Perspektiivi

[melkein metafyysistä]

                                                                                                   Kyösti Salovaara, 2017.
Tie Kallion kirkolta Tähtitorninmäelle.

Otat valokuvan.

    Valotat kennolle kadun kuvan. Saat bittijäljennöksen.

    Yksi väylä, monta nimeä, kulkee mäeltä mäelle, taivaita kohden.

    Seisot Kallion kirkon edessä, harmaa talvipäivä, katsot etelään, toisessa päässä observatorio. Molemmissa päissä maallinen unohtuu, tarkastellaan korkeampia voimia.

    Kadun kuva, kennolle valottunut, on perspektiivi, vaikka huomaat että nyt kultaiseen leikkaukseen asettaminen on vaikeaa. Näillä keleillä, näissä maisemissa, tällä mäellä. Mielentilasta ei puhuta mitään.

    Mäeltä alas, melkein meren tasolle, siltaa pitkin, toisien laaksojen kautta ylemmäksi. Aivan kuin katsoisi elämää taaksepäin, perspektiivissä joka on aina illuusio, kuvitelma joka näyttää kauniimmalta kuin on.

    Joka tapauksessa mäelle päästyäsi tiedät, että kadullakin on mitta.

Kuuntelin ja kuulin Lapinmatkalla monta tuntia nykyhetken pop-musiikkia.

    En huomannut eroa kappaleiden välillä, ylisummaan kaikki kuulosti samanlaiselta, samansukuiselta, monotoniselta stereonakin.

    Tämä on tietenkin näköharha, kuuloharha, havaitsemisen harha, sillä onhan erilaisuus kaikessa.

    Mutta kun otan mukaan perspektiivin, vaikkapa oman autoni soittolistan, joka alkaa vuodelta 1935 ja päättyy nykyhetkeen, musiikki kuulostaa monipuolisemmalta, paremmalta, erilaisuudessaan jopa iloisemmalta.

    Silti tämäkin on kuuloharha, sillä vuosien mittaan musiikin virrasta on erottautunut ne ”parhaimmat” kappaleet soimaan ikuisesti, siis kaikki on ikään kuin klassista eikä kukaan enää pysty menemään vaikka vuoteen 1956 ja kuuntelemaan sen vuoden levyjä ja olemaan kuin muuta audio-todellisuutta ei olisi olemassakaan. Näet perspektiivin, mutta et pääse sen sisälle.

    Tämä on vähän samaa kuin se, että nykyään kaikki autot näyttävät samanlaisilta siinä missä ne ennen olivat erilaisia, yksilöllisiä. Muuan muotoilututkija kumosi tämänkin näköharhan muistuttamalla, että kaikkina aikoina saman vuoden autot ovat olleet keskenään suunnilleen samannäköisiä. Meitä hämää perspektiivin zoomaus: eri vuosilta ja vuosikymmeniltä on jäänyt katseltavaksi erilaisia autoja.

    Yksilöllisyys on illuusio samanlaisuuden perspektiivissä.

Jos kävelet mäkeä alas ja pysähdyt Ympyrätalon viereen ja katsot ympärillesi, näet torin ja ehkä meren ja pari raitsikkaa. Kysyt itseltäsi että pystynkö nyt kuvittelemaan millaista tässä oli vuonna 1984.

Kääntelet päätäsi ja yrität muistaa, samaistua, kuvitella.

    En pysty, sanon minulle. Minä olen samaa mieltä.

    Perspektiivi on illuusio. Eikö se jo tullut sanotuksi? Miksi toistaa kerran ilmaistu?

    Kadun perspektiivi on kuitenkin muutoksen kuva, siis sen illuusio.

    Me näemme mitä olemme tottuneet näkemään, näemme mitä aivomme ovat oppineet. Näkemämme muistuttaa tietenkin todellisuuden kuvaa, kunhan vain tietäisi mitä todellisuus on. Muutakin kuin metafyysinen perspektiivi.

    Richard E. Leakeyn (ja Roger Lewinin) kirjassa Ihmisen synty on huikaiseva esimerkki siitä miten aivomme tottuvat näkemään sen mikä on mahdollista, todennäköistä, opittua.

    Muuan tutkija kertoi jutun Kongon Iturin metsäalueen kääpiöistä, jotka elävät koko elämänsä tiheässä metsässä, niin että he eivät näe koskaan kymmentä metriä itsestään kauemmaksi. Heidän maailmansa on puristunut heidän ympärilleen, ihoon kiinni. Supistuneessa maailmassa esineiden koko ja suhteet määräytyvät nähdyn perusteella.

    Tuo tutkija vei Kenge-nimisen baMbutin (Iturin kääpiöiden yhteisnimitys) kauas metsäalueen ulkopuolelle. Kun he seisoivat Albertin järveen kuvastuvalla vuorella, Kenge teki klassisen havaintovirheen.

    Kenge osoitti kaukana laiduntavia puhveleita ja kysyi: ”Mitä hyönteisiä nuo ovat?”

    Tutkijalta kesti hetken tajuta mistä Kenge puhui. Koska puhvelit näyttivät pieniltä eikä Kenge ollut koskaan tottunut katselemaan aukeita paikkoja ja niiden mittakaavaa, hänen aivonsa tulkitsivat pikkuruisena näkyvät puhvelit hyönteisinä. Sellaisiahan pienet oliot metsän tiheikössä tapasivat olla.

    ”Paljon suuremmassa määrin”, Leakey toteaa, ”kuin tajuammekaan, me Kengen tavoin 'näemme' sellaista mitä kokemuksen perusteella osaamme odottaa näkevämme.”

Todellisuus on aivoissamme, aivomme ovat todellisuudessa.

    Perspektiivi on aina illuusio, silloinkin kun se on todennäköisesti totta.

    Perspektiivi helpottaa näkemistä, tajuamista, kertomista.

    Tarinaan ei koskaan saa laittaa kaikkea koettua, jokaista nähtyä yksityiskohtaa, koska sellaista ei jaksa kuunnella kukaan eikä siitä synny illuusiota todellisesta todellisuudesta. Pois jättämällä syntyy toden kuvaus.

    Yritänkö väittää että perspektiivi on metafyysinen malli?

    Ehkä, mutta en aio ryhtyä väittelemään itseni kanssa. Sen tietää kumpi voittaisi. Huonompi minä, luulen.

    Historia on siitä mielenkiintoista, että sitä voi katsoa monella tavalla, ikään kuin perspektiivin kautta tai toisin.

    Näin tekee Yuval Noah Harari esimerkissään ihmisen biologisesta historiasta verrattuna kulttuuriseen historiaan.

    Harari vertaa nykyhetken Ateenalaista naista antiikin Kreikan naiseen.

    Biologisessa kategoriassa tarkastellaan naista naaraana. Naaraalla on mm. xx-kromosomit, kohtu, munasarjat, vähän testosteronia, paljon estrogeenia ja kyky tuottaa maitoa. Nämä ominaisuudet ovat täsmälleen samanlaisia nykyisessä Ateenassa ja muinaisessa Ateenassa.

    Mutta kulttuurinen kategoria näyttää toisenlaisen naisen, historian perspektiivissä.

    Kulttuurisella naisella on nykyhetken Ateenassa äänioikeus, hän voi olla tuomari ja toimia virassa, nainen saa valita aviopuolison, hän on yleensä luku- ja kirjoitustaitoinen ja oikeudellisesti itsenäinen. Antiikin Ateenassa nainen oli täysin erilaisessa asemassa ja häneltä puuttuivat melkein kaikki nykynaisen oikeudet ja mahdollisuudet.

    Perspektiivi poimii ajat yhteen.

Kirkko on mäellä, tähtitorni toisella.

    Alempana laaksoissa elämä jatkuu, suhisee ja kohisee.

    Jossakin ylhäällä kirkas, etäinen, arvaamaton.

    Katsot mäeltä katua pitkin toiselle mäelle.

    Siinähän se oli, tohina ja parran pärinä.

                                                                           Kyösti Salovaara, 2017.

________________________________

Yuval Noah Harari: Sapiens. Ihmisen lyhyt historia. Suom. Jaana Iso-markku. Bazaar, 2016.

Richard E. Leakey ja Roger Lewin: Ihmisen synty. Suom. Virve Kajaste ja Antero Manninen. Kirjayhtymä, 1978.