse jatkuvasti korjailla eikä parantaa.

    Niin kauan kuin yksikin painetun kirjan kappale on jossakin olemassa, kukaan ei voi valehdella sitä toiseksi. Digitaalisen ”tiedoston” voi muuttaa kätevästi. Tyhmempi ei muutosta huomaa.

    Kun ”kirjat” sijoitetaan pilveen, pahaa ajava ”isoveli” tai hyvää tarkoittava eliitti pystyy muuttamaan aikaisempia kirjoitettuja kirjoja sellaiseksi, että ne tyydyttävät nykyhetken makua, moraalia ja hyviä tapoja, poliittista agendaa. Pilvessä menneisyyden kuuraaminen onnistuu pelottavan helposti.

    Tämäkin tuli mieleen kun luin irlantilais-englantilaisen Freeman Wills Croftsin salapoliisiromaanin Groote-puiston murha. Se ilmestyi vuonna 1923.

   Raymond Chandler sanoi Croftsia juonenrakentajista taitavimmaksi – paitsi silloin kun Crofts heittäytyy liian huikeisiin yrityksiin. Croftsilla on myös silmää yhteiskunnan sosiaaliselle rakenteelle. Hän ”näkee” enemmän kuin vaikkapa Agatha Christie, joka tuon ajan dekkarikirjailijoista on parhaiten säilyttänyt lukijansa.

    Mutta Groote-puiston murhassa on pari kohtausta, jotka nostavat nykyhetken lukijan kulmakarvat koholle. Etelä-Afrikassa murhaa tutkiva poliisimies kuulustelee elokuvateatterin ovimiestä ja juutalaista timanttikauppiasta.

    Ovimieheen, joka tietysti on ”neekeri”, poliisi suhtautuu alentuvan komentavasti mutta luontevasti. Kolonialismi tulee terävin sanoin esille, mutta muuten poliisi ei pidä mustaa miestä ensi sijassa rodun edustajana. Kolonialismi on rakenne.

    Toisin hän suhtautuu juutalaiseen timanttikauppiaaseen, joka epäilyttää etnisen taustansa takia:

    ”Moses Goldstein oli tummaverinen juutalainen, jolla oli käytöstavassaan jotakin nuoltua ja luikertelevaa, silmät olivat epäluotettavat ja harhailevat… Hänestä sai vaikutelman, että hän halusi mielistelyllä torjua sitä epämiellyttävää, minkä kohteeksi hän, kuten ilmeestä näkyi, jo ennakolta pelkäsi joutuvansa.”

Salamancan roomalaisessa sillassa on 2000 vuoden ikäisiä graniittilohkareita. Kuinka moni askel on sen jälkeen ylittänyt sillan? Kuinka monta katsetta on vaihdettu?

    Tapiolan keskustaa puretaan ja rakennetaan uusiksi. Talot kestivät pystyssä 30-35 vuotta. Silmänräpäyksen.

    Freeman Wills Croftsin kirjassa on lauseita melkein sadan vuoden takaa. Yhteiskunta oli silloin hieman erilainen kuin tänään, mutta paljossa kuitenkin samanlainen. Meidän ajatuksemme ja tapamme ovat noidenkin ajatuskivien päällä käveltyjä.

    Kukaan ei halua räjäyttää Tormesjoen sillan roomalaisia kiviä joen pohjalle. Ei sekään joka ei arvosta muinaisia roomalaisia pennin vertaa. Ilman Roomaa ei meidänkaltaista yhteiskuntaa olisi olemassa.

    Toistaiseksi kaikki on hyvin niin kauan kuin Croftsin romaani on painettu paperille ja yksikin kappale säilyy jossakin. Kulttuurin ”arkeologi” löytää siitä(kin) askeljälkiä 1920-luvun sivistykseen ja sen puutteisiin. Toivottavasti yksikään hyvää tarkoittava ”kulttuuritäti” ei pääse peukaloimaan Groote-puiston murhaa ja poistamaan itselleen epämieluisia lauseita.

    Heitteille jätetty Tapiola, puretut rakennukset ja sammaloituvat kivetykset kertovat historian aktiivisesta unohtamisesta. Miten autoa pystyy ajamaan, jos peruutuspeili maalataan mustaksi?

Kyösti Salovaara, 2018.
Vanhaa kirkkoa "ylläpidetään" Lissabonissa.