Eturivissä

[vai ihan takana?]

Kyösti Salovaara, 2012.
Katsomo Berliinissä - filosofisesti konkreettinen,
konkreettisesti filosofinen.

Sovinnaisesti ajatellen eturivistä näkee paremmin kuin takarivistä, ja siksi eturivissä istuu niitä parempia ihmisiä, joilla on siihen varaa: eturiviin kannattaa pyrkiä maksoi mitä maksoi.

    Minäkin menen Kotkassa puukatsomoon, missä istun melkein pelaajien tasolla ja kuulen heidän ähellyksensä ja näen jalkapallokentän melkein samalla tavalla kuin kentällä juoksevat pelaajat. Puukatsomoon ei tosin maksa sen enempää kuin pääkatsomoon eikä eturivistä veloiteta enempää kuin takarivistä. Tästä johtunee ettei puukatsomossa istu parempia ihmisiä vaan tavallisia.

    Mutta eturivissä kentän hahmottaminen on työlästä eikä kentän toisessa päässä tapahtuvaa näe kunnolla, koska etäisyyksiä ei pysty arvioimaan täsmällisesti. Pallo näyttää menevän maaliin, vaikka se lentää aivan toisaalle.

    Kun istun Arto Tolsa areenan puukatsomon pitkälle penkille, valitsen paikan kentän pohjoispäästä, suunnilleen rankkarialueen rajalta, siitä vähän keskiympyrään päin.

Eturivistä näkee lähelle.

    Yhteiskunnallisessa elämässä eturiviin pyrkii tiedostavia etujoukkoja, joiden meninkiä takarivin taavien odotetaan seuraavan. Etujoukot tiedostavat ja johtavat. He tietävät mikä on oikein ja mikä väärin.

    Iltalehti otsikoi jokin aika sitten: Eturivin näyttelijät nousivat taisteluun Heinäveden kaivoshanketta vastaan.

    Jos asialla olisivat olleet takarivin näyttelijät, olisiko Iltalehti repäissyt heidät otsikkoon? Entäpä ne Juttutuvassa perjantaisin iltaa istuvat viisi putkimiestä, joilla on tapana keskustella yhteiskunnallisista asioista? Miten Iltalehti heistä otsikoisi? Ehkä näin: Eturivin putkimiehet nousivat taisteluun ydinvoimalan puolesta.

    Eturivin näyttelijöitä ovat (kuulemma) Jasper Pääkkönen, Krista Kosonen, Tommi Korpela, Hannu-Pekka Björkman ja Aku Hirviniemi. Mutta eikö se ollut juuri Kosonen, joka muutama vuosi sitten ilmoitti elävänsä niin paksuseinäisessä kuplassa ettei sieltä näy mihinkään? No, ehkä jostakin reiästä näkyy Heinävedelle saakka. Hirviniemi puolestaan huudahti Iltalehdelle, että ”Savon järvialue on ainutlaatuisen upea” ja tietänee mistä puhuu, vaikka eräässä tietokilpailuissa ei tiennyt vihreiden puheenjohtajan nimeä, mutta ehkä hän silloin näytteli tietämätöntä. Rooleihin kannattaa paneutua, mutta ei jäädä asumaan.

    Eikä tämä sittenkään ole oleellista.

    Oleellista on, että eturivin näyttelijät kuvittelevat olevansa etujoukossa, kun pitää miettiä yhteiskunnan kehittämistä. Teatterikoulussa oppii kaikenlaista.

    Media tervehtii eturivissä istuvia seisaaltaan.

Joskus puukatsomon eturivissä istuessa peli näyttää hyvin sotkuiselta, aivan kuin teleobjektiivilla kuvatulta.

    Eturiviltä kokonaiskuvan saaminen on vaikeaa.

    Tasavallan presidentti sanoi viime viikolla, ettei halua koskea sisäpolitiikkaan pitkällä kepilläkään koska siinä on niin monenlaista ristiriitaa – tai ei sanonut mutta ajatteli. Kansan mielestä Niinistön kuitenkin pitäisi sotkeentua sisäpolitiikkaan, aivan kuin yhteiskunnalliset ristiriidat ja erilaiset tulkinnat hyvästä ja pahasta katoaisivat vahvan presidentin avulla.

    Sauli Niinistö tietää etteivät ristiriidat katoa komentamalla. Niistä pitää sopia eri mieltä olevien kesken, mutta se taas sopii huonosti etujoukon pelikuvioon. Perinteisessä mielessä etujoukko tarvitaan kompromissien välttämiseksi, ehdottomasti oikean tien löytämiseksi.

    Siellä missä etujoukot ovat päässeet valtaan, päitä on ennen pitkää tippunut ja vankilat täyttyneet.

Kyösti Salovaara, 2016.
Eturivissä Madridissa.
La Vueltan päätösetapilla ohiajavat kuulee, ei juuri ehdi nähdä.

Olisi kiva tietää kaikki tarvittava. Ja vähän enemmän.

    Mutta se on mahdotonta, jos uskomme Yrjö Ahmavaaraa, joka tarkasteli yhteiskunnallista toimintaa ja päätöksentekoa mm. kirjassaan Yhteiskuntakybernetiikka (1976). Tuossa kirjassa Ahmavaara pyrki asettamaan inhimillisen toiminnan subjektiivisen ja objektiivisen puolen samaan matemaattiseen teoriakehykseen.

    Kenties lohduttavaa on – ainakin demokraattisen parlamentarismin kannalta – että matemaattisen tarkastelun perusteella inhimillisessä, ihmisen historiallisessa tilanteessa ”ei ole tieteellisesti ainoata ’oikeata’ johtajaa eikä myöskään tieteellisesti ainoata ’oikeata’ tekoa”.

    ”Koska kenelläkään ei ole täydellistä tietoa todellisuudesta”, Ahmavaara perusteli, ”ei kenenkään pitäisi tieteellisin perustein väittää tietävänsä, mikä mahdollisista teoista on ehdottomasti paras.”

    Mistäköhän johtuu, että juuri nyt, 2010-luvulla, niin monet esiintyvät kaiken tietävänä huutavan äänenä korvessa. Jopa eturivin näyttelijät tietävät kuinka maa makaa ja mitä sille pitää tehdä. Meni rooli päähän.

Vallankumous on tietysti romanttinen juttu. Sorrettu voittaa sortajan, sade loppuu ja aurinko paistaa.

    Bertolt Brechtin runot vallankumouksellisesta ja puolueesta kuulostavat komeilta – varsinkin jos runon kuulee eturivin näyttelijän esittämänä – mutta kuinka tarkasti Brechtin runoja pitää lukea ja kuunnella?

    Kun muiden rohkeus pettää, vallankumouksellisen rohkeus kasvaa. ”Missä on vaiettu / siellä hän puhuu”, Brecht kuvaa vallankumouksellista. ”Missä hän istuu pöytään / siellä istuu tyytymättömyys pöytään” ja ”minne hänet karkotetaan, sinne / karkotetaan kapina, ja mistä hänet ajetaan pois, / sinne jää levottomuus”.

    Vähän ikävä ihminen, tämä kumouksellinen.

    Brechtin vallankumouksellinen kuulostaa melkein lännenmieheltä, joka pelastaa koko kylän, mutta ei ole kuitenkaan, koska vallankumouksellinen ja puolue kuuluvat yhteen, ja puolue on tärkeämpi kuin sen jäsenet. ”Osoita meille tie jota kulkea”, Brecht pyytää puolueelta, ”ja me kuljemme sitä /sinun kanssasi… Me voimme erehtyä ja sinä voit olla oikeassa, / älä siis eroa meistä!”

    Mistä voimme tietää mitä tiedämme yhteiskunnasta?

    Mistä tiedämme ketä sorretaan ja kuka sortaa?

    Mistä tiedämme kenen arvot ovat parempia kuin toisen?

    Mistä tiedämme, lopulta, kuka istuu eturivissä ja kuka takana?

Leikitellään sanoilla kuin palloilla.

    Ilmassa niitä on viisi yhtä aikaa. Huomasitko?

    Palataan katsomoon.

    Eturivistä kaikki lähellä oleva näyttää isolta ja tärkeältä. Pelin asetelmia on vaikeampi nähdä. Takarivistä katsoen pelaajat näyttävät pieniltä ja yhdentekeviltä, mutta piippuhyllyltä kentän kaikki osat ja pelaajien suhteet toisiinsa paljastuvat kirkkaiden valojen loisteessa.

    Se joka istuu eturivissä, ei näe takanaan istuvia lainkaan. Ehkä hän kuulee kuiskauksia ja äänien kohinan. Takarivissä istuva näkee kaikki edessään olevat, tosin selkäpuolelta.

    Mille riville lippu kannattaa ostaa?

Kyösti Salovaara, 2018.
Vallan temppeliin ken tästä käy...