lauantai 29. joulukuuta 2012

Fantastista, herra ministeri!

Rautakanki aivoissa




Muutama vuosi sitten olin asiakaskäynnillä Suomen Turussa.
     Palaveria pidettiin ja sitten juotiin kahvit. Siinä niitä näitä jutellessa asiakas kertoi, että hänen insinööriveljensä työskentelee telakalla suunnittelemassa laivoja.
     Koska noihin aikoihin, niin kuin myös nyt, Suomesta menetettiin teollisia työpaikkoja muualle, päättäjät lohduttelivat että Suomelle riittää se että ”aivotyö” pysyy kotona. Riittää että täällä suunnitellaan laivoja ja puhelimia. Tehtäköön raaka työ muualla, päättäjillä oli tapana hokea. Mitä me hitsaamisesta ja muusta likaisesta duunista välitetään, kunhan aivoja käytetään.
     Aivoissa raha pesii, sanottiin.
     Mutta, väitti laivoja suunnitteleva insinööri veljelleen, jos laivojen rakentaminen loppuu Turussa, ei niitä kukaan osaa sen jälkeen suunnitellakaan.
     Vain laivoja tekemällä oppii suunnittelemaan niitä.
     Se oli viisasta puhetta.


Maalari”, pohti Platon Valtiossaan. ”Maalari, niinhän sanomme, saattaa maalata ohjaksia ja suitsia, eikö niin?”
     Seuraako siitä, että suitset tauluunsa maalannut taiteilija tietää mitkä suitset ja ohjakset ovat parhaat?
     Vai tietävätkö suitsien käyttökelpoisuuden nahkatyöntekijä ja seppä jotka ne suitset lopulta valmistavat?
     ”No ymmärtääköhän maalaaja, mimmoisia ohjasten ja suitsien tulee olla? Vai onko niin, ettei niiden valmistajakaan, seppä yhtä vähän kuin nahkatyöntekijä, sitä ymmärrä, vaan ainoastaan se, joka osaa niitä käyttää, siis hevosmies?”
     Niin se on.
     Vain käyttäjä osaa lopulta sanoa kuinka hyvä hänen käyttämänsä laite on. Vain laitteen rakentaja tietää kuinka laite pitää suunnitella. Vain hevosmies tietää millaisia hyvät suitset ovat.
     Onko tässä metafora?


Mutta kun aivoissa on rautakanki, kuinka sitten pitää menetellä?
     Martin Saarikangas kehotti suomalaisia, suomalaisten hallitusta nöyrtymään laivatilausta hankittaessa. Rautakangen pitäisi myös taipua, Saarikangas sanoi.
     Nöyrtymisen tarpeesta on viime päivinä puhunut myös presidentti Niinistö. Suomalainen ylpeys saattaa käydä lankeemuksen edellä.
     Mutta suomalainen ei nöyrry. Rautakanki ei taivu.
     Laivatilaus meni Ranskaan, koska siellä aivoissa on muutakin kuin tätien moraalinen tuohtumus.
     Toisin kuin täällä Pohjan perukoilla. Täällä kilpaillaan reilusti. Toiseksi tultiin – me tehtiin parhaamme!
     ”Fantastista”, sanoi Jyrki Katainen.
     ”Minulla on hyvä omatunto”, sanoo elinkeinoministeri Jan Vapaavuori.


Pitääkö huolestua?
     Ja jos pitää, niin mistä?
     Siitäkö että meillä on elinkeinoministerinä mies, joka edellisellä ministerinpostillaan yritti ehkäistä kaupallisen toimininnan muualla kuin Helsingin keskustassa.
     Jan Vapaavuori kuvitteli, että elinkeinoelämä sykkii Helsingin keskustassa vaikka siellä ei syki mitään muuta kuin kapakkaelämä. Ei Helsinki vaurautta luo, se kuluttaa sitä, muualla tehtyä.
     Kapitalismiin ja markkinatalouteen voi suhtautua (ainakin) kahdella tavalla: dogmaattisesti ja pragmaattisesti. Pragmaa harrasti mm. Keynes. Dogmaa mm. Thatcher.
     Onko mahdollista, että puhdasoppisesti kapitalismiin suhtautuva kokoomus suutelee sen hengiltä? Luo ansan itse pudottavaksi?
     Hyvin kaivettu, Vanha Myyrä!


Kaikki on mahdollista, Suomessa.
     Taisin taannoin todeta, että hyvää tahtovat tädit tekevät pahaa. Kykenevät pahaan.
     Siihen ei ole paljon lisäämistä.
     Nyt Suomi valittaa korkeimmalle taholle, että seisoi suorana kuin rautakanki.
     Rautakangen omatunto punnitaan maailmalla.
     Saattaa kuitenkin olla ettei rautakangen sielunelämä kiinnosta muuta maailmaa.


          Rautakanki lumessa. Kyösti Salovaara 2012.

torstai 20. joulukuuta 2012

Jouluna Hyvää Joulua


3 runoa talvipäivän seisahtaessa



Perjantaina talvipäivä seisahtuu, mutta menee monta päivää ennen kuin se (päivä) pääsee uudestaan liikkeelle. Yö ja päivä, päivä ja yö melkein yhtä pitkät tai oikeastaan hämärä yön ja illan välissä. Mitataan avaruudesta. Käsin.
     Liekö sattumaa että pohjoisen pallonpuoliskon väki on järjestänyt suuren juhlan vuoden pimeimpään kohtaan. Pakanoilla oli omat juhlansa samoilla tietämillä, mutta mitä siitä pitäisi ajatella, että Jeesus syntyi pimeimpänä hetkenä ja kuolee kun kevään valo voittaa talven pimeyden?
     Ehkei mitään.
     Vertauskuvat tippuvat kuin jääpuikot räystäässä.


Joulun aikaan suomalaiset käpertyvät perheen syliin. Niin myös silloin kun aurinko on korkeimmillaan ja juhlitaan kesävaloa. Jouluna ja juhannuksena kadut tyhjiä, muutama askel ei mihinkään, kaikuu.
     Kun perheet käpertyvät kodin lämpöön, yksin jääneet katsovat ikkunasta tyhjälle pihalle, autiolle kadulle, pellon yli eikä metsän reunassa hiihdä kukaan.
     Onneksi jossakin vilkkuu baarin valo.


ENSIMMÄINEN RUNO. Vanhin näistä. Kiinalainen Po Chü-i syntyi vuonna 772. Hänestä tuli virkamies ja runoilija. Viisas ja alakuloinen.
     Ruoan jälkeen, kokoelmassa Korotan ääneni ja laulan, suomentanut Pertti Nieminen, paperille painanut Otava 1975, siis ruoan jälkeen Po Chü-i, tai runoilijan minä-minä, torkahtaa hetkeksi, juo herättyään kupin teetä , katsoo ilta-aurinkoa ja sanoo:

     Onnelliset ihmiset valittavat päivien karkua,
     onnettomia harmittaa vuosien vitkainen meno.
     Ne, jota eivät tiedä onnesta eivätkä onnettomuudesta,
     eivät sure, pitävät vain huolen asioistaan.


TOINEN RUNO. Bertolt Brecht maanpakolainen. Runon otsikkona Hollywood – kapitalismin metafora, kaupallisuuden temppeli, unelmien tehdas. Vaikka sitten kun Brecht palasi Saksaan, Itään, DDR, sielläkö ei kukaan valehdellut? Mitä toivorikkaille kommunisteille tapahtui idän kolkoissa tehtaissa? Humanismin betonikasarmeissa.
     Tuliko kylmä, Bert?
     Tammen painamassa, Brita Polttilan suomentamassa kokoelmassa Runoja 1914-1956, sen neljännessä, sen neljännessä tarkistetussa painoksessa vuodelta 1973, maanpakoon koreaan Kaliforniaan ajettu Brecht sanoo:

     Ansaitakseni leipäni menen joka aamu
     valheiden markkinoille.
     Toivorikkaana
     minä asetun myyjien riviin.


KOLMAS RUNO. Hauska. Nokkela. Leikisti moderni. Kiertyy mieleen kuin iskelmä korvaan. Kokoelmassa Uuden runon kauneimmat I, toimittanut Osmo Hormia ja Hannu Mäkelä, sen toisessa painoksessa, painettuna Otavan laakapainossa vuonna 1970, vapaaehtoisesti Yhdysvaltoihin paennut Anselm Hollo sanoo, en tiedä Suomessako vai rapakon takana, Hiljaiseloa sanoo Hollo että:

     Merimakkaraa ei voi syödä,
     eikä sen muniakaan.
                  Kauniita naisia ei saa lyödä.
                  Eikä rumiakaan.

     Alkoholia ei saisi juoda,
     eikä totiakaan.
                 Hämminkiä ei saisi luoda.
                 Eikä sotiakaan.

      Merimakkaraa ei voi juoda,
      eikä sen muniakaan.
                 Kauniita naisia ei saisi luoda.
                 Eikä rumiakaan.


Kolme (3) runoa jouluksi nyt:
     Viisas. Po Chü-i
     Katkera. BB.
     Hauska. Hollo.

Maailmaa muutetaan kaikilla tyyleillä.
     Jouluna ei tarvitse.
     Muuttaa mitään.
    (?)



Jääkukkapelargonia eikä mummon akkunalla. Kyösti Salovaara 2012

torstai 13. joulukuuta 2012

Ilkka Remeksen syntymäpäivänä


Kehittyykö kirjailija? Pitäisikö?





Torstaina, 13. joulukuuta vuonna 2012 Petri Pykälä täyttää 50 vuotta.
     Onneksi olkoon!
     Jos Petri Pykälä kuulostaa tuntemattomalta mieheltä, hänen kirjailijahahmonsa ja brandinsä Ilkka Remes on sitäkin tunnetumpi. Suomalaisena bestsellerkirjailijana Ilkka Remes on perinyt Kalle Päätalon aseman. Remeksen jokavuotista kirjaa odotetaan. Remeksiä ostetaan.
     Tavallaan otsikkoni on väärässä. Tänään vuosia täyttää Petri Pykälä, mutta Ilkka Remes ”syntyi” vasta 1997 kun esikoisteos Pääkallokehrääjä julkaistiin. Sittemmin tahti on ollut uskomaton: kuusitoista aikuisten ja kahdeksan nuorten jännäriä. Eikä Ilkka Remes kirjoita ohuita romaaneja, ei ainakaan sivumäärällä mitattuna.
     Tarkoitukseni ei ole tämänkertaisessa pakinassa käsitellä sen enempää Ilkka Remeksen tuotantoa, koska pikapuolin Ruumiin kulttuuri -lehdessä ilmestyy laajahko esseeni aiheesta. Pidetään jännitystä yllä. Ruumiin kulttuurin ja Suomen dekkariseuran kotisivulle pääset tästä.
     Mutta ilmiönä, brandinä Ilkka Remes tietysti on kiinnostava tapaus. Niinpä Petri Pykälää kannattaa onnitella myös brandin luojana.






Olen usein ihmetellyt miksi kansainväliset menestyskirjailijat julkaisevat joka vuosi uuden romaanin.
     Miksi esimerkiksi Lee Child kirjoittaa samaa tarinaa vuodesta toiseen? Toki taitavasti ja viihdyttävästi, mutta kun pankkitilillä on jo miljoonia, eikö joskus kannattaisi keskittyä hieman kauemmin uuteen teokseen ja luoda suurenmoisempi ja loistavampi romaani?
     Sitten kun kysymys ei enää ole rahan ansaitsemisesta, niin mistä on kysymys? Pitkästymisestä? Pitkästyykö Lee Child kotona arkipäivässään ja siksi kirjoittaa joka vuosi uuden romaanin?
     En tiedä.
     Pari päivää sitten BBC:n saitilla oli juttu 79-vuotiaasta menestyskirjailijasta Wilbur Smithistä. Hänen romaanejaan on myyty yli 122 miljoonaa kappaletta. Muutamasta minäkin olen pitänyt. Nyt Smith on tehnyt kustannussopimuksen kuudesta uudesta kirjasta ja saa niistä 15 miljoonaa puntaa. Jutun pointti on siinä, että Smith ei itse kirjoita romaaneja, vaan hahmottelee tarinat ja antaa apukirjailijoiden tehdä varsinaisen kirjoitustyön.
     Yhdysvalloissa James Patterson tienasi viime vuonna melkein sata miljoonaa dollaria ja julkaisi Patterson-brandin nimellä kahden vuoden aikana 14 uutta romaania. Pattersonilla on palkkalistoilla joukko kirjoittajia, jotka toteuttavat ”mestarin” laatimista synopseista valmiita romaaneja.
     Mikä potkii näitä kirjailijoita eteenpäin? Ahneusko? Vaikea uskoa että pelkästään ahneus. BBC:n jutussa joku toteaa, että lukijoille riittää kirjailijan brandi, ihmisestä brandin takana viis!
      BBC:n jutussa kerrotaan, että Kolmen muskettisoturin kirjoittaja Alexander Dumas käytti aikanaan samanlaista kirjoittajatiimiä kuin Patterson, joten mikään ei ole uutta taivaan alla.



Palatakseni Ilkka Remekseen - piakkoin julkaistavassa esseessäni väitän, että kirjoittajana Remes ei ole kehittynyt kuudentoista vuoden aikana juuri lainkaan, vaikka hän on kirjoittanut hemmetin paljon. Voit lukea esikoisteoksen Pääkallokehrääjän tai tänä vuonna ilmestyneen Ylösnousemuksen etkä huomaa eroa miehen tavassa kirjoittaa. Lauseet kolisevat yhtä lailla kliseistä.
     Mutta onko kohtuutonta vaatia että joku kirjailija ”kehittyy”?
     Mitä se oikeastaan tarkoittaisi? Missä hänen pitäisi kehittyä?
     Kun odotamme koko ajan suurempia telkkareita, terävämpää kuvaa ja parempaa ääntä, tuon kehityksen vaatimuksen ymmärtää ja sen täyttämistä voi insinööreiltä odottaa. Samoin digipokkarin pikseleiden määrän kasvattamista, zoomin kertoimen lisäämistä - älä laiskottele, insinööri!
     Mutta kirjailija: miten minä lukijana uskallan tai kehtaan vaatia häntä kehittymään? Vai onko kysymys omasta tympääntymisestäni? Paljon kirjoja lukeneena ja lauseita kahlanneena haluan koko ajan jotakin jännittävämpää, viihdyttävämpää, raflaavampaa ja tietysti kauniimmilla ja värikkäämmillä lauseilla kuvattuna.
     Kun elämä on klisee, kirjallisuuden pitää olla jotakin enemmän.
     Niinkö?
     Minähän tässä taidan olla kyltymätön, epäoikeudenmukainen, jopa ahne. Minäkö, lukija, muka vedän kirjailijan jokavuotista kehityskeskustelua?
     Jos Remes tai Remes-brandi ei kirjoittajana, ei lauseiden sorvaajana kehitykään, niin kyllähän hänen jännäriensä aiheet ja paikat muuttuvat (kehittyvät) koko ajan, hän on kuin utelias journalisti joka löytää aina uusia asioita kerrottavaksi ja paljastettavaksi. 
     Journalistisen kirjailijan aiheet muuttuvat maailman muuttuessa.
     Tästä voikin päätyä ajattelemaan, että on olemassa kahdenlaista kirjallisuutta: psykologista ja journalistista. Ns. vakava kaunokirjallisuus on useimmiten edellistä, jännityskirjallisuus jälkimmäistä.
     Ja edelleen, psykologisia romaaneja kirjoittavat kirjailijat kehittyvät lauseiden sorvaajana, koska heillä on vain yksi aihe: ihminen, kirjailija itse. Journalistinen kirjallisuus taas kehittyy paljastaessaan maailmasta, ympäristöstä, ihmisten tavoista (politiikasta, taloudesta, uskonnoista jne) ja kohtaloista jatkuvasti uusia asioita. Journalisti haistaa muutoksen tuoksun.
     Tylsän sovinnaisesti sanon tänään joulukuisena torstaina, että maailma tarvitsee sekä psykologista että journalistista kaunokirjallisuutta.

torstai 6. joulukuuta 2012

Jännityskirjailijoita valokuvassa


Eskapistisia kohtaamisia



Ei tarvitse istua kasvot menosuuntaan ymmärtääkseen, että menneisyys pakenee selän taakse.
     Jostakin syystä menneestä tietää enemmän kuin tulevasta. Luulee tietävänsä. Ovatkohan muistikuvat epäluotettavampia kuin hyllyn päältä löytyvät mustavalkoiset valokuvat? Mistä muuten johtuu, että mustavalkoinen valokuva tuntuu realistisemmalta kuin värillinen? Vaikka sen tietää olevan vain osan totuutta, illuusio.
     Amerikkalainen, vasemmistolainen näytelmäkirjailija Lillian Hellman antoi yhdelle muistelmateokselleen nimen Pentimento. Kirjan johdannossa Hellman selvitti, että pentimento on ikääntyvä maalaus, jossa alkaa näkyä läpi taiteilijan mielen muutokset hänen paranneltuaan maalausta. Kerroksista syntyy uudenlaisia kuvia, tahattomia.
     En ole koskaan oikein ymmärtänyt mitä Hellman tarkoitti sanoessaan, että hänen muistelunsa kohdatuista ihmisistä olivat eräänlainen pentimento. Puhuiko hän muistamisen vaikeudesta, mielen muutoksesta vai totuuden ja valheen päällekkäisyydestä? Vai siitä että ihmisen elämän loppukuvassa näkyvät läpi aikomukset, turhat yritykset, harhapolut. Vai tarkoittiko hän sitä, että faktat näkyvät tahattomasti uudenlaisina faktoina? Kerroksien synteesi?
     Muuan Hellmanin aikalaiskirjailija kyllä väitti, että kaikki mitä Hellman kirjoitti, oli valhetta, myös ”and” ja ”the” sanat. Sitä Hellman pentimentollaan tuskin tarkoitti. Mutta mitä... se on toinen juttu.


Ollakseni yllytyshullu päätin etsiä suuren ruskean kirjekuoren, missä on eri lehdissä julkaistuja valokuvia jännityskirjailijoista ja kriitikoista.
     Tähän johti pieni kommenttini Booksyn kirjoitukseen Dick Francisista. Kun Kirsi Hietanen kommentoi Booksyn Dick Francis-juttua viittaamalla Desmond Bagleyhin, minä kerroin, että minulla on jossakin valokuva Desmond Bagleystä, jossa hän on Pentti Kirstilän ja Risto Karlssonin kanssa samassa kuvassa Tukholman dekkarikonferenssissa vuonna 1981.
     Booksyn ja Kirsin yllytyksestä etsin siis kirjekuoren ja skannasin tähän pakinaani muutamia valokuvia Masalasta, Tukhomasta ja Orivedeltä.
     Valokuvat ja muistikuvat ovat kolmisenkymmentä vuotta vanhoja, eräänlainen pentimento tämäkin.
     Aikaisemmin nämä kuvat on julkaistu mm. Suomen Sosialidemokraatissa, Aamulehdessä ja Ruumiin kulttuuri -lehdessä ja eräissä muissa yhteyksissä.
     Kuvia katsoessa tulee haikea olo, ei vähiten siksi että monet kirjailijoista ovat siirtyneet eskapismin autuaammille kirjamarkkinoille.


Mies Masalasta


Vuonna 1981 sain puolivuotisen arvostelija-apurahan. Otin palkkatyöstäni virkavapaata, joten oli aikaa lukea, kirjoittaa ja käydä Masalassa ja Tukholmassa.
     Ennen kuin ajoin lokakuun loppupuolella Tapiolasta Kirkkonummelle, ostin modernin sanelukoneen. Sillä olen sittemmin nauhoittanut muutamat tekemäni kirjailijahaastattelut, keskustelut Taavi Soininvaaran, Pertti LindforsinRisto Raition ja Reijo Mäen kanssa. Tänään ei kukaan pitäisi laitetta modernina.
     Mutta lokakuussa 1981 se oli, kun ajoin Masalaan Kirkkonummelle haastattelemaan Matti Yrjänä Joensuuta.
Juttuni ilmestyi koko aukeaman laajuisena Suomen Sosialidemokraatissa 24.10.1981.
     Näin kuvasin ajan, paikan, pysähdytetyn hetken:

     ”Rivitalo on kaksikerroksinen. Kirkkonummella, kehätien takana. Pieni työhuone yläkerrassa. Ikkunoiden takana alkavat niityt ja metsät. Kaupunki on kaukana.
     Sade lyö ikkunoihin. Ylikonstaapeli Joensuun vapaapäivä. Kirjailijan työpäivä. Kirjoituskoneen vieressä työpöydällä punamustat kuulosuojaimet. Niillä kirjailija eristää itsensä talon äänistä.
     Nyt kuulosuojaimia ei tarvita. Talo täynnä iloisia lastenääniä.
     Perheessä on kolme tytärtä. Vanhin, Anu on juuri aloittanut koulunkäynnin. Vaimo on kotona. Hänen nimensä Ahviva on hepreankieltä ja tarkoittaa 'kevättä'.
     Puhumme monta tuntia. Lipaston päällä teepannu ja täytetty helmipöllö. Puhumme poliisin työstä, kirjoittamisesta, vankiloista, väkivallasta, nälänhädästä ja sodasta.”



         Matti Yrjänä Joensuu, Kirkkonummi. Kyösti Salovaara 1981.


Juhannusviikolla Tukholmassa


Matkustimme Tukholmaan juhannusviikolla 1981 valkoisella laivalla, minä, vaimoni Raili ja Demarin kulttuuritoimittaja Risto Hannula. Tukholmassa asuimme Östermalmilla, josta oli mukava kävelymatka Grand Hotelliin missä kolmas kansainvälinen dekkarikongressi pidettiin.
     Paikalla oli runsaat 250 jännityskirjailijaa ja kriitikkoa. Paneelikeskustelut käytiin ajan patinoimassa Grand Hotellin Peilisalissa. Väliaikoja vietettiin Grandin viehättävässä baarissa.
     Eräänä päivänä lounas tarjottiin Bonnierin perheen huvilan nurmikolla. Sen jälkeen kirjailijat ja kriitikot vietiin Södra-teatteriin sen päivän paneelikeskusteluun. Väliajalla tarjoiltiin drinkkejä ja suolapalaa. Tilaisuus riistäytyi järjestäjien käsistä. Kukaan ei halunnut palata enää keskustelemaan jännityskirjallisuudesta. Eikä palannut. Teatterin lämpiössä oli mukavampaa. Ilmainen viina vietteli jalansijoilleen.
     Kirjoitin tapahtumasta jutun Erkka Lehtolan Aamulehteen. Se julkaistiin sunnuntaina 28.6.1981 otsikolla Rikoskirjailijoiden katselmus Tukholmassa – Murhia myydään kuin hampurilaisia ikään.
     Vaimoni lainasi eräänä päivänä rahaa Pentti Kirstilälle, joka oli matkassa Anja Angelin kanssa. Kirstilä maksoi lainan heti Suomeen palattuaan. Anja Angel hämmästyi kun kerran tavatessa puhuin Suomea. Hän oli luullut minua ruotsalaiseksi.  Ujona miehenä en juuri suutani avannut. Tai ehkä ”ruotsalaisuuteni” johtui hienosta mokkanahkaisesta blazeristani.
     Kongressin lopulla haastattelimme Riston kanssa englantilaista, Norjassa asuvaa Robert Barnardia. Englannintaitoni oli (tietysti on vieläkin) surkeaa joten hiki valui Grand Hotellin baarissa kysymyksiä sorvatessa ja vastauksia kirjatessa. Yrittäessä ymmärtää mitä Barnard sanoi. Silloin sanelukonetta olisi kaivattu.
     Aamulehden jutussa kirjoitin, että suuret kansainväliset nimet puuttuivat Tukholmasta. Se oli ehkä vähättelyä.
     Joka tapauksessa kongressiin osallistuivat mm. Julian Symons, Peter Lovesey, Desmond Bagley, Ruth Rendell, Margaret Yorke, Lawrence Treat, Hillary Waugh, Mary Higgins Clark, Elley Queen (Frederic Dannay), H.R.F. Keating, Gerd Nyquist, Ulf Durling, Jan Broberg, Jean Bolinder, K. Arne Blom, Olov Svedelid, Jan Olof Ekholm ja Bo Lundin.


Vasemmalta: Pentti Kirstilä, Risto Hannula, Desmond Bagley, Risto Karlsson. Bonnierin huvila, Tukholma. Kyösti Salovaara 1981.


         




Peter Lovesey hämmästytti suomalaiset   urheilutietämämyksellään. Hän tiesi suomalaisista juoksijoita "kaiken". 
Tukholma. Kyösti Salovaara 1981.


Suomalaiset jännityskirjailijat Tukholmassa: Kirstilä ja Karlsson. 
Tukholma. Kyösti Salovaara 1981.


     



Saakelin verisen murhan kirjoittaja Julian Symons Peilisalissa.
Toinen vasemmalta Hillary Waugh.
Kyösti Salovaara 1981.



          Robert Barnard: mies Tromssasta. Kyösti Salovaara 1981.


        Jan Broberg, kriitiikko, Ruotsin dekkariakatemian perustaja. 
        Tukholma. Kyösti Salovaara 1981.


Orwellin vuonna 1984


Huhtikuussa syntyi poikani Jaakko.
     Juhannuksen jälkeen ajoin sitikalla Risto Hannulan kanssa Oriveden opistolle dekkariseminaariin, missä olin lupautunut pitämään esitelmän otsikolla Eskapismin puolustus. Kai Ekholmin vetämän seminaarin ohessa perustettiin Suomen dekkariseura. Sen puheenjohtajiksi valittiin Jukka Parkkinen, joka yllättyi valinnasta. Ruumiin kulttuuri -lehden päätoimittajaksi valittiin Risto Raitio, joka ei ehkä yllättynyt.
     Paikalla oli kolmisenkymmentä kirjailijaa, toimittajaa ja kriitikkoa.
     Esitelmäni oli kai seminaarin kriittisin koska jouduin Tv2:n makasiiniohjelmaan haastateltavaksi. Se onnistui hieman paremmin kuin pelkäsin. Palkkiotakin maksettiin pari markkaa.
     M.A. Numminen kirjoitti seminaarista heinäkuisessa Anna-lehdessä mm. näin:

     ”Myhäilevää kriitikkoa Kyösti Salovaaraa tuppasi itseäänkin naurattamaan, kun hän hyökkäsi sumeilematta suomalaisia tapoja ja tottumuksia vastaan.
     'Vain kunnottomat katsovat Dallasia ja Dynastiaa', hän totesi äänenkään värähtämättä.”

     Risto Hannula laati seminaarista artikkelin Demariin ja käytti ottamiani valokuvia jutun kuvitukseen.
     ”Eskapismi eli todellisuuspakoinen kirjallisuus on Suomessa huonossa huudossa, sanoi Kyösti Salovaara eskapismin puolustukseksi otsikoidussa alustuksessaan”, Risto kirjoitti 30.6.1984. Ja jatkoi:
     ”Kaiken tämän taustalla on suomalainen elämäntapa, joka vierastaa mukavaa elämää ja hauskanpitoa. Oikea taide on Suomessa raskasta ja ikävää. Jos elämä tai taide alkaa tuntua helpolta tai viihtyisältä, suomalainen tuntee huonoa omaatuntoa. Hyvänolon tunne on Suomessa syntiä, Salovaara sanoi ja kaipasi vakavan romaanin ja viihderomaanin vuorovaikutusta.”
      Risto Hannulan mukaan vakavaa taidetta moitiskelelva alustukseni sai Eila Pennasen kaipaamaan paikalle Arto Virtasta, jonka kanssa olin Demarin palstoilla käynyt kiivaita debatteja viihteestä ja vakavasta kirjallisuudesta.
     Eila Pennanen, Risto ja minä istuimme sitten muutaman vuoden Dekkariseuran Johtolankapalkinnon valintalautakunnassa. Pennanen suhtautui meihin miehiin persoonallisella, hieman ilkamoivalla huumorilla.
     Pennanen oli poikansa Hanno Vammelvuon kanssa sattumoisin samalla Pariisin-matkalla vuonna 1989 kun olin perheeni kanssa viettämässä isäni 75-vuotispäivää. Emme juuri tavanneet heitä, mutta eräänä päivänä tavatessamme Rue Montmartrella Eila varoitti meitä syömästä kadulla myytäviä täytettyjä patonkeja, koska niistä sai helposti mahataudin.



                     Eila Pennanen, kirjailija. Orivesi. Kyösti Salovaara 1984



                  Juhani Jaskari, kääntäjä. Orivesi. Kyösti Salovaara 1984.


        Dekkariseuran ensimmäinen puheenjohtaja Jukka Parkkinen (vas.) ja kääntäjä Heikki Kaskimies.
          Orivesi, Kyösti Salovaara 1984.


keskiviikko 5. joulukuuta 2012

Hyvää tahtovat tädit pahanteossa


Tätien 1. valtakunta





Ironia iskee Suomen läpi kuin pakoon päässyt luotijuna.
     Samana päivänä kun eduskunta kokoontuu täysistuntoon käsittelemään yksinomaan sotaveteraanien asioita, tätien ryhtiliike kieltää Edvin Laineen Tuntemattoman sotilaan esittämisen Yleisradion päiväohjelmassa itsenäisyyspäivänä.
     Tädit riemuitsevat.
     Seitsemänkymmentäluvulla tädit yrittivät kieltää Aku Ankan, mutta epäonnistuivat.
     Maailma muuttuu. 
     Nyt tätien unelma toteutuu. Suomalaisen kulttuurin ja kansallishengen ikoni kielletään.
     Tietenkään Laineen Tuntematon sota ei ole maailman paras elokuva eikä edes Suomen, mutta se taitaa olla ainoa kulttuuriklassikko, josta suomalainen kansa tykkää.
     Kannattaa siis kieltää!


Mistä tädin tunnistaa?
     Se ei näy päälle.
     Tädillä voi olla pimppi tai pippeli.
     Täti on henkinen asenne, ei biologinen rakenne.
     Tädin tunnistaa tekopyhyydestä, moralismista ja ahdasmielisyydestä.
     Täti tahtoo hyvää ja siksi kykenee pahaan.


Tätien vallankaappaus liittyy hyvinvointivaltion kehitykseen.
     Kypsässä hyvinvointivaltiossa yksilön moraali ja vastuu siirretään julkiselle vallalle: virkamiehille, opettajille ja kulttuuriväen parhaimmistolle.
     Eliitti tietää rahvasta paremmin kuinka rahvaan pitää elää.
     Tädit tietävät kaiken.
     Tädit haluavat ohjata kansan oikealle tielle.
     Tämä on tätien 1. valtakunta.


maanantai 26. marraskuuta 2012

Istuin kasvot menosuuntaan päin


Jumalten puhetta sivulla 123





Tiedän. Nyt poikkean säännöstä. Vielä ei ole torstai.
     Onko sattumaa sittenkään olemassa, mietin sunnuntaina kun takerruin Derrickuksen virittämään meemi-ansaan. Ympäröikö kohtalo meitä joka askeleella?
     Jumalten ideamaailma? Kopioituva ajattomuus?
     Samalla kun maailma muuttuu, kun ihmisten teot muuttuvat, rakennettu ympäristö muuttuu, kukat puhkeavat ja sitten lakastuvat, kun lunta sataa ja sitten se sulaa - samalla kun kaikki muuttuu on jotakin ikuista mikä ei muutu, ja sitähän tiedekin yrittää jäljittää, ihan Platonin hengessä.
     On totuuksia minusta riippumatta, ikuisia ja pysyviä vaikka en tietäisikään mitä ne ovat.


Derrickus siis viritti Meemi-tehtävän Villa Derrickeria -blogissaan sunnuntaina.
     Meemi-tehtävä kuuluu näin:

     1. Nappaa sinua lähimpänä oleva kirja, oli se sitten mikä
         hyvänsä.
     2. Avaa kirja sivulta 123.
     3. Lue kuudes lause.
     4. Kirjoita lause journaliisi, näiden ohjeiden kera.
     
     Derrickus täsmensi tehtävää edelleen:

”Meemi, jonka täten ristin nimellä S123/L6-meemi, näyttää olleen varsin virkku suomen kielellä vuonna 2006 ja kohotelleen taas arasti päätään vuoden 2008 aikana. Käsittelyssäni se mutatoitui pikkuisen ja sai mukaan viidennen portaan Kirjoita lause myös tekstisi otsikoksi, mutta mutaatiosta ei tarvitse välittää, sillä emme halua olla monimutkaisia: amebaa on aina siistimpi käsitellä kuin monisoluista levää, kuten herra Darwin jo 1800-luvulla opetti. Ja tehtävänannon journalihan tarkoittaa mitä tahansa julkaisuareenaa, esimerkiksi juuri blogia.”

     En voinut vastustaa kiusausta. Tein työtä käskettyä. Sunnuntaiaamuna klo 11.25 lähetin Villa Derrickeriaan kommentin:

       "Istuin kasvot menosuuntaan päin."
        Arne Dahlin romaanista Jälkijäristys jota olen
        lukemassa sivulla 130.
        Hitto, ihan kuin sattumanvarainen lause kertoisi
        jotakin, siis enemmän!

     Kirjan hakeminen oli helppoa koska istuin nojatuolissa jonka vieressä lasipöydän alahyllyllä oli kirjapino jonka päällimmäisenä Arne Dahlin dekkari Jälkijäristys. Dahlin kirjan alla oli Antony Beevorin teos Toinen maailmansota, mutta Dahl tuli valituksi, sääntöjen mukaan.
     Nyt tuo lause – Istuin kasvot menosuuntaan päin – on  pakinani otsikkona.
     Tehtävä täytetty.


Mutta hetkinen.
     Meemi-tehtävä jäi askarruttamaan mieltä. Miten kuudes lause lasketaan? Mikä on sivun ensimmäinen lause? Se joka mahdollisesti jatkuu edelliseltä sivulta 122 vai se joka kokonaisuudessa alkaa sivun 123 ensimmäisenä lauseena?
     Sitäkin voisi miettiä mitä "lauseella" tarkoitetaan, mutta aika hyvältä tuntuu ajatus, että otetaan ensimmäinen virke, onpa siinä kuinka monta lausetta tahansa.
     Surffailin netissä etsiskelemässä sääntöön tarkennusta.   Meemiä oli kierrätetty kotimaassa ja muualla, vanhin pikaisesti löytämäni oli vuodelta 2005. Englantilaisissa kirjauksissa se esiintyi myös muodossa, että julkaistaan kolme lausetta kuudennesta lauseesta alkaen.
     Sunnnuntaina illalla laitoin tarkentavan kysymyksen Villa Derrickeriaan.
     Derrickus ehdotti, että lauseen ensimmäisestä verbistä riippuen otetaan edelliseltä sivulta jatkuva virke tai sitten ei. Hdcaniksen ohje kuitenkin kuulosti täsmällisemmältä ja helpommalta noudattaa:

        "Minä taas laskin lauseen (tai tässä tapauksessa
        virkkeen) alusta, eli se puolikas lause sivun alussa
        sivuutettiin tylysti. Toisaalta jos kuudes lause olisi 
        jatkunut seuraavalle sivulle niin se olisi kelvannut (ja
       jos sivulta ei olisi löytynyt kuutta lausetta niin olisin
       napannut seuraavan kirjan). "

  Katso tästä Hdcaniksen lause.    
     Uuden ohjeen mukaan tarkistin Arne Dahlin romaanin kuudennen virkkeen sivulta 123. Näin se nyt kuului: "Se luiseva nainen istahti minun viereeni."
     Hemmetti! Hyvästi filosofia!
     Jumalat taitavat nauraa minulle.


Siten jäin meemi-ansaan, ja mieleen tuli että mitä jos otan kirjahyllystäni kymmenen romaania ja kirjaan niistä tehtävän mukaisesti kuudennet lauseet.
     Syntyykö sillä tavalla viisasta jumalpuhetta? Aforismiproosaa?
     Jumalten valintaa ei kuitenkaan pidä itse mestaroida, ei pidä kalibroida kohtaloaan.
     Ei siis ole sopivaa etsiskellä kirjoista mukavia tai filosofisia lauseita. Totuus ei voi perustua minun valintaani. Siinä pitää olla sattuman hipaisu. Lopputulos on valmiina.
     Kun en keksinyt järkevää satunnaisgeneraattoria kirjojen valitsemiseen (olisin tietysti voinut valita vaikka keskimmäisen hyllyrivin joka kuudennen kirjan...), päätin vain valita hyllyä katselemalla kymmenen erilaista romaania.
     Mutta varmuuden vuoksi – etten tehtävän kuluessa lipsuisi opportunismiin – kirjoitin valituksi tulevat kirjojen nimet etukäteen lehtiöön. Vasta sitten ryhdyin lukemaan mitä jumalat sanovat sivulla 123.
     Kirjoitin lehtiööni kymmenen kirjailijan kymmenen romaania:
     Raymond Chandler: Pitkät jäähyväiset. John le Carré: Pappi, lukkari, talonpoika, vakooja. Peter Cheyney: Kovaksikeitetty nainen. James Jones: Täältä ikuisuuteen.
F. Scott Fitzgerald: Yö on hellä. Erica Jong: Tekisit jotain elämällesi. Jörn Donner: Jakob ja kylmä rauha. Piers Paul Read: Erään suvun tarina. Henrik Tikkanen: Kulosaarentie 8. Philip Roth: Miehen muotokuva.
     Sitten kirjojen tykö.


Ollakseni arvoituksellinen, kunnioittaakseni kohtaloa, antaakseni jumalille referoimattoman puheenvuoron, en kerro mistä kirjasta kukin virke tulee. Lauseet puhukoot puolestaan, totuuksia ja vivahteita joita on ehkä mahdoton ymmärtää, vaikka tietysti yritän tahollani.
     Sen verran sohaisen jumalten dialogia, että järjestän virkkeet oman mieleni mukaisesti. Mutta tämäkin järjestys saattaa olla ennalta päätettyä, vaikka en tiedä sitä. Kenties en voi vastustaa ”oikeaa” järjestystä.
     Jumalten dialogi sivulla 123, sen kuudennessa lauseessa menee näin:

     "Mutta sitä hän ei olisi ikinä tehnyt, jos olisi tiennyt, että Janine työskenteli meidän puolellamme, sillä hänen olisi pitänyt ymmärtää, että minä olisin helposti haistanut koiruuden."
     "Meidän on koetettava päättää joka päivä, mihin meillä on varaa."
     "Laivastolla on viisi tai kuusi."
     "Sitä te kaikki haluatte."
     "He tapasivat eräässä pubissa St. John's Woodissa, oli vielä toukokuuta, puoli kuudelta eräänä ankeana päivänä, ja puisto oli tyhjä."
     "Sitten odottamatta noustiin pöydästä – se hetki jolloin vieraat oli uskaliaasti kohotettu pelkän seurallisen yhdessäolon yläpuolelle, tunteen harvinaisempaan atmosfääriin, oli ohitse ennen kuin se ennätettiin epäkunnioitettavasti mainita, ennen kuin he olivat puoliksikaan tajunneet että se oli koittanut."
     "Ketter rupesi vihaamaan minua, Monica rupesi rakastamaan minua ja Lydia hyväksyi minut viimein pelastuskeinonaan."
     "Hän väitti että minua riivasivat eläimelliset halut, todelliselle isänmaanystävälle armottomat."
     "Virnistin hänelle."
     "Kahdeksan vuoden jälkeen meidän avioliitossamme oli täsmälleen yhtä paljon läheisyyttä kuin yhden yön jutussa."


Virnistin!
     Epäuskoisesti.
     Ja jumalat nauravat.




Ps.
Ihmisen selitys, 3.12.2012.
Kirjailijat sitaattien mukaisessa järjestyksessä: Cheyney, Donner, Read, Jones, le Carré, Fitzgerald, Roth, Tikkanen, Chandler, Jong.

keskiviikko 21. marraskuuta 2012

Kyllä kansa tietää


Mitä se tietää kun se kaiken tietää?



Marraskuisen päivän kolea harmaus kaikkialla. Valo putoaa märkään maahan. Siitäkö johtuu vakavuuteni? Synkkä ilme. Katoaako huumori katsoessani ulos ikkunasta? Eikö mikään naurata?
     Ehkä. Kenties. Voi olla.
     Ollakseni totinen, kirjoitan mediasta ja kansasta.
     Veikko Vennamo pyöräytti poliittiseen kielenkäyttöön lentäviä lausahduksia, joihin törmää yhä ja joiden kansanomaista viisautta ei parane pilkata.
     Kyllä kansa tietää, Vennamo piruili, varsinkin se unohdettu kansa. Rötösherrat punastelivat ja pelin politiikkaa harrastaneet vanhojen puolueiden johtajat saivat kylmää kyytiä talonpojan tappolinjastaan.
     Mutta tarkoittiko Vennamo, että kansa tiesi äänestää SMP:tä vai sitä että unohdettu kansa tietää enemmän ja paremmin kuin virkaherrat ja asiantuntijat?
     Ehkä molempia. Tänään kukaan poliitikko ei uskalla sanoa, vaikka kuinka kiukuttaisi, että kansa äänesti vaaleissa väärin. Kansan vaaleissa ilmaisema mielipide on aina oikea, koska kansalla on ehdoton oikeus olla mitä mieltä tahansa.
     Mutta tietääkö kansa enemmän kuin asiantuntijat, virkamiehet, tutkijat?
     Miten se olisi mahdollista?


Joskus tuntuu, että mielipiteen vapaus, oikeus sanoa julki mitä mieleen tulee, sotketaan epäluuloiseen ajatukseen ettei mistään asiasta tai prosessista voi olla olemassa oikeaa, ilmiselvää totuutta. Kun maailma näyttää tolkuttoman monimutkaiselta, on kiusaus ajatella että koska kaikki on (tai näyttää olevan) suhteellista, ei mikään ole totta eikä mikään asia perustellumpaa kuin toinen.
     Epätäydellinen maailma näyttää suhteettomalta ja kaoottiselta. Tulevaisuutta on yhtä vaikea ennustaa kuin ensi vuoden säätä - sataa tai paistaa, tuulee tai tyyntyy, paleltaa tai hiostaa.
     Mutta kyllä omena edelleen putoaa omenapuun alla istuvan päähän eikä lennä itsekseen taivaalle.
     Monissa yhteiskunnallisissa ja monimutkaisissa asioissa ”totuutta” voi lähestyä vain tilastollisena suureena. Todennäköisyyksien ja mittakaavojen hahmottaminen on vaikeaa. Kenelle tahansa. Siksi suhteellisuudentajua pitäisi vaalia, opettaa ja opetella.
     Tietäminen ja luuleminen ovat joskus lähempänä toisiaan kuin luulemmekaan, tiedämme.
     Yrjö Ahmavaara sanoi teoksessaan Informaatio, että huhujen leviämisen ehtona on, että huhuun uskotaan vaikkei sitä tiedetä todeksi. Vain sellainen huhu leviää mihin uskotaan, mikä sopii vallitsevaan ajatteluilmastoon.
     Huhuistaan yhteiskunta tunnetaan, Ahmavaara kiteytti.
     Silloin kun myös asiantuntijat ovat jostakin asiasta (oikeastaan sen todennäköisyydestä) eri mieltä, luulemiselle, huhuille ja epätiedolle avautuu markkinarako, joka täyttyy aina ja väistämättä. Jos tietoa puuttuu, luulo tulee tilalle.
     Kyllä kansa esimerkiksi tietää, että Talvivaarassa rötösherrat sontivat jokeen ja virkamiehet juonivat unohdetun kansan selän takana.
     Helsingin Sanomat yritti tosin viime sunnuntaina opettaa suhteellisuudentajua kertomalla, että Talvivaaran kaivos työllistää suunnilleen yhtä paljon kuin koko Kainuun matkailuala tai että Talvivaaran arvioidaan tuovan kainuulaisille riihikuivaa rahaa pitkän päälle noin 2,5 miljardia euroa, mutta sellaiselle suhteellisuudentajulle ei juuri nyt ole kysyntää.
     Kansan on vaikeaa hyväksyä ettei ilmaisia lounaita ole. On helpompi uskoa pahan mahdollisuuteen kuin erotella tiedon ja epätiedon tulvasta mahdollinen hyvä.


Avaruustutkija ja professori Esko Valtaoja syytti Ylen ohjelmassa mediaa ja nettiä hysterian lietsomisesta.
     "Se kohu, jota on aikaisemmin nähty ydinvoimaloiden ja ydinenergian yhteydessä on nyt siirtynyt Talvivaaraan. Tapahtuipa mitä tahansa niin se on Talvivaaran vika ja median kautta myös paikallisten mielestä. Jos kalamies ei saa enää saalista, niin se on Talvivaaran syy", Valtaoja sanoi.
     Valtaojan mielestä nykyihmiset (pitäisikö sanoa "kansa") ei lue mediaa saadakseen tietoa vaan etsiäkseen faktoja jotka tukevat ihmisten omia ennakkoluuloja. Luulemista ruokitaan tiedon sirpaleilla.
     Sosiaalista mediaa Valtaoja piti hysterian tyyssijana: "Sieltä löytyy joukkohysteriaa ja samanhenkisiä ihmisiä, jos emme luota parhaisiin asiantuntijoihin, niin silloin emme luota mihinkään. Kohta siellä on joku avaruudesta tullut Alien tuhoamassa Suomea Talvivaaran kautta. Sosiaalisessa mediassa on hyvätkin puolensa, mutta siellä faktan poikanen voi paisua järjettömään kokonaisuuteen, jolla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa. "
     Valtaoja kyseenalaisti Vennamon viisauden. Jospa kansa ei tiedäkään mitä maailmassa tapahtuu.
     Toisaalta, olisiko niin että kiihtynyt professori harppaa vahingossa kuvitelmien mustaan aukkoon. Syyn ja seurauksen havaitseminen edellyttää rauhallista tuumailua. Sen huomaamista että sosiaalinen media imee aineistonsa valtamediasta, suurista sanomalehdistä, Yleltä ja MTV3:lta.
     Ei epätieto tyhjästä synny, ei se idä rutikuivassa maassa.


Sosiaalista mediaa moittivat älypäät ajattelevat, että tyhmät mielipiteet kannattaisi jättää sanomatta julki. He ajattelevat, että kun tyhmyyttä julkistetaan riittävästi, se tarttuu kuin flunssa ja fiksutkin muuttuvat tyhmiksi.
     Tämä saattaa olla näköharha. Sillä kyllä kai tyhmyys (jos tätä sanaa nyt uskaltaa käyttää) tai tietämättömyys on ennenkin vaikuttanut yksilöiden ja yksilöistä muodostuvien joukkojen käyttäytymiseen, vaikka sitä ei olekaan huudettu ulos maailmalle?
     Se että netti paljastaa mitä kansa lopulta tietää, ei kai muuta maailmaa?
     Kun sitten ilmi käy, että ihmiset ajattelevat enemmän tunteilla kuin järjellä, ei pidä yllättyä. Ei edes avaruustieteilijän. Ja ainahan on sanottu, että joukossa tyhmyys tiivistyy.
     Mutta sittenkin. Olen Valtaojan kanssa samaa mieltä ja yhtä huolestunut, jos valtamediat levittävät huhuja ja hälyä. Varsinkin siitä huolestuu jos on ilmeistä, etteivät kansalaiset osaa lukea mediaa, eivät erota hälyä oikeasta tiedosta eikä päinvastoin.


Mauno Koivisto vertasi aikanaan toimittajia sopuleihin, jotka kipittävät aina samaan suuntaan, mutta se taisi olla luonnontieteellisesti huono vertaus eikä kunnioittanut sopuleita. Toimittajista en tiedä.
     Parempi on verrata kansaa ja toimittajia silakka- tai lintuparveen.
     Silakka- ja lintuparvet tekevät äkkiliikkeitä kuin yhdestä käskystä vaikka johtaja puuttuu. Jokainen yksilö tarkkailee naapuriaan. Kun naapuri muuttaa suuntaa, vieruskaverikin muuttaa. Kun parven reunalla joku pelästyy ja tekee väistöliikkeen, naapuri tekee samoin ja naapurin naapuri ja hetkessä koko parvii muuttaa suuntaansa. Usein hälytys on väärä, mutta se ei haittaa. Hyöty henkiinjäämisestä on suurempaa kuin äkkiliikkeiden "järjetön" koreografia.
     Kun tiedonvälitys nopeutuu, kun kaikki tapahtuu on-line, nyt ja nyt, sekä media että median käyttäjät ovat kuin silakkaparvi, jonka hermostunut koreografia sykkii kuviteltuja ja todellisia vaaroja väistellessä. Ei ole aikaa miettiä mikä on totta ja mikä kuviteltua, ei ole aikaa miettiä kannattaako jatkaa eteenpäin niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Koko ajan pitää tarkkailla mitä vieressä tehdään, onko parvi vaarassa, täytyy pelätä ja väistää, muuttaa suuntaa, pintaa kohti, pohjaa päin, ylös, alas, sivulle, pakoon pahaa maailmaa.
     Informaatioparvessa tiedon synnyttäjän, toimittajan, levittäjän ja lukijan roolit sulautuvat toisikseen. Pahinta on, että poliittiset toimijat poukkoilevat samassa parvessa yhtä säikkyinä.
     Sillä: silakka on silakka vaikka sen voissa paistaisi.
     Mitä enemmän tietoa kerrotaan, ja mitä nopeammin tieto syntyy ja leviää, sitä vajavaisemmin yksilö pystyy suhteuttamaan tietojen merkityksen elämänsä ja maailmansa kokonaisuuteen. Kun järki ei auta, kun se ei ehdi mukaan, on helpompi seurata mihin naapuri parvessa menee; kun se väistää, minäkin väistän vaikka en tiedä miksi.
     Vaistomaisesti
     Varmuuden vuoksi.



          Sivilisaatio ja luonto. Ristiriita? Kyösti Salovaara 2012