Todellisuus ja ”todellisuus”

[objektiivisen subjektiivista]

                                                                                                   Kyösti Salovaara, 2016.
Ajankuvaa 1935: Lentävä kuolema.

Tiedän.

    Kierrän kehää pääsemättä asioiden ytimeen, ympyrän keskelle.

    Otsikossa voisi lukea yhtä hyvin ”Todellisuus ja fiktio” tai ”Todellisuus ja kieli”. Nyt valittu tuntuu riittävän hämärältä; voi kirjoittaa mitä mieleen tulee eikä joudu vastuuseen siitä mitä ei osaa sanoa.

    Sanotusta on aina vastuussa, tietenkin.

    Mutta tämä kiehtoo, tämä todellisuus ja miten siitä syntyy toinen ”todellisuus” kirjoissa ja kansissa. Kirjat syntyvät todellisuudesta kielen avulla. Kirjat ovat todellisuutta, mutta mitä romaanin ”todellisuus” lopulta on, sitä on hankalampi määritellä.

    Voi siis kysyä, että mitä ”todellisuutta” romaani kuvastaa; pitäisikin kysyä mikä on sen suhde oikeaan, konkreettiseen todellisuuteen, mutta en uskalla. En uskalla kysyä suoraan, vaan ainoastaan viittauksenomaisesti. Tässä jos missä kysymys on jo melkein vastaus.

    Kehää ei pidä kiertää loputtomiin, niin kuin muuan Fred Vargasin henkilö muistuttaa. Jos ajatus jää kiertämään kehää (maksimi on seitsemän kierrosta), "lopulta työntyy maahan kuin ruuvi. Ja siinä sitä sitten ollaan jumissa."

    Ajatellaan vaikkapa jotakin rakennusta lavean aukion keskellä. Kiertämällä aukiota, rakennuksesta saa eri kohdilta erilaisen käsityksen ja näistä käsityksistä voi päätellä millaisesta rakennuksesta on kysymys, vaikka jokainen tajuaa, että tietääkseen kaiken pitäisi uskaltautua talon luo, avata ovi ja mennä sisään.

Potkaisen ajatuksen liikkeelle Sofi Oksasen kolumnista, jossa hän otti kiivaasti (ja aika sovinnaisesti) kantaa yliopistojen kirjallisuudenlaitosten puolesta. Oksanen korosti kirjallisuudentutkimuksen ja kirjallisuuden opetuksen tieteellistä legitimiteettiä. ”Miksi suomalaisuuden perusta, kirjallisuus, on yhtäkkiä yliopistoille ongelma?” Oksanen kysyi Suomen Kuvalehdessä.

    Oksasta harmitti, että kirjallisuuden kaltaisia aineita pidetään harrastuksena, ei tieteenä. Samalla, kun hän oli huolissaan kansan lukutaidon heikkenemisestä, hän korosti että lukutaito on edellytys kriittiselle ajattelulle ja empatiakyvyn kasvattamiselle.

    Tästä on helppo olla samaa mieltä.

    Mutta mitä tekemistä yliopistojen luovan kirjoittamisen kursseilla tai estetiikan opinnoilla on kansalaisten lukutaidon, kriittisen ajattelun tai empatiaan oppimisen kanssa? Tyly vastaus kuuluu, että tuskin mitään. Jos ihminen oppii vasta kaksikymppisenä yliopistolla empaattiseksi, peli on jo menetetty. Oksanen sekoitti pienen eliitin (yliopistossa kirjallisuutta opiskelevien) edun suuren enemmistön arkeen, jossa lukeminen tai lukemattomuus ei johdu siitä mitä yliopistossa opetetaan.

    Kun Oksanen haaveilee, että yliopistojen kirjallisuudenlaitoksilta valmistuisi opettajia, jotka opettavat peruskoululaiset lukemaan hyvää kirjallisuutta, voi vain todeta, että naiivi saa olla eikä sellainen naiivius tietenkään ole pahaksi tässä maailmassa.

    Peruskoululaiset voidaan hyvinkin ”pakottaa” oppimaan matematiikkaa, fysiikkaa, kieliä ja jopa historiaa, mutta että he ”oppisivat” (mitä se sitten onkaan) lukemaan fiktiota tai edes haluamaan fiktion lukemista, on mission impossible - paitsi Pohjois-Koreassa, mutta siellä kaikki onkin fiktiota.

Tarkoituksena ei kuitenkaan ole mollata Sofi Oksasen kirjallisuudenopetuksen puolustuspuhetta. Jos kirjailija ei uskoisi kirjallisuuden jalostavaan vaikutukseen, kuka sitten?

    Mutta hänen artikkelinsa johtaa miettimään mitä romaanit oikeastaan ovat ja kun ovat jotakin, miten niiden lukeminen edellyttää. Sattumalta luin juuri Agatha Christien dekkarin Lentävä kuolema vuodelta 1935 ja tarkastelemalla tätäkin romaania, joka ei ole mikään merkkiteos eikä edes Christien laajan tuotannon huippua, tajuaa hyvin kuinka monia asioita fiktio, romaani esittää, tuo näkyville.

    Jos puhutaan yhteiskunnallisesta kaunokirjallisuudesta tai realistisesta romaanista, tuskinpa kukaan ottaa Agatha Christietä esille. Kun Christien muistiinpanoja tutkinut John Curran pohtii Christien jatkuvaa suosiota, hän toteaa ettei kukaan muu rikoskirjailija ole osannut lajiaan yhtä hyvin ja yhtä pitkään kuin Christie; ”kenestäkään muusta ei ole haastamaan Christien yhdistelmää luettavuutta, juonenpunontaa, reilua peliä ja tuotteliaisuutta”.

    Hieman oikaisten voi sanoa, että Curranin mielestä Christien kirjailijanuran salaisuus on dekkarin ulkoisen muodon, kielen ja juonenrakentamisen mestarillisessa toteutuksessa eikä niinkään siinä mitä hänen romaaninsa kuvaavat. Toisin sanoen oleellista ei ole todellisuus vaan ”todellisuus”.

    Onkohan näin?

    Olen itse joskus, monestikin, sanonut itselleni ja toistanut sen jopa ääneen, että Christie on tietoisempi yhteiskunnasta ja ihmisten elämästä kuin mitä yleensä sanotaan ja väitetään.

Yleensä romaanissa, melkein jokaisessa, on aika ja paikka joka määrittelee tarinan tai kertomuksen ihmiset, tai toisinpäin: ihmiset määrittelevät ajan ja paikan. Ihmisten välillä on kiinteitä tai löyhiä - yksityisiä tai yhteiskunnallisia - suhteita ajassa ja paikassa.

    Tästä jo huomaa, että osatakseen lukea romaania, pitäisi tietää maantiedosta, kaupunkiarkkitehtuurista ja kulkuneuvoista jotakin. Lentävässä kuolemassa Pariisista Etelä-Lontooseen lentävällä matkustajalentokoneella on tärkeä tehtävä murhan tapahtumapaikkana ja yhtä tärkeä tehtävä sen selvittämisessä. Curranin teoksessa kerrotaan, että Christie laati hyvin tarkan kuvauksen muistikirjaansa tuon ajan lentokoneen matkustamosta, ja sehän oli hyvin erilainen kuin tänään. Christie sommitteli henkilöilleen realistisen asettelun fiktiivisen lentokoneen matkustamossa.

    Jos siis haluaisi tehdä tiedettä siitä mitä Christie kirjoittaa, ei riittäisi tutkia romaanin rakennetta, luettavuutta ja juonta, vaan pitäisi syventyä vuonna 1935 käytössä olleen lentokaluston laatuun ja kulkuominaisuuksiin.

    Tässä romaanissa Hercule Poirot tekee tutkimuksiaan Lontoossa, Englannin maaseudulla ja Pariisissa. Muutamalla vedolla miljöön kuvaus alkaa elää, joten paikan olemuksen selvittäminen on tieteellisesti haastavaa. Kysymyksen voisi asettaa myös näin: Kuinkakohan paljon Christien suosion takana on lopulta taito kuvata realistisesti, tosin hyvin niukoin vedoin oikeaa todellisuutta?

    Mutta tuohonkaan kysymykseen ei saa vastausta lukemalla romaania romaanina vaan pitäisi selvittää oikean todellisuuden rakennetta ja sitten ehkä, jos osaisi, sen suhdetta romaanin ”todellisuuteen”. Koska jokaisessa romaanissa, ainakin jokaisessa dekkarissa, nykyhetkessä tapahtuvalla on juuret menneisyydessä, myös sitä, historiaa tulisi opiskella, joten kirjallisuudenlaitokselta tulisi poiketa myös historianlaitokselle, sen jälkeen kun on teknillisessä korkeakoulussa opiskellut lentotoimintaan liittyvää fysiikkaa ja vähän arkkitehtuuria.

    Niin kuin ilmeistä on, romaanin lukemisen oppiminen alkaa tuntua työläältä tehtävältä.

Christie sijoittaa muutamalla yksityiskohdalla romaanin tapahtuma-ajan 1930-luvulle.

    Romaanin aikalaislukijalta edellytettiin jonkinmoista yleisisivistystä tietääkseen mitä nuo pienet ankkurit tarkoittivat, kuten Stavisky-skandaali Ranskassa, Garbo ja Hepburn Hollywoodissa tai uuden psykoanalyysin ja psykiatrian läpimurto ihmisen ajattelun ja sielun ymmärtämiseksi.

    Nykylukija ei ehkä osaa panna merkille modernin psykonanalyysin osuutta (koska nykyään melkein kaikki on psykoanalyysiä), ja toisaalta luulen että useimmille lukijoille Alexandre Stavisky on täysin tuntematon herra; Googlettamalla toki saa selville mistä on kysymys, mutta...

    Tässäkin korostuu, että kirjaa lukeakseen täytyy tietää oikeasta todellisuudesta valtavasti jos siitä, lukemisesta ja romaanista aikoo tehdä tiedettä.

    Jäljellä ovat vielä ihmiset, romaanin henkilöt.

    Epämääräinen mielikuva Christien romaanien eskapistisesta maailmasta saattaa johtaa harhaan, sillä vaikka Christie ei ole sosiaalinen realisti eikä yhteiskunnallinen näkijä, ei kukaan voi kiistää etteikö hän osaisi kuvata ihmisiään vakuuttavasti ja ”realistisesti”. Se että hän ei kuvaa palvelijoiden ja työntekijöiden maailmaa, ei tarkoita etteikö kuva ylemmän keskiluokan elämästä olisi jopa kirpeän terävä. Christie kuvaa ihmisten tapoja melkein häijyn humoristisesti, mutta ei vaadi että tuollaisten ihmisten pitäisi ryhtyä muuttamaan maailmaa – ja miksi pitäisi kun heillä näyttää menevän muutenkin hyvin.

    On oikeastaan jännittävää ja mielenkiintoista tajuta, että viimeistään 1960-luvulla eräänlainen vasemmistolainen ajatus kirjallisuuden tehtävästä muutti myös kirjallisuuskäsitteet siihen ajatteluun sopivaksi. Tämän ajattelun mukaan yhteiskunnallisen romaani edellyttää aina, että köyhät ja kipeät, alemmissa sosiaaliluokissa elävät ihmiset kuvataan kapinallisina sankareina tai yhteiskunnan hyvintoimeentulevien ihmisten uhreina, eikä ole mahdollista kirjoittaa yhteiskunnallista romaania varakkaista ja terveistä ihmisistä ellei heidän elämäänsä esitetä kyseenalaisessa valossa.

    Edellisen toteamuksen jälkeen ei ehkä kannata väittää, että Agatha Christie olisi ”oikealla” tavalla tietoinen yhteiskunnasa josta hän kirjoitti, ja ainakin pitää muistuttaa, että kuvauksen kohteena oli hyvin kapea otos yhteiskunnasta. Jos siis haluaa oppia lukemaan kirjallisuutta tieteellisessä katsannossa, on mentävä sosiologian laitokselle vähintään pariksi vuodeksi. Tilastotieteen sivuaineopintojakin suositellaan.

    Mutta...

    Keskinkertaisenakin romaanina Lentävä kuolema todistaa, että Christie pystyy luomaan uskottavia henkilöhahmoja. Dekkareista paljon kirjoittanut ja myös niitä itse kirjoittanut H.R.F. Keating onkin todennut, että Christien romaanien ansiona on hänen henkilöiden tavanomaisuus. Tätä tavanomaisuutta, tavallisuutta vasten Christie sitten loi äärimmäisen epätavallisia juonikuvioita.

    Joten, vaikka Christie kuvasi vain hyvin toimeentulevia ja usein jopa joutilaita ihmisiä, hänen kuvaamansa ihmiset olivat tavallisia ihmisiä ja, niin kuin Keating sanoi, hän pystyi kuvamaan juuri heidät niin selkeästi ja asianmukaiseti että jokainen lukija tajuaa millaisista ihmisistä on kysymys.

                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2016.

Tämän jälkeen, edellä olevan luettuaan, joku  sanoo että olen aivan väärillä jäljillä liittäessäni romaanien ”todellisuuden” näin vahvasti siihen oikeaan todellisuuteen missä romaanit kirjoitetaan.

    Monien mielestä romaanilla on siis oma sisäinen maailma, jota ei pidä selittää ulkoisen maailman rakenteella, tavoilla eikä arvoilla. Ja juuri sitä romaanin itsenäistä, ulkoisesta maailmasta riippumatonta maailmaa kirjallisuudenlaitoksilla tutkitaan ja sen sisäisen maailman muotoa opiskellaan.

    Hyvä on. Ehkäpä näin on, mutta jos näin on, ei kirjallisuuden tutkimisesta ja sen lukemisen opettelusta voi olla mitään hyötyä empaattisuuteen tai kriittisyyteen opettelemisessa. Jos romaanin aihe ja "sanoma", sen luoma kuva oikeasta todellisuudesta ei ole tutkimisen arvoista, ei kirjallisuudella voi olla sellaista merkitystä kuin Oksanen haluaa sille antaa.

    Toisaalta: ymmärrämme (tai meidän tulisi ymmärtää) hyvin, että romaanit eivät ole ”tieteellinen” selitys todellisuudesta, vaikka ne kuinka liittyisivät konkreettiseen todellisuuteen. Ei voi sanoa että romaani on oikeassa tai väärässä; se vain on.

    John Carey ottaa taiteen olemuksen väärästä tulkinnasta esimerkiksi Iris Murdochin väitteen, jolla Murdoch uskotteli, että hyvä taide näyttää meille, kuinka vaikeaa on paljastaa se miten erilaiselta maailma näyttää, jos siitä luo objektiivisen näkemyksen taideteokseen.

    Carey sanoo, että Murdoch ei ymmärrä mitä objektiivisuus tieteessä tarkoittaa: ”Ovatko El Grecon tai Rubensin tai Turnerin maalaukset objektiivisia? Tai Miltonin tai Popen tai Blaken runous? Tai Swiftin tai Dickensin tai Kafkan fiktio? Jos taiteilijoiden näkemykset olisivat objektiivisia, eivätkö ne muistuttaisi toisiaan enemmän? Eivätkö ne, itse asiassa, olisi täsmälleen samoja, niin kuin kemiallinen kaava, joka todella esittää objektiivisen otannan maailmasta?”

    Tällaista objektiivisuutta onkin turha lähteä opiskelemaan kirjallisuudenlaitokselle; kannattaa mennä kemianlaitokselle.

    Mutta ihminen haluaa tutkia sitäkin mitä ei voi tutkia.

    Koska pidän itsekin sanoilla ja niiden merkityksellä leikkimisestä, ymmärrän mainiosti jos joku leikkii niillä ihan tosissaan ollakseen vaikkapa kirjallisuuden tutkija.

    Alex Matsonin teoria romaanin muodosta on tällainen vakava yritys määritellä mahdoton, kiehtovan kaunis teoria vaikka sitä ei ymmärrä ja vaikka sitä, sen metodia ei pysty hyväksikäyttämään, paitsi siinä mielessä että sanoilla saa sanotuksi jotakin ”todellisuudesta”, joka ei ole samaa kuin todellisuus.

    Matson kirjoittaa teoksessaan Romaanitaide, että jos romaania katsoo muotona eikä sisältönä, ei ajatuksena eikä tunteena, saattaa tulla aivan uudenlaisiin tuloksiin. ”Tauluakin voidaan katsella kahdella eri tavalla”, Matson sanoi: ”Voidaan katsella mitä se esittää, ja voidaan myös katsella sen muotoa, nähdä taulu tauluna. Tässä tapauksessa ei liene erimielisyyttä siitä, kumpi katselemistapa on oikea: taulun taidearvo on sen muodossa eikä siinä mitä se esittää, Mutta koska romaanikin on taideteos, niin senkin olemus liittyy lähemmin sen muotoon kuin siihen, mitä tuo muoto esittää.”

    Matson jatkoi, että vaikka tajuammekin romaanin muodon ajatuksena, se on silti muotoa.

    Tietenkään Matson eikä kukaan muu ole pystynyt määrittelemään mikä jonkin romaanin muoto on tieteellisessä mielessä. Jos se olisi mahdollista, jos jokaisella romaanilla olisi yksikäsitteinen ”muoto”, kuin kemian kaava, voitaisiin eri puolilla maailmaa kirjallisuudenlaitoksissa antaa laudaturopiskelijoille tehtäväksi määritellä ja kuvata vaikkapa Lentävän kuoleman muoto. Ja tuloksena pitäisi olla - jos muodon määrittely on objektiivisesti mahdollista - täsmälleen yksi ja vain yksi kuvaus ja määritys tehtiinpä tuo määritys missä tahansa, kenen toimesta tahansa ja milloin tahansa.

Annetaan vielä sana Agatha Christielle tai paremminkin hänen romaanissaan Lentävä kuolema esiintyvälle salapoliisikirjailijalle:

    ”Eihän salapoliisijutulta vaaditakaan, että se muistuttaisi todellisia oloja. Päinvastoin... Kirjassaan voi panna murhan kenenkä syyksi tahansa, mutta todellisessa elämässähän se on todellinen ihminen.”

    Kaunokirjallisuutta lukevan on selviydyttävä haastavasta kaksinaisuudesta: On todellisuus ja romaanin ”todellisuus” yhä hyvin kuin on ihminen ja taideoksen ”ihminen”.

    Kaksinaisuuden havaitsemista vaikeuttaa se ettemme aina itsekään tiedä milloin puhumme todellisuudesta ja milloin ”todellisuudesta”.

Kansi: Toivo Fahlenius.

John Carey: What Good Are the Arts? Faber and faber, 2005.

Agatha Christie: Lentävä kuolema. (Death in the Clouds, 1935.) Suom. tuntematon. WSOY, 1959.

John Curran: Agatha Christien salaiset muistikirjat. (Agatha Christie's Secret Notebooks, 2009.) Suom. Risto Raitio. Paasilinna, 2010.

Alex Matson: Romaanitaide. 3.p Tammi, 1969.

Sofi Oksanen: Suomalainen kulttuuri on olemassaolomme perusta. Kirjallisuudella on valtava merkitys kriittisen ajattelun ja maailmankuvan kehittymiselle. Suomen Kuvalehti, 23.6.2016.

John M. Reilly (toim.): Twentieth-Century Crime and Mystery Writers. The Macmillan Press, 1980.

Fred Vargas: Hyisiä aikoja. (Temps glaciaires, 2015.) Suom. Marja Luoma. Gummerus, 2016.

Kielen mieli

[juhannuskuplia]

                                                                                              Kyösti Salovaara, 2016.

Alan tähän tiistaina, kesän pisimpänä päivänä. Nyt vietettäisiin, jos vanhat merkit pitäisivät kutinsa, juhannusta mutta ei vietetä, koska ne eivät pidä.

    Olisihan mahdollista päätellä, että kun päivä on valoisin, silloin on juhannus.

    Mutta niinkin saattaisi ajatella, että kun on juhannus, päivä on pisimmillään.

    Koska näin nyt ei kuitenkaan ole, eikä noin voi ajatella, täytyy tyytyä katsomaan almanakasta milloin juhannus tulee ja milloin päivä laskee mailleen.

    Luonnolla on lakinsa, ihmisillä tapansa.

    Niitä yhdistää kieli, selitys.

Joskus tuntuu, että kieleen vajoaa kuin juoksuhiekkaan. Väitetään että siihen ei kuitenkaan huku, vaikka tarinoissa niin tapahtuu. Jännityksen kieli perustuu mahdottoman uskottavaan kuvailuun.

    Kieli ei tunne itseään. Jos tuntisi, se olisi jotakin enemmän, mutta mitä, sitä emme osaa ajatella. Se siis muistuttaa matemaattista todistusta, jota ei voi todistaa oikeaksi. Lauseen vahvuuteen pitää vain uskoa.

    Emme voi ajatella mitään epäloogista, koska silloin täytyisi ajatella epäloogisesti, sanoi Ludwig Wittgenstein.

    Tämä ei tunnu maallikosta uskottavalta väitteeltä, koska maailma on pullollaan järjettömiä ajatuksia, mutta se johtuukin siitä, että emme ymmärrä mistä Wittgenstein puhuu.

    Looginen ei ole järkevän synonyymi.

    Loogisuus on johdonmukaisuutta. Wittgensteinin mielestä kaikki ajateltavissa olevat lauseet ovat loogisia, mikä ei tarkoita että ne olisivat järkeviä. Loogisesti älyttömiä lauseita piisaa kun kurkistaa maailmalle. Maailma alkaa kun oven avaa ja menee ulos ja sulkee oven perässään.

    Minä käyn usein tarkistamassa, muutaman askeleen otettuani, että tulihan se suljetuksi. Yleensä tuli.

Jos sanat olisivat kaikille samaa merkitseviä eikä vain yhdessä sanottuja, maailmasta olisi helpompi puhua, väitellä ja sopia.

    Punarinta laulaa yhä, vastoin kesän kulumista syksyyn. Tämä sivuhuomautuksena. Sivuhuomautuksilla ajatus johdetaan toisaalle, pois siitä mitä halutaan sanoa.

    Otetaanpa sana tuottavuus. Mitä se tarkoittaa? Mitä se ei tarkoita?

    ”Tuottavuus-käsitteen merkityskin näytti olevan usein epäselvä”, kirjoitti Raimos Sailas kesäpäivän seisahtaessa Helsingin Sanomissa analysoidessaan kilpailukykykeskustelua. ”Se saatettiin sotkea esimerkiksi kannattavuuteen.”

    Tuottavuus on työpanoksen suhde saavutettuun tuotokseen. Se ei ole halpa hinta eikä kaunis kuori. Elintaso on tuottavuuden funktio. Joskus kylmää matematiikkaa on vaikea hyväksyä.

    Ihmiset osaavat lukea ja kirjoittaa, mutta kirjoitetun ymmärtäminen on monasti vaikeaa. Se johtuu siitä, että maailma on eri ihmisille erilainen, vaikka se objektina onkin yhteinen.

    En halua eksyttää, mutta kun luen että Kafkan mukaan ”kieltä voidaan käyttää aineellisen maailman ulkopuolella olevaan ainoastaan viittauksenomaisesti, mutta ei milloinkaan eikä lähestulkoonkaan sopimuksenomaisesti, koska se, aineellista maailmaa vastaavana, käsittelee vain omistusta ja tämän suhteita”, olen epätietoinen esittääkö Kafka marxilaisen tulkinnan kielestä vai wittgensteiniläisen.

    Onko kieli omistamista?

    Se joka omistaa kielen, hallitsee maailmaa, mutta ei Kafka noin kirjoittanut (Orwell kenties kirjoitti), vaan että kieli on aineellisen maailman kuva ja aineellinen maailma on pelkästään omistusta ja omistamisen suhteita.

    Tästä saattaisi hätäpäissään päätellä, että Kafkalla oli hyvin moderni käsitys kielestä ja sen suhteesta todellisuuteen; että kielen rakenne muistuttaa omistussuhteita.

    Niinhän se tekee!

Jos kielellä on mieli, se ei voi olla mieletöntä.

    ”Suomen kieli, Suomen mieli, / Niis' on suoja Suomenmaan: / Yksi kieli, yksi mieli..”, riimitteli A. Oksanen (Ahlqvist) ja vaikka tuo tuntuisi nyt mahtipontiselta ja entiseen aikaan, aikaan elettyyn kuuluvalta, ei runon ajatus ole minnekään kadonnut, liuentunut eikä pois pyyhkäisty.

    Kuunnelkaa (suomalaista) ulkopoliitiikan puhetta, niin ymmärrätte mitä runoilija tarkoitti. Seuratkaa Englannissa käytävää keskustelua Brexitistä ja Bremainista, niin ette ehkä ymmärrä mitään, siis kielestä, siitä kuka sen omistaa ja mikä mieli siinä piilee.

    Looginen Suomessa ja epälooginen Britianniassa ovat saman kolikon kääntöpuolia.

    Jos heität kolikkoa yhdeksän kertaa ja saat aina klaavan, niin uskotko että kymmenennellä kerralla tulee taatusti kruunu? Jos uskot, et tiedä miten todennäköisyys toimii, mutta saatat silti osua oikeaan.

    Sivumennen sanoen: kansakuntia ja kansojen välisiä yhteisöjä koskevia päätöksiä ei kannattaisi tehdä kolikkoa heittämällä.

    Tarvittiin ruotsalaiset Naantaliin rikkomaan suomalaisten syvä uni.

Pääministeri Stefan Löfven sanoi suoraan ettei Ruotsi ryhdy puolustusliittoon Suomen kanssa. Entinen puolustustusministeri Karin Enström ihmetteli miksi Suomi kutsuu Putinin kylään – Ruotsissa se ei olisi mahdollista.

    Siihen loppui dialogi Naantalissa.

    Alkoi suomalainen monologi. Valloilleen ja vapaaksi päästetty kieli kaapattiin takaisin. Kaikki suomalaiset vasemmalta oikealle, edestä taakse, alhaalta ylös, vanhasta nuoreen, ryhmittyivät bussina presidentin eteen, hänen turvakseen, ja niin suomalainen ulkopoliittinen lihamuuri vastaanotti ruotsalaisen puheenparren sinkoamat terävät nuolet. Ruotsihan on, herran tähden, aivan väärässä. Menneisyyden valtakunta, hemmetti, 200 vuotta yhtämittaista rauhaa.

    Yksi mieli, yksi kieli, Suomen mieli, Suomen kieli!

    Selvennys niille jotka eivät seuraa jalkapalloa: Bussilla tarkoitetaan sitä, että joukkue keskittyy pelkästään puolustamaan oman rankkarialueensa reunoilla eikä hyökkää lainkaan. "Bussi" parkeerataan maalin eteen. Kun kymmenen miestä ahtautuu pienelle alueelle, maalin tekeminen on vaikeaa, melkein mahdotonta.

    Erkki Tuomioja syytti ruotsalaisia siitä, että heidän ulkopolitiikkansa on mantran jauhamista. Hän ei puhunut suomalaisten bussista mitään.

                                                                          Kyösti Salovaara, 2014.

Kieli on omistamista, heiveröinen henkäys kesätuulessa.

    ”Suomessa kaikki kirjat ovat kaupallisia niin kauan kuin niissä on hinta”, tokaisi Erno Paasilinna. ”Ei kirjallisuuden tasoa sillä paranneta, että kehitetään hyvää makua.”

    Kuinka ihanan jykevältä itsestään selvyyksien laukominen kuulostaakaan!

    Paasilinna oli tässä mestari.

    Lause elää kielen kannattamana.

    Hyvin usein, jälkikäteen ajatellen, Paasilinna oli väärässä, mutta kirpeästi yhtä kaikki.

    Kun kuuntelee Erkki Tuomiojaa ei voi välttyä samanlaiselta tunteelta, mutta koska hän käyttää kieltä peittääkseen omat tunteensa, sitä ei aina huomaa, sillä Tuomioja kuulostaa viisaalta vaikka puhuisi tyhmiä. Hän ei rakasta Putinia eikä Putinin temppuja, mutta hän ei pysty sanomaan sitä suoraan, koska hän inhoaa vielä enemmän amerikkalaisia, joita myös Putin inhoaa (ja kadehtii). Nuoruudessa Tuomiojaan jämähti romanttinen antiamerikkalaisuus ja siksi hänen kielensä on siitä juotettua eikä hän niin sanotusti pääse kielen päälle.

    Edelliset lauseet kuulostavat siansaksalta juhannuksena.

    Sivuhuomautuksena todettakoon, että sikaa saa syödä mutta kaveria ei pidä lyödä.

Luin P.G. Wodehousea.

    ”Kerran pakomatkalle lähdettyään pyrkii ihminen vaistomaisesti ylläpitämään niin suurta nopeutta kuin suinkin sekä pitkää välimatkaa itsensä ja mahdollisten takaa-ajajain välillä”, kirjoittaa Wodehouse vuonna 1924 ilmestyneessä romaanissa Ville Valloittaja (Bill the Conqueror).

    O.A. Joutsen suomensi romaanin kuolinvuotenaan 1936.

    Siihen aikaan harva oli ajanut itse autolla, ehkäpä moni ei ollut autossa edes istunut.

    Kieli on ajan kuva, joka haalistuu mutta ei katoa.

    Näin Joutsen suomensi:

    ”Tätä mieletöntä ajoa kesti kymmenen tai viisitoista minuuttia, ja koko ajan hän piti itsetiedottomasti isoa jalkaansa kiihdyttäjävipusimella... Moottorin kiihtyvä jyrinä, kun Bill painoi jalallaan kiihdytintä, kaikui hänen korvissaan kuin hilpeä hurraa-huuto. Vauhdinosoittaja näytti 65, pian sen jälkeen 75 km tuntinopeutta.”

    Entinen kieli on nykyisen sisässä. Reunoiltaan rapistuvaa.

    Jos WSOY ottaisi Ville Valloittajasta uuden painoksen, pitäisikö autoon liittyvä sanasto päivittää nykyterminologian mukaiseksi? Jos pitäisi, eikö se olisi historian (ja kielen) väärentämistä? Sillä onhan todennäköistä, että Joutsenen suomennoksessa varmasti muukin kuin pelkät yksittäiset sanat kuvastavat 1920-luvun englantilaista ja 1930-luvun suomalaista tajuntaa, kielen ja todellisuuden suhdetta, omistajuutta.

    En ole (esimerkiksi) koskaan ymmärtänyt miksi vanhoja tekstejä korjaillaan nykyhetken ”moraaliin” istuvaksi. Minusta se, korjailu, on historian väärentämistä. Hyvää tavoitellessaan kukkahattutädit luovat epä-älyllisiä anakronismeja.

    Norman Mailer ei esimerkiksi kirjoittanut kuuluisaa esseetään Valkoisesta afroamerikkalaisesta vaan Valkoisesta neekeristä. Agatha Christien mainion kirjan nimi vuonna 1939 oli Kymmenen pientä neekeripoikaa eikä Kymmenen pientä afroamerikkalaista.

    Yle Suomi lähettää kesäaikana kello 13 jälkeen musiikkiohjelmaa Paikka auringossa, missä soitetaan joka päivä yksi arkistosta kaivettu kesäiskelmä.

    Viime viikolla, torstaina 16.6, ohjelman juontajalla oli vaikeaa saada sanotuksi soitettavan iskelmän nimeä. Hän kierteli ja kaarteli ja lopulta anteeksi pyydellen kertoi, että nyt kuullaan Eija Sinikan kappale Ihan neekeri.

    Tuossa laulussa haaveillaan auringonottajista, joista joku paahtuu kesän aikana parhaaksi neekeriksi. Laulussa tosin puhutaan niistäkin, jotka palavat auringossa ihan intiaaniksi, mutta se ei tuntunut haittavaan moralistin kaapuun pukeutunutta juontajaa.

    Ei maailman epäsuhta parane kieltä pesemällä.

Kielen mieli on vallan mieli.

    Kun lukee englantilaisia Brexit keskusteluja, melkein pelästyy: Voiko näennäisesti sivistyneillä lauseilla ilmaista noin paljon vihaa ja epäluuloja!

    Nationalistit eivät tyydy puheeseen vaan yrittävät omistaa myös kielen, jolla puhe käydään. Kieli vaikeroi. 

    Muuan fiksu kirjoittaja totesi, että Englannissa EU-eroa ajava eliitti on kidnapannut työväenliikkeen kulttuurin omakseen ja saanut työläiset ajamaan itselle vahingollista asiaa eliitin mielen mukaisesti.

    Ainahan ei eliitti toimi näin.

    John Carey on kirjoittanut terävästi siitä, kuinka englantilainen älymystö toimi 1900-luvun alkupuolella sabotoidakseen rahvasta pääsemästä hyvän kirjallisuuden pariin. Kun älymystö, Carey sanoo, ei pysynyt estämään tavallista ihmistä oppimasta lukemaan, se ryhtyi kirjoittamaan kirjoja, joita huonosti koulutettujen oli mahdoton ymmärtää. Syntyi modernismi – kieli vain eliitin käyttöön!

    Älymystö halusi eristää massat kultuurista. Se tehtiin kielen avulla.

    Tänään englantilaista keskustelua EU:sta käydään eräänlaisella epäkielellä – sanoilla joista järki puuttuu vaikka lause tulvii vihaista ja ahdistunutta logiikkaa.

    Juhannusaattona, jos Jumala suo, tiedämme minkälainen kieli mielen voitti, Englannissa.

Nyt taas punarinta laulaa Helsingissä. Ja kas, Viikin pelloilla leivoset.

    Ne eivät välitä kalenterista.

    Kieli taipuu vaan ei katkea.

    Riimejä piisaa, viisaat sanovat. Täytyy varoa etteivät vie mukanaan.

    Historian taakan saa ravistaa harteiltaan, jos uskaltaa. Mutta jos niin tekee, kannattaa varoa ettei se putoa varpaille.

    A. Oksasta kalibroidakseni lisään: Yksi kieli, monta mieltä!

                                                                                                  Kyösti Salovaara, 2016.
Juhannus: hetki talvien välissä.
Sitten taas kukka lakastuu.

___________________________________________________________________

John Carey: The Intellectuals and the Masses. Pride and Prejudice among the Literary Intelligentsia 1880-1939. faber and faber, 1992.

Franz Kafka: Keisarin viesti. Suom. Aarno Peromies. Otava, 1989.

Erno Paasilinna: Lukemista kaikille. Artikkeleita, aforismeja, polemiikkeja. Otava, 1975.

Raimo Sailas: Nyt parantamaan tuottavuutta. Helsingin Sanomat, 21.6.2016.

P.G.Wodehouse: Ville Valloittaja. Suom. O.A. Joutsen. WSOY, 1936 ja 1960.

Ludwig Wittgenstein: Tractatus Logico-Philosophicus eli Loogis-filosofinen tutkielma. Suom. Heikki Nyman. WSOY, 1971.

Pako nykyaikoihin

[”modernin” kantapäillä]

                                                                    Kyösti Salovaara, Malagan automuseo, 2016.

”Me julistamme, että maailma on rikastunut uudella kauneusarvolla – nopeudella. Ulvova auto, joka kiitää kuin luoti, on kauniimpi kuin 'Samotrakelainen Nike'.”

           F-T. Marinetti, 1909.

Pakinan otsikko haastaa ristiriidallaan, ainakin minut.

    Miksi puhua nykyajoista eikä nykyajasta? Ei kai voi olla kuin yksi nykyaika. Se mikä on nyt eikä kohta, nyt eikä äsken.

    Mitä järkeä on laittaa ”moderni” lainausmerkkeihin? Mitä sillä yritetään viestittää? Sitäkö että moderni jäi eiliseen ja siksi sen kantapäille on vaikea päästä vai sitä, että moderni ei olekaan muuta kuin tavanomainen nykyisyys joten kantapäiden etsiminen on mahdotonta.

    ”Kuinka voi iloita maailmasta”, Franz Kafka kysyi, ”paitsi jos pakenee sen luo?”

    Tarkoittiko Kafka että ihminen pakenee itseään mennessään ulos, maailmaan? Tai vielä syvällisemmin: tunteellista ihmistä ei ole ennen kuin tämä "pakenee" itseään muiden pariin!

    ”Pakenin 'tuhatjärviä' ja raikkaita havumetsiä ja aaltoilevia päivänkakkaraniittyjä löytääkseni bensiinisäiliöitä, nostorana- ja savupiippuaarnioita ja asfalttimaanteitä”, kirjoitti Olavi Paavolainen essee- ja pakinakokoelmassa Nykyaikaa etsimässä vuonna 1929 vierailtuaan pari vuotta aikaisemmin Euroopassa. ”Pakenin lannan ja vastakynnetyn mullan tuoksua löytääkseni savun ja kivihiilenmurskan lemun. Pakenin 'hurskasta kurjuutta' löytääkseni työmiehiä, jotka omistivat Citroënin ja osaavat algebraa.”

    Paavolainen lähti etsimään ”nykyaikaa” ja löysi monta. Hän pakeni ja löysi modernin ILON, ihmisen tekemän konkreettisen, sähköisen, nopean ja betonisen ja lasin säihkyvässä rujoudessa kauniin maailman.

Nykyaikoja olikin monta, yhtä aikaa rinnakkain, konkreettisesti ja mielikuvituksessa.

    Kun Nykyaikaa etsimässä ilmestyi neljäntenä painoksena 1990, sen esipuheessa lainattiin Pertti Lassilaa jonka mukaan teoksen nimessä näkyy ajan suhteellisuus: ”Maailmassa ja ihmisten tietoisuudessa on rinnan useita aikakausia. Se mikä Paavolaiselle oli jo nykyaikaa, oli monille hän aikalaisilleen kaukaista tulevaisuutta.”

    Paavolaisen esseet ”purevat” lukijan hermoa tänäänkin, sillä nykyihminen on niin turtunut teknologiseen hyvinvointiinsa, kalujen ja vehkeiden runsauteen ettei hänen suustaan pääse ILON kiljahduksia kun hän ostaa uuden älypuhelimen, tabletin tai 55 tuumaisen telkkarin.

    Ei, nykyajan urbaani eläjä seikkailee teknisten vehkeiden kimaltavassa viidakossa häpeillen, salaten kaikenlaisen nautinnon ja mielihyvän mitä tekniikka tarjoaa. Nykyihminen kaihoaa entistä, vaikka ei entisessä haluaisikaan asua; hän puhuu halveksien betonitaloista ja downsizing turbomoottoreista; hän ostaa kuin salaa lentolipun etelään tai Pariisiin eikä innostu mistään, paitsi sitten kun menee metsään ja on halaavinaan puuta puoli minuuttia, jonka jälkeen voi, luonnon kokemuksen vavahduttamana palata kaupunkiin – häpeämään teknistä hyvinvointiaan.

    Paavolainen ja hänen aikalaisensa rakastuivat ihmisen tekemään maailmaan:

    ”Romantiikan tunnuskuva ei ole enää salaisessa varjostossa kasvava sininen kukka eikä korkeassa yksinäisyydessä kaarteleva kotka, vaan

kokonaisen maanosan halki kiitävä Pacific-veturi tai tarkasti määrättyä reittiään kulkeva Junkers-lentokone.”

    Paavolainen lainasi Jean Cocteuta, joka huudahti: ”Sähkölamppu on uusi orkidea!”

    Missä onkaan se suomalainen nykyruno joka rakastuu led-lampun sähköä säästävään valoon? Missä säkeet astianpesukoneen vapauttavasta murinasta?

    Pariisista Paavolainen löysi betonista rakennetun kirkon: ”Puu ja kivi olivat liiaksi aikaanvieviä rakennusaineita, ja niin päätettiin rakentaa kirkko rautabetonista. Se on halpaa, nopeaa käsitellä, ikuisesti kestävää ja ennen kaikkea – modernia! Kirkko rautabetonista – miksikä ei, kuten reklaamitulista säteilevä biografiteatteri ja rahankilinän täyttämä tavaratalo, kuten vihellyksistä ja melusta kaikuva rautatieaseman jättiläishalli!”

    Ja samaan aikaan, samoina vuosina Mika Waltari hurmaantui vauhdista ja keinotekoisesta maailmasta yhtä lailla. Hän kirjoitti runon junasta joka päivin ja öin halkoo Eurooppaa: ”... jyskiväin vaunujen edessä / jättiläisveturi, / radan varrella lennätinlankojen laulu.”

    Tänään kaikki on langatonta: 3g, 4G ja kohta jo viisigee eikä kukaan kirjoita siitä laulua!

”Suurkaupungin houraileva uni”, Waltari kirjoitti vuonna 1928. ”Teräskukkia, betonia, ammoniakkia. / Villin ihana olet, / lasiverhossa, / käärmejuovaisin valoin. / Sadan miljoonan sielun / lumottu houre: / teräskukkia auringonverkkojen alla.”

    Modernin kantapäillä läähättää sovinnainen, tympääntynyt, kaiken nähnyt nykyihminen joka ei pysty tajuamaan mikä ero on ulkohuussilla ja älypuhelimella. Eikä mikään riitä, vaikka nykyisestäkään ei osaa ILOITA eikä RIEMUITA.

    Helsingin Sanomien taloustoimitus oli laatinut muhkean artikkelikokonaisuuden Nokian noususta ja tuhosta. Yhdelle aukeamalle oli kuvattu kaikki tai melkein kaikki Nokian kännykkämallit – huikaiseva kuva josta jokainen suomalainen löysi itsensä, ei vain yhden kerran vaan monta.

    Kerrankin teknologinen avantagarde iski Suomen maailmaan, pois lannan tuoksusta ja pajupuskien katveesta eikä Suomi eikä edes Nokian johto tajunnut että mistä se oikeastaan johtui, miksi yht'äkkiä oltiin edelläkävijoitä – niin kuin Jorma Ollila nyt tunnustaa.

    Nykyaikoja on monta, yhtä aikaa.

    Katsopa jotakin seuruetta kahvilassa. Jokaisella on kännykkä kädessä, sitä näpytellään ja luetaan: ollaan koko ajan läsnä ja muualla, joten ajan merkitys katoaa ja lopulta huudahdamme: Einsteinin suhteellisuusteoriai ei voi pitää paikkaansa!

    Mehän ollaan kaikkialla yhtä aikaa!

Ollakseni modernin kantapäillä dokumentoin tähän teknologisen historiani.

    En ole yksityiskohdista, täsmällisistä vuosista tietenkään aivan varma mutta suunnilleen näin maailma on osaltani kulkenut. En yritä kuvata viimeisen 70 vuoden kehitystä kokonaisuudessaan vaan poimin mieleen tulevia ja muistissa olevia käännekohtia.

    Tämä on minun historiani vehkeiden ja koneiden evoluutiossa:

    2010: Älypuhelin.

    2005: Digikamera.

    2002: Tallentava digiboksi.

    2001: DVD-soitin. 

    1996: Ensimmäinen kännykkä.

    1990: Henkilökohtainen tietokone kotona.

    1988: CD-soitin.

    1984: Firman sähköposti (saattoi alkaa aikaisemmin). Henkilökohtainen tietokone työpaikalla.

    1983: Ensimmäinen lentomatka - Nizzaan.

    1982: Videonauhuri.

    1981: Siirtyminen päätteen käyttöön työpaikallani (reikäkortit historiaan).

    1980: Ensimmäinen oma auto, keltainen rättisitikka.

    1975: Järjestelmäkamera.

    1974: Väritelkkari, 21 tuumaa.

    1973: Sähkökirjoituskone. Ensimmäiset stereot.

    1972: Ensimmäiset kirjoittamani tietokoneohjelma vakituisessa palkkatyössä - Valtion tietokonekeskus, Helsinki.
    1971: Ensimmäinen kirjoittamani tietokoneohjelma palkkatyössä - kesäharjoittelijana Enso Gutzeitin paperitehtaalla, Kotka.

    1968: Ensimmäinen itse kirjoitettu tietokoneohjelma - Helsingin yliopistossa.

    1967: Ensimmäinen vinyylilevysoitin. Kelanauhuri.

    1965: Isäni ensimmäinen auto, työsuhde Austin Mailer. Samana vuonna ajoin ajokortin.

    1964: Mustavalkotelkkari Salovaaran perheeseen. Kaitafilmikamera.

    1961: Keskuslämmitys Museokadulle, Kotkassa. Ensimmäinen transistorimatkaradio.

    1958: Sisä-WC. Tiilinen ulkohuussi purettiin. Jääkaappi.

    1957: Lankapuhelin. Pölynimuri.

    1954: Sähköhella.

    1952: Ensimmmäinen polkupyöräni - kaksipyöräinen, Ruotsista ostettu.

    1947: Minä synnyin ja silloin kotona oli Hornyphon putkiradio (huom. ei oheisessa kuvassa), veivattava His Master's Voice grammari ja paljon kirjoja.

Kuinka voi iloita maailmasta, paitsi paetessaan sen tykö?

    Kuinka voi iloita modernista?

    Miten sen kannoille pääsee?

    Vai: olisiko viisaampaa pysähtyä?

    Jos kulkee rivakasti ja sitten pysähtyy, hiki alkaa valua.

    Nykyaikojen reunalla sininen taivas!

                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2015.

________________________________________________________________

Deutsches Technikmuseum Berlin: Lentäjäjuliste.

Franz Kafka: Keisarin viesti. Suom. Aarno Peromies. Otava, 1989.

Anni Lassila: "Hämmästyimme itsekin että onnistuimme". Helsingin Sanomat, 12.6.2016.

Olavi Paavolainen: Nykyaikaa etsimässä. 1929. 4.p. esipuhe Ritva Hapuli, Katriina Mäkinen, Paula Paavolainen, Kari Immonen. Otava, 1990.

Mika Waltari: Mikan runoja ja muistiinpanoja 1925-1978. Toim. Ritva Haavikko. WSOY, 1979.