Ajankohtaista

 [ihan sattumalta]

Kyösti Salovaara, 1990.
Saksat yhdistyivät 3.10.1990
Knossos Kreetalla tuona päivänä
mineolaisen kulttuurin pylväät ajan läpi ulottuen.

”Oot siä lomil vai mitä siä tääl hiippailet?”

    - Kymen Sanomat kotkalaisesta small talkista, 3.10.2020.

”Hyvin pieni syy, jota emme huomaa, johtaa suureen vaikutukseen, jota emme voi jättää huomioimatta, jolloin sanomme, että vaikutus johtuu sattumasta.”

    - David Ruelle lainaa Henri Poincaréa kirjassaan Sattuma ja kaaos, 1991.

Kirjoitan lyhyitä lauseita. Yritän välttää satunnaisia sanoja.

    Sattumaltako synnyin Kotkassa?

    ”Oot siä lomilla vai mitä siä tääl hiippailet?” kuulostaa kotoisalta. Kotkassa ei kierrellä eikä kaarrella. Sanotaan suoraan. Huumorin varjolla isketään asiaan. Kenties se johtuu moniheimoisen satamakaupungin kulttuuriperinnöstä. Ei ollut aikaa koristella. Oli kiire tehtaalle, sahalle, satamaan. Kieli mukautui työn tahtiin.

    Sattumaltako olin Kreetalla 3.10.1990?

Saksat yhdistyivät 30 vuotta sitten, kolmantena päivänä lokakuuta. Kreetalla paistoi aurinko.

    Berliinin muuri kaadettiin hieman aikaisemmin. Totalitaarinen DDR tukehtui mahdottomuuteensa. Siihen mahdottomuuteen kuinka kauan ihmisen vapaudenkaipuuta pystytään kahlitsemaan.

    Olimme Knossoksen palatsin raunioilla samana päivänä kuin Saksat yhdistyivät. Edellinen oli sattumaa. Jälkimmäinen kehityksen tulos. Pienistä asioista syntyy suuria. Ajan pilarit pysyvät punaisina.

    Tiesin tuona päivänä Kreetalla, että Saksat yhdistyvät. Radiota kuunneltiin ja lehtiä luettiin, vaikka internet puuttui. Niinpä tarkkailin turisteja. Knossoksella oli rauhallista. Saksaa kuuli joka puolella. Oliko sekin sattumaa?

    Muistan ajatelleeni: Vaikka kreetalaiset ”virallisesti” vihasivat saksalaisia Kreetan maihinnousun katkerana muistikuvana, ironisesti nämä temppelin rauniot kuluivat 1990-luvun taitteessa pääasiassa saksalaisten kenkien alla.

    Kolmekymmentä vuotta myöhemmin DDR:n jälki näkyy yhä itäisessä Saksassa. Sattumaako on, että siellä oikeiston totalitaarisilla virtauksilla on kysyntää?

    Siis onko niin, että se joka kerran alistetaan, etsii alati uutta herraa, vaikka olisi vapautunut entisen ikeestä?

Gummerus, 1932.

Sattumalta selailin viime sunnuntaina Olavi Paavolaisen kirjallista pamflettia Suursiivous eli kirjallisessa lastenkamarissa vuodelta 1932.

    Johdattiko Saksojen yhdistyminen ajatukseni Paavolaiseen, joka oli Kolmannen valtakunnan vieraana 1936?

    Ei toki - niin monimutkaisesti eivät aivoni toimi.

    Tilasin nimittäin nepalilaisen parkan talveksi. Sille tarvittiin tilaa vaatekaapissa. Otin sieltä yhden vanhan talvitakin ja vein sen verkkokomeroon. Vanhaa takkia varaston seinämälle asetellessa huomasin Paavolaisen Suursiivouksen silmieni edessä hyllyllä. Olin ottanut kirjan esille aikaisemmin. Ajatuksella että sitäkin pitäisi katsella.

    Verkkokomeroon viedyistä kirjoista ei ole iloa. Ellei niitä pelasta valoon.

    Suursiivouksen isäni osti sotavuonna 1941 – ja pelasti sen minulle.

Paavolaisen raflaavaa tekstiä on hauska lukea. Viimeksi luin, niin luulen, Suursiivouksen 1970-luvulla ja kirjoitin siitä innostuneesti Demariin.

    Uskaltaako vetää laajemman kaaren?

    En tiedä. Vedän silti. Uhallakin.

    1920- ja 1930-lukujen kirjailijoita on kaikkineen kiva lukea – hauskempi kuin nykyisiä, ympärillä vaikuttavia. Johtuuko se lukijan iästä? Vanhenemisesta? Eräänlaisesta resignaatiosta?

    Ehkä, kenties, voi olla, mutta jospa se johtuukin noiden vuosikymmenten kirjallisesta hengestä. Ajat olivat ankaria, mutta myös imponoivia. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen kirjallisuus löysi modernin vitaalisuuden. Se oli syvällistä ja pinnallista. Se hehkui sulan raudan tavalla sanomisen pakkoa. Se taipui vaan ei katkennut. Tuon ajan moderni läpäisi länsimaisen kulttuurikentän Hemingwaystä Paavolaiseen, Waltarista Fitzgeraldiin, Pekkasesta Sherwood Andersoniin ja monista muista moniin muihin. Eikä yhteinen lävistäjä ollut tietoista yhteyttä. Siis: Eurooppaa etsittiin.

    Laajassa kaaressa samanlainen kirjallisuuden ”kumous” koettiin seuraavan kerran 1960-luvulla. Sen jälkeen on ollut hiljaisempaa.

Suursiivouksen kuvitusta.

Olavi Paavolainen kai ajatteli olevansa sukupolvensa avant gardea, kirjallisen tyylin ja kosmopoliittisen sanomisen tulenkantaja.

    Suursiivouksessa Paavolainen kieltää hieman häntä nuoremmilta kirjailijoilta sen minkä parissa hän itse juhli 1920-lukua. Rumasti voi sanoa, että Paavolainen käänsi takkinsa, kun häntä ei enää kuunneltu tai kun hänestä tuntui ettei häntä kuunnella.

    Takin kääntäminen ei ole kiellettyä. Jos sen tekee raflaavasti, niin että takin vuoretkin repeävät, moisesta tempusta ilma puhdistuu. Mutta jos takin kääntää katkeruuttaan, ilma pilaantuu lisää.

    ”Kaikki hierarkisuus oli kadonnut kirjailijamaailmasta”, Paavolainen kirjoitti 1932, ikään kuin hän itse olisi suostunut muutamaa vuotta aikaisemmin tavoittelemaan ”hierarkista” paikalleen jämähtämistä. ”Nuoria kirjailijoita reklamoitiin kuin filmidiivoja: heidän valokuvansa julkaistiin yhdessä heidän morsiamiensa valokuvien kanssa… Heistä otettiin alastomuus-, urheilu- ja nyrkkeilykuvia… He saivat maan suurimmalta arvostelija-auktoriteelta yksityiskirjeitä, joiden jättiläisfaksimiilit riippuivat pikkukaupunkien kirjakauppojen ikkunoissa. Helsingin kirjakaupoissa he kertoivat ’itsestään ja tuotannostaan’. Myöhemmin he möivät nimikirjoituksillaan varustettuja kirjojaan kuin sirkustaiteilijat näytännön jälkeen kuviaan… Heillä oli ’pikkuveli’, joka itketti enemmän kuin ’Sonny Boy’. Väinö Kunnas maalasi heidät in corpore. He avasivat ikkunan Eurooppaan. Ruudun takana näki hämmästynyt kansa paitsi bordelleja myöskin kommunismin, Pan-Euroopan, Spenglerin, Hispano-Suizan, neekerinpyllyjä, illusionin uudesta terveestä sukupolvesta…”

    Paavolaisen kohteena oli melkein samanikäinen joukko nuoria kirjailijoita kuin hän itsekin oli, 1900-luvun alkuvuosina syntyneitä, kuten Mika Waltari, Unto Seppänen, Unto Karri, Arvi Kivimaa. Luetteloa voi jatkaa, mutta suurin osa kirjailijoista on nykyhetkessämme tuntemattomia, historian hierarkiseen arvojärjestykseen kadonneita.

    Mutta hemmetti: eikös tuo Paavolaisen saarna julkisuudenkipeästä taiteilija- ja julkkiseliitistä sovi tämänkin päivän julkisuusmaailmaan kuin sormi suutarin…

Pamflettia kirjoittaessaan sukupolvensa tiennäyttäjä nyrkkeili kaikkien kanssa ja iski kaikkea mikä liikkui. Hän ei huomannut, että monet iskut osuivat omaan lasileukaan.

    ”Uuden sukupolven rynnistäessä kirjalliselle areenalle oli sen kuuluvimpia sotahuutoja: ’Alas maalaiselämänkuvaukset!’”, Suursiivouksen Paavolainen huudahti kuin muistinsa menettäneenä.

    Sillä eikö hän itse liikkunut samalla asialla muutamaa vuotta aikaisemmin?

Kyösti Salovaara,
2020

    ”Pakenin 'tuhatjärviä' ja raikkaita havumetsiä ja aaltoilevia päivänkakkaraniittyjä löytääkseni bensiinisäiliöitä, nostorana- ja savupiippuaarnioita ja asfalttimaanteitä”, kirjoitti Paavolainen essee- ja
pakinakokoelmassa Nykyaikaa etsimässä vuonna 1929 vierailtuaan Euroopassa. ”Pakenin lannan ja vastakynnetyn mullan tuoksua löytääkseni savun ja kivihiilenmurskan lemun. Pakenin 'hurskasta kurjuutta' löytääkseni työmiehiä, jotka omistivat Citroënin ja osaavat algebraa.”

    Kirjallistaiteellisen kameleontin tavoin Paavolainen heittäytyi konservatiiviksi. Vai oliko se hänen luonteensa perusongelma: ollako radikaali vai konservatiivi, ollako edessä lipunkantajana vai takana perää pitämässä, istuako muita ylempänä vai katsoako maailmaa ruohonjuurista, tyylitelläkö kielen tempuilla vai tyytyäkö tuttuun sananparteen?

    Suursiivouksella ”konservatiivi” Paavolainen halusi että ”hierarkisuus palautuu kirjalliseen elämäämme”, sovinnainen Paavolainen halusi, että ”’mestarillisiksi’ nimitetään vain teoksia, joissa paljastuu todellinen kypsynyt taito eikä vain pelkkä lahjakkuus ja viehättävyys… olen tahtonut, että tämän polven ’nuoriin’ sovelletaan yhtä ankara kriitillinen katsantotapa kuin aikaisempiinkin, sillä ilman ohjaavan ja valikoivan arvostelun kiirastulta sortuu nuori polvi itsekylläisyyteen, henkiseen velttouteen ja taiteelliseen edesvastuuttomuuteen.”

    Mitä on ”taiteellinen edesvastuuttomuus”?

Oliko sattumaa, että lueskelin Olavi Paavolaisen 88 vuotta vanhaa kirjallista pamflettia lokakuussa 2020?

    Vai johtuiko se nepalilaisesta parkasta? Vai Saksojen yhdistymisen vuosipäivästä? Vai syksystä ylisummaan? Pudonneista lehdistä?

    Panu Rajala lainaa hienossa Mika Waltari -elämäkerrassaan V.A. Koskenniemeä, joka huomasi heti, että Paavolainen lähti hyökkäykseen viime kädessä entistä itseään vastaan. Rajala puolestaan toteaa, että Paavolainen oli saanut kyllikseen: ”Hän huomasi jääneensä oppilastensa jalkoihin. Nämä porskuttivat uusilla teoksillaan julkisuuteen Paavolaiselta mitään kysymättä. He eivät tarvinneet enää ryhmän tukea. Mestari alkoi pudota nykyajan vauhdista, mikä oli hänelle pahin painajainen. Oli tullut kurinpalautuksen aika.”

    No, elämä on psykologiaa ja sattumaa. Edellinen johtaa jälkimmäiseen. Jälkimmäisestä päästään edelliseen.

    Jos hyppää vuosikymmenten yli, niin eikö Paavolaisen hyökkäys itseään vastaan kuulosta aika terveeltä? Siitä huolimatta että hän piilotti ”alitajuisen” itseivan (vai itsesäälin?) ympäristöön kohdistettuihin iskuihin?

    Voisiko Suursiivouksen kaltainen teos syntyä vuonna 2020?

    Ei, ei voisi. Pakinani otsikko johti harkitusti hakoteille.

    Että ei voisi johtuu maailman ja taidemaailman pirstoumisesta ryhmiin ja heimoihin, joita eniten yhdistää se ettei toisesta ryhmästä ja heimosta välitetä eikä sen kanssa haluta käydä vuoropuhelua. Paavolaisella oli ympärillään jotakuinkin homogeeninen kirjailijaporukka, jonka kimppuun saattoi käydä. Nykyään julkisessa keskustelussa on kymmeniä erilaisia suuntauksia joiden puhetorvena kirjailijat esiintyvät. Ei ole yhtä asiaa eikä yhtä ilmiötä, jonka puolesta nousta barrikaadeille eikä yhtä tapaa kertoa tuskaansa ja kuvata unelmiaan.

    Mutta unelmia: onko niitä 2020?

Kyösti Salovaara, 1990.
Knossos, 3.10.1990.

Tunteeton sydän

[kosmopoliittinen Maurice Dekobra ]

Sattuma ja suunnitelma – siinäkö fyysisessä kuilussa ihmisen elämä horjahtelee reunalta toiselle?

    Järki ja tunne – onko se puolestaan psykologisen ihmisen heilurin liikettä?

    Nykyisyys ja tulevaisuus – siihenkö mahdottomaan väliin ihminen yrittää luoda epätoivoisesti illuusion johon tarttua?

Sattumalta huomasin kirjahyllyssäni Maurice Dekobran romaanin Samettiliekkejä.

    Teoksen viehättävä kansi houkutteli.

    Dekobrasta tuli tietysti mieleen Olavi Paavolaisen kirjoitukset. Ranskalaisen kirjailijan osasi näin ollen sijoittaa 1920-luvulle ja arvata hänet moderniksi kirjoittajaksi, joka hullaantui autoista ja junista, elämän kiihtyvästä, joskus täysin tyhjänpäiväisestä liikkeestä. Eteenpäin! Maksoi mitä maksoi.

    Mutta oliko sattumaa, että Dekobran romaani löytyi hyllystäni?

    Mistä se sinne tuli? Ostinko sen luettuani Paavolaista kauan sitten vai onko se tullut vielä etäämpää, isäni lukulampun valosta, joka sammui vuosia sitten?

    Turha miettiä vastausta.

    ”En ole koskaan säikähtänyt ajatusta kuolla aikani mukana”, tunnusti Paul Morand, maailmansotien välisen ajan tyylikäs tiennäyttäjä, Maurice Dekobran aikalainen ja maanmies.

    Kuinka moni taiteilija uskaltaa olla noin rehellinen?

    Uskalsiko Morand?

Maurice Tessier (1885-1873) kirjoitti salanimellä Maurice Dekobra. Kaksi kobraa, muistikuva Afrikanmatkalta. Hän syntyi ja kuoli Pariisissa. Hän asui toisen maailmasodan vuodet Yhdysvalloissa. 

    Tessier oli toimittaja, kirjailija ja maailmanmatkaaja.

    Maailmansotien välisenä aikana Maurice Dekobra oli kenties tunnetuin kirjailija Ranskassa. Hänen romaanejaan käännettiin kymmenille kielille, muutama niistä myös suomeksi.

    Älykkäät, ironiset, romantiikalla ja psykologialla leikittelevät tarinat kuljettivat lukijoita tarkkapiirteisesti kuvatuilla ulkomaisille paikoilla taidolla jota ei ollut ennen koettu.

    Dekobra on elimellisesti 1920-lukua samalla tavalla kuin Ranskaan vyöryneiden taiteilijoiden sukupolvet: Pariisissa ja Rivieralla kohdanneiden Hemingwayn ja Fitzgeraldin läpimurtoromaanit ilmestyivät suunnilleen samaan aikaan kuin Dekobran Makuuvaunujen Madonna (La Madone des sleepings, 1925), jota luettiin eri puolilla maailmaa henkeä pidätellen. Panu Rajala kertoo Mika Waltarin lukeneen sitä ruotsiksi. Paavolainen epäili ettei teosta uskalleta koskaan suomentaa – eikä kai uskallettukaan (?). Bostonissa tuo kirja kiellettiin.

    Kerrotaan että kun Dekobra antoi newyorkilaisessa Waldorf-Astoria -hotellissa nimikirjoituksia teoksiinsa, nimikirjoitusta haluavien kaupunkilaisten jono oli yli kuuden kilometrin mittainen. Toisen maailmansodan jälkeen, Ranskaan palattuaan, Dekobra ilmeisesti kirjoitti kohtuullisen kiinnostavia dekkareita.

    Tänään, kiirastorstaina 2018, Maurice Dekobra on täysin tuntematon kirjailija. Eikä edes ranskankielinen Wikipedia kerro hänestä muutamaa sanaa enempää.

    Kirjailija kiinnittyi hetkeensä kuin kiiltävä maali höyryveturin upeaan, kuumana hehkuvaan kylkeen.

    Ei säikähtänyt kuolla aikansa mukana.

Aina kun puhutaan viihteellisestä kirjallisuudesta ajatellaan, että niissä ihmiset esiintyvät aikakautensa kliseinä; että roolit ja yhteiskunnalliset asetelmat ovat sovinnaisia, ennalta arvattavia.

    Tällainen ennakkokäsitys järkkyy Maurice Dekobraa lukiessa.

    Kuvitelkaa mielessänne - muuan kirjoittaja opasti pari vuotta sitten - että Wodehousen Bertie Woosterilla on tätä huomattavasti älykkäämpi vanhempi veli, joka kuitenkin Bertien kaltaisena kranttuna touhupellenä ajautuu johonkin John le Carrén romaaniin, ja ymmärrätte suunnilleen millaisesta romaanista Makuuvaunujen Madonnassa on kysymys.

    Yllättävintä Dekobran romaaneissa on, että naissankarit pyörittävät modernia ihmissuhdepeliä ja johdattelevat miehiä tahtonsa mukaisesti. Onko tämä ironiaa vai jälkiviisautta?

    Dekobran romaanien alaotsikkona toistui Kosmopoliittinen romaani.

    Olavi Paavolainen piirteli vuonna 1929 ilmestyneessä esseekokoelmassa Nykyaikaa etsimässä tällaisen kosmopoliittisen romaanin tunnusmerkkejä, ja huomasi että sen – Dekobran, Michael Arlenin, Paul Morandin tai Pierre Benoitin romaanien – ytimestä löytää yhteisen juonteen: ”nainen on muuttunut tapahtumien johtajaksi.”

    ”Nainen suorittaa sankariteot”, Paavolainen hämmästeli, ”nainen matkustaa seikkailusta seikkailuun, nainen pelastaa miehen vaarasta – mies, niin, mies ihmettelee, ihailee pelonsekaista kunnioitusta täynnä, on kiitollinen, jos ihmeellinen, heroinen nainen suvaitsee valita juuri hänet lemmitykseen, suojatikseen.”

    Nainen ei Paavolaisen mukaan ollut enää miehisten urotöiden palkinto, valkea, veltto odaliski kaukaisessa, salaisessa myskin ja ambran tuoksujen täyttämässä hämärässä salissa. ”Ei – vaan nainen ohjaa autoa päässään pieni hattu pour le sport ja mies istuu sydän kurkussa vieressä.”

    Kuinka kauan sitten menikään ennen kuin naisesta tuli amerikkalaisten toimintaelokuvien sankari?

    Ja nytkö hän, nainen, valloittaa lopulta myös median?

Yhden romaanin luettuaan ei tietysti uskalla sanoa, oliko Dekobra pinnallinen kirjailija. Jos oli, oliko muunlaisia kirjailijoita 1920-luvun kiihkeässä ilmapiirissä olemassakaan?

    Paavolainen huomautti, että Dekobrassa yhtyi laaja lukeneisuus aina Aleksander Blockista ja Vladimir Majakovskista poliittisten aikakauslehtien ja päivälehtien viimeisimpiin suurvaltapolitiikan uutisiin. Paavolaisen mielestä, kun ottaa vielä huomioon Dekobran viehtymyksen makuu- ja kylpyhuoneiden monimutkaisiin mysteereihin, ”komplisoiduinkin ihminen löytää Makuuvaunujen Madonnasta jonkin mieluisan kohdan”.

    Ei ole ihan varmaa lukiko Paavolainen Dekobran teoksen suoraan (jollakin kielellä) vai lainasiko hän saksalaisen Der Querschnittin artikkeleita ja romaaniotteita.

    Yhtä kaikki tuosta lehdestä löytyi Maurice Dekobran kirjoitus kosmopoliittisen romaanin kirjoittamisesta. ”Ei voi”, Dekobra kirjoitti, ”kuvata New Yorkin satamaa, iltaa ’an der schönen blauen Donau’, kuutamoa Veneziassa tai Kairon viileitä öitä, jos kalastelee Bougivalissa onkivapa oikeassa ja Baedeker vasemmassa kädessä.” Siksi kirjailija vaihtaakin ”riemulla nojatuolin ja aamutakin laivanhyttiin, makuuvaunuun ja ratsastushousuihin. Hän on kuvatakseen ottamansa ympäristön arvosteleva huomioitsija. Hän matkustaa niihin maihin, joissa hänen sankarinsa tulevat elämään ja tutkii yksityiskohtaisesti näiden ihmisten olemusta, ilmapiiriä ja elämänehtoja.”

    Kosmopoliittinen kirjailija avaa ikkunat ja ovet ja käy matkaan. Hän on uranuurtaja, henkisesti ja fyysisesti.

    Kenties juuri siksi hänen teoksensa kuolevat nopeasti ajan mukana: sellaisesta mistä hän kertoo rikkaiden ja vapaiden eliitti-ihmisten arkipäivänä 1920-luvulla, on tullut jokamiehen normaalia elämää 2000-luvulla. Jokamiehen ei tarvitse lukea romanttisen jännittäviä matkaromaaneja, koska maailma on hänelle muutenkin auki tulla ja mennä.

Samettiliekkejä (Flammes de velours) ilmestyi Ranskassa 1927 ja Suomessa seuraavana vuonna Satakunnan kirjateollisuus Oy:n julkaisemana.

    Jos Makuuvaunujen Madonnan eroottinen rohkeus (?) esti sen julkaisemisen suomeksi, niin eikö kukaan pannut merkille Samettiliekkien melkein hirvittävän militanttia ”feminismiä”?

    Vai onko se feminismiä? Jos ei, niin mitä sitten? Pelkkää sovinistista ironiaako miehen ja naisen tasapainoisen suhteen mahdottomuudesta?

    Muodollisesti Samettiliekkejä on ”lähetystösihteeri Philippe Jacquemod’n päiväkirja”, joka alkaa Wienissä, helmikuun 27 päivänä jonakin vuonna 1920-luvulla.

    Romaanin Philippe lupautuu etsimään ohimennen tapaamansa nuoren naisen, joka katoaa yllättäen wieniläisestä yökerhosta, sanaa sanomatta siskolleen.

    Philippe löytää Lilan, kuin Graalin maljaa etsiessään, Tšekkoslovakiasta kummallisesta vuoristoparantolasta, Orlikin linnasta missä jykevä, naiskokokemuksiinsa pettynyt tri Schomberg parantaa ihmissuhteissa pettyneitä naisia manipuloimalla ja hypnotisoimalla nämä tunteettomiksi ihmisiksi, joilla ei ole enää vaaraa joutua kunnottomien miesten pauloihin.

    Schomberg perustelee Philippelle tehtävänsä lähtökohtaa. Naisesta tuli (ensimmäisen) maailmansodan moraalinen uhri: ”Nainen, joka jo oli vapautunut viisikymmentä vuotta kestäneen suurisuisen tai valheellisen feminismin avulla, on menettänyt todellisten arvojensa maineen. Nainen apinoi miestä – ikään kuin sellainen jäljittely olisi kiitettävää – ja samalla hän tahtoo säilyttää heikommuutensa erikoisoikeudet. Hän epäröi kahden äärimmäisyyden välillä: Hän tahtoo olla vapaa amazoni, joka kaappaa itselleen valtiollisia oikeuksia, ja hän tahtoo leikata toisen puolen rintaansa saadakseen äänestysoikeuden; ja toiselta puolen hän tahtoo olla seireeni, joka laulaa houkutuslaulua ja vangitsee miehen viettelevään syliinsä.”

    Schombergin parannuskeino on ”julma”: ”Teen heidän sydämensä tunteettomaksi. Sillä sydämessä piilee vihollinen. On kidutettava sydämen toimintaa aivojen hyödyksi, ja aivojen yksin pitää hallita oppilaitteni tahdonilmauksia.”

    Böömiläisen linnan psykiatri ”parantaa” naisia hypnoosilla, kuolettamalla näiden tunteet, niin että parannusmetodissa vedotaan yksinomaan naisten järkeen. Schomberg pyrkii asettamaan naiset miestä vastaan: ”Teen heidät kykenevämmiksi sukupuolien väliseen sotaan. Rakkaus on sotaa, leppymätöntä, sitkeätä, eikä aselepoa ole milloinkaan. Se on hävittävää sotaa, joka alkaa lemmenhetkellä ja loppuu Nogin neljänneksellä. On vastustettava vihollista. En puhu ruumiista, vaan sielusta… Vihollinen on lannistettava kieltämällä tai kesytettävä myöntämällä. Kun naiset oppivat tämän taktiikan, niin, elleivät he voitakaan, niin ainakin hallitsevat miehiä ja saattavat ilmi heidän valheensa ja petollisuuden.”

    Schomberg kertoo vapauttavansa naiset, työskentelevänsä heidän parhaakseen. ”Teen heistä julmia miesten vastustajia. Eikö siinä ole ihanne, johon kaikki naiset haluavat pyrkiä?… Ja minä tulen muuttamaan tämän naisen tulevaisuuden. Älkää luulko, että liioittelen. Olen jo muuttanut. Pitelen hänen aivojaan käsissäni. Minä hallitsen hänen tunteidensa reaktioita. Tämä Välimeren kaunotar, joka oli tulemaisillaan onnettoman rakkauden tai itsekkään miehen uhriksi, tulee tuottamaan miehille kärsimyksiä. Minä harjoitan häntä. Muovailen häntä. Kaavailen häntä.”

No, Philippe saa viedä etsimänsä ja parantolasta löytämänsä Lilan, 20-vuotiaan kaunottaren, pois tohtorin huolenpidosta. He matkuvat pitkin Eurooppaa, rakkaussuhde syttyy suojelijan ja suojatin välille ja saa huipennuksen Pohjois-Afrikassa, jonka jälkeen matka jatkuu Espanjaan tarinan murheelliseen kliimaksiin.

    Dekobra kehittää draamaa antiikin tragedian säännöillä. Philippe luulee pelastavansa naisen viemällä hänet kauas tri Schombergin luota, mutta se juuri onkin tohtorin tarkoitus. Philippe kuvittelee, että Lilan rakastuessa häneen, tämä pelastuu, mutta myös rakastuminen on tohtorin "kaavailemaa". Kun Lila sitten (melkein) vietellään tohtorin psyykkisessä kaukohjauksessa, ja hän pettää vastoin tahtoaan Philippen rakkauden eräässä Granadan mustalaiskorttelissa, hänen tulisi paljastuttuaan havahtua tunteistaan ja alkaa käyttäytyä pelkän järjen  ohjaamana.

    Mutta sekä parantaja että pelastaja epäonnistuvat: järkytys on liikaa, kahdelta suunnalta painostettu nainen menettää järkensä. Lila pakenee sekä tohtoria että Philippeä.

    Philippe ymmärtää katkeran opetuksen: ”Schopenhauer oli liiankin oikeassa sanoessaan: ’Rakkauden humala on syötti, joka raatelee.’ Minä lisäisin, että rakkaus on samettiliekki, joka hyväilee ja kalvaa meitä samalla kertaa.”

    ”Niin, mutta se on oikein teille miehille”, jatkaa Rosario, kuubalainen kaunotar joka on toiminut kolmiodraamassa tri Schombergin apuna ja joka itse on jo aikaisemmin jäädyttänyt sydämensä. "Se on oikein teille miehille, ikuisille metsästäjille, parantumattomille rakastajille, jotka synnytte aina uudestaan tuhkastanne kuin sadun feeniks-linnut.”

Mitä romaani taideteoksena tarkoittaa?

    Mitä se oikeastaan on? Enemmän kuin kertomus? Vähemmän kuin elämä?

    Tämä, lukemani Samettiliekkejä, ja monet muut luetut ja lukematta jääneet?

    Miksi joillakin romaaneilla on ikuinen elämä ja ne palavat pitkään vaikka kituen kuin kynttilän liekki, kun taas toiset sammuvat äkkiä kuin bensiinillä sytytetty, melkein pilviin asti hetken roihuava juhannuskokko?

    Pitäisikö säikähtää vai todeta tyynesti, että suurin piirtein sellaistahan elämä on?

Kuvitusta Olavi Paavolaisen
teoksessa Nykyaikaa etsimässä.
Otava, 1929,4.p 1990.

Käsipohjaa

[kulttuurin lammikossa]

                                                                                                     Kyösti Salovaara, 2017.

Olen taas ajautumassa syville vesille.

    Tiedän.

    Altaan syvä pää vetää puoleensa, vaikka pitäisi tyytyä matalampaan. 
    Oikeastaan kannattaisi polskutella käsipohjaa hiekkarannassa. Se sopisi minulle paremmin. Siellä olisin kotona.

    Mutta hypätään nyt kuitenkin saappaisiin isompiin.

    Kompastumisen uhalla.

    Hupsis!

Viikko sitten torstaina Jukka Kemppinen kirjoitti blogissaan Markku Eskelisen proosakirjallisuuden historiaa käsittelevästä teoksesta Raukoilla rajoilla otsikolla Mielenkiintoista.
    On se.

    Kemppinen päätti juttunsa provokaatioon vertaamalla Eskelisen kirjaa Olavi Paavolaisen kirjoituksiin, jotka ovat Kemppisen mielestä röyhkeän pinnallisia. Siis eivät mitään hyvää.

    ”’Nykyaikaa etsimässä’ mutta myös Natsi-Saksan ja Etelä-Amerikan kuvaukset perustuvat samaan kuin 'Synkkä yksinpuhelu', röyhkeään tietämättömyyteen ja haluttomuuteen paneutua asioihin”, Kemppinen  naulasi Paavolaisen pinnallisen kirjoittamisen häpeäpaaluun. ”Dadaismin esittely on paljastavin. Olen käynyt läpi lähdeteokset. Paavolainen poimi hauskuuksia sieltä täältä ja jätti huomiotta kirjallisen proosan valtavat muutokset, jotka tapahtuivat ympärillä. Jopa Armas J. Pulla oli parempi kulttuurikriitikko kuin Paavolainen.”

    Armas J. Pullan rinnalle, ohi, Paavolaisen aikalaiskulttuurikriitikoista Kemppinen nostaa V.A. Koskenniemen, joka kirjoitti ”yllättävän syvällisesti” Kafkasta ja Proustista.

    Koska olen (tunnustan olevani) yliherkkä ajatukselle, että on olemassa ”korkeaa” kulttuuria ja matalampaa, syvää kultuuria ja pinnallista ja että ”korkea” ja ”syvällinen” ovat jotenkin arvokkaampaa kuin viihdyttävä ja pinnallinen, lähetin Kemppisen blogiin kommentin, jossa epäilin ajatusta ”paremmasta” kulttuurikritiikistä.

    ”Voipahan se Pulla olla ’parempi’ kulttuurikriitikko kuin Paavolainen, mutta kuka Pullaa lukee?" kysyin ja jatkoin: ”Paavolaista monikin, yhä. Toisekseen: miten joku voi olla ’parempi’ tai ’huonompi’ kulttuurikriitikkona? Jos/kun Paavolainen oli pinnallinen, niin hemmetin hyvin hän sai sen paperille, sen pinnallisuuden. Niin hyvin että kestää vieläkin lukea, joten onko se sitten lopulta ihan ’syvällistä’? Onko kulttuurissa, kirjallisuudessa loppujen lopuksi mitään ’syvällistä’ verrattuna ’pinnalliseen’? Jos on, kuka sen määrittelee? Lukijako? Vai herrat professorit yliopistoilla? Vai ajan epämääräinen hammas?”

    Tähän Jukka Kemppinen vastasi – vastaansanomattomasti – että ”helppo kysymys: kulttuuriesseistiikassa pinnallista on se, minkä on lukenut kirjan kannesta näyteikkunan läpi ja ymmärtänyt väärin. Syvällistä on se, minkä on lukenut oikeasti ja miettinyt vielä.”

    Paavolainen katseli Kemppisen mielestä väärien kirjojen kansia ja ymmärsi nekin väärin.

No, onko asia näin yksinkertainen?

    Vai ihan toisenlainen, monimutkaisempi?

    Nykyaikaa etsimässä oli hengästyttävä esseekokoelma ilmestyessään 1929. Se hengästyttää yhä. Tietysti Paavolainen liikkui ”pinnassa”, miten muuten ajankohtaisesta nykyajasta olisi voinut kirjoittaa? Paitsi juuri niin että sen (hetken) yrittää tavoittaa samalla kun se tapahtuu?

    Kemppinen sanoi, että Paavolainen kirjoitti enemmän itsestään kuin ajastaan, mutta tuo väite ei kanna pitkälle. Eihän Paavolainen psykologisoinut itseään lainkaan.

    Se että melkein kaikki Paavolaisen kirjoittama on monellakin tapaa impressionistista, on toinen juttu. Asian ydin, niin sanottu pihvi. Todellisuus näyttäytyi Paavolaiselle esteettisenä kokemuksena, hieman vieraana, etäältä lähelle katsottuna.
    Paavolainen kasteli itsensä aaltojen kuohussa, ei vesien syvyyksissä.

    Panu Rajalan kirjoittamassa elämäkerrassa Tulisoihtu pimeään Paavolaisen vierauden ja esteettisen kokemuksen suhde tulee hienosti esille. Ei Paavolainen ulkomaanmatkoilla tutustunut juuri mihinkään eikä kehenkään, mutta silti hän tavoitti ajan hengen, osittain seisomalla kapakan ovella (osallistumatta ryyppäämiseen) tai teatterin portailla (syventymättä itse näytelmään) ja lopulta keräilemällä vaikutelmia lehdistä, muiden kokemana.

    Miksi tuollainen impressio ei voisi olla syvällinen? Miksi Paavolaisen olisi pitänyt istua kirjastossa ja lukea ”alkuteoksia”?

    Semminkin kun ulkosalla päivettyy.

Paavolainen halusi kuulua joukkoon, mutta se onnistui vain ulkonaisesti. Kirjoituksissaan hän ei osannut tai halunnut valita ”puoltaan”. Varmuuden vuoksi hän oli kaikkien kanssa samaa mieltä. Tämä alitajuinen konformismi kenties selittää Kolmannen valtakunnan vieraana -teoksen ambivalenssin.

    Paavolainen saapui Pariisiin huolitellussa puvussa, nahkainen matkalaukku kädessä, kertoo Panu Rajala: ”Paavolainen kohensi suomalaista vaatekertaansa ja hankki keltaiset krokotiilinnahkaiset kengät, vaaleanvihreän hatun ja kävelykepin. Kukaan ei voinut erottaa häntä pariisilaisista keikareista.”

    Jo neljäntenä päivänä Pariisiin tultuaan Paavolainen lähetti ensimmäisen artikkelinsa Helsinkin: ”Ihana tunne: taasen uusi päivä, täynnä löytöretken ihmeitä odottamassa!”

    Paavolainen kuulosti uskottavalta ja näytti maailmanmieheltä.

    Mitä sitten, että hän ammensi tietonsa Der Querschnitt -lehdestä tai Ilja Ehrenburgin kirjoituksista? Tuolla lehdellä oli mainioita avustajia – mm. Cocteau, Proust, Joyce, Majakovski, Hemingway, Stein, Friedell, Benjamin, Morand – joten miksi Paavolaisen olisi pitänyt lukea kaikki alkulähteistä käsin? Riitti kun pisti krokotiilinnahkaiset kenkänsä jalkaan, flaneerasi kulttuurilammikon reunalla ja varoi putoamasta siihen, koska uimataidottomalle se olisi saattanut olla kohtalokasta.

    On kummallista väittää (nyt, tänään) että Paavolaisen Nykyaikaa etsimässä olisi jotenkin auttamattoman pinnallinen. Pikemmin se tuntuu kaikessa hengästyttävyydessään liiankin yksityiskohtaisesti aikaan paneutuvalta. Paavolainen ei kenties näe pinnan alla kehittyviä suuria pohjavirtoja, mutta eihän niitä kukaan voi nähdäkään, koska vasta aika erottelee jyvät akanoista ja syöksee osan kulttuurista unohduksen kaivoon. 
    Se mikä näkyy, on pinnallista!

    Rajalan kirjassa käydään läpi Paavolaisen esseekokoelman ja kirjoituksien vastaanotto ajassaan. Tietysti Paavolaisen ”pinnallisuus” ja puuttuva ”syvällisyys” olivat keskustelunaihe jo tuolloin 1930-luvun taitteessa. ”Olisi tunnettava syvempi perspektiivi”, vaati P. Mustapää. ”Sinä luulet pinnan riittävän", hän moitti Paavolaista.

    Mutta.

    Aikalaisista Erik Kihlman totesi Nya Arguksessa, että ”dadaismin monipuolinen esittely oli ehdottomasti ansiokasta”, kuten Rajala Kihlmania lainaa. Eikä taidehistorioitsija Onni Okkonen ymmärtänyt lainkaan syytteitä Nykaikaa etsimässä -teoksen pinnallisuudesta, sillä Okkosesta ”suorastaan kammottavan syvä perspektiivi avautui Marinettin ja futurismin vaikutuksesta aina Venäjälle saakka”.

Kun Nykyaikaa etsimässä julkaistiin vuonna 1990 neljäntenä painoksena, sen esipuheessa lainattiin Henri Bromsin esseetä vuodelta 1983.

    ”Tulenkantajat ja etenkin Paavolainen ovat olleet maineensa huipulla juuri viime aikoina, kansainvälisten näkymien avaajana Suomelle”, Broms kirjoitti 1983. ”Kuitenkin voisi väittää, että Paavolainen puhui dadaismista, kun taas Gunnar Björling oli dadaisti.”

    Broms ei näytä – niin kuin ei Kemppinenkään – ymmärtävän mitä ”sanomalehtikirjoittelu” on ja tarkoittaa. Ja kun sanon Paavolaista sanomalehtikirjoittajaksi, en vähättele enkä pidä häntä siitä johtuen pinnallisena. Kysymys on tempperamentista, siitä miten suhtautuu todellisuuteen ja miten impressionsa haluaa ilmaista.

    Ehkä Armas J. Pulla oli ”syvällisempi” kirjoittaja kuin Paavolainen, ehkä hän ”tiesi” ranskalaisesta kulttuurista enemmän kuin Paavolainen, ehkä hän oli ”parempi” jollain asteikolla (ainakin Kemppisen laatimalla), mutta entäpä jos Pulla oli niin kuivakiskoinen ja pitkästyttävä kirjoittaja, että ajan heltymätön ja lahjomaton "kriitikko" on todennut hänet ”lukukelvottomaksi”?
    Paavolaista on sentään hauska lukea, yhä.

    Broms ei esseessään oivaltanut, että samalla kun on niitä jotka tekevät, tarvitaan myös niitä jotka kertovat mitä nuo toiset ovat tehneet. Yksi on dadaisti, toinen kertoo mitä se on, millaisen vaikutelman dadaisti hänelle antaa - hänelle krokotiilinnahkaisissa kengissä.

Tietysti kaikki voi olla sattumaa.

    Ehkä Paavolaisen kirjoituksia luetaan tänään sattumalta, ei siksi että niitä kannattaisi lukea kirjoituksien informatiivisuuden ansiosta. Ehkä on pelkästään huonoa säkää ettei Armas J. Pullaa lue kukaan eikä hänen teoksensa kiinnosta juuri ketään.

    Historia on julma apparaatti, tässä mielessä.

    Ajan aallot viskovat kotiloiden kuoria sattumanvaraisesti rannan hiekkaan, ja kuin pulut me noukimme niitä ja ihastelemme värejä ja muotoja ymmärtämättä millaista elämää niiden sisässä on ollut. Kuvittelemme että tässä on kaikki, vaikka aaltojen syövereissä on piilossa miljoonia kotiloita, joista emme tiedä mitään.

    Silti virkistyn kun selailen Paavolaisen esseekokoelmaa.

    ”Ja näin on nykyaika synnyttänyt oman romantiikkansa”, Paavolainen kirjoitti esseessä Romantikko etsii nykyaikaa eli sininen kukka sopii myös pulloveriin.

    Hän jatkoi: ”Sen tunnusmerkkinä ei ole pako omasta ajasta, vaan lähentyminen; ei yksinäisyyden ’alakuloisuuden ylistys’ vaan juopumus tunnosta saada olla yksi monista; ei muukalaisena olon tietoisuus, vaan ylpeä vaikutelma siitä että on koteutunut kaikkialle, että niin nopeasti pääsee etäisempäänkin maailmankolkkaan, että viihtyy joka paikassa. Romantiikan tunnuskuva ei ole enää salaisessa varjostossa kasvava sininen kukka eikä korkeassa yksinäisyydessä kaarteleva kotka, vaan kokonaisen maanosan halki kiitävä Pacific-veturi tai tarkasti määrättyä reittiään kulkeva Junkers-lentokone. Miten hämmästyttävän hyvin sininen kukka sopiikaan esim. Richard Halliburtonin, Michael Arlenin tai Beverley Nicholsin pulloveriin! ’Minä rakastan pikajunia ja moottorien melua’, kirjoittaa Barbellion kuuluisassa, elämänsä ainoaksi teokseksi jääneessä päiväkirjassaan. ’Minä nautin suuresti nähdessäni, miten rautatiekiskoja kaarretaan ilmassa tai nostetaan suuria jäälohkareita rautapihdeillä. Sellaista nähdessäni minun on aina pakko pysähtyä katselemaan. Minä rakastan kaikkea, mikä tapahtuu hirvittävän nopeasti ja on käsittämätöntä: Lontoota, salamia, Popocatapetlia. Minä nautin tervanhajusta, kivihiilensavusta ja käristetyn kalan lemusta ja kuullessani torvikuusikon soittavan Lisztin Rapsodiaa.’ Barbellion ei pakene arkipäivää vaan rakastaa sitä. Ja katso: rakkaus avaa silmät, ja arkipäivä on täynnä ihmeitä, kauneutta ja hurmausta.”

    Jos Paavolainen tuossa kuulosta pinnalliselta, mitä se oikeastaan tarkoittaa? Osaammeko kuvitella mitä tuollaiset lauseet kertoivat tavalliselle suomalaiselle vuonna 1929? Ymmärsikö tämä lukemansa? Jos ymmärsi, iskikö modernin mahdollisuus kuin salama hänen aivoihinsa?

    Eikö Paavolainen kaikessa, ”hirvittävässä pinnallisuudessaankin”, osunut modernin eurooppalaisen yhteiskunnan ytimeen ja nähnyt sen suomalaiseen tulevaisuuteen kuin röntgenkatseella? Katseen ironiaa tietysti lisää tietämys ettei Paavolainen osannut englantia, joten edellisessä lainauksessa mainittuihin kirjoittajiin hän lienee tutustunut saksaksi!

    Paavolaisen impressioiden väkevyyttä lukiessa tulee ihmetelleeksi mihin nykyihminen vuonna 2017 on kadottanut kykynsä aistia arkielämän komeus ja kauneus. Kun kaikki on nykyään myymistä ja ostamista, ovatko impressiotkin kulutettu ja myyty alennusmyynneissä loppuun aikoja sitten? Vai ovatko ne, arkipäivän kokemisen tunteet, modernin eliitin mielestä paheksuttavaa hempeilyä?

    Nykyaika oli Paavolaiselle liikettä ja melua eteenpäin.

    Tänään nykyhetki näyttää tarkoittavan ”syvällisesti” ajatteleville ihmisille (kirjoittajille) jotakin kauheaa, josta pitää kaivata entisten aikojen askeesiin; moderniin elämän nautinnollisuuden kieltäminen ilmentää tuota kaipuuta.

    Niinpä kun tänään etsin nykyaikaa, löydän yllättäen älymystön kollektiivisen pyrkimyksen yksilön vapauksien rajoittamiseen.

__________________________________________________________

Jukka Kemppinen: Mielenkiintoista. Kemppinen -blogi, 4.5.2017.

Olavi Paavolainen: Nykyaikaa etsimässä, 1929. 4.painoksen esipuheen kirjoittaneet Ritva Hapuli, Katriina Mäkinen, Paula Paavolainen, Kari Immonen. Otava 1990.

Panu Rajala: Tulisoihtu pimeään. Olavi Paavolaisen elämä. WSOY, 2014.

___________________________________________________________

PS!

                                                                                        Kyösti Salovaara, Verdun, 2014.

PSS!

Mauno Koivisto on kuollut.

 Järkytyn vaikka jokainen meistä kuolee aikanaan. 

Koiviston kanssa tein yhteistyötä jonkin aikaa, vaikka siitä ei sitten tullut sen enempää.

Se mitä Koivistossa viehätti, oli että aina hänen ajattelussaan oli mukana tietty annos (suurikin) filosofista pohdiskelua; Mauno ei koskaan väittänyt että se mitä hän tiesi, olisi ollut ehdoton totuus. Jokainen ajattelija saattaisi ottaa mallia Koiviston tavasta ajatella. Siis että pitää ajatella eikä julistaa.

Pilvet peittävät taivaan. Kohta taas aurinko paistaa. Tämä ei  tietenkään lohduta Koiviston omaisia. Suru on suuri, absoluuttinen.

Suremme yhdessä -
   Kyösti, yöllä kun päivä vaihtui.