torstai 23. helmikuuta 2017

Perspektiivi

[melkein metafyysistä]

                                                                                                   Kyösti Salovaara, 2017.
Tie Kallion kirkolta Tähtitorninmäelle.

Otat valokuvan.
    Valotat kennolle kadun kuvan. Saat bittijäljennöksen.
    Yksi väylä, monta nimeä, kulkee mäeltä mäelle, taivaita kohden.
    Seisot Kallion kirkon edessä, harmaa talvipäivä, katsot etelään, toisessa päässä observatorio. Molemmissa päissä maallinen unohtuu, tarkastellaan korkeampia voimia.
    Kadun kuva, kennolle valottunut, on perspektiivi, vaikka huomaat että nyt kultaiseen leikkaukseen asettaminen on vaikeaa. Näillä keleillä, näissä maisemissa, tällä mäellä. Mielentilasta ei puhuta mitään.
    Mäeltä alas, melkein meren tasolle, siltaa pitkin, toisien laaksojen kautta ylemmäksi. Aivan kuin katsoisi elämää taaksepäin, perspektiivissä joka on aina illuusio, kuvitelma joka näyttää kauniimmalta kuin on.
    Joka tapauksessa mäelle päästyäsi tiedät, että kadullakin on mitta.


Kuuntelin ja kuulin Lapinmatkalla monta tuntia nykyhetken pop-musiikkia.
    En huomannut eroa kappaleiden välillä, ylisummaan kaikki kuulosti samanlaiselta, samansukuiselta, monotoniselta stereonakin.
    Tämä on tietenkin näköharha, kuuloharha, havaitsemisen harha, sillä onhan erilaisuus kaikessa.
    Mutta kun otan mukaan perspektiivin, vaikkapa oman autoni soittolistan, joka alkaa vuodelta 1935 ja päättyy nykyhetkeen, musiikki kuulostaa monipuolisemmalta, paremmalta, erilaisuudessaan jopa iloisemmalta.
    Silti tämäkin on kuuloharha, sillä vuosien mittaan musiikin virrasta on erottautunut ne ”parhaimmat” kappaleet soimaan ikuisesti, siis kaikki on ikään kuin klassista eikä kukaan enää pysty menemään vaikka vuoteen 1956 ja kuuntelemaan sen vuoden levyjä ja olemaan kuin muuta audio-todellisuutta ei olisi olemassakaan. Näet perspektiivin, mutta et pääse sen sisälle.
    Tämä on vähän samaa kuin se, että nykyään kaikki autot näyttävät samanlaisilta siinä missä ne ennen olivat erilaisia, yksilöllisiä. Muuan muotoilututkija kumosi tämänkin näköharhan muistuttamalla, että kaikkina aikoina saman vuoden autot ovat olleet keskenään suunnilleen samannäköisiä. Meitä hämää perspektiivin zoomaus: eri vuosilta ja vuosikymmeniltä on jäänyt katseltavaksi erilaisia autoja.
    Yksilöllisyys on illuusio samanlaisuuden perspektiivissä.


Jos kävelet mäkeä alas ja pysähdyt Ympyrätalon viereen ja katsot ympärillesi, näet torin ja ehkä meren ja pari raitsikkaa. Kysyt itseltäsi että pystynkö nyt kuvittelemaan millaista tässä oli vuonna 1984.
Kääntelet päätäsi ja yrität muistaa, samaistua, kuvitella.
    En pysty, sanon minulle. Minä olen samaa mieltä.
    Perspektiivi on illuusio. Eikö se jo tullut sanotuksi? Miksi toistaa kerran ilmaistu?
    Kadun perspektiivi on kuitenkin muutoksen kuva, siis sen illuusio.
    Me näemme mitä olemme tottuneet näkemään, näemme mitä aivomme ovat oppineet. Näkemämme muistuttaa tietenkin todellisuuden kuvaa, kunhan vain tietäisi mitä todellisuus on. Muutakin kuin metafyysinen perspektiivi.
    Richard E. Leakeyn (ja Roger Lewinin) kirjassa Ihmisen synty on huikaiseva esimerkki siitä miten aivomme tottuvat näkemään sen mikä on mahdollista, todennäköistä, opittua.
    Muuan tutkija kertoi jutun Kongon Iturin metsäalueen kääpiöistä, jotka elävät koko elämänsä tiheässä metsässä, niin että he eivät näe koskaan kymmentä metriä itsestään kauemmaksi. Heidän maailmansa on puristunut heidän ympärilleen, ihoon kiinni. Supistuneessa maailmassa esineiden koko ja suhteet määräytyvät nähdyn perusteella.
    Tuo tutkija vei Kenge-nimisen baMbutin (Iturin kääpiöiden yhteisnimitys) kauas metsäalueen ulkopuolelle. Kun he seisoivat Albertin järveen kuvastuvalla vuorella, Kenge teki klassisen havaintovirheen.
    Kenge osoitti kaukana laiduntavia puhveleita ja kysyi: ”Mitä hyönteisiä nuo ovat?”
    Tutkijalta kesti hetken tajuta mistä Kenge puhui. Koska puhvelit näyttivät pieniltä eikä Kenge ollut koskaan tottunut katselemaan aukeita paikkoja ja niiden mittakaavaa, hänen aivonsa tulkitsivat pikkuruisena näkyvät puhvelit hyönteisinä. Sellaisiahan pienet oliot metsän tiheikössä tapasivat olla.
    ”Paljon suuremmassa määrin”, Leakey toteaa, ”kuin tajuammekaan, me Kengen tavoin 'näemme' sellaista mitä kokemuksen perusteella osaamme odottaa näkevämme.”


Todellisuus on aivoissamme, aivomme ovat todellisuudessa.
    Perspektiivi on aina illuusio, silloinkin kun se on todennäköisesti totta.
    Perspektiivi helpottaa näkemistä, tajuamista, kertomista.
    Tarinaan ei koskaan saa laittaa kaikkea koettua, jokaista nähtyä yksityiskohtaa, koska sellaista ei jaksa kuunnella kukaan eikä siitä synny illuusiota todellisesta todellisuudesta. Pois jättämällä syntyy toden kuvaus.
    Yritänkö väittää että perspektiivi on metafyysinen malli?
    Ehkä, mutta en aio ryhtyä väittelemään itseni kanssa. Sen tietää kumpi voittaisi. Huonompi minä, luulen.
    Historia on siitä mielenkiintoista, että sitä voi katsoa monella tavalla, ikään kuin perspektiivin kautta tai toisin.
    Näin tekee Yuval Noah Harari esimerkissään ihmisen biologisesta historiasta verrattuna kulttuuriseen historiaan.
    Harari vertaa nykyhetken Ateenalaista naista antiikin Kreikan naiseen.
    Biologisessa kategoriassa tarkastellaan naista naaraana. Naaraalla on mm. xx-kromosomit, kohtu, munasarjat, vähän testosteronia, paljon estrogeenia ja kyky tuottaa maitoa. Nämä ominaisuudet ovat täsmälleen samanlaisia nykyisessä Ateenassa ja muinaisessa Ateenassa.
    Mutta kulttuurinen kategoria näyttää toisenlaisen naisen, historian perspektiivissä.
    Kulttuurisella naisella on nykyhetken Ateenassa äänioikeus, hän voi olla tuomari ja toimia virassa, nainen saa valita aviopuolison, hän on yleensä luku- ja kirjoitustaitoinen ja oikeudellisesti itsenäinen. Antiikin Ateenassa nainen oli täysin erilaisessa asemassa ja häneltä puuttuivat melkein kaikki nykynaisen oikeudet ja mahdollisuudet.
    Perspektiivi poimii ajat yhteen.


Kirkko on mäellä, tähtitorni toisella.
    Alempana laaksoissa elämä jatkuu, suhisee ja kohisee.
    Jossakin ylhäällä kirkas, etäinen, arvaamaton.
    Katsot mäeltä katua pitkin toiselle mäelle.
    Siinähän se oli, tohina ja parran pärinä.

                                                                           Kyösti Salovaara, 2017.


________________________________

Yuval Noah Harari: Sapiens. Ihmisen lyhyt historia. Suom. Jaana Iso-markku. Bazaar, 2016.
Richard E. Leakey ja Roger Lewin: Ihmisen synty. Suom. Virve Kajaste ja Antero Manninen. Kirjayhtymä, 1978.

torstai 16. helmikuuta 2017

Puut puita ja ihminen

[miksi?]

                                                                                                     Kyösti Salovaara, 2017.
Pysähdyt katsomaan kauniita puita...

Raskaiden ajatusten painaessa mieltä pitäisi löytää kevyempiä. Pitäisi nauraa, olla humoristinen, kepeä kuin höyhen.
    Itsen valitseminen on hankalaa.
    Malka on helpompi huomata naapurin silmässä.
    Miksi pitää koko ajan ajatella maailmaa ikään kuin kohtalon kysymyksenä? Mistä minä (tai sinä) tiedät miten käy? Miten maailma menee? Milloin se menee jos on mennäkseen?
    Olisiko parempi kävellä metsään ja halata mäntyä? Jos olisi niin miksi? Eihän puu halua halata minua eikä sinua. Petän itseäni jos kuvittelen, että metsä ja puut ovat jotakin muuta kuin oma ajatukseni puista ja metsistä.
    ”Kun sinä lopulta pysähdyt katsomaan hyvin kauniita puita / et sinä enää ole entisesi”, kirjoitti Paavo Haavikko.
    Kuulostaa kauniilta, romanttiselta – mutta eikö Haavikossa ollut myös annos kyynistä miestä?


Mitä enemmän puhutaan kauneudesta, sitä pahemmalta se kuulostaa, sillä eihän kukaan voi itse valita kauneuttaan tai rumuuttaan. Sana pitäisi oikeastaan kieltää, mutta silloin kauniit ja rohkeat raivostuisivat.
    Jos metsä on kaunis, ei se ole omasta pyrkimyksestään vaan ihmisen katseesta. Ei luonto ajattele – se on.
    Tietenkin me olemme osa luontoa, olemme sille velkaa paljon tai ainakin jotakin. Luonnolta ei kannata kysyä mitään, koska vastauksen annat sinä itse.
    ”Mikä oikeus ihmisellä, tiedostavalla ja ajattelevalla olennolla, on oman hyvinvointinsa takia tuhota muuta luontoa?” kysyi Pekka Turunen viime viikolla pakinani kommentissa. ”Luonto kun ei pysty argumentoimaan, ei edes vihapuheella.”
    Mikä oikeus?
    Mutta entä jos kysyn toisinpäin: Mikä oikeus luonnolla on olla asettumatta ihmisen hyvinvoinnin käytettäväksi?
    Jos sillä on tuollainen oikeus, mistä se on sen saanut?
    ”Merimakkaraa ei voi syödä, / eikä sen muniakaan. / Kauniita naisia ei saa lyödä. / Eikä rumiakaan”, kirjoitti Anselm Hollo.
    Hänen huumorissaan ei kyynisyys piileskele edes sanojen sisällä. Realismin ironinen kosketus kuitenkin löytyy runon viimeisistä säkeistä:
Merimakkaraa ei voi juoda,
eikä sen muniakaan.
             Kauniita naisia ei saisi luoda.
             Eikä rumiakaan.


                                                                                                   Kyösti Salovaara, 2017.
Mänty on puu Sallassa -
 esteettinen vai taloudellinen arvo?


Vapaus, veljeys, tasa-arvo!
    Vieläkö on muita arvoja vaalittavaksi? Ja, on kysytty, kun nuo arvot ovat suunnilleen länsimaissa toteutuneet, kannattaako uudempia etsiä. Luonnon arvon korostaminen ei tietenkään ole mikään uusi asia, päinvastoin. Esimerkiksi 30-luvun Saksassa se oli kansallissosialistinen haave: askeesin ihanne.
    Ranskan vallankumous sysäsi meidät pohtimaan yhä uudestaan vapauden ja veljeyden ja tasa-arvon kysymystä. Sen olemme unohtaneet, että alkuaan tuo vaatimus kuului: ”Vapaus, veljeys, tasa-arvo tai kuolema!”
    Jos et ole meidän puolellamme, jos et ajattele niin kuin me ajattelemme, kuolema sinut periköön. Ja niinhän se Ranskassa perikin ja kun päitä oli katkottu riittävästi, tuo viimeinen vaatimus (”tai kuolema”) poistettiin julistuksesta.
    No nyt, ajattelen, että oikeastaan se miksi keskustelemme joskus kiivaasti ja miksi keskustelu polarisoituu johtuu siitä, että tuo viimeinenkin vaatimus on yhä olemassa vaikka sitä ei sanota ääneen ja vaikka kukaan ei uhkaa kuolemalla muuten kuin vertauskuvallisesti.
    Jos et ole meidän puolellamme, olet meitä vastaan.


Polkupyöräilijä kaatuu jos lopettaa polkemisen, ellei satu olemaan alamäessä, mutta myös alamäki loppuu aikanaan.
    Voiko ihminen lopettaa polkemisen ja jättäytyä kellumaan kuin kaarnalaiva lainehilla? Jos voi, entä yhteiskunta?
    Riippuu näkökulmasta, joku sanoo. Tavoitteesta ja pyrkimyksestä. Kunnes tasa-arvo saavutetaan, pitää polkea myös ylämäkeen – joku toinen virkkaa. Ja kolmas jatkaa: Vain veljeys ja tasa-arvo tuottavat vapauden.
    Mutta ihminen ei riipu näkökulmasta. Vaan seisoo jaloillaan. Kadulla, kotona, kapakassa, metsässä missä puut ympäröivät hänet ja kuuntelevat hänen huokauksiaan. Paitsi että eivät kuuntele. Kunhan ovat.
    Olisi helpottavaa ajatella että historialla on tarkoitus ja että se etenee vapautta kohden veljeyttä ja tasa-arvoa vaalien.
    ”Vapauden valtakunta alkaa todellisuudessa vasta siellä”, Karl Marx kirjoitti Pääomassa, ”missä puutteen ja ulkonaisen tarkoituksenmukaisuuden sanelema työtoiminta lakkaa, se on siis luonnostaan varsinaisen aineellisen tuotannon piirin toisella puolen.”
    Jos Marx oli oikeassa, ja miksi ei olisi ollut, ihmisen pitäisi pyrkiä joutilaaseen hyvinvointiin, siis vapauteen missä mikään aineellinen (sen enempää luonto kuin työ) ei kahlitse yksilön itsetoteutumista.
    No, näin oikeassa ei kukaan voi olla. Tai ehkäpä tuota tulee pitää itseään toteuttavana ennustuksena: odottaakapa kunhan robotit tekevät ihmisen työt, niin sitten... kuka sitten ajattelee ja väittelee?
    Jos robotit, kilkettä kuuluu.


Nykyään puhutaan tarinoista.
    Nykyään pitää puhua tarinoista.
    Tarinalla on aina juoni. Vääjäämätön tapahtuu.
    Koska historiakin nähdään (ymmärretään) tarinana, silläkin täytyy olla juoni eikä juonta voi olla ellei sitä ole etukäteen kirjoitettu. Improvisaatio tarkoittaisi juonen särkemistä.
    Tästä päädytään helposti determinismiin. Ajatukseen että kaikki on tapahtunut niin kuin on, koska muuten ei voisi ollakaan.
    Mutta, ”jos myönnämme, ettei historia ole deterministä”, sanoo Yuval Noah Harari kirjassaan Sapiens. Ihmisen lyhyt historia, ”myönnämme samalla, että nykyihmisten usko nationalismiin, kapitalismiin ja ihmisoikeuksiin on pelkkää sattumaa.”
    Tuo kuulostaa järkevältä argumentilta.
    Se on.
    Mutta se on myös ”vaarallinen” ajatus.
    Jos Hararin ajatuksen allekirjoittaa täysin, putoaa pohja monelta hyvältä itsestään selvältä tarkoitukselta, pyrkimykseltä, haaveelta. Esimerkiksi: Vapaus, veljeys, tasa-arvo – kaunis ajatus mutta vain ajatus muiden joukossa.
    Uskoakseen edistykseen ja kehitykseen, täytyy uskoa edistykseen ja kehitykseen. Sitä ei voi tietää. Niin kuin Pascal mietti Jumalan mahdollisuutta, edistyksenkin mahdollisuus on olemassa, mutta todennäköisyys on äärettömän pieni. Palkinto tietysti on iso, jos edistys sitten on olemassa, päämäärä ja haave.
    Veikataan sitä.

Ai joo, otanpa tähän vielä huvin vuoksi ja kepeyttä tavoitellakseni keskimmäisen ”säkeistön” Hollon runosta:
Alkoholia ei saisi juoda,
eikä totiakaan.
       Hämminkiä ei saisi luoda.
       Eikä sotiakaan.

                                                                                                   Kyösti Salovaara, 2017.
Tie jakaa ja yhdistää -
mahdollinen mahdottomuus.

_______________________________

Paavo Haavikko: Runoja matkalla salmen ylitse. Otava, 1973.
Yuval Noah Harari: Sapiens. Ihmisen lyhyt historia. Suom. Jaana Iso-Markku. Bazaar, 2016.
Anselm Hollo: Hiljaiseloa. Teoksessa Uuden runon kauneimmat I. Otava, 1970.
Karl Marx: Vapauden valtakunta ja aineellinen työ. Teoksessa Kirjallisuudesta ja taiteesta. Suom. Robert Kolomainen. Edistys, 1974.

torstai 9. helmikuuta 2017

Samanmielisyyden sietämätön keveys

[tiiliskivikuplassa]

                                                                                                   Kyösti Salovaara, 2017.


Tiiliseinässä on tiiliä.
    Älymystöön kuuluu älypäitä.
    Eliitti muodostuu etuoikeutetuista.
    Tavallinen kansa on ryhmä tavallisia ihmisiä.
    Kaupungissa asuu kaupunkilaisia.
    Konformismi tarkoittaa ryhmään sopeutumista, samalla tavalla ajattelua.
    Sitähän me kaikki haemme: omaa kuplaamme. Välillä tuntuu että olen kuplassani yksin enkä jaksa väitellä itseni kanssa.
    Mutta juuri kukaan ei halua myöntää tavallisuuttaan. Siitäkin olemme yhtä mieltä. Punainen pipo päässä erottuu joukosta. Kunnes kaikilla on se.
    Ajatusleikki sallitaan tiettyyn pisteeseen asti. Sen jälkeen ei ole paluuta.


Maailman kaikkien ihmisten veljeys on luotavissa vain kitschin varaan, kirjoitti Milan Kundera.
    Kun lähellä on kamera, Kundera pilkkasi, poliitikko juoksee oitis lähimmän lapsen luokse ja nostaa tämän ilmaan ja suutelee lasta poskelle. ”Kitsch on kaikkien poliitikkojen, kaikkien poliittisten puolueiden esteettinen ihanne.”
    Ettei vain Kundera sittenkin puhunut ”kukkahattutädeistä”? Punavihreän kuplan eliitistä? Niistä suvaitsevaisista? Trendikkäistä kaupunkilaisista?
    Pahinta Kunderan mielestä on, kun vallan saa yksi poliittinen suuntaus, totalitaarinen kitsch. Totalitaarisella Kundera tarkoitti sitä, että kaikki kitschiä häiritsevä kitketään elämästä, yhtä hyvin yksilöllisyyden ilmaukset kuin jokainen epäilys ja ivakin. ”Kitschin valtakunnassa kaikkeen on suhtauduttava vakavasti.” Totaalisen kitcshin valtakunnassa ”muista erottautuminen on hymyilevän veljeyden kasvoille sylkäisty ruikka”.
    Kun katselin/kuuntelin viime viikolla eri foorumeilla ”älymystömme” käymää ”keskustelua” vihapuheesta, kaksoiskansalaisuudesta, Yleisradion sananvapaudesta ja ties miestä, en osannut muotoilla kokemustani yhtä hyvin kuin Kundera.
    Mutta nyt, tarkemmin ajatellen, tästähän on kysymys: siitä että hyvää tarkoittava eliitti pyrkii ”totalitaarisen kitschin valtakuntaan”. Se puhuu lempeän tiukalla äänellä suvaitsemattomuudesta, mutta ei näytä itse lainkaan suvaitsevan erilaisia mielipiteitä, väittelyä.
    Tästä syystä en halua kutsua punavihreän kuplan asukkeja ”suvakeiksi”. Suvaitseminen tarkoittaa suvaitsemista, oikeasti. Mutta ylipäänsä tämän totisesti hymyilevän – ja aitoa erilaisuutta huonosti sietävän – porukan määritteleminen on hankalaa, koska ”punavihreä” viittaa liikaa poliittiseen ideologiaan ja ”kukkahattutäti” turhan paljon sukupuoleen. Älymystöäkin tässä on vain kohtuullisesti eikä eliittikään kitsch-veljeskunnan laatua selitä.


Odotin mielenkiinnolla viime torstain keskustelua vihapuheesta. Yle rummutti etukäteen, että nyt selvitetään missä sananvapaus loppuu ja lain vastainen vihapuhe alkaa.
    Ei selvitetty.
    Paikalle oli kutsuttu joukko samanmielisiä, joille tärkeintä oli ilmaista olevansa samaa mieltä kuin naapurinsa. Itse asia kierrettiin hurskastelemalla, jopa rangaistuksien koventamista vaatimalla.
    Onneksi joukossa oli yksi toisinajattelija, Jarkko Tontti, joka suhtautui sananvapauden rajoittamisen mahdollisuuteen niin kuin siihen pitääkin suhtautua. Pohtien, älykkäästi, epäillen.
    Kun muut vaativat selvää ja tiukkaa, poliisin ja oikeuslaitoksen vahtimaa rajaa sille mitä saa sanoa ja mitä ei, Tontti huomautti että siellä missä tuo raja ”tiedetään”, siellä toimittajat istuvat vankiloissa ja demokratia pihisee henkitoreissaan.
    Ongelmana on tietysti ”some”, mutta se ei kuitenkaan synnytä vihaa vaikka levittää vihapuhetta, paitsi siinä mielessä että jokaisessa kuplassa tyhmyys tiivistyy.
    Keskusteluun osallistunut Jyväskylän yliopiston professori väitti, että vihapuhe johtuu yhteisöllisyyden katoamisesta; että ennen oltiin suvaitsevaisempia. Ai että oltiin? Professorin historiattomuus kauhistuttaa, sillä eihän Suomessa olla koskaan oltu niin suvaitsevaisia kuin nyt. Ainakin päällisin puolin.
    Jos minulla olisi aikakone, kiinnittäisin professorin ja kukkahattutädit turvavöihin ja lähettäisin heidät kahville Esson baariin vuonna 1956. Siellä he saisivat posket punastellen osallistua keskusteluun nekruista, homoista, mustalaisista, susipareista, ryssistä, pultsareista ja Urho Kekkosesta. Silloin yhteisöt olivat homogeenisiä ja pieniä, suvaitsemattomuus suurta.
    Totalitaarisen kitschin valtakunnassa ei ole historiaa. On vain samanmielisten nykyhetki.

HS. 4.2.2017.
Tutkijatohtorin korva kuuntelee
"valeuutista" ja
ryhtyy analysoimaan todellisuutta
sen perusteella.

Onkohan eliitti mustasukkainen sosiaaliselle medialle, joka näyttää ”johtavan” julkista keskustelua? Senkö takia vakavasti otettava journalismikin heittäytyy käänteiseen populismiin?
    Viime viikolla Helsingin Sanomat munasi itsensä pahemman kerran.
    Lauantaina se julkaisi laajan artikkelin otsikolla Luottamus EU:hun laski, mediaan kasvoi. Tekstin kirjoitti yleensä asiallisen luotettava toimittaja Jukka-Pekka Raeste. Siinä haastateltiin Ylelläkin usein kuultavaa EU-tutkijaa Timo Miettistä.
    Artikkelin mukaan, HS:n teettämään kyselyyn perustuen, kansalaisten luottamus EU:hun on laskenut huomattavasti. Tutkijatohtori oli valmis selittämään muutosta talouskriisillä.
    Artikkelin tukena oli kyselyn tulokset taulukoituina. Ne eivät tukeneet lainkaan artikkelin sisältöä eikä sen henkeä. Taulukon mukaan luottamus EU:hun on kasvanut huomattavasti eikä laskenut.
    Ajattelin että taulukossa oli painovirhe; että luvut olivat vaihtaneet paikkaa.
     Sunnuntaina lehti korjasi virheen. Artikkeli oli kirjoitettu väärin. Taulukossa luvut olivat oikein: luottamus EU:hun on todellakin kasvanut eikä vähentynyt!
    Miten moisen ”valeuutisen” kirjoittaminen ja julkaiseminen onnistuu laatulehdessä?
    Inhimillisiä virheitä tapahtuu, tietysti. Mutta kuinka monen varmistavan lukijan läpi ”valeuutinen” kulki päätyäkseen lehteen? Artikkelin kirjoittaja oli itse ollut keräämässä grafiikkaa. Halusiko hän ajatella muodikkaan EU-kriittisesti?
    Entä sitten tutkijatohtori Miettinen – eikö hänkään ”tiennyt” että suomalaiset luottavat EU:hun yhä vankemmin? Vai oliko hän EU-kriitikkona (?) valmis uskomaan vääriä tietoja, jotka tukivat hänen omia mielipiteitään, tieteestä viis?
    Esko Aho sanoi muutama viikko sitten Ylen haastattelussa, että media ei enää suhtaudu kunnioittavasti demokratian instituutioihin; että media toimii samoilla keinoilla kuin populistit. Aho vinoili, että media käyttää haastatteluissaan yhä useammin asiantunteilijoita, joka ovat taustaltaan tiedemiehiä mutta puheessaan jotain muuta.
    Vakavan journalismin pitäisi turvata, että mielipiteet erotetaan faktoista; että kuulija ja lukija saa selvän siitä milloin välitetään tietoa, milloin spekulaatiota. Nykyään se on vaikeaa. Jopa laatujournalismissa.


Samanmielisyyden vaatimus ahdistaa. Tekee surulliseksi.
    Surullista on, että nimenomaan ns. älymystö liimautuu konformismiin. Sen vaatimiseen että kaikista hyvistä asioista kaikkien on oltava samaa mieltä.
    Ongelmana tässä yhteisen hiljaisuuden vaatimuksessa on, että yhteiskuntatodellisuudessa kenelläkään ei voi olla ehdotonta tietoa siitä mikä on ehdottomasti oikeaa ja hyvää. Ja vaikka arvailu osuisi oikeaan, sen luulisi edellyttävän keskustelua, väittelyä, pohtimista.
    Punavihreän kuplan ehdottomuus kauhistuttaa. Se on kitschiä.
    ”Miksi lapsille pakkosyötetään ideologiaa”, Sanna Ukkola kysyi Runeberginpäivänä Ylen nettisivulla. ”Milloin ideologia otti vallan tarhoissa ja kouluissa? Nyt pakkoruotsin rinnalle tulee pakkoporkkana ja pakkofeminismi... Tämä herättää tukun kysymyksiä. Feminismi, veganismi. Onko ismien paikka kouluissa?”
    Vaikka tutkimukset todistavat, että luomuruoka ei ole yhtään terveellisempää eikä maukkaampaa kuin muu ruoka, punavihreä eliitti haluaa pakottaa kansalaiset luomuun. Ja ysiluokkalaisille jaettava kirja Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä on Ukkolan mukaan pelkkää höpinää 2000-luvun Suomessa.
    Ideologia on väkevämpää kuin järki.
    Samanmielisyyden tavoittelu johdattelee totalitaarisen kitschin valtakuntaan.


Katselen tiiliseinää.
    Se näyttää koostuvan identtisistä palasista.
    Mutta tarkemmin katsoessaan näkee pieniä eroja eivätkä linjatkaan mene aivan suoraan. Yhdennäköisyyden sisältä löytyy vivahteita, vaikka on pyritty yhteen ilmeeseen.
    Vieläkö täällä uskaltaa olla eri mieltä, ihan omaa mieltään syyllistymättä vääränlaiseen puheeseen? Vieläkö punavihreän eliitin pyrkimystä ehdottomaan totuuteen saa epäillä? Vieläkö saa seistä omilla jaloillaan ja kulkea minne haluaa tai istua persuksillaan jos ei halua lähteä eikä seisoa?
    Vai pitääkö kysyä lupa?
    Varmuuden vuoksi lainaan Johann Wolfgang von Goethen pientä runoa nyt heti, kun se vielä on luvallista:
    ”Et toivoa taitais sa enää muuta
    kuin että makkarat kiertäisi viinipuuta!”




_________________________________

Goethe: Runoja. Suom. V.A. Koskenniemi. WSOY, 1922.
Milan Kundera: Olemisen sietämätön keveys. Suom. Kirsti Siraste. WSOY, 1983.
Jukka-Pekka Raeste: Luottamus EU:hun laski, mediaan kasvoi. Helsingin Sanomat, 4.2.2017.
Oikaisu: Suomalaisten luottamus EU:hun on kasvanut. HS, 5.2.2017.
Sanna Ukkola: Miksi lapsille pakkosyötetään ideologiaa? Yle blogit, 5.2.2017.

torstai 2. helmikuuta 2017

Kanahaukka ynnä muuta ultraa

[varjonyrkkeilyä]


                                                                                                   Kyösti Salovaara, 2017.
Totuus on jakamaton eikä se tunne itseään.


Näinä aikoina, näinäkin aikoina sanat kadottavat tehonsa.
    Tarvitaan monta korvaa ymmärtämään mistä puhutaan.
    Adjektiivit on kulutettu loppuun. Ei naurata.
    ”Totuuden jälkeinen aika”, ”valistuksen jälkeinen aika”, ”vaihtoehtoisen totuuden aika” - siis mitä hittoa?
    Fakta: läppärini kello on 10:44.
    Jonakin päivänä, eräänä aamuna, tänä vuonna.

Sitä saa mitä tilaa.
    Portti ei ole koskaan niin ahdas ettei siitä pujahtaisi läpi latteuksia.
    Jokin aika sitten media, jopa Ylen pääuutiset, hehkuttivat ”tiedolla”, että Ultra Bra palaa esiintymislavoille. Kolme konserttia ensi kesänä. Vau! Kolme. 
    Valistuksen jälkeisen ajan media tyytyy vähään. Miten jonkin yhtyeen muutama konsertti voi olla uutinen Suomessa? Eikä minulla ole Ultra Brata vastaan mitään, onhan autoni soittimen muistikortilla myös heidän albuminsa.
    Mutta kun ns. vakava journalismi ihmettelee miten Brexit sattui ja Trump tuli, kannattaisi lukea omaa lehteään, katsoa omia uutisiaan, kuunnella omaa radiotaan.
    Tyhjänpäiväisyyksien markkinoilla kaikki on ultraa.
    Kuuntelen paljon Ylen musiikkiohjelmia. Niiden joukossa taitaa olla yksi (1) jossa lievästi arvioidaan musiikkia ja lauluntekijöitä. Fanittamisen loputon hyrinä on niin tylsää journalismia että hirvittää.
    ”On tajuttava, että ystävällisyydelläkin voi nujertaa”, Bob Dylan sanoi Martin Scorcesen ohjaamassa monisyisessä dokumentissa.

Fanittava journalismi ei haasta lukijaa eikä kuuntelijaa miettimään.
    Pitää päästä helpolla, täytyy olla mukavaa, kiva on kivempaa.
    Tulevaisuudentutkija Risto Linturi paasasi jokin aika sitten Helsingin Sanomissa, että kouluissa pitäisi opettaa kivempaa matematiikkaa. Koulussa käytetään tolkuton määrä aikaa sellaisen matematiikan opiskeluun, joka on vastenmielistä ja käyttökelvotonta”, Linturi sanoi Ville Similän haastattelussa tammikuun kahdeksantena.
    Muutamaa päivää myöhemmin Linnus väitti provokatiivisesti Ylen Ajantasassa, että koska emme enää rakenna siltarumpuja, emme tarvitse vanhanaikaista matematiikan opettamistakaan.
    Ironian huiskettako tämä? Kuinka monta siltaa pitää korjata tai rakentaa ihan uudestaan vuonna 2017, koska "uudenaikainen" laskeminen antoi väärän tuloksen?
    Kivempi matematiikka olisi toki helpompaa, mutta onko sellaista? Tai jos on, niin sitäkö harjoittamalla ihmiskunta vähitellen muuttuu idiooteiksi niin kuin islantilainen tutkimus ennustaa?
    Myös lukemisen pitäisi olla kivaa ja hauskaa.
    Mutta eihän se aina ole. Joskus pitää tehdä työtä tehdäkseen työtä.
    Tämän on huomannut Aleksis Salusjärvi, joka opettaa nuoria miehiä lukemaan.
    ”Jos lukutaitoa markkinoidaan pelkästään sen tuoman ilon kautta, jätetään lopullisesti rannalle nuoret miehet, joita nenä kirjassa kyyhöttäminen ei vain kiinnosta”, kirjoitti Aleksis Salusjärvi kolumnissaan tammikuun viimeisenä päivänä Ylen nettisivulla. ”
    ”Käytännössä lukutaito tarkoittaa kykyä hallita sitä ympäristöä, jossa toimii”, Salusjärvi jatkoi.
    Todellisuuden hahmottaminen ja ymmärtäminen vaatii ponnisteluja. Salusjärven toteamukseen lukutaidon merkityksestä kannattaa lisätä, että matemaattis-luonnontieellinen oppiminen tarkoittaa asioiden välisten suhteiden ymmärtämisen oppimista. Jos ei osaa laskea, ei tiedä mikä on suurta ja mikä pientä.
    Katsoin Googlen kartasta reittiohjeen Lyypekistä Malagaan. Matkaa tulee melkein 3000 kilometriä.
    Yhtä pitkän muurin aikoo Donald Trump rakentaa Meksikon rajalle.
    Mielenkiintoinen projekti. Kuinkahan Trump valvoo etteivät meksikolaiset rakentajat jätä noin pitkään muuriin sopivia salaluukkuja mennä ja tulla?

Totuus on jakamaton, joten se ei voi tuntea itseään”, kirjoitti Franz Kafka. ”Se joka luulee tuntevansa sen, on varmasti valheellinen.”
    Silloin kun luonnontieteellisessä mielessä totuus tiedetään, sille ei ole vaihtoehtoa. Yhteiskuntatieteissä, sosiologiassa, taloudessa ja psykologiassa tilanne voi olla toisin, koska kysymys on usein pelkästä todellisuuden kuvailemisesta. Ehdotonta totuutta ei kenties ole tai ainakaan se ei ole ihmisen tiedossa.
    ”Täysin objektiivista on vain kaikkitietävän olion tieto, jollainen ihminen ei ole”, tiivisti Yrjö Ahmavaara teoksessan Hyvinvointivaltion Tabut. ”Mutta tietoyhteiskunnalle tärkeintä tietoa onkin juuri ihmisen saavutettavissa oleva tieto ja sen eri subjektiivisuus- ja objektiivisuusasteiden tajuaminen.”
    Luetun ymmärtäminen ja matemaattinen hahmottaminen opettavat suhteiden tajuamista.
        Kyösti Salovaara, 2017.
Kanahaukka?
    Jotta todellisuuden ymmärtäisi, siitä pitäisi osata ottaa monta valokuvaa, joissa on erilainen resoluutio.

Eräänä aamuna naapuritalon kiikun päällä istui komea kanahaukka.
    Tai aluksi luulin, että se oli varpushaukka. Niitä näkee kaupungissa useammin kuin kanahaukkoja.
    Otin linnusta kuvan, mutta kolmen ikkunalasin takaa se oli vaikeaa. Kameran ohjelma ei suostunut tarkentamaan lintuun. Liikaa "älyä", liian vähän kokemusta.
    Kiikarilla näin, että se oli rengastettu vasempaan jalkaan.
    Kun avasin kuistin sisäoven, sain hieman tarkemman kuvan.
    Kun avasin toisenkin oven, haukka lensi pois. Valppaus on elämisen ehto.
    Kuvaa katsoessa porukalla päättelimme, että linnun täytyi olla kanahaukka, olihan se noin puoli metriä kiireestä kynsiin. Kuvan resoluutio ei mahdollistanut täysin varmaa tunnistamista. Paikalle olisi tarvittu todellinen asiantuntija. Jännäreissä sumeita kuvia tarkennetaan teknisillä tempuilla. Arkielämässä resoluution parantaminen vaatii ajattelemista, kokemuksia, tietoa.
    Asiantuntemus on usein epävarmuuksien karsimista, todennäköisen tajuamista, mahdollisen intuitio. Subjektiivisen ja objektiivisen dialogia.
    Maailma ei paljastu fanittamalla vaan ihmettelemällä.

Kauas on pitkä matka.
    Uutisvirta on silkkaa ultraa.
    Oletteko kuulleet, että Ultra Bra esiintyy taas?
    Ai, olette? Ihme juttu.
    Missä olit kun se tapahtui?
    Todennäköisesti en tiedä. Väärässä aikamuodossa tiedon muodostuminen häiriintyy. Vaihtoehtoinen totuus pelottaa.

Maanantaina selailin Osmo Pekosen toimittamaa matemaattista esseekokoelmaa Symbolien metsässä.
    Eräällä tavalla symbolit ovat todellisuuden malleja.
    Eräänlaista elämän resoluutiota.
    Pekonen päättää teoksen lainaukseen Augustinukselta:
    ”Siksi tulee hyvän kristityn varoa matemaatikoita ja kaikkia jumalattomasti profetoivia; erityisesti silloin, kun he puhuvat totta, ettei hän joutuisi yhteyteen demonien kanssa ja etteivät nämä kietoisi häntä pauloihinsa.”


                                                                                                   Kyösti Salovaara, 2017.
Faktaa vai fiktiota:
virtaavan veden resoluutio.