Jos kivi puhuisi

 [mitä se haastaisi?]

Kyösti Salovaara, 2021.
Aittakuru, Pyhätunturi, Pelkosenniemi, Suomi.

              Ajatus on jo rapautumista, mutta

              kiveä säilyvämpi on yö ja päivä,

              sade ja sammal ja puolukanvarpu,

              niukka tieto.

               - Aila Meriluoto: Kiven opetus

Kyösti Salovaara, 2020.
El Torcal, Antequera, Espanja.

Sanotaan, että ei tarvitse olla hevosmies puhuakseen hevosista. Mutta täytyykö olla kivi tietääkseen mitä kivi haastaa kesän pitkinä päivinä ja talven kylminä öinä?

    Vanhin löydetty kivi on 4 miljardin vuoden ikäinen.

    Kuinka vanha on eilinen sanomalehti tai viime viikonlopun aivot turruttava tv-show?

    Muutama päivä sitten kerrottiin Kiinasta löydetyn liki 10 000 vuotta vanhoja oluenpanon astioita. Villi ja hieman leikkisä arvailu johtaa uudenlaisen käsitykseen maanviljelyn alkamisesta 10 000 vuotta sitten. Jospa keräilijä- ja paimentolaisheimot pysähtyivätkin viljelemään maata saadakseen olutta eikä sapuskaa? Syntyikö sivilisaatio nautinnosta eikä nälästä?

    Kymmenen tuhatta vuotta sitten Kiinassa ryhdyttiin panemaan olutta ja Lapissa tuntureiden päältä jääkausi suli virtavesiksi ja kohinapuroiksi. Toiset panivat olutta, toisaalla pakkanen pani veden liottamista kivistä särmikkäitä kivenmurikoita.

Kivet kiviä, aika aikaa, murenevaa.

    Aila Meriluodon runossa ajatellaan, että tieto ja puolukanvarret kestävät kauemmin kuin kivi. Aikamoinen väärinkäsitys, mutta ehkä silti oikeaan osuva huomio. Kivi murenee, hapertuu, halkeaa, muokkaantuu kalkkikivipatsaiksi, kasvaa korkeutta kunnes romahtaa - kadotessaankin se jää jonnekin, ei poistu vaikka sitä ei näe.

    Mureneva kivi sitoo hiilidioksidia. Mitä enemmän kivet rapautuvat, sitä kylmemmäksi maapallon ilmasto käy.

    Jos kivi kuuntelee, mitä sanon, se tuhahtaa: höpöhöpö. Siinähän juttelet lämpimiksesi. Ei me minnekään kadota, ei ainakaan sinun eikä sinua seuraavien sukupolvien aikana.

    Kun kivi haastelee illan tullessa, mistä se puhuu? Huomisesta vai eilisestä? Säästä vai demokratiasta? Siitäkö ohikulkijasta, joka istahti keskipäivällä sen päälle syödäkseen makkaraleipiä ja kaataakseen vahingossa kupillisen kahvia kiven päälle?

    Housut kastuivat, ei kivi.

Kyösti Salovaara, 2020.

Kivet eivät ole turhan naurajia. Ihminen höpöttää ilmaistakseen olevansa olemassa; juttua piisaa, ajatusta vähemmän.

    Kivi on tyyni, vakaa, hieman etäinen. Se ei suutu vaikka sitä potkaisee. Mutta vähän se ihmettelee tunturin vieressä olevassa kurussa kulkijaa, joka potkaisee 2 miljardia vuotta vanhaa kivenmurikkaa, rakkapalasta. Potkisi nuorempiaan ja kunnioittaisi vanhempiaan, kivi ajattelee tummien pilvien leijuessa kurun rinteiden yllä.

    Saattaa olla, että kivi on tunteeton. Ei se ainakaan mene itkemään yhdentekeviin telkkariohjelmiin. Jos ihmisellä on kivinen sydän, häntä ei pidetä mukavana tuttavuutena, mutta jos olisit kivi ja sinun pitäisi elää 2 miljardia vuotta, olisiko sinulla varaa itkeskellä tämän tästä, vaikkapa aina kun päivä vaihtuu yöksi ja sudet ulvovat.

    Luja kuin kivi, luotettava ja turvallinen. Kukapa ei sellainen haluaisi olla!

On mittakaavoja ja mittakaavoja, senttejä ja kilometrejä, sekunteja ja miljoonia vuosia.

    Jos tilaan nettikaupasta uuden paidan - mustaa ja punaista harkitsen - pitää mitata kauluksen koko, niin että jokainen sentti osuu kohdalleen. Mutta millä kaavalla mittailen kalkkikivipatsaiden ikää El Torcalissa kaukana Suomesta tai tunturien rinteiden rakkaa täällä pohjoisessa? Kun suomalainen kivi on jopa 2 miljardia vuotta vanhaa, niin Torcalin kalkkikivipatsaat nousivat Välimerestä noin 55 miljoonaa vuotta sitten. Meren pohjaan ne kiteytyivät kiveksi 150 miljoonaan vuotta sitten. Sekin on pitkä aika pohdittavaksi.

    ”No, kaikenlaista tässä on nähty”, kalkkikivipatsas huokaisee.

    ”Älä muuta sano”, jatkaa Aittakurun kvartsiittilohkare 5000 kilometrin päässä Torcalin kivipatsaasta. ”Siellä etelässä taitaa olla lämmin?”

    Mutta emmehän me tiedä mitä kivet tietävät.

    Eikä niitä saa tanssimaan tähtien kanssa eikä kinaamaan ympäristöstä Krista Mikkosen kanssa A-talkiin. Jos kivet tietävät enemmän, ne eivät kerro.

Kyösti Salovaara, 2021.
Soutaja, Pelkosenniemi.

Kivinen polku on karseeta kävellä.

    Kivisellä polulla pitää koko ajan katsoa mihin astuu. Ei ole varaa tuijottaa horisonttiin. Ei voi maalailla mielessään laajempia visioita – niin kuin sitä että miksi Eurooppa on ajautumassa energiakriisiin, vaikka kaiken piti järjestyä paremmin päin kun siirrytään fossiilisesta vihreään. Ei kai siirrytä kun sitä vihreää ei ole. Kun ei haluta (esimerkiksi ydinvoimaa) koska ollaan niin vihreitä. Joten kansa maksaa. Kivi ei siedä tyhjänpuhujia.

    Kivipolulla kompastuu heti, jos herkeää keskittymästä kävelemiseen, mäen nousemiseen, seuraavan lohkareen väistämiseen. Kivinen polku johdattaa eksistentiaaliseen kokemiseen.

    Jos päällesi astuttaisiin joka päivä 2 miljardin vuoden ajan, mitä sanoisit?

    Tiedän, että et osaa vastata kysymykseen, jonka esitin kiven puolesta. En minäkään osaa, vaikka haastelen tässä kivien äänellä. Eilenkin yksi läski pamautti ahterinsa päälleni ja vinkaisi istuessaan että pirun kovalta tuntuu, mutta minä olin hiljaa, niin kuin kunnon kiven tulee ollakin, tapahtuipa mitä tapahtui.

    Menepä jo pois, minä ajattelin. Jätä minut rauhaan. On tässä hieman tuumittavaa, on 2 miljardin vuoden perspektiivissä tutkittavaa. En ole sydämetön, mutta olen kivi. Ihmettelen miksi noita kivien potkijoita on viime aikoina vaeltanut täällä niin runsaasti.

Luonnontieteilijät tieteilevät luonnon laeista. Luonnon lait eivät muutu. Humanistitieteilijät tieteilevät ihmisten ajatuksista. Ne muuttuvat jatkuvasti, ja siksi humanistitieteilijät ovat jatkuvasti ulalla, vaikka tuota vertausta ei moni nuorempi tajua. Miten joku voi olla ulalla?

    Sen kyllä ymmärtää, että monet meistä ovat netissä tai somessa, mutta että ulalla? Onko aallonpituus muka koskaan säädellyt käsityskykyämme?

    Kivi ei ole netissä eikä ulalla.

    Mutta jos nettiin panee kiven kuvan, niin missä se kivi sitten on?

    Auttaisiko 2 miljardia vanhaa rakkalohkaretta, jos veisin tämän pakinan kuvineen Aittakuruun ja näyttäisin kivenkuvia kaikille siellä oleville kiville, yhdessä ja yksinään?

    Kivi saattaisi olla ulalla nähdessään itsensä läppärin näytöllä.

    Luonnontieteilijä Kari Enqvist sanoi eilen Ylen kolumnissaan, että maallikot ja poliitikot ja muut ei-tieteilijät ovat ihan kivettyneitä ja ulalla vaatiessan tieteeltä ja tutkimukselta tuloksia. Tai ei sanonut mutta tarkoitti.

    ”Tieteen kvartaali on 25 vuotta eikä liike-elämän kolme kuukautta”, Enqvist muistutti. ”Eikä kenenkään kristallipallo näe niin kauas tulevaisuuteen.”

    Tuokin oli aika hyvin sanottu, mutta vähän pinnallista puhetta, jos vertaa tieteen 25 vuoden "kvartaalia" El Torcalin kalkkikivipatsaan 55 miljoonan ja Pyhätunturin rakkakivien 2 miljardin ikään. Enqvistin tiedekin on lopulta päiväperhonen kiven historiassa. Joka kvartaaleista puhuu, se itse niihin kompastuu - tai ainakin kiveen jos ei pidä varaansa.

    Jos kivi puhuisi, ehkä se haastaisi kaikenlaista rauhoittumisesta ja mielen tyyneydestä. Toisaalta, hyvähän kiven on puhua, kun takana on miljoonia vuosia ja edessäkin muutama enemmän kuin meillä ihmispoloisilla, joille 25 vuotta on kohtuullisen pitkä aika menettää hermonsa ja mielenrauhansa.

    Pakinoitsija haaveilee kiven tyyneydestä, vaikka tietää olevansa päiväperhonen.

Kyösti Salovaara, 2021.
Isokuru, Pyhätunturi.

Pikku hiljaa, vähitellen, melkein huomaamatta

 [jäähyväisiä kesälle]

Kyösti Salovaara, 2021.
Kemijoki.

Vaikka Stephen Hawkingin kosmologiset teoriat perustuvat luonnonlakien tutkimukseen, hän muistuttaa että todellisuutta lopulta tarkastelee ja selittää ihminen eikä kukaan muu, siis ei kivi eikä kanto.

    Antropistisen periaatteen mukaan voidaan sanoa esimerkiksi näin: ”Me näemme maailmankaikkeuden sellaisena kuin näemme, koska olemme olemassa.”

    Ja edelleen: ”Miksi maailmankaikkeus on juuri sellainen kuin miltä se näyttää?”

    Siksi että:

    ”Jos se olisi toisenlainen, ei meitäkään olisi!”

- KS Deadline Torstaina pakinassa 12.1.2017.

Ajat Helsingistä Lappiin.

    Matka taittuu, kesä katoaa peruutuspeiliin.

    Tämmöisestä matkasta löytää monenlaisia vertauskuvia. Kevyitä ja raskaita.

    Muutos tapahtuu vitkaan, melkein huomaamatta. Tai kyllä sen huomaa, mutta vasta jälkeenpäin, sitten kun muutos on tapahtunut, kun uusi tilanne vallitsee.

    Ensin kuvittelee, että puut kellastuvat jo kehäkolmosen jälkeen. Eivät kellastu. Vielä Pieksämäelläkin vihreä hallitsee maisemaa. Kuopion jälkeen keltainen lisääntyy, mutta vasta jossain Iisalmen ja Kajaanin puolivälissä tajuaa, kuinka ruska vipevöittää maiseman. Ja siitä eteenpäin punaiset mustikanvarvut reunustavat asfalttipolkua kohti Kemijärveä ja sen takaisia tuntureita.

    Perillä kesä on muistikuva.

Täytyy mennä toisaalle ollakseen läsnä.

    Ruskan värjäämien metsien ja heinikoiden keskellä kuvamuistin läpi tunkee alikulkutunneli Vanhankaupungin kosken liepeillä. Pitkä, ruma, synkkä, melkein pelottava. Katutaiteilijat ovat sotkeneet betonikuilun graffiteillaan. Ne ovat kuin koiran kusijälkiä hangella, paitsi että näitä ei kesä sulata eikä pyyhi pois urbaanin polun seiniltä.

    Miksi ihminen haluaa jättää kusijälkensä näkyville?

    Onko se reviirin merkkaamista vai kapinaa järjestystä kohtaan? Vai molempia?

    Toisaalta, mitä taide on? Onko sekin vain reviirin reunustamista oman mielen maisemalle, joka toki muistuttaa muiden ihmisten mielien peltoja ja metsiä, taloja ja toreja?

    Kun mietitään kansallista ja kansainvälistä, onko esimerkiksi abstraktissa maalaustaiteessa mitään kansallista? Miten siinä edes voisi olla, kun se ei esitä yksikäsitteisesti selitettävissä olevaa?

  Tai jos katsotaan impressionistista taidetta, tukeutuuko sekään lopulta kansallistunteeseen, vaikka esittääkin Pariisin bulevardeja tai Givernyn lummelampia? Jos Claude Monet olisi matkustanut Helsinkiin ja asettanut kankaansa kauppatorin kulmaan, olisiko syntynyt suomalainen vai ranskalainen impressio vai pelkästään Claude Monetin luoma impressio vailla kansallistunnetta ja valtioiden rajoja?

Kyösti Salovaara, 2021.
Vieskonsalmi.

Kyösti Salovaara, 2021.
Urbaani "ruska"!

Kyösti Salovaara, 2021.
Pyhätunturi.

Mäkiä. Ylämäkiä.

    En etsi mäkiä. Mieluummin kävelen tasaisella.

    Jostakin syystä ylämäet löytävät minut. En pääse pakoon, en Espanjassa enkä Lapissa.

    Epäily herää. Onkohan maailmassa eri määrä ylämäkiä ja alamäkiä? Jos maapallo on pyöreä, ylä- ja alamäkien määrä vakioituu. Mutta jospa kaikki riippuu katsojasta eikä geologistopografisesta päättelystä? Uskallanko viedä antropistisen maailmanselityksen niin pitkälle, että kuvittelen oman elämäni kaiken keskipisteeksi? Että se alkoi suppilon alapäästä Kotkassa kauan sitten ja on laajentunut suppilon auetessa ylämäkeen kävellessä? Että tämä selittää sen miksi kohtaan aina ylämäkiä ja tuskin lainkaan alamäkiä? Jokainen ylämäki avartaa suppilon reunaa kauemmaksi.

    Jotta puntit menevät tasan, teoriani mukaan täytyy toisaalla olla ihmisiä, jotka kulkevat alati alamäkeä, heidän suppilonsa on minun avautuvaan suppilooni nähden käänteisiä, heidän elämänsä alkaa suppilon avaralta reunalta ja päättyy suppilon keskelle.

    Tämä kuulostaa pähkähullulta. Sitä se onkin.

    Tutkimukseni ovat vielä kesken. Lasken vektoreita, jotka suuntautuvat mäkien huipulle ja laaksojen pohjalle. Kun kaikki lasketaan yhteen, saadaan todenäköisesti maapallo, joka ei ole suppilo vaan suunnilleen pyöreä niin kuin meille on opettettu jo alakoulussa. Tämmöinen mielen matematiikka tuntuu vaikealta. Pätevätkö luonnon lait myös mielen matematiikassa?

    Noitatunturin rinteellä kulkee patikoijia. He rakastavat ylämäkiä. Aapasuolla puut kuivuvat pystyyn.

Kyösti Salovaara, 2021.
Tunturiaapa, Noitatunturi ja Ukonhattu.

Tästä kaikesta - suuresta ja pienestä, keltaisen ja punaisen värisävyistä ynnä hetkittäin sinisestä taivaasta - tulee mieleen kuinka subjektiivisia ihmisen ajatukset ja arvoarvostelmat ovat.

    Ajattellaanpa vaikka pessimismiä ja optimismia.

    Sanotaan, että pessimisti pelkää maapallon tuhoutuvan ihmisen ahneuden takia. Optimistin puolestaan uskotaan pelastavan maapallon.

    Mutta jos tarkoitus on säilyttää luonto sellaisenaan, niin optimistihan on se joka toivoo ihmissuvun kuolevan maapalloa pilaamasta ja pessimisti puolestaan on sellainen, joka pelastaa ihmissuvun ja tekee luonnon tuhoamisen edelleen mahdolliseksi ja kannattavaksi.

    Näin ollen, jos kaverisi sanoo olevansa pessimisti tai optimisti, et mitenkään voi tietää minkä suhteen ja missä määrin. Tarvitaan jatkokysymyksiä, tarkentavaa arviota arvoastelmista ja siitä kenen vankkureissa kaverisi matkustaa. Kuskin paikalle ei moni pääse.

    Syyspäivä on tasattu. Kesän lämpö haihtui matkalla pohjoiseen. Värit muuttuvat, ylämäkiä ei pääse karkuun, vaikka olisi kuinka optimistinen tahansa. Tähän pitää alistua. Maisema on niin leveä kuin reunat valokuvassa. Nurkan taakse on mahdoton kurkistaa, mutta kameraa voi siirtää.

Kyösti Salovaara, 2021.
Riisitunturi.

Piru merrassa

 [lukemattomia kirjoja]

Kyösti Salovaara, 2021.

Meillä ei ole mitään takeita kirjallisuuden kuolemattomuudesta; sen pelastus on yhden kortin varassa. Se kortti on Euroopan, sosialismin, demokratian ja rauhan kohtalo… Mutta kirjallisuutta eivät loppujen lopuksi kuitenkaan suojele Kaitselmuksen muuttumattomat säännökset: kirjallisuus on sitä mitä ihmiset siitä tekevät, itsensä valitessaan he valitsevat kirjallisuuden. Jos kirjallisuus muuttuisi pelkäksi propagandaksi tai pelkäksi viihteeksi, yhteiskunta vaipuisi jälleen hetkessä elämisen liejuun, kalvosiipisten ja vatsajalkiaisten muistittomaan elämään. Tietenkään tämä kaikki ei ole mitenkään tärkeää: maailma voi varsin hyvin selviytyä ilman kirjallisuutta. Mutta ilman ihmistä se voi selviytyä vielä helpommin.

- Jean-Paul Sartre kirjallisuuden tulevaisuudesta vuonna 1948. Mitä kirjallisuus on? Otava, 1967 ja 1976

Paitsi kirjojen välitykseen ja sisältöön liittyviä toimivaihtoehtoja voidaan vihdoin mainita yleisö ja sen vastaanottokyvyn edellytykset. Ihmisten sosiaalistuminen kirjallisuuteen on yksi kirjallisuuden harrastamisen ehtoja. Peruskoulu-uudistus, hankkeet aikuis-, täydennys- ja uudelleenkoulutuksen edistämiseksi samoin kuin tietojen tarjonnan jatkuva kasvu yleensä lisäävät ihmisten mahdollisuuksia osallistua kirjoitettuun kulttuuriin. Samaan aikaan tapahtuva vapaa-ajan määrän lisääntyminen luo kirjallisuudenharrastukselle ajallisia edellytyksiä. Molemmat edellytysryhmät saattavat toimia sen hyväksi, että yhä useammat ihmiset etsivät kirjallisuudesta aineksia ja tietoja maailmankuvan jäsentämiseksi. Kirjallisuuden harrastamisen sisäisessä rakenteessa esiintyvien kuilujen voi tällöin odottaa kaventuvan.

- Katarina Eskola kirjallisuuden tulevaisuudesta vuona 1972. Ei kirjaa ilman lukijaa. Tammi, 1972.

Aloituskuvan nokkosperhonen ei liity lukemiseen eikä kirjoihin. Se ei välttämättä liity mihinkään. Paitsi omaan olemukseensa.

    Kierrän takakautta päästäkseni etupuolelle.

    1950-luvulla kotkalaisen puutaloyhteisön pihapiirissä me ”kaikki” pikkupojat osasimme luistella, pelata jalkapalloa ja lasketella Pookinmäen rinteitä kohtuulliseen taitavasti. Me myös osasimme pujottaa madon ongenkoukkuun. Uskalsimme irrottaa koukussa sätkivän kalan omin käsin.

    Kun opimme lukemaan, sanotaan 1950-luvun puolivälissä, me kaikki myös luimme, jokainen nulikka. Luimme seikkailukirjoja ja sarjakuvia, muutakin kuin Aku Ankkaa. Ja vähintään kaksi kertaa kuukaudessa kävimme elokuvissa.

    Sivistynyt työläisyhteisö?

    Ei. Kysymys oli pelkästään siitä mikä oli mahdollista. Lukeminen oli. Ja elokuvat, onkiminen, futis ja jääkiekko. Tietysti lukemiseen vaikutti, että esimerksi meillä kotona luettiin, seinät oli täytetty kirjahyllyillä.

    Siihen aikaan nokkosperhosia oli niin runsaasti, ettemme kiinnittäneet niihin mitään huomiota. Kun nyt yli 60 vuotta myöhemmin otin kännykällä kuvan nokkosperhosesta, tajusin että niitä on viime vuosina näkynyt aika vähän. Tänä kesänä ne lentävät joka puolella. Nokkosperhonen kiinnittää katseen.

Tulevaisuuden ennustaminen on vaikeampaa kuin menneisyyden.

   Ennustajat eivät juuri koskaan osaa nähdä piilossa lymyävää mustaa joutsenta; sellaista asiaa tai muutosta mikä tuntuu nykyhetkessä niin mahdottomalta, ettei sitä osaa edes kuvitella. Ja kun "mahdoton" sitten tapahtuu, kun musta joutsen lipuu kaiken keskelle, suut loksahtavat auki hämmästyksestä.

    Silloin on piru merrassa.

    Sartre oli toisen maailmansodan jälkeen hieman pessimistinen optimismissaan. Sosialismin mahdollisuuden hän veikkasi pieleen. Mutta osuiko Sartre oikeaan ennustaessaan kirjallisuudelle hyvää tulevaisuutta, jos se pystyy olemaan muutakin kuin propagandaa ja viihdettä?

    Eipä osunut. Jos hieman liioittelee, niin tällä hetkellä autofiktio on pääosin propagandaa ja loput sitten onkin viihdettä, dekkareita.

    Sartre oli ylioptimisti ajatellessaan, että ihminen valitsee itsensä kirjallisuuden kautta. Sartre uskoi merkityksellisen informaation kultaiseen kosketukseen. Mutta vaikka kirjallisuuden merkitys ohenee kuin laiha kahvi, länsimaiset yhteiskunnat eivät ole vajonneet ”elämisen liejuun, kalvosiipisten ja vatsajalkiaisten muistittomaan elämään”.

Kirjallisuussosiologi Katarina Eskola oli 1970-luvun alussa Sartrea optimistisempi. Lukemisen tutkijana hän havaitsi, että on kahdenlaista kirjallisuutta, jota kahdenlainen ihmisjoukko lukee. Toiset lukevat vakavaa kaunoa, toiset viihdettä ja nämä porukat ovat yhtä kaukana toisistaan kuin itä on lännestä ja päinvastoin.

    Eskola kuitenkin uskoi, että koulutuksen demokratisointi ja teknisen kehityksen luoma vapaa-ajan lisääntyminen näkyvät myös lukemisen lisääntymisenä ja luetun demokratisoitumisena.

    Eskola ja Sartre olivat, niin kuin eliitti yleensä on, väärässä pitäessään viihdettä lähtökohtaisesti arvottomana ”taiteena”, mutta se on toinen juttu. Oleellista on ettei Eskolakaan nähnyt mustan joutsenen varjoa: sitä että lisääntyvä vapaa-aika  tekniikan kehittyessä johtaa muualle kuin kirjojen lukemiseen.

    Kun perhonen räpäyttää Piilaaksossa siipiään, Jyväskylässä suljetaan sivukirjasto.

    Kehitys on paradokseilla päällystetty bulevardi.

    Milloinkaan maailman ja Suomen kulttuurihistoriassa ei tietoa ja tarinoita ole ollut saavutettavissa niin runsaasti kuin tänään ja silti lukeminen vähenee ja jopa lukemisen taitaminen heikkenee.

Kyösti Salovaara, 2021.

Elokuun viimeisenä päivänä Ilta-Sanomat julkaisi Erika Åkmanin artikkelin, jonka pointti ilmaistiin heti alussa: ”Pitkän linjan opettaja varoittaa vanhempia – väärän asenteen seurauksena lapselle voi jäädä surkea lukutaito. Suomalaisissa kouluissa on yhä enemmän oppilaita, jotka eivät saa selvää edes omasta käsialastaan. Syy ei ole yksin oppilaan tai edes opettajan, vaan ongelma on paljon syvemmällä, sanoo pitkän uran tehnyt opettaja.”

    Artikkelissa todettiin, että suomalaisessa koulussa Pisa-tutkimuksien mukaan lukutaito laskee koko ajan, vaikka se vielä kansainvälisesti onkin korkealla tasolla.

    Erityisopettaja ja tietokirjailija Pirjo Laatikaisen mukaan koululaisten luku- ja kirjoitustaidot alkoivat heiketä hiljakseen kymmenen vuotta sitten.

   On tietysti mielenkiintoista, että informaatioyhteiskunta kulkee suuntaan missä yhteisön jäsenet eivät enää osaa tai pysty lukemaan saatavilla olevaa informaatiota.

    ”Samaan aikaan, kun tutkimukset antavat huolestuttavaa tietoa suomalaisten lukutottumuksista, lukutaidon merkitys sen kun kasvaa”, Laatikainen sanoo. ”Moni kuvittelee digitalisaation vähentäneen luku- ja kirjoitustaidon tärkeyttä, mutta se ei pidä paikkaansa – päinvastoin. Ennen pystyi soittamaan virastoon ja kysymään, miten toimia. Nyt täytyy mennä internetiin, etsiä ohjeet, lukea ne ja kirjoittaa ehkä vastaus.”

    Mutu-päättelyllä lukemistaitojen heikentyminen alkoi samaan aikaan kun älypuhelin löi lopulta läpi koko yhteiskunnan, niin vanhojen kuin nuorten parissa. Hienopiirteisempää tutkimusta saattaisi tehdä selvittämällä onko läppäreiden käyttäjien lukutaidossa mitään eroa kännykänkäyttäjien lukutaitoon verrattuna.

    Jokin aika sitten julkaistiin tosin tutkimus, jossa ylipäätään todettiin, että Pisa-pisteissä näkyy, kuinka painettuja kirjoja lukevat oppilaat pärjäävät paremmin kuin älylaitteilta oppimateriaalinsa hankkivat.

Onko ongelma - jos sellainen on olemassa - lukemisen määrässä vai sen sisällössä? Kumpi oli ”oikeammassa”, Sartre vai Eskola?

    Tuossa Ilta-Sanomien artikkelissa oli aika lohduton taulukko suomalaisten poikien lukemisinnosta. Kun vuonna 1981 pojista (15-19 vuotiaat) noin 40 % kertoi lukeneensa edeltävän puolen vuoden aikana vähintään 10 kirjaa, niin vuonna 2017 vain 2 % luki yhtä paljon. Tytöillä vastaavat prosentit olivat tippuneet n. 60 prosentista lähelle kymmentä prosenttia.

    Kiistämätön tosiasia on etteivät kirjat kiinnosta nuoria, ja tuskin kohta vanhempiakaan.

    Entä sitten lukemisen laatu, sisältö?

    ”Kirjallisuudessa kotimainen on ollut valttia jo ennen koronaepidemiaa”, sanoi kirjallisuuslehti Parnasson vastaava tuottaja Karo Hämäläinen lehden uusimmassa numerossa 4/2021. ”Kotimaista kaunokirjallisuutta myydään enemmän kuin suomennettua.”

    Lähiruoka ja lähiproosa ovat siis suosittua, muodissa ihan.

    ”Se, että suomalaisten kirjailijoiden teokset kiinnostavat suomalaisia, on pelkästään hyvä asia, mutta meidän pitäisi olla tietoisia myös siitä, mitä muualla kirjoitetaan”, Hämäläinen jatkoi pääkirjoitustaan. ”Suomalainen teknologiayritys tietää tarkkaan alansa viimeisimmät kansainväliset trendit, mutta kuinka on kirjallisuuden lukijoiden ja tekijöiden laita? Myydyimpien suomennosten lista antaa kovin kapean kuvan siitä mitä maailmalla kirjoitetaan. Viime vuoden 20 myydyimmän suomennetun kaunokirjan listaa hallitsevat pohjoismaiset trillerit ja englannista suomennettu, äänikirjanakin helposti uppoava viihde.”

    Jos sivuuttaa tyypillisen eliitti-ihmisen suhtautumisen viihteeseen, niin saattaako Hämäläisen huolessa olla kosolti ideaa? Miksi myös kirjan lukijat kääntyvät lähelle eivätkä katso etäälle?

Teknologian kehitys ja sen vaikutus ihmisten käyttäytymiseen on arvaamatonta, kuin musta joutsen, kuin perhosen siipien räpäytys toisella puolen maailmaa.

    Pari päivää sitten El País-lehdessä käsiteltiin yllättävää tutkimusta musiikin kuuntelutottumuksien muutoksesta.

    Tutkijat olivat espanjalaisia, toinen työskentelee Ruotsissa ja toinen Itävallassa. He tutkivat, lähinnä Spotifyn perusteella, mitä eri maissa nykyään kuunnellaan.

    Yllättävä tutkimustulos kertoi, että eri maissa kuunnellaan erilaista musiikkia, siis paikallista, kotimaista. Yhteisiä, kansainvälisiä tähtiä/kappaleita ei enää ole samassa mitassa kuin muutama vuosi sitten. Pitkään jatkunut anglosaksisen musiikki-imperalismin hegemonia näyttää päättyvän.

    Onko kotikutoisuuden lisääntyminen hyvä vai paha juttu?

    Kertooko kirjallisuuden ja musiikin kansallistuminen läheisyyttä korostavan isänmaallisuuden/yhteisöllisyyden lisääntymisestä vai ahdaskatseisen nationalismin heräämisestä?

Kyösti Salovaara, 2021.

Ihan autoa

 [ja outoa]

Kyösti Salovaara, 2021.

Tämä on karmea tarina synnillisestä elämästä, äkkikuolemasta, haureudesta ja viinasta. Aiheena eräs onneton perhe ja sen taistelu kohtaloaan vastaan, sehän juuri kaikessa mahdottomuudessaan on elämän tarkoitus. Suomen historia on kuin talvinen päivä. Lyhyt ja pimeä, on vaikea nähdä sitä mikä on hiukankin etäämpänä. Minä aloitan kertomukseni omasta näkökentästäni, mutta missä on kaiken alku, sitä en tiedä, enkä liioin sitä minkälainen tuo alku on. Tietenkin syytän ihmisiä väärin, näen kierosti ja vääristelen kaiken. Kiemurtelen kuin mato päästäkseni koukusta.

- Henrik Tikkanen: Kulosaarentie 8 Kulosaari Puh. 35. (1975. Suom. Elvi Sinervo, WSOY, 1976.)

Kirjoitan tätä eilen. Yöllä satoi. Nyt pilvet peittävät kostean maan. Syksy tuoksuu.

    Kävin potkimassa autoni renkaita.

    Ensi maanantaina alle vaihdetaan Keravalla kitkarenkaat. Varmuuden vuoksi, sillä lähden kehäkolmosen takaiseen Suomeen, missä kelit voivat yllättää. En lennä etelään, ajan pohjoiseen. Revontulia kohden.

    Maanantaina auto myös vahataan. Ehkä sen maalipinta sitten kestää sään vaihtelut paremmin. Kenties. En ole varma.

    Tässä oli pakinan autofiktiivinen osuus.

    (Pihalla harakat räksyttävät.)

Sanotaan ettei historia toista itseään. Tai jos toistaa, niin ensin murhenäytelmänä ja sitten farssina.

    Sitä ei sanota, että kaikki ei kuitenkaan muutu, että elämässä ja elämänpiirissä jotkut asiat pysyvät suunnilleen ennallaan. Ne ovat vaikka niitä ei koko ajan nähdä.

    On ilmiöitä.

    Omaelämäkerrallinen romaani, tunnustuskirja, avainromaani, roman à clef  tai mitä nimiä sillä lieneekään, on tällainen ilmiö, yhtä vanha kuin kirjoitettu fiktio on. Välillä se on voimissaan, toisinaan ei. Saattaa olla, että Tikkanen (ja Christer Kihlman tahollaan) kirjoitti paljon ”kauheampaa” ja ”umpirealistisempaa” ja itseään enemmän inhoavaa ”autofiktiota” kuin juuri kukaan kirjoittaa nykyään, kun ”kaikki” tuntuvat kirjoittavan autofiktiivisiä romaaneja, ainakin nuoret naiset Suomessa.

    En ole varmaa pystyykö tästä muoti-ilmiöstä sanomaan mitään perusteltua, syventävää, kohottavaa. Ehkä autofiktio ei ole oikeastaan mitään muuta kuin eräs tyylilaji, sillä mistäpä romaanikirjailijat muustakaan kirjoittaisivat kuin omasta itsestään, sisällään olevista tarinoista ja ajatuksista tai niistä tarinoista ja ajatuksista joita ovat lukeneet toisten kirjoittamina.

    Mutta sittenkin: miksi kirjailija luopuu keksimästä sepitteellisiä ihmishahmoja kirjoittaessaan sepitettä?

Sitäkin voi miettiä, että onko autofiktion ”muoti” syntynyt kirjailijoiden tarpeesta päästä julkisuuteen vai median tarpeesta pöyhiä julkisuuteen päässeiden tai sinne pyrkivien yksityiselämää. ”Human interest” on todella ”public interest”.

    Vai kuvastaako autofiktio primitiivistä, perimmäistä tarvetta käpertyä itseensä ja halua unohtaa globaali todellisuus kaikkine vaaroineen ja uhkineen. Kun tuijottaa itseään, ei tarvitse välittää maailmasta. Vai ovatko kirjailijat laiskoja kun eivät viitsi keksiä tarinoita oman kotipihansa tuolta puolen?

    Muuten, kysymyksiä esitän minä, tämän pakinan kirjoittaja. Niitä ei esitä mikään yleinen kyselijä eikä kollektiivisesti utelias julkisuusolento. Ihan autoa siis tämäkin.

    ”Väitän, että tekijä on kuollut – vaikka julkinen sana keskittyykin nyt enemmän kirjailijoihin kuin heidän teoksiinsa”, sanoi Antti Majander Helsingin Sanomien kulttuurisivun kolumnissa viime torstaina. Kenestä Majander puhui puhuessaan ”julkisesta sanasta”?

    Oliko tuo kolumni kierrepallo omalle kulttuurisosastolle, jossa autofiktiota kirjoittavat nuoret kirjailijat saavat sivutolkulla julkisuutta? Majander ei puhunut muusta kuin kirjallisuudesta, mutta eihähän Hesarin urheiluosastossakaan enää itse urheilu (teot siinä) ole pääosassa vaan urheilijat, heidän taustansa, heidän historiansa ja yksityiset ajatuksensa.

    Jostakin syystä mediaa, nimenomaan Hesaria, tekijät kiinnostavat enemmän kuin teot. Aristoteles oli ihan toista mieltä, tiedoksi vaan.

Kyösti Salovaara, 2021.

Kun pitkään kirjallisuusjournalismia seurannut ja sen tekemiseen osallistunut toimittaja, kuten Antti Majander, ottaa reippaasti kantaa kirjallisuuden puolesta, siis kirjojen, ei niiden tekijöiden, täytyy nostaa hattua, ainakin pipoa, jos sellaisen sattuu panemaan päähän.

    Mutta ei edes Majander pystynyt sanomaan, miksi tämä ilmiö, autofiktio ja sitä kirjoittavien tekijöiden yksityiselämän valaiseminen, on juuri nyt muodissa.

    ”Kovin vähän haluan kurkistella toisten elämään”, Majander totesi kolumninsa johtopäätöksenä. ”Väitän, että tekijä todellakin on yhä kuollut. Monessa sanomalehdessä tosin tuumitaankin nyt ihan toisin: kritiikit käyvät yhä harvinaisemmiksi, mutta kirjailijoiden haastattelut kelpaavat, jos he ovat oman kulmakunnan kasvatteja. Se on masentava tie.”

    Pitäisikö tähän vielä ottaa mukaan elämäkertafiktio? Eikö sekin näytä jotenkin samanlaiselta kuin autofiktio? Eikö elämäkertafiktionkin kirjoittajat nauti mediassa suurta suosiota, heitä haastatellaan ja kuvataan, koska he ”uskaltavat” fiktiossaan esittää erilaisen historian ”totuuden” kuin mihin oikeat historiantutkijat ovat päätyneet.

    Tällä hetkellä saat kirjailijana suuret otsikot, jos sepität, että Alvar Aalto ei luonutkaan omaan arkitehtuuriaan vaan sen teki piilossa hänen vaimonsa Aino. Moinen uus-uskallus on tietysti trendikästä, metoo-konformistista mutta sille on kysyntää. Paljon (uhka)rohkeampaa olisi kirjoittaa romaani siitä, kuinka Eeva Joenpellon kaksi ensimmäistä romaania kirjoitti hänen miehensä Jarl, tuleva kirjallisuusmies ja kustantaja. Romaanin nimi voisi olla Jarlia.

    Tietenkään tuo ei ole totta, mutta koska sepite on sepitettä, romaanissa saa kuvitella mitä tahansa. Pääasia on että kuviteltu menee kaupaksi.

Jos ihmisellä on sanottavaa, miksi hän ei sano. Miksi kiemurrella kuin mato koukussa?

    Miksi sepite on kunniallisempi tapa ilmaista tietämyksensä kuin vaikkapa essee? Vai johtuuko autofiktion suosio siitä ettei sen kirjoittaminen oikeastaan edellytä jonkin asian tietämistä laajassa mielessä? Eikä näin ollen tärkeää olekaan sen pohtiminen mitä tietää ja mitä ei. Onko autofiktio (ja elämäkertasepite) tapa luikahtaa tietämisen polulle aseteltujen esteiden alitse muina miehinä ja naisina, sen sijaan että tietoa todella yritettäisiin penkoa ja esittää?

    Onko autofiktio 2000-luvun kirjallinen limbo?

    Mutta koska kirjailijat, ja kirjailijaksi pyrkivät, niin tosissaan heittäytyvät autofiktioon sen sijaan että kertoisivat omakohtaisista asioistaan suoraan ”dokumentin” muodossa, tällä kertomatavalla täytyy olla syvempi merkitys sekä kirjoittajille että lukijoille ja (nimenomaan) myös julkiselle sanalle.

    Ihminen on utelias eläin. Ihminen on laumaeläin. Laumassa jokainen haluaa tietää mitä lauman toinen eläin tekee ja tuntee. Laumassa pitää vahtia ettei kukaan käyttäydy poikkeavasti, lauman turvallisuutta uhaten. Selittääkö tämä autofiktion suosion?

    Ei välttämättä, mutta ehkä osittain, sinne päin.

    Teppo Sillantaus teki Helsingin Sanomien Kuukausliitteeseen (9/21) näyttävän jutun Laura Malmivaarasta ja tämän kirjoittamasta autofiktiivisestä teoksesta Vaiti. Tuossa romaanissa Malmivaara kuvaa asemaansa elokuvaohjaaja Aku Louhimiehen entisenä vaimona niinä hetkinä jolloin Louhimiestä syytettiin epäasiallisesta, julmasta tavasta ohjata naisnäyttelijöitä. Malmivaara ei yhtynyt kiukkuiseen naisjoukkoon syyttämään Louhimiestä, mutta ei liioin asettunut julkisesti tämän puolelle. Autofiktiivisessä Vaiti-romaanissaan Malmivaara nyt kertoo ”totuuden” omasta ristiriitaisesta suhteestaan yhtäältä kiukkuisiin, kohtuuttomiin naisiin ja toisaalta julkisuutta karttelevasta lojaalisuudestaan entistä aviomiestään kohtaan.

    Hän jäi yksin - Autofiktio on vaarallinen kirjallisuuden laji, Sillantaus otsikoi haastatteluartikkelinsa.

    Artikkelin mielenkiintoisin osuus (ainakin pakinani näkökulmasta) taitaa olla Sillantauksen kirjoittama johdanto. ”Me täällä mediassa tykkäämme lajityypistä [autofiktio] kovasti”, Sillantaus sanoo. ”Lehteen saa helposti lähestyttävän kulttuurijutun, kun voi haastatella melkeinpä taideteosta itseään.”

    Ikään kuin haastattelisi taideteosta itseään!

    Sillantauksen johdanto kannattaa kuitenkin lukea loppuun asti:

    ”Olkaa tarkkoina kun luette Malmivaaran kirjaa! Älkää uskoko kaikkea! Sillä autofiktion ongelma on päinvastainen kuin monen perinteisen romaanin: autofiktio on liian uskottavaa.”

Kyösti Salovaara, 2021.

;;;

Ps.

 Jean-Paul Belmondo 1933-2021