torstai 28. heinäkuuta 2022

Luulematta paras

 [mutta ylhäällä on korkeammalla]



Kyösti Salovaara, 2016.



Platon esittää väitteen, että hyvin järjestäytyneen valtion hallitsevan eliitin pitää koostua filosofeista, vaikka hän tietää jo etukäteen, että se saa monien leuat loksahtamaan auki… Ei ole alkuunkaan mullistavaa väittää, että tähdellisistä asioista perillä olevat henkilöt ovat parempia johtajia kuin ne, jotka eivät tiedä asioista mitään. Opas joka tuntee maaston, on parempi kuin opas, joka ei ole astunut jalallaan koko paikkaan. Kapteeni joka osaa purjehtia, on parempi kuin kapteeni, jolta tämä taito puuttuu.

- Simon Blackburn: Platonin Valtio (Plato’s Republic – A Biography, 2006). Suom. Kimmo Paukku. Ajatus Kirjat, 2007.


Ihmiset arvostelevat yleensä silmiensä kuin käsiensä kokemusten mukaan, sillä näkemäänhän pystyvät kaikki mutta kosketuksiin pääsevät vain harvat. Jokainen kyllä näkee miltä sinä näytät, mutta harvat tuntevat sinun todelliset kasvosi...

- Niccolò Machiavelli: Ruhtinas (Il Principe, 1532). Suom. Aarre Huhtala. WSOY, 1969.


Sana johtaa toiseen ja toinen sana kolmanteen, ja loputtomasti.

    Niitä seuraamalla päätyy uudenlaisiin maisemiin.

    Ajatella voi mitä tahansa mitä voi ajatella.

    Mutta sittenkin on entisen kahleissa. Itsestä ei voi astua ulos - ei tässä elämässä. Toisesta en tiedä.

    Katselin taas Markus Lammenrannan teosta Johdatus tieto-oppiin. Tiedon arvon ongelma kiinnosti. Lammenranta viittasi Platonin Menon-dialogiin, jossa Sokrates esittää kysymyksen tiedon arvosta: ”Miksi tieto on arvokasta? Miksi meidän pitäisi välittää tiedosta?”

    En löytänyt Menonin dialogia.

    Laiska minä turvautui Simon Blackburnin Platon-teokseen.

    ”Filosofi ymmärtää näkemänsä”, Blackburn tulkitsee Platonin ajatusta. ”Filosofit eivät ole pelkästään katseluintoisia - joutilaita, nähtävyyksiä tuijottavia harrastelijoita, jotka tyytyvät vain kuuntelemaan ja katselemaan.”

    Ei kai, tulen kysyneeksi, Machiavelli tarkoittanut samaa puhuessaan ”rahvaasta” jonka on tyydyttävä siihen ”totuuteen” mitä silmin näkevät?



Kuinka monta lausetta pitää kirjoittaa ymmärtääkseen mitä ajattelee?

    Onneksi minun ei tarvitse noudattaa otsikkoani. Väärin kirjoitettu ei ole väärin.

    Pakinan kuvat tekevät kunniaa viime sunnuntaina Pariisiin päättyneelle Ranskan ympäriajolle. Mutta voisiko nämäkin kuvat liittää tiedon kysymykseen? Lammenrantaa mukaillen saatan väittää, että ”Tourilla ajetaan korkealla” tai että ”Korkealta näkee kauemmaksi kuin matalalta” tai että ”Ranskan Pyreineillä on komeampaa kuin Suomen Savossa”.

    Tuo oli hämäystä, huonoa huumoria, olematonta. Mitä arvoa tuommoisella tiedolla olisi?

    Mutta viime torstaina Tourilla näyteltiin suurenmoista urheiludraamaa kuvieni maisemissa, Col d’Aubisquelta alkaen. Col d’Aubisquella pyöräilijät kipusivat kilpailun 18. etapilla 1709 metriin, taustalla näkyvän Pic de Gerin kohotessa yli 2600 metriin.

    Tanskalainen Jonas Vingegaard johti Aubisquelle tultaessa kokonaiskilpailussa toisena olevaa slovenialaista Tadej Pogacaria vähän yli kahdella minuutilla. Edessä oli etapin hurja loppu Hautacamin vuorelle. Kaikki odottivat, että kaksi kertaa Tourin voittanut Pogacar ratkaisee kilpailun voiton taas itselleen ja ohittaa Vingegaardin.

    Toisin kävi.

    Aubisquelta kilpa jatkui vähän alemmaksi, ja Col du Soulorin jälkeen pyöräilijät ajoivat 1378 metrin korkuiselle Spandellesille, josta hurjaan alamäkeen lähdettiin Pogacarin johdolla. Kilpailu näytti kääntyvän Pogacarille. Häntä seuraava Vingegaard horjahti mutkassa. Nyt Pogacar irtoaa! Ei sittenkään. Pogacar kaatuu, Vingegaard pakenee. Mutta ei. Herrasmiehen tavoin Vingegaard hidastaa vauhtiaan, odottaa pystyyn päässyttä Pogacaria. Pyöräilijät kättelevät, slovenialainen tanskalaista. Kilpailu jatkuu rinta rinnan, pyörä pyörässä.

    Hautacamin raatelevassa nousussa Vingegaard löi sitten Pogacarin lopullisesti ja voitti kokonaiskilpailun melkein kolmella minuutilla 3343,8 kilometrin ajon jälkeen.

    Herrasmiehiä, reilua kilpailua, armotonta menoa!



Kyösti Salovaara, 2016.
Col d'Aubisque Pic de Gerin pohjoisella rinteellä.
Tästä Vingegaard ja Pogacar ajoivat viime torstaina kohti Hautacamia.



Ylhäältä näkee alas.

    Pelkkä katseleminen ei riitä.

    Blackburn tiivistää Platonin idean: ”Kuuntelemiseen ja katselemiseen tyytyvät eivät sitä vastoin näe pintaa syvemmälle. He kykenevät vain erottamaan yksityiskohtia eivätkä sen tähden osaa ymmärtää niiden yhteistä perusolemusta.”

    ”Platonin mukaan tämän voi ilmaista myös siten”, Blackburn sanoo, ”että filosofeilla on hallussaan tietoa, mutta kaikilla muilla vain luuloja.”

    Filosofeista en tiedä, mutta luonnontiede tekee juuri sen mistä Platon puhuu. Luonnontiede ei ”luule” vaan löytää muuttumattoman, koska luonnonlaki on tänään, eilen ja sadan vuoden päästä sama, ajasta ja paikasta riippumatta. Tiedemies ja matemaatikko on se joka ”näkee iankaikkisuuden kedon kukassa”.

    Vaikka luulematta on paras, ei ihmisten maailmassa kaikkea voi tietää, joten pitää uskoa, että tietää tietävänsä eikä vain luulevansa.

    Mistä minä tiedän mihin tai keneen kannattaa uskoa? Mistä tiedän että minulle kerrottu on tietoa? Mistäpä tietäisin mitä kannattaa tietää? No, onko sillä lopultakaan merkitystä - kunhan tietäisi, jotakin.



On kai inhimillistä valita se mihin tietoon haluaa uskoa. Kaiken tietäminen käy hermoon.

    Joskus viime keväänä suomalaisilta kysyttiin ”vihreästä siirtymästä”. Kysyttiin mitä se on, mitä se tarkoittaa.

    Yli kolmannes suomalaisista väitti, että vihreä siirtymä vähentää tarvetta kaivoksiin ja mineraalien etsimiseen. 

    Käytännössä, oikeassa vihreässä siirtymässä - kun fossiilisesta luovutaan - akkujen, aurinkokennojen ja tuulivoimaloiden rakentaminen edellyttää hirvittävän määrän kaivostoimintaa. Nykyisillä kaivannaisilla ei pitkälle pötkitä.

    Todellista tietoa siis välteltiin, haluttiin uskoa parempaan ja puhtaampaan maailmaan. Tai sitten vaan ei tiedetty.

    Tiedon vastaanottaminen koskee, tekee kipeää.

    Toinen esimerkki.

    Kesäkuussa juhannuksen kieppeillä Yle haastatteli Aalto-yliopiston tietoverkkotekniikan professoria Jukka Mannerta, joka sanoi että digitaalinen media on jättiläismäinen energiasyöppö. ”Ongelmaa ei vielä ymmärretä”, Manner sanoi.

    Netin ja sitä tukevien järjestelmien hiilijalanjälki on jo suurempi kuin koko maailman lentoliikenteen. Ja kasvu jatkuu.

    ”Digimedian hiilijalanjälkeä on pidetty epämiellyttävänä totuutena, koska digitalisaation on toivottu pikemmin ratkaisevan ympäristöongelmia kuin aiheuttavan niitä.”

    Artikkelissa Jukka Manner esitti tiedon, joka ei voi olla hätkähdyttämättä tietämätöntä. Mitä enemmän käytetään mobiiliverkkoja (eikä Wifiä) sitä rankemmaksi digitaalisen median hiilijalanjälki paisuu.

    ”Mobiiliverkon käyttö selittää Mannerin mukaan pitkälti sitä, miksi ICT-alan energiankulutus kasvaa, vaikka viestintäteknologian tehokkuus paranee. Esimerkiksi yhden 4K-elokuvan katsominen mobiiliverkon yli vie saman verran energiaa kuin saunan lämmittäminen.”

    Yhden elokuvan katsominen mobiiliverkossa vie saman määrän energiaa kuin saunan lämmittäminen!

    Kuinka monta elokuvaa ja tv-sarjaa sinä katsoit viime viikolla? Käytitkö vihtaa?



Haluanko uskoa siihen mitä tiedän vai tiedänkö mihin halua uskoa?

    Kun pään työntää pensaaseen, se on pensaassa.

    Kukkulalta näkee alas laaksoon. Laaksosta voi katsella kukkulaa. Mitä siinä välissä on?

    Jos filosofit valittaisiin johtamaan yhteiskuntia, mitä ja miten he johtaisivat? Vai ryhtyisivätkö määrittelemään mitä johtaminen on? Siitä voi olla sataa erilaista mieltä.

    Rahvas näkee vallanpitäjän kasvot. Mutta ei tiedä mitä niiden takana on.

    Siitäkö johtuu että nykypoliitikko esiintyy jatkuvasti netin kuvana?

    Luulemme tuntevamme hänet vaikka emme tiedä hänestä oikeasti mitään.

    Näin sanat johtavat toiseen ja lopulta monta lausetta: Yritys poistaa epätietoisuus.

    Varmaa on, että ylhäällä on korkeammalla kuin alhaalla.



Kyösti Salovaara, 2016.


torstai 21. heinäkuuta 2022

Onks tietoo

 [On mutta mistä sulle saataisiin?]



Kyösti Salovaara, 2022.



Yli puolet suomalaisista arvioi, että poliitikkojen kansalaisille antama tieto on luotettavaa, selviää Elinkeinoelämän valtuusukunnan (Evan) arvo- ja asennetutkimuksesta.

51 prosenttia vastaajista kertoi pitävänsä poliitikkojen antamaa tietoa luotettavana. Käsitys luotettavuudesta nousi viime syksystä 26 prosenttiyksikköä. Kyseessä on mittaushistorian korkein lukema.

- MTV-uutiset, 19.7.2022.



Koska kenelläkään ei ole täydellistä tietoa todellisuudesta, ei kenenkään pitäisi tieteellisin perustein väittää tietävänsä, mikä mahdollisista teoista on ehdottomasti paras.

- Yrjö Ahmavaara, 1976.





Mitä tieto on? Mitä sana merkitsee? Mitä kuva kertoo?

    Siinä kysymyksiä.

    Yhteistä kysymyksille on, ettei niihin voi vastata yksikäsitteisesti, yhdellä sanalla, kuvalla, tiedolla. Oikeastaan tieto ja sana ja kuva sijaitsevat kysymyksen sfäärin ulkopuolella, kuin valmiina annettuina: ota ja käytä.

    Älä ihmettele. Sanoista syntyy lauseita. Tiedoista pääsee totuuden lähteelle. Kuva kertoo paljon, kunhan se ei esitä sellaista mitä ei ennalta tiedä.

    Ollakseni kesässä, saivartelen.



Kiviä kääntelemällä löytää saunamummoja.

    Minkä alta tieto paljastuu?

    Olen lueskellut - en lukenut - Markus Lammenrannan teosta Johdatus tieto-oppiin (Gaudeamus, 2022). Lammenranta on teoreettisen filosofian dosentti. Johdatus tieto-oppiin on haastava, melkein käsittämätön maallikolle. Kirja onkin tarkoitettu yliopistossa filosofiaa opiskeleville. On kohtuullista, että heidän pitää päätä vaivata.

    Lammenrannan kirjan vaikeus syntyy tietenkin esityksen kohteesta: tiedosta. Se on melkein määrittelemätön ”asia”. Tiedosta puhutaan paljon sen enempää ajattelematta, mitä tiedolla tarkoitetaan. Ollaan tietävinään. Kuin ei oltaisikaan.

    Tieto-oppia pidetään yleisesti normatiivisena tutkimusalana, Lammenranta toteaa. ”Se ei tutki sitä mitä uskomme, vaan sitä mitä meidän pitäisi uskoa.”

    Mutta, kuten Lammenranta jatkaa: ”Melkein kaikki filosofit ovat sitä mieltä, että tieto vaatii totuutta. Emme voi tietää mitään, mikä ei ole totta. En voi tietää, että kuu on juustoa, koska se ei ole.”

    Silti ihmiset usein ovat tietävinään, että ”juustoa” se on.



Sanon suoraan: en yritä jäljentää pakinaani Lammenrannan teoksen monisyistä loogis-kielitieteellis-filosofista apparaattia tiedon olemuksen ymmärtämiseksi. Lammenranta käy esimerkein läpi tiedon filosofien ja filosofien tietämisen historiat ja muodot.

     En pysty nopeasti hahmottamaan filosofien mietteitä enkä Lammenrannan teosta; olen liian kärsimätön, haluaisin soveltaa lukemaani heti käytäntöön, ja Lammenrannan esittämät formuloinnit ovat usein "umpinaisia", kuin matematiikan lauseet jotka eivät suoraan kerro lauseen ulkopuolisesta todellisuudesta mitään.

    Käsitetasolla luulen ymmärtäväni joitakin perusasioita. Kuten sen, että ”tieto on jotakin sellaista, joka kytkee mielemme todellisuuteen.” Myös seuraava kuulostaa erinomaisen järkevältä: ”On myös hyvä, että uskomuksemme vastaavat tosiasioita, koska viime kädessä meitä kiinnostavat juuri tosiasiat. Totuus on kiinnostavaa vain siksi, että se kytkee meidät tosiasioihin.”

    Kun tieto liittyy tosiasioihin ja valaisee totuutta, siitä on hyötyä. Vaikka tiedon määritelmää ei ymmärtäisi eikä ajattelisi. Mutta jos ajattelee, ei ehkä pääse irti.

    Filosofit ovat pitkään yrittäneet miettiä tieto-opin kolmea keskeistä kysymystä. Mitä tieto on? Miksi tieto on arvokasta? Miten tieto on mahdollista?

    Lammenrannan mukaan filosofit ovat 2500 vuotta yrittäneet ratkaista näitä kysymyksiä, eikä yksimielisyyttä edelleenkään ole. ”Ei voi sanoa, että filosofien näkemykset olisivat edes lähentyneet toisiaan.”

    Luonnontieteissä sitä vastoin näkemykset lähestyvät totuutta, ja kun se saavutetaan, tieto (todellisuuden jokin "kohta") on yksikäsitteisesti määritelty. Vai pitääkö sanoa, että tiedon kuvailema tosiasia on yksikäsitteisesti hyväksytty tosiasiaksi.



Kyösti Salovaara, 2022.



Kun tieto määritellään niin kuin se määritellään, alussa oleva lainaus MTV:n uutisista paljastaa ettei tutkimuksen tekijä EVA eikä siihen vastanneet ihmiset ole tienneet mitä tiedolla tarkoitetaan.

    Jos poliitikot esittävät jotakin, mihin ei voi luottaa, ei se ole tietoa vaan uskomuksia arvoista ja haaveita niiden toteuttamiseksi. Kuu ei ole juustoa, vaikka meijerimies niin tahtoisi ja kansa tykkäisi juustosta. Jos poliitikko sanoo velkaa tuloksi, hän valehtelee ellei ole filosofi, joka tietää, että toisen velka on toisen tulo.

    Tämä kuulostaa semanttiselta niuhottamiselta, myönnän, mutta ei ole olemassa väärää tietoa, koska tieto on vain sellaista mikä liittyy tosiasiaan ja totuuteen. Toki on olemassa uutisia ja valeuutisia, mutta ei valetietoa, ei siis tässä filosofisessa, muodollisesti määritellyssä mielessä.

    Yksi tiedon ”tietämisen” ongelma tietysti johtuu siitä, että emme ymmärrä miksi joku ”asia” on totta vaikka tiedämme että se on. Se vaan on. Lammenranta ottaa esimerkiksi lauseen ”Kaikki punaiset esineet ovat värillisiä”, jossa totuus näyttää perustuvan pelkästään sanojen merkityksiin.

    Maallikko saattaa tähän kommentoida, että onhan meille lapsesta pitäen opetettu, että erilaiselta näyttävät samanlaiset esineet ovat värillisiä ja että punainen on yksi väreistä, joka näyttää meistä kaikista (paitsi värisokeista) samanlaiselta.

    Filosofi kommentoi edellistä ajatuksen kuljetusta kysymällä, että onko punaisia esineitä oikeasti olemassa jos osa ihmisistä ei näe niitä punaisena eikä empiirisesti voi todeta tuollaisen värin olemassaoloa. Jos värit ovat vain ihmisen mielessä, niin missä ne ovat? Entä esineet joiden erilaisuutta värien sanotaan esittävän?



Kaikkiin kysymyksiin ei ole vastausta, Lammenranta korostaa.

    Hän lainaa Bertrand Russellia, joka pohti filosofian arvoa. ”Filosofiaa ei tule tutkia minkään tiettyjen sen antamien vastausten takia, koska mitään tiettyjä vastauksia sen kysymyksiin ei yleensä voida tietää tosiksi”, Russell kirjoitti Lammenrannan lainaamassa teoksessa The Problems of Philosophy (1912). Joten Russell jatkoi: ”Sitä tulee pikemmin tutkia sen esittämien kysymysten takia, koska nämä kysymykset laajentavat käsitystämme siitä, mikä on mahdollista, rikastuttavat älyllistä mielikuvitustamme ja vähentävät dogmaattista varmuuttamme, joka sulkee mielemme spekulaatiolta, mutta ennen kaikkea siksi, että maailmankaikkeuden mahtavuus, jota filosofia pohtii, tekee myös sitä pohtivasta ihmismielestä mahtavan ja kykenevän yhdistymään maailmankaikkeuteen, mikä muodostaa sen korkeimman hyvän.”

    Riittääkö siis että kysyy?

    Onko esitetty kysymys jo sellaisenaan eräänlaista ”tietoa”? Johdatusta tosiasioihin ja totuuteen? Mahtavuuden portaille?

    Sitä paitsi, voiko sellaisia kysymyksiä esittää mihin ei ole vastauksia, vaikka juuri nyt, tässä hetkessä, kukaan ei osaakaan vastata?



Sitä tässä kyllä jää miettimään, että mistä tietää että kuu ei ole juustoa, kun ei ole itse päässyt maistamaan.

    Sekin askarruttaa, että mistä voi tietää maapallon olevan pyöreä, vaikka ei ole itse jaksanut kävellä sen ympäri. Vai pitääkö tässä uskoa kieleen, sanan merkitykseen. Jos kerran sanotaan, että elämme maapallon pinnalla, niin kaipa se pallona on pyöreä eikä littana kuin muurinpohjapannulla paistettu lettu.

    Filosofit näyttävät laskevan paljon, ellei kaikkea, kielen varaan. Aivan kuin kieli olisi ollut ennen kaikkea muuta. Jos ei puhuttuna eikä kirjoitettuna, niin ideana kuitenkin. Siis totuuden idean kuvana.

    Tätä selitystä en usko. Kuulostaa Platonin ajatukselta.

    Ehkei sitä olekaan, koska keksin sen juuri tässä juuri nyt.



Kyösti Salovaara, 2022.



torstai 14. heinäkuuta 2022

Kaksi iskua yhdellä kärpäsellä

[matkaava poro yms]



Kyösti Salovaara, 2022.
Pohjoisen maisema: Kemijärvi.



Suuri romaani’ on kuin taulu. Se on lukijalle avautuva maailma, johon voi sukeltaa, se on siveltimen vedoilla luotu illuusio. Jos taulussa sataa, tunnemme kastuvamme. Jos maisema on kylmä ja luminen, huomaamme värisevämme kylmästä.

- Joël Dicker: Huoneen 622 arvoitus, 2020.



Ehkä tiedon määrittelemisen vaikeudet johtuvat siitä, ettei tietoa voi määritellä. Kaikkea ei voi määritellä.

- Markus Lammenranta: Johdatus tieto-oppiin, 2022.




Jos taideteos on illuusio maailmasta, niin kaipa tietokin sitten on, ellei sitä määritellä nimenomaan ”semmoiseksi” mikä ei ole illuusio.

    Tiedän että tänään on torstai kirjoittaessani pakinaa. Olen myöhässä olematta myöhässä. Missään ei määritellä koska deadline on, kunhan se on torstaina.

    Tiedän kirjoittavani tätä tunturin juurella, vaikka näen vain mäntykangasta. Tiedän kuukkelit vaikka en juuri nyt näe niitä, ja auringon joka on pilvessä. Palokärki hakkasi äsken mäntyä kuin vihoissaan, vaikka sitä en tiedä, en mielentilaa enkä laatua.

    Olemme matkalla vaikka olisimme paikallaan. Sitten kun on valmista, muut tietävät sen, emme itse.



Muuan kirjoittaja väitti, että kaikki uudet ”asiat” ilmaistaan metaforana, koska uudelle asialle ei ole ”nimeä” ennen kuin siitä tulee olemassa oleva, vähitellen tuttu ja vanha.

    Tuossa ajatuksessa on idea. Kuin pyy pivossa.

    Georges Bataille puolestaan väitti tai totesi, että on olemassa vain ihmisen ulkopuolisia ”asioita”, joiden nimillä yritetään kuvata ihmisen sisäistä olemusta. Tähän on helppo uskoa ja kenties sen voi määritellä tieto-opillisin termein. Siis perimmäisen olemattomuuden, jolle ei ole nimeä.

    Bataille taisi kyllä uskoa runouteen, sen kykyyn kuvata sitä mitä ei voi kuvata. Mutta tuo on taiteen romantisoimista. Eivät hämärät lauseet muutu tiedoksi.

    Viime lauantaina näin aika läheltä Tapiolassa merikotkan. Nurmikolla aterioivat valkoposkihanhet pelästyivät kotkaa, juoksivat yhtä jalkaa sitä pakoon kohti merta. Yhteinen havainto, pelko oli kieltä, jota ihminen ei ymmärrä.



Kuvitella voi kaikenlaista.

    Mutta päteekö tässäkin metaforan voima. Sellaista ei pysty kuvittelemaan mitä ei tavalla tai toisella ole kokenut ja mikä ei selity aikaisemmin koetulla. Ymmärrän vain sellaisia kuvauksia kaupungeista jotka muistuttavat niitä kaupunkeja, joissa olen liikkunut. Tietenkin, joku sanoo, nekin kaupungit ovat tuttuja, joista on nähnyt elokuvia tai kuvia, mutta elokuvasta et koskaan tiedä missä jokin yksittäinen kohtaus on filmattu, niin että Praha tai Budapest käy Pariisista jos niin halutaan.

    Tulevaisuuden kuvitteleminen on vaikeaa.

    Mutta ei menneisyyskään ole kaikin puolin tiedossa.

    Muutama päivä sitten kerrottiin että Burgosissa, Pohjois-Espanjassa, on löydetty 1,2-1,4 miljoonaa vuotta vanha ihmisen jäännös. Tämän lienee vanhin Euroopasta löydetty, ja avannee uusia näkökulmia ihmissuvun leviämiseen. Tutkijoita hämmästytti myös se, että löydetty ihminen muistuttaa kasvonpiirteiltään modernia ihmistä. Se on vastoin tähän asti ajateltua.

    Ja sitten Pyreneiden eteläreunalta löydettiin roomalainen, täysin tuntematon kaupunki. Se sijaitsee Burgosin ihmislöydöksestä n. 200 km itään. Kummallista on, että merkittävän kokoisesta ja hyvin kehittyneestä roomalaiskaupungista ei ole ollut minkäänlaista tietoa. Mikä sen nimi on ollut?

    Historian kuvittelun langat vetää yhteen Sad Hillin hautausmaa Santo Domingo de Silosin kaupungin lähellä, noin 40 km Burgosin ihmislöydöksestä etelään.

    Sad Hill on kuvitteellinen mutta konkreettinen hautausmaa Sergio Leonen elokuvassa Hyvät, pahat ja rumat (Il buono, il brutto, il cattivo, 1966). Hautausmaan afmiteatterimaisessa keskipisteessä näytellään filmin huipentava kolmintaistelu, missä Hyvä (Clint Eastwood), Ruma (Eli Wallach) ja Paha (Lee van Cleef) ratkaisevat yksityisten historioidensa kohtalon Yhdysvaltain sisällissodan kehyksessä. Illuusion fakta, faktan illuusio.

    Kun seisoin muutama vuosi sitten Sad Hillin hautausmaalla, en tiennyt että melkein jalkojeni alla lepäsi 1,4 miljoonaa vuotta vanha ihminen ja että muutaman sadan kilometrin päässä oli piilossa tuntematon roomalainen kaupunki ensimmäiseltä vuosisadalta.



Kyösti Salovaara, 2022.


Kirjoittelen tunturin juurella näkemättä suoraan tunturille. Tiedän tietäväni että se sijaitsee mäntymetsikön tuolla puolen.

    Yle ykkönen lähetti mielenkiintoisen ohjelmasarjan Niccolò Machiavellista (1469-1527). Siinä puhdistettiin Machiavellin mainetta monin sanoin ja esimerkein. Machiavelli ei ihaillut verenhimoisia ruhtinaita.

    Ohjelmasta jäi mieleen Machiavellin toteamus, että tavallisen kansalaiset tietävät vallasta vain sen minkä omin silmin näkevät. Jotakin tuollaista muistiini jäi.

    Kansa ei siis koskaan päässyt vallan kammareihin kokemaan vallan käyttämisen prosessia, ristiriitoja, intohimoja.

    Onko tässä suhteessa maailma muuttunut, lopultakaan?

    Me tiedämme vallan olemuksesta vain sen minkä omin silmin näemme. Toki nykyihmiselle on kaikenlaisia median ”apusilmiä”, joiden kautta pääsemme lähemmäksi valtaa kuin Machiavellin aikalaiset.

    Machiavellin ajan ruhtinaiden ei kai tarvinnut juuri välittää kansan mielipiteistä. Mutta mitä ruhtinaat tiesivät kansasta. Oliko heidänkin tietämyksensä vain sitä mitä omin silmin näkivät? Entä tänään? Mitä valta tietää niistä joihin vallankäyttö kohdistuu?

    Voiko Machiavellin ajatuksen kääntää toisin päin?

    Ovatko nykyajan vallankäyttäjät sen varassa mitä kansasta omin silmin näkevät? Tarkoitan että onko heillä muuta kokemusta, lopultakaan? Ja kun he ”näkevät” yhä enemmän somessa tapahtuvaa, johtaako tämä näköharha politiikkaa väärään suuntaan?

    Missä kammarissa valta majailee?



Olen katsellut jääräpäisiä poroja.

    En tiedä niiden elämästä mitään. Miksi ne seisovat paikallaan, miksi jäävät keskelle tietä, miksi poistuvat metsään kun alkaa sataa, miksi lojuvat hotellin rappusilla kuin sisäänpääsyä odotellen?

    Jos ihminen ei osaa kuvailla aidosti omia sisäisiä maailmojaan, porojen sisäisen tunnetilan kuvaileminen on vielä vaikeampaa.

    Omin silmin näkee kaikenlaista, mutta ei kaikkea voi ymmärtää.

    Aamusella mäntymetsään levisi sakea sumu tunturia reunustavalta suolta.




Kyösti Salovaara, 2018.
Sad Hillin hautausmaa. Burgos, Espanja.


torstai 7. heinäkuuta 2022

Oikaisuja

 [toisin kuin]



Kyösti Salovaara, 2022.


Hyvä on tietyssä mielessä lohdutonta.
- Kafka


Ajat senkuin köyhtyvät. Nimittäin sinappiajat… Niin oli ennen. Vaan nyt ovat asiat toisin. Väkevää sinappia on aika turha hakea kotimaassa valmistetuista merkeistä.
- Pirkko Kolbe Helsingin Sanomissa 6.7.1972.



Kun oikaisee itsensä, kasvaa muita pitemmäksi tai ainakin itseään.

    Joku oikaisee itsensä sohvalle. Poikittain.

    Kolmas oikaisee järven yli. Toivotaan että jää kestää.

    Laatumedia oikaisee kirjoitus- ja faktavirheensä. Useimmiten paljastuu ettei toimittaja ymmärtänyt matematiikkaa, todennäköisyyksiä tai tilastoja. Mutta mielipidettään laatumedia ei oikaise.

    Se on loogista.



Medialla on linja. Se on ylevää.

    Mutta pitäisikö oikaista. Toisin kuin sanotaan, Hesarin linja ei enää ole markkinamyönteisyys vaan pikemminkin elämäntapasääntely. Kun Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa - joka edustaa lehden linjaa - kehoitetaan ihmisiä syömään pelkästään kasviksia ja toivotaan etteivät rikkaat saa yhteiskunnalta mitään, lukija ryhtyy miettimään miksi Hesarissa edelleen julkaistaan jauhelihamainoksia ja koeajetaan vain rikkaitten saatavilla olevia autoja. Ongelma ei kuitenkaan muhi Sanoman lasipalatsissa vaan viereisessä parlamentissa, missä uskotellaan että keskituloiset ovat rikkaita, joita pitää kohdella niin kuin rikkaat ansaitsevat kohdelluiksi tulla.

    Mitä Yleen tulee, se ilmoittaa olevansa eduskunnan radio eikä hallituksen äänitorvi. Pitäisikö oikaista?

    Kaupalliset radiot puolestaan ovat aika lailla muuten vaan torvia.

    Ei tarvitse oikaista.



Olen neljä (4) kertaa ajanut Kotkaan katsomaan ykkösen futismatsia.

    Viime perjantaina pysähdyin Loviisassa syömään villiä lohta. Toisin kuin mielikuvassa, ei se lautasella villiltä näyttänyt.

    Toisin kuin voisi luulla, divaritason jalkapallo on Kotkassa tänä kesänä ollut viihdyttävää. Maaleja on ammuttu, jos kohta ohikin. KTP näyttää pärjäävän ja katsomossa on hauskaa. Vääräleukaiset eivät malta istua hiljaa.

    Katsomossa kuulee kaikenlaista. Aurinko paistaa silmiin.



Sanotaan että suomalaiset ovat onnellisin kansa.

    Tämä panee ihmettelemään keitä ne ovat ne onnelliset.

    Kun Suomeen tuli viikoksi helteitä kaikki torvet toitottivat ettei tämä sovi, että pitää päästä viilentymään, että ei suomalainen lämpöä kestä, että piruhan tässä koko kansan perii.

    Muuan asiantuntija väitti, että suomalaisille sopii vain syksy, 14 astetta lämpöä ja pitkät kalsarit jalkaan. Espanjalaiset kuulemma ovat onnellisimmillaan 22-25 asteen lämmössä.

    Pitäisikö oikaista? Miksi me käydään saunassa, jos se ei sovi? Miksi sydäntaudit vähenevät kun käy viikossa vähintään kolme kertaa saunassa? Ja sitä paitsi, ovatko espanjalaiset geeneiltään muka parempia kuin suomalaiset, joita ei voita kukaan eikä mikään missään eikä koskaan?

    Mutta ehkä tässä on totuuden itu.

    Eihän suomalaisia ole olemassakaan.


Kyösti Salovaara, 2022.



Viime viikolla esitelty Paavo Haavikko kirjoitti että ”ihmistä on näyteltävä, ei häntä muuten ole. Ihmistä minä näyttelen, olematonta.”

    Mitä jos tuohon vaihtaisi ”ihmisen” tilalle ”suomalaisen”?

    Kun ihmisen purkaa, jää olematon.

    Kun suomalaisuuden purkaa, jää… olematon. Tai ei olematon vaan osa globaalia kulttuuria. Joten pitäisikö oikaista? Eivät suomalaiset voi olla onnellisin kansa, koska suomalaisia ei oikeastaan ole olemassakaan.

    Jos ette usko minua, lukekaa kielentutkija Janne Saarikiven mielenkiintoinen ja polveileva essee Hesarin kuukausiliitteestä (7/2022). ”Keitä me olemme?” Saarikivi kysyi. Hän vastasi ettei kieli tee meistä suomalaisia mutta eivät geenitkään.

    Alkuperäistä suomalaisuutta ei ole, Saarikivi kirjoitti. Eikä muitakaan alkuperäisiä kansoja, koska kansat ovat prosessi. ”Ne ovat kesken.”

    Kansat taitavat olla pikemmin kulttuurin ja ekonomian prosessi kuin geenien. ”Kulttuuri nielee mitä tahansa”, kielentutkija sanoi. Se muovaa ja muokkaa ja arvottaa alati uudestaan. ”Se ylpeilee niin takkimallista, kurkkulaulusta kuin sinapista, ottaa musiikkityylejä ja kangaskuoseja haltuun muutamassa vuodessa niin että ne tuntuvat iankaikkisilta osilta kansakuntaa. Samalla ne säilyttävät vanhoja asioita uudessa sapluunassa.”

    Saarikiven esseestä tuli mieleen Baskimaa, baskit ja heidän kielensä. Kun pitkään ajateltiin (ja kenties toivottiin), että baskien kieli on täysin ainutlaatuista ja että baskien alkuperä on jossain muualla kuin Espanjassa, uudet tutkimukset (geenit) paljastivat että baskit ovat hyvin espanjalaisia. Baskien kieli ja geeniperinnön osittainen ainutlaatuisuus johtuu siitä, että baskit eristäytyivät vuosisadoiksi, jopa tuhansiksi muusta Espanjasta, joka puolestaan vastaanotti jatkuvasti sekä geenien että kielen vaikutteita maailmalta.

    Nationalismi on pahimmillaan yritys pysäyttää kansan kehitysprosessi.



Ovatko toisinajattelijat kulttuurielämän ”oikaisijoita”?

    Heidät tarvitaan jotta prosessi jatkuu.

    Sodanjälkeisen Suomen näkyvimpiä toisinajattelijoita olivat mm. Jörn Donner, Paavo Haavikko, Erno Paasilinna, Pentti Linkola, Veikko Huovinen ja Samuli Paronen. He toimittivat kirjallisen hovinarrin vaativaa tehtävää. Olivat vallan kriitikoita, mutta heitä valta myös kiehtoi, ainakin Haavikkoa ja Donneria.

    On mielenkiintoista, että valtakulttuuri tarvitsee toisinajattelijansa ja se myös kantaa heitä julkisuuden sylissä. Ne toisinajattelijat jotka eivät anna tuumaakaan periksi, eivätkä ole yhtään konformisteja, jäävät tuntemattomiksi, vieraiksi, kummallisiksi poikkeuksiksi. Ehdottomista toisinajattelijoista emme ole kuulleet mitään.

    Monet kulttuurijulkkikset kritisoivat aikanaan Kekkosta ja Kekkosen kuningaskuntaa, mutta riensivät yhtä jalkaa Kekkosen pitämiin pirskeisiin, ns. lastenkutsuille. Vallan lämmössä on kivempi olla toisinajattelija kuin kaukana korvessa yksin kylmissään.

    Missä sitten ovat 2020-luvun toisinajattelijat?

    En tiedä. Ei ole näkynyt eikä kuulunut. Huhuu!



Mistä sitten suomalaisen tuntee?

    Valituksesta.

    Suomalainen valittaa kun paistaa, kun sataa, kun on pakkasta, kun tuulee, kun…

    Suomalainen valittaa kun kaupungissa ei ole ravintoloita, kun kadun varteen tulee uuden ravintolan terassi, kun ei ole asuntoja, kun rakennetaan lisää taloja, kun ei ole metsää, kun on liikaa puita, kun on hyttysiä, kun ei ole hyönteisiä, kun bensa maksaa, kun autoja on liikaa, kun radiosta soi iskelmä, kun radiosta ei kuule iskelmiä, kun kaikki räppäävät ja inisevät eikä kukaan laula kuin Olavi Virta, kun telkkarista tulee vain amerikkalaisia sarjoja, kun suomalaisia sarjoja tulee liikaa, kun terveyskeskukseen ei pääsee, kun työterveysasemalle pääsee liian helposti, kun kotimaista ei suosita, kun ei voi ostaa halvalla avokadoja, kun pitää syödä makaronilaatikkoa ilman jauhelihaa, kun pizzasta puuttuu ananaspalat, kun järvellä ajetaan moottoriveneellä, kun sillan alta ei mahdu purjeveneellä ja kun päätä kääntäessä siinä muljottaa toinen suomalainen joka valittaa että…

    Niin että kenties Janne Saarikivi oli lopulta hieman väärässä. Kyllä suomalainen on olemassa: sen paikantaa jatkuvasta valituksesta.

    Ja kyllä ottaa päähän, että ensi viikoksi luvataan kylmiä kesäilmoja!


Kyösti Salovaara, 2022.