Tunteeton sydän

[kosmopoliittinen Maurice Dekobra ]

Sattuma ja suunnitelma – siinäkö fyysisessä kuilussa ihmisen elämä horjahtelee reunalta toiselle?

    Järki ja tunne – onko se puolestaan psykologisen ihmisen heilurin liikettä?

    Nykyisyys ja tulevaisuus – siihenkö mahdottomaan väliin ihminen yrittää luoda epätoivoisesti illuusion johon tarttua?

Sattumalta huomasin kirjahyllyssäni Maurice Dekobran romaanin Samettiliekkejä.

    Teoksen viehättävä kansi houkutteli.

    Dekobrasta tuli tietysti mieleen Olavi Paavolaisen kirjoitukset. Ranskalaisen kirjailijan osasi näin ollen sijoittaa 1920-luvulle ja arvata hänet moderniksi kirjoittajaksi, joka hullaantui autoista ja junista, elämän kiihtyvästä, joskus täysin tyhjänpäiväisestä liikkeestä. Eteenpäin! Maksoi mitä maksoi.

    Mutta oliko sattumaa, että Dekobran romaani löytyi hyllystäni?

    Mistä se sinne tuli? Ostinko sen luettuani Paavolaista kauan sitten vai onko se tullut vielä etäämpää, isäni lukulampun valosta, joka sammui vuosia sitten?

    Turha miettiä vastausta.

    ”En ole koskaan säikähtänyt ajatusta kuolla aikani mukana”, tunnusti Paul Morand, maailmansotien välisen ajan tyylikäs tiennäyttäjä, Maurice Dekobran aikalainen ja maanmies.

    Kuinka moni taiteilija uskaltaa olla noin rehellinen?

    Uskalsiko Morand?

Maurice Tessier (1885-1873) kirjoitti salanimellä Maurice Dekobra. Kaksi kobraa, muistikuva Afrikanmatkalta. Hän syntyi ja kuoli Pariisissa. Hän asui toisen maailmasodan vuodet Yhdysvalloissa. 

    Tessier oli toimittaja, kirjailija ja maailmanmatkaaja.

    Maailmansotien välisenä aikana Maurice Dekobra oli kenties tunnetuin kirjailija Ranskassa. Hänen romaanejaan käännettiin kymmenille kielille, muutama niistä myös suomeksi.

    Älykkäät, ironiset, romantiikalla ja psykologialla leikittelevät tarinat kuljettivat lukijoita tarkkapiirteisesti kuvatuilla ulkomaisille paikoilla taidolla jota ei ollut ennen koettu.

    Dekobra on elimellisesti 1920-lukua samalla tavalla kuin Ranskaan vyöryneiden taiteilijoiden sukupolvet: Pariisissa ja Rivieralla kohdanneiden Hemingwayn ja Fitzgeraldin läpimurtoromaanit ilmestyivät suunnilleen samaan aikaan kuin Dekobran Makuuvaunujen Madonna (La Madone des sleepings, 1925), jota luettiin eri puolilla maailmaa henkeä pidätellen. Panu Rajala kertoo Mika Waltarin lukeneen sitä ruotsiksi. Paavolainen epäili ettei teosta uskalleta koskaan suomentaa – eikä kai uskallettukaan (?). Bostonissa tuo kirja kiellettiin.

    Kerrotaan että kun Dekobra antoi newyorkilaisessa Waldorf-Astoria -hotellissa nimikirjoituksia teoksiinsa, nimikirjoitusta haluavien kaupunkilaisten jono oli yli kuuden kilometrin mittainen. Toisen maailmansodan jälkeen, Ranskaan palattuaan, Dekobra ilmeisesti kirjoitti kohtuullisen kiinnostavia dekkareita.

    Tänään, kiirastorstaina 2018, Maurice Dekobra on täysin tuntematon kirjailija. Eikä edes ranskankielinen Wikipedia kerro hänestä muutamaa sanaa enempää.

    Kirjailija kiinnittyi hetkeensä kuin kiiltävä maali höyryveturin upeaan, kuumana hehkuvaan kylkeen.

    Ei säikähtänyt kuolla aikansa mukana.

Aina kun puhutaan viihteellisestä kirjallisuudesta ajatellaan, että niissä ihmiset esiintyvät aikakautensa kliseinä; että roolit ja yhteiskunnalliset asetelmat ovat sovinnaisia, ennalta arvattavia.

    Tällainen ennakkokäsitys järkkyy Maurice Dekobraa lukiessa.

    Kuvitelkaa mielessänne - muuan kirjoittaja opasti pari vuotta sitten - että Wodehousen Bertie Woosterilla on tätä huomattavasti älykkäämpi vanhempi veli, joka kuitenkin Bertien kaltaisena kranttuna touhupellenä ajautuu johonkin John le Carrén romaaniin, ja ymmärrätte suunnilleen millaisesta romaanista Makuuvaunujen Madonnassa on kysymys.

    Yllättävintä Dekobran romaaneissa on, että naissankarit pyörittävät modernia ihmissuhdepeliä ja johdattelevat miehiä tahtonsa mukaisesti. Onko tämä ironiaa vai jälkiviisautta?

    Dekobran romaanien alaotsikkona toistui Kosmopoliittinen romaani.

    Olavi Paavolainen piirteli vuonna 1929 ilmestyneessä esseekokoelmassa Nykyaikaa etsimässä tällaisen kosmopoliittisen romaanin tunnusmerkkejä, ja huomasi että sen – Dekobran, Michael Arlenin, Paul Morandin tai Pierre Benoitin romaanien – ytimestä löytää yhteisen juonteen: ”nainen on muuttunut tapahtumien johtajaksi.”

    ”Nainen suorittaa sankariteot”, Paavolainen hämmästeli, ”nainen matkustaa seikkailusta seikkailuun, nainen pelastaa miehen vaarasta – mies, niin, mies ihmettelee, ihailee pelonsekaista kunnioitusta täynnä, on kiitollinen, jos ihmeellinen, heroinen nainen suvaitsee valita juuri hänet lemmitykseen, suojatikseen.”

    Nainen ei Paavolaisen mukaan ollut enää miehisten urotöiden palkinto, valkea, veltto odaliski kaukaisessa, salaisessa myskin ja ambran tuoksujen täyttämässä hämärässä salissa. ”Ei – vaan nainen ohjaa autoa päässään pieni hattu pour le sport ja mies istuu sydän kurkussa vieressä.”

    Kuinka kauan sitten menikään ennen kuin naisesta tuli amerikkalaisten toimintaelokuvien sankari?

    Ja nytkö hän, nainen, valloittaa lopulta myös median?

Yhden romaanin luettuaan ei tietysti uskalla sanoa, oliko Dekobra pinnallinen kirjailija. Jos oli, oliko muunlaisia kirjailijoita 1920-luvun kiihkeässä ilmapiirissä olemassakaan?

    Paavolainen huomautti, että Dekobrassa yhtyi laaja lukeneisuus aina Aleksander Blockista ja Vladimir Majakovskista poliittisten aikakauslehtien ja päivälehtien viimeisimpiin suurvaltapolitiikan uutisiin. Paavolaisen mielestä, kun ottaa vielä huomioon Dekobran viehtymyksen makuu- ja kylpyhuoneiden monimutkaisiin mysteereihin, ”komplisoiduinkin ihminen löytää Makuuvaunujen Madonnasta jonkin mieluisan kohdan”.

    Ei ole ihan varmaa lukiko Paavolainen Dekobran teoksen suoraan (jollakin kielellä) vai lainasiko hän saksalaisen Der Querschnittin artikkeleita ja romaaniotteita.

    Yhtä kaikki tuosta lehdestä löytyi Maurice Dekobran kirjoitus kosmopoliittisen romaanin kirjoittamisesta. ”Ei voi”, Dekobra kirjoitti, ”kuvata New Yorkin satamaa, iltaa ’an der schönen blauen Donau’, kuutamoa Veneziassa tai Kairon viileitä öitä, jos kalastelee Bougivalissa onkivapa oikeassa ja Baedeker vasemmassa kädessä.” Siksi kirjailija vaihtaakin ”riemulla nojatuolin ja aamutakin laivanhyttiin, makuuvaunuun ja ratsastushousuihin. Hän on kuvatakseen ottamansa ympäristön arvosteleva huomioitsija. Hän matkustaa niihin maihin, joissa hänen sankarinsa tulevat elämään ja tutkii yksityiskohtaisesti näiden ihmisten olemusta, ilmapiiriä ja elämänehtoja.”

    Kosmopoliittinen kirjailija avaa ikkunat ja ovet ja käy matkaan. Hän on uranuurtaja, henkisesti ja fyysisesti.

    Kenties juuri siksi hänen teoksensa kuolevat nopeasti ajan mukana: sellaisesta mistä hän kertoo rikkaiden ja vapaiden eliitti-ihmisten arkipäivänä 1920-luvulla, on tullut jokamiehen normaalia elämää 2000-luvulla. Jokamiehen ei tarvitse lukea romanttisen jännittäviä matkaromaaneja, koska maailma on hänelle muutenkin auki tulla ja mennä.

Samettiliekkejä (Flammes de velours) ilmestyi Ranskassa 1927 ja Suomessa seuraavana vuonna Satakunnan kirjateollisuus Oy:n julkaisemana.

    Jos Makuuvaunujen Madonnan eroottinen rohkeus (?) esti sen julkaisemisen suomeksi, niin eikö kukaan pannut merkille Samettiliekkien melkein hirvittävän militanttia ”feminismiä”?

    Vai onko se feminismiä? Jos ei, niin mitä sitten? Pelkkää sovinistista ironiaako miehen ja naisen tasapainoisen suhteen mahdottomuudesta?

    Muodollisesti Samettiliekkejä on ”lähetystösihteeri Philippe Jacquemod’n päiväkirja”, joka alkaa Wienissä, helmikuun 27 päivänä jonakin vuonna 1920-luvulla.

    Romaanin Philippe lupautuu etsimään ohimennen tapaamansa nuoren naisen, joka katoaa yllättäen wieniläisestä yökerhosta, sanaa sanomatta siskolleen.

    Philippe löytää Lilan, kuin Graalin maljaa etsiessään, Tšekkoslovakiasta kummallisesta vuoristoparantolasta, Orlikin linnasta missä jykevä, naiskokokemuksiinsa pettynyt tri Schomberg parantaa ihmissuhteissa pettyneitä naisia manipuloimalla ja hypnotisoimalla nämä tunteettomiksi ihmisiksi, joilla ei ole enää vaaraa joutua kunnottomien miesten pauloihin.

    Schomberg perustelee Philippelle tehtävänsä lähtökohtaa. Naisesta tuli (ensimmäisen) maailmansodan moraalinen uhri: ”Nainen, joka jo oli vapautunut viisikymmentä vuotta kestäneen suurisuisen tai valheellisen feminismin avulla, on menettänyt todellisten arvojensa maineen. Nainen apinoi miestä – ikään kuin sellainen jäljittely olisi kiitettävää – ja samalla hän tahtoo säilyttää heikommuutensa erikoisoikeudet. Hän epäröi kahden äärimmäisyyden välillä: Hän tahtoo olla vapaa amazoni, joka kaappaa itselleen valtiollisia oikeuksia, ja hän tahtoo leikata toisen puolen rintaansa saadakseen äänestysoikeuden; ja toiselta puolen hän tahtoo olla seireeni, joka laulaa houkutuslaulua ja vangitsee miehen viettelevään syliinsä.”

    Schombergin parannuskeino on ”julma”: ”Teen heidän sydämensä tunteettomaksi. Sillä sydämessä piilee vihollinen. On kidutettava sydämen toimintaa aivojen hyödyksi, ja aivojen yksin pitää hallita oppilaitteni tahdonilmauksia.”

    Böömiläisen linnan psykiatri ”parantaa” naisia hypnoosilla, kuolettamalla näiden tunteet, niin että parannusmetodissa vedotaan yksinomaan naisten järkeen. Schomberg pyrkii asettamaan naiset miestä vastaan: ”Teen heidät kykenevämmiksi sukupuolien väliseen sotaan. Rakkaus on sotaa, leppymätöntä, sitkeätä, eikä aselepoa ole milloinkaan. Se on hävittävää sotaa, joka alkaa lemmenhetkellä ja loppuu Nogin neljänneksellä. On vastustettava vihollista. En puhu ruumiista, vaan sielusta… Vihollinen on lannistettava kieltämällä tai kesytettävä myöntämällä. Kun naiset oppivat tämän taktiikan, niin, elleivät he voitakaan, niin ainakin hallitsevat miehiä ja saattavat ilmi heidän valheensa ja petollisuuden.”

    Schomberg kertoo vapauttavansa naiset, työskentelevänsä heidän parhaakseen. ”Teen heistä julmia miesten vastustajia. Eikö siinä ole ihanne, johon kaikki naiset haluavat pyrkiä?… Ja minä tulen muuttamaan tämän naisen tulevaisuuden. Älkää luulko, että liioittelen. Olen jo muuttanut. Pitelen hänen aivojaan käsissäni. Minä hallitsen hänen tunteidensa reaktioita. Tämä Välimeren kaunotar, joka oli tulemaisillaan onnettoman rakkauden tai itsekkään miehen uhriksi, tulee tuottamaan miehille kärsimyksiä. Minä harjoitan häntä. Muovailen häntä. Kaavailen häntä.”

No, Philippe saa viedä etsimänsä ja parantolasta löytämänsä Lilan, 20-vuotiaan kaunottaren, pois tohtorin huolenpidosta. He matkuvat pitkin Eurooppaa, rakkaussuhde syttyy suojelijan ja suojatin välille ja saa huipennuksen Pohjois-Afrikassa, jonka jälkeen matka jatkuu Espanjaan tarinan murheelliseen kliimaksiin.

    Dekobra kehittää draamaa antiikin tragedian säännöillä. Philippe luulee pelastavansa naisen viemällä hänet kauas tri Schombergin luota, mutta se juuri onkin tohtorin tarkoitus. Philippe kuvittelee, että Lilan rakastuessa häneen, tämä pelastuu, mutta myös rakastuminen on tohtorin "kaavailemaa". Kun Lila sitten (melkein) vietellään tohtorin psyykkisessä kaukohjauksessa, ja hän pettää vastoin tahtoaan Philippen rakkauden eräässä Granadan mustalaiskorttelissa, hänen tulisi paljastuttuaan havahtua tunteistaan ja alkaa käyttäytyä pelkän järjen  ohjaamana.

    Mutta sekä parantaja että pelastaja epäonnistuvat: järkytys on liikaa, kahdelta suunnalta painostettu nainen menettää järkensä. Lila pakenee sekä tohtoria että Philippeä.

    Philippe ymmärtää katkeran opetuksen: ”Schopenhauer oli liiankin oikeassa sanoessaan: ’Rakkauden humala on syötti, joka raatelee.’ Minä lisäisin, että rakkaus on samettiliekki, joka hyväilee ja kalvaa meitä samalla kertaa.”

    ”Niin, mutta se on oikein teille miehille”, jatkaa Rosario, kuubalainen kaunotar joka on toiminut kolmiodraamassa tri Schombergin apuna ja joka itse on jo aikaisemmin jäädyttänyt sydämensä. "Se on oikein teille miehille, ikuisille metsästäjille, parantumattomille rakastajille, jotka synnytte aina uudestaan tuhkastanne kuin sadun feeniks-linnut.”

Mitä romaani taideteoksena tarkoittaa?

    Mitä se oikeastaan on? Enemmän kuin kertomus? Vähemmän kuin elämä?

    Tämä, lukemani Samettiliekkejä, ja monet muut luetut ja lukematta jääneet?

    Miksi joillakin romaaneilla on ikuinen elämä ja ne palavat pitkään vaikka kituen kuin kynttilän liekki, kun taas toiset sammuvat äkkiä kuin bensiinillä sytytetty, melkein pilviin asti hetken roihuava juhannuskokko?

    Pitäisikö säikähtää vai todeta tyynesti, että suurin piirtein sellaistahan elämä on?

Kuvitusta Olavi Paavolaisen
teoksessa Nykyaikaa etsimässä.
Otava, 1929,4.p 1990.