Luulematta paras

 [mutta ylhäällä on korkeammalla]

Kyösti Salovaara, 2016.

Platon esittää väitteen, että hyvin järjestäytyneen valtion hallitsevan eliitin pitää koostua filosofeista, vaikka hän tietää jo etukäteen, että se saa monien leuat loksahtamaan auki… Ei ole alkuunkaan mullistavaa väittää, että tähdellisistä asioista perillä olevat henkilöt ovat parempia johtajia kuin ne, jotka eivät tiedä asioista mitään. Opas joka tuntee maaston, on parempi kuin opas, joka ei ole astunut jalallaan koko paikkaan. Kapteeni joka osaa purjehtia, on parempi kuin kapteeni, jolta tämä taito puuttuu.

- Simon Blackburn: Platonin Valtio (Plato’s Republic – A Biography, 2006). Suom. Kimmo Paukku. Ajatus Kirjat, 2007.

Ihmiset arvostelevat yleensä silmiensä kuin käsiensä kokemusten mukaan, sillä näkemäänhän pystyvät kaikki mutta kosketuksiin pääsevät vain harvat. Jokainen kyllä näkee miltä sinä näytät, mutta harvat tuntevat sinun todelliset kasvosi...

- Niccolò Machiavelli: Ruhtinas (Il Principe, 1532). Suom. Aarre Huhtala. WSOY, 1969.

Sana johtaa toiseen ja toinen sana kolmanteen, ja loputtomasti.

    Niitä seuraamalla päätyy uudenlaisiin maisemiin.

    Ajatella voi mitä tahansa mitä voi ajatella.

    Mutta sittenkin on entisen kahleissa. Itsestä ei voi astua ulos - ei tässä elämässä. Toisesta en tiedä.

    Katselin taas Markus Lammenrannan teosta Johdatus tieto-oppiin. Tiedon arvon ongelma kiinnosti. Lammenranta viittasi Platonin Menon-dialogiin, jossa Sokrates esittää kysymyksen tiedon arvosta: ”Miksi tieto on arvokasta? Miksi meidän pitäisi välittää tiedosta?”

    En löytänyt Menonin dialogia.

    Laiska minä turvautui Simon Blackburnin Platon-teokseen.

    ”Filosofi ymmärtää näkemänsä”, Blackburn tulkitsee Platonin ajatusta. ”Filosofit eivät ole pelkästään katseluintoisia - joutilaita, nähtävyyksiä tuijottavia harrastelijoita, jotka tyytyvät vain kuuntelemaan ja katselemaan.”

    Ei kai, tulen kysyneeksi, Machiavelli tarkoittanut samaa puhuessaan ”rahvaasta” jonka on tyydyttävä siihen ”totuuteen” mitä silmin näkevät?

Kuinka monta lausetta pitää kirjoittaa ymmärtääkseen mitä ajattelee?

    Onneksi minun ei tarvitse noudattaa otsikkoani. Väärin kirjoitettu ei ole väärin.

    Pakinan kuvat tekevät kunniaa viime sunnuntaina Pariisiin päättyneelle Ranskan ympäriajolle. Mutta voisiko nämäkin kuvat liittää tiedon kysymykseen? Lammenrantaa mukaillen saatan väittää, että ”Tourilla ajetaan korkealla” tai että ”Korkealta näkee kauemmaksi kuin matalalta” tai että ”Ranskan Pyreineillä on komeampaa kuin Suomen Savossa”.

    Tuo oli hämäystä, huonoa huumoria, olematonta. Mitä arvoa tuommoisella tiedolla olisi?

    Mutta viime torstaina Tourilla näyteltiin suurenmoista urheiludraamaa kuvieni maisemissa, Col d’Aubisquelta alkaen. Col d’Aubisquella pyöräilijät kipusivat kilpailun 18. etapilla 1709 metriin, taustalla näkyvän Pic de Gerin kohotessa yli 2600 metriin.

    Tanskalainen Jonas Vingegaard johti Aubisquelle tultaessa kokonaiskilpailussa toisena olevaa slovenialaista Tadej Pogacaria vähän yli kahdella minuutilla. Edessä oli etapin hurja loppu Hautacamin vuorelle. Kaikki odottivat, että kaksi kertaa Tourin voittanut Pogacar ratkaisee kilpailun voiton taas itselleen ja ohittaa Vingegaardin.

    Toisin kävi.

    Aubisquelta kilpa jatkui vähän alemmaksi, ja Col du Soulorin jälkeen pyöräilijät ajoivat 1378 metrin korkuiselle Spandellesille, josta hurjaan alamäkeen lähdettiin Pogacarin johdolla. Kilpailu näytti kääntyvän Pogacarille. Häntä seuraava Vingegaard horjahti mutkassa. Nyt Pogacar irtoaa! Ei sittenkään. Pogacar kaatuu, Vingegaard pakenee. Mutta ei. Herrasmiehen tavoin Vingegaard hidastaa vauhtiaan, odottaa pystyyn päässyttä Pogacaria. Pyöräilijät kättelevät, slovenialainen tanskalaista. Kilpailu jatkuu rinta rinnan, pyörä pyörässä.

    Hautacamin raatelevassa nousussa Vingegaard löi sitten Pogacarin lopullisesti ja voitti kokonaiskilpailun melkein kolmella minuutilla 3343,8 kilometrin ajon jälkeen.

    Herrasmiehiä, reilua kilpailua, armotonta menoa!

Kyösti Salovaara, 2016.
Col d'Aubisque Pic de Gerin pohjoisella rinteellä.
Tästä Vingegaard ja Pogacar ajoivat viime torstaina kohti Hautacamia.

Ylhäältä näkee alas.

    Pelkkä katseleminen ei riitä.

    Blackburn tiivistää Platonin idean: ”Kuuntelemiseen ja katselemiseen tyytyvät eivät sitä vastoin näe pintaa syvemmälle. He kykenevät vain erottamaan yksityiskohtia eivätkä sen tähden osaa ymmärtää niiden yhteistä perusolemusta.”

    ”Platonin mukaan tämän voi ilmaista myös siten”, Blackburn sanoo, ”että filosofeilla on hallussaan tietoa, mutta kaikilla muilla vain luuloja.”

    Filosofeista en tiedä, mutta luonnontiede tekee juuri sen mistä Platon puhuu. Luonnontiede ei ”luule” vaan löytää muuttumattoman, koska luonnonlaki on tänään, eilen ja sadan vuoden päästä sama, ajasta ja paikasta riippumatta. Tiedemies ja matemaatikko on se joka ”näkee iankaikkisuuden kedon kukassa”.

    Vaikka luulematta on paras, ei ihmisten maailmassa kaikkea voi tietää, joten pitää uskoa, että tietää tietävänsä eikä vain luulevansa.

    Mistä minä tiedän mihin tai keneen kannattaa uskoa? Mistä tiedän että minulle kerrottu on tietoa? Mistäpä tietäisin mitä kannattaa tietää? No, onko sillä lopultakaan merkitystä - kunhan tietäisi, jotakin.

On kai inhimillistä valita se mihin tietoon haluaa uskoa. Kaiken tietäminen käy hermoon.

    Joskus viime keväänä suomalaisilta kysyttiin ”vihreästä siirtymästä”. Kysyttiin mitä se on, mitä se tarkoittaa.

    Yli kolmannes suomalaisista väitti, että vihreä siirtymä vähentää tarvetta kaivoksiin ja mineraalien etsimiseen. 

    Käytännössä, oikeassa vihreässä siirtymässä - kun fossiilisesta luovutaan - akkujen, aurinkokennojen ja tuulivoimaloiden rakentaminen edellyttää hirvittävän määrän kaivostoimintaa. Nykyisillä kaivannaisilla ei pitkälle pötkitä.

    Todellista tietoa siis välteltiin, haluttiin uskoa parempaan ja puhtaampaan maailmaan. Tai sitten vaan ei tiedetty.

    Tiedon vastaanottaminen koskee, tekee kipeää.

    Toinen esimerkki.

    Kesäkuussa juhannuksen kieppeillä Yle haastatteli Aalto-yliopiston tietoverkkotekniikan professoria Jukka Mannerta, joka sanoi että digitaalinen media on jättiläismäinen energiasyöppö. ”Ongelmaa ei vielä ymmärretä”, Manner sanoi.

    Netin ja sitä tukevien järjestelmien hiilijalanjälki on jo suurempi kuin koko maailman lentoliikenteen. Ja kasvu jatkuu.

    ”Digimedian hiilijalanjälkeä on pidetty epämiellyttävänä totuutena, koska digitalisaation on toivottu pikemmin ratkaisevan ympäristöongelmia kuin aiheuttavan niitä.”

    Artikkelissa Jukka Manner esitti tiedon, joka ei voi olla hätkähdyttämättä tietämätöntä. Mitä enemmän käytetään mobiiliverkkoja (eikä Wifiä) sitä rankemmaksi digitaalisen median hiilijalanjälki paisuu.

    ”Mobiiliverkon käyttö selittää Mannerin mukaan pitkälti sitä, miksi ICT-alan energiankulutus kasvaa, vaikka viestintäteknologian tehokkuus paranee. Esimerkiksi yhden 4K-elokuvan katsominen mobiiliverkon yli vie saman verran energiaa kuin saunan lämmittäminen.”

    Yhden elokuvan katsominen mobiiliverkossa vie saman määrän energiaa kuin saunan lämmittäminen!

    Kuinka monta elokuvaa ja tv-sarjaa sinä katsoit viime viikolla? Käytitkö vihtaa?

Haluanko uskoa siihen mitä tiedän vai tiedänkö mihin halua uskoa?

    Kun pään työntää pensaaseen, se on pensaassa.

    Kukkulalta näkee alas laaksoon. Laaksosta voi katsella kukkulaa. Mitä siinä välissä on?

    Jos filosofit valittaisiin johtamaan yhteiskuntia, mitä ja miten he johtaisivat? Vai ryhtyisivätkö määrittelemään mitä johtaminen on? Siitä voi olla sataa erilaista mieltä.

    Rahvas näkee vallanpitäjän kasvot. Mutta ei tiedä mitä niiden takana on.

    Siitäkö johtuu että nykypoliitikko esiintyy jatkuvasti netin kuvana?

    Luulemme tuntevamme hänet vaikka emme tiedä hänestä oikeasti mitään.

    Näin sanat johtavat toiseen ja lopulta monta lausetta: Yritys poistaa epätietoisuus.

    Varmaa on, että ylhäällä on korkeammalla kuin alhaalla.

Kyösti Salovaara, 2016.