Hyväsydäminen mies

[useammin kuin ikinä]

Karisto julkaisee Childia suomeksi.

Olen jättänyt Lee Childin romaanit heitteille tarkoituksella, en vahingossa.

    Aikani keräsin niitä.

    Sitten,vuonna 2015, Parnassossa julkaistiin essee, joka oli yhtäältä kiinnostava ja toisaalta ärsyttävä, mutta niin perinpohjainen, että päätin etten yritä itse koskaan kirjoittaa laajempaa juttu Lee Childista, joten irrottauduin Childin romaaneista samalla kun luovuin monesta muustakin kirjasta tehdäkseni tilaa kirjahyllyyn.

    Sen jälkeen olen tiputtanut lukemani Jack Reacher kirjat sinne missä olen niitä lukenut, hotelleihin, majapaikkoihin, mökeille, jonnekin muualle kuin kotiini, ja sehän sopisi myös kovaotteiselle Reacherille, joka matkustaa näennäisen sattumanvaraisesti pitkin Yhdysvaltain takamaita pelastamassa ihmisiä, mukanaan vain hammasharja ja passi ja päällään melko puhtaat vaatteet, koska hän heittää likaiset roskikseen muutaman päivän niitä käytettyään ja ostaa uudet lähimmästä halpakaupasta.

    Mainitussa Parnassossa – jota en löydä tähän hätään – Samuli Knuuti kirjoitti (Wikipedian mukaan), että Childin kirjat ovat epäkirjallisuutta eikä niissä juuri sorruta sivulauseisiin. Mielenkiintoinen määritelmä oikealle kirjallisuudelle. Ollakseni vastahangassa minua kiehtoo tuollainen kirjallisuus, jossa ei sorruta sivulauseisiin – siis semmoinen jota vaikkapa Hemingway harrasti.

    No, kun kesällä luin Childin romaanin Kovassa koulussa, joka tapahtuu pääosin Euroopassa, huomasin ettei Child oikein ”osaa” kuvata eurooppalaista urbaania miljöötä. Huomio pätee muutamaan aikaisempaankin Euroopassa ”tapahtuvaan” romaanin.

    Tämä on mielenkiintoinen huomio.

Lukiessani  Childin viimeisintä suomennosta Raaka laki (The Midnight Line, 2017. Suom. Marja Mutru. Karisto, 2017.) pidin mielessä kesäisen ajatukseni ja yritin tarkkailla, kuinka Child kuvailee amerikkalaisia takamaita, suurten peltojen keskellä nyhjöttäviä pieniä kaupunkeja ja suoria maanteitä, joita pitkin pääsee jonnekin, mutta ei koskaan perille.

    Tällainen tarkkaileminen on hieman vaikeaa, sillä Childin yksinkertaiset lauseet houkuttelevat lukemaan nopeasti: oleellista ei ole yksi lause vaan se mitä ne yhdessä kertovat.

    Mutta, onhan englantilaistaustaisen, sittemmin amerikkalaistuneen Childin kuva Yhdysvalloista uskottava ja todentuntuinen, vaikka uskottavuuden tunnetta ei pystykään verifioimaan. Se on semmoinen millaiseksi ajattelemme, ehkä vastoin parempaa tietoa, laajan lännen maiseman. Voi olla ettei puheenomaista, moniaalle kiertyvää tarinaa kertova Child yritäkään kuvata olemassaolevan miljöön yksityiskohtia vaan universaalin amerikkalaisen miljöön aiheuttaman tunnetilan.

    Tähän maisemaan Childin sankari, entinen sotapoliisin majuri sopii kuin tarinoiden lännenmies avarille preerioille ja pieniin laittomiin kaupunkeihin. Joku on sanonut, että Reacherissa yhdistyy Jack Keroucin ja Clint Eastwoodin kultuuriset hahmot. Sekin lienee totta, että Reacher kuvastaa brittien käsitystä amerikkalaisesta vapaudesta.

    Lee Childin romaanit ovat päällisin puolin hyvin miehisiä. Joku on laskenut, että Reacher tappaa tyypillisessä romaanissa keskimäärin 12 rikollista. Näissä tarinoissa on kuitenkin myös vahvoja naisia, jotka kenties etsivät Reacherin tavoin vapauden rajoja. Kirjailija kertoo eräässä haastattelussa hämmästyneensä kuultuaan, että yli puolet hänet lukijoistaan on naisia. Child arvelee, että naiset samaistuvat Reacheriin, koska he haluavat samoja asioita kuin Reacher: vapautta ja sitoutumattomuutta.

    Ajauduinko yllättävään heittoon: Lee Childin romaanit ovat emansipaatiokirjallisuutta!

   Enpä tiedä, mutta muistutan, että joka 20. sekunti jossakin päin maailmaa ostetaan joku Lee Childin romaani.

Englantilaista kansitaidetta
vuodelta 2004.

Talvella 2009 kirjoitin Ruumiin kulttuuri -lehteen arvostelun Lee Childin romaanista Tilinteko (Bad Luck and Trouble, 2007). Suuri talouslama oli juuri alkanut eikä kukaan meistä osannut aavistaa kuinka kauan Suomi pyristelisi sen kynsissä.

    Aloitin juttuni vitsillä:

    ”Kun globaalin maailman kriisit nyt horjuttavat Suomenkin taloutta, eikä paikallisista toimijoista näytä olevan kriisin ratkaisijaksi, pitäisikö pyytää ulkopuolista apua? Entä jos Stora Enson, UPM:n ja Nokian avuksi kutsutaan ladonkokoinen Jack Reacher, joka selvittää pahimmatkin sotkut? Tosin pyssyllä ja nyrkeillä, mutta selvittää kuitenkin.

    Se on varmaa, että Lee Childin romaanisankari on valmis lennähtämään jopa Summaan tai Jyväskylään, koska hänellä ei ole muuta maallista omaisuutta kuin hammasharja, passi ja luottokortti. Aseen hän hankkii tarvittaessa – ongelmat ja pyssyt kuuluvat yhteen, löytävät toisensa. ’Reacher oli kiertolainen, ei erakko, levoton muttei suinkaan jälkeenjäänyt’, Child luonnehtii Reacheria Tilinteossa.”

    Suomi ei kutsunut Jack Reacheriä apuun. Lamaa kesti kymmenen vuotta.

    Miksi Reacher auttaa pulaan joutuneita ihmisiä?

    Juuri lukemassani romaanissa häntä sanotaan ”hyväsydämiseksi ihmiseksi”. Jos mies tappaa keskimäärin 12 rikollista yhden operaation aikana, voiko häntä pitää ”hyväsydämisenä”? Ehkä, kenties ei, mutta tässä 22. Reacher-romaanissa päähenkilö on kyllä ”hellempi” kuin aikaisemmissa eikä taida suoraan ”teloittaa” ketään.

    Mutta miksi perinteisen tarinan lännenmies auttaa pikkukaupunkien tavallisia ihmisiä?

    Robert Warshow kirjoitti kuuluisassa esseessään The Westerner (1954), että lännenmies tuo laittomiin pikkukaupunkeihin lain, mutta ei siksi että hän haluaisi olla nimenomaan lainkäyttäjä, vaan toteuttaakseen ideaa kunniantunnosta. Lännenmies ei taistele saadakseen itselleen hyötyä eikä oikeastaan edes oikeuden puolesta vaan ilmaistaaksen mitä hän itse on ja pystyäkseen elämään maailmassa, joka sallii hänen elää omalla tavallaan. Warshowin mukaan lännenmies on viimeinen herrasmies, jonka täytyy tehdä mitä herrasmiehen täytyy tehdä.

    Jack Reacher sopii mainiosti Warshowin muotoilemaan henkilökuvaan, toki sillä erotuksella että Reacher taistelee ”tavallisten” ihmisten puolesta maailmassa, joka on pitkälti säädeltyä ja jossa jokaisen John Doen ympärillä on enemmän määräyksiä ja lakeja kuin ihminen tunnistaa.

    Jos Reacher on lännenmies oikeusvaltiossa, minkälaisessa tilanteessa moderni yhteiskunta tarvitsee tällaista lännenmiestä?

Lee Child (oik. Jim Grant, s. 1954) kasvoi Birminghamissa ja opiskeli lakia Sheffieldissä, mutta päätyi moneksi vuodeksi tv-tuottajaksi ja kirjoittajaksi ennen kirjailijanuraansa. Ensimmäinen Reacher-juttu Killing Floor (suom. Tappotahti) ilmestyi 1997. Kahdeskymmeneskolmas romaani Past Tense ilmestyy tänä syksynä.

    Jos ei tietäisi edellistä, Childia lukiessa kirjailijan taustaksi voisi kuvitella matemaatikon tai insinöörin koulutuksen, koska Reacher arvioi jatkuvasti onnistumisen todennäköisyyksiä ja epäonnistumisen riskiä. Reacher on eräänlainen tosiajassa nopeita päätöksiä tekevä operaatioanalyytikko, jolla tuntuu olevan päässään kaikkien taistelu- ja sodankäyntioppaiden teoriat. ”Useammin kuin ikinä, harvemmin kuin aina”, Reacher arvioi erään tapahtuman mahdollisuutta romaanissa Raaka laki. Reacher on myös melkein patologisen kiinnostunut kaikenlaisista koneistoista - fyysisistä ja henkisistä.

    George Orwell analysoi tarkkapiirteisessä esseessä Raffles and Miss Blandish (1944) jännityskirjallisuuden muutosta 1900-luvun alkupuolella ja piti englantilaisen James Hadley Chasen (oik. René Raymond) esikoisromaania No Orchids for Miss Blandish (1939, suomeksi nimillä Ei kukkia tytölle ja Ei kukkia neiti Blandishille) melkein fasistisena.

    Chase kirjoitti amerikkalaisista gangstereista ja poliisista kovaksikeitetyllä amerikkalaisella kielellä, vaikka ei kai ollut edes käynyt Yhdysvalloissa (ilmeisesti Chase kävi myöhemmin Floridassa ja New Orleansissa mutta ei kirjojensa tapahtumapaikoilla). 

    Orwellin mukaan Chasen romaanin ongelmana on se, että laki voittaa rikollisuuden vain voimankäytön eikä moraalisen paremmuuden ansiosta. Rikollisuus on ”pahasta” vain siksi etteivät rikolliset pärjää hyvin varustautuneille ja organisoituneille poliiseille. Voima on valtaa, Orwell sanoi. Valta on oikeutta.

    Lee Childin romaanissa Raaka laki Jack Reacher löytää pienen kaupungin nuhjuisesta panttilainaamosta West Pointin sotilasakatemian luokkasormuksen, joka sormuksen pienestä koosta päätellen on kuulunut naiselle.

    Koska Reacher on kunnian mies ja saman koulun käynyt, hän ajattelee että nainen on hädässä – kukaan ei luovu West Pointin luokkasormuksesta kevyin perustein. Hyväsydäminen Reacher lähtee etsimään sormuksestaan luopunutta naista ja ajautuu Etelä-Dakotan ja Wyomingin takamaille kohdatakseen järjestäytyneen rikollisuuden liiketoimet.

"Kun jotkut olettavat, että suurelle yleisölle
kirjoittaminen on helpompaa kuin pienelle,
he ovat taatusti väärässä", Lee Child sanoo.