Joku sanoi

 [jotain jossain]

Kyösti Salovaara, 2023.

Kaksi elämänalun tehtävää: Supista piiriäsi yhä ahtaammaksi ja käy yhä uudelleen tarkastamassa, ettet vain piileskele jossakin piirisi ulkopuolella.

…

Mikä onni on käsittää, että maa jolla seisot, ei voi olla niitä kahta jalkaa laajempi, jotka peittävät sen.

-  Franz Kafka

Joopa joo - jossain joku sanoi jotain.

    Olen tätä miettinyt aikaisemminkin. Viime viikolla taisin ihmetellä ajatusten alkuperää.

    Kuka puhuu kun joku puhuu?

    Onko se katu niin kuin eräässä James Baldwinin romaanissa vai metsä niin kuin suomalaiset nykyään pyrkivät fiktiossa kertomaan?

    Maa ja taivas kohtaavat äänekkäästi?

    Hölötetään, jupistaan, nauretaan kun käpy tippuu päähän.

    Kannattaa kuitenkin varoa.

    Ettei eksy omilta jalanjäljitään.

Ajetaan kohti pohjoista.

    Jossain napapiirin tienoilla tulee vastaan busseja, joiden ”linjakilvessä” lukee Canterbury.

    Mieleen tulee tietysti Canterburyn tarinat, heiveröinen aavistus riehakkaasta.

    Tunturiin päästyä puretaan tavarat autosta. Kiirehditään syömään.

    Onko keittiö auki? Kysytään tunturin laskettelurinteen alapuolella sijaitsevassa ravintolassa.

    On auki, ravintolassa sanotaan, mutta kohta alkaa yksityistilaisuus.

    Ehtiikö syödä pizzat?

    No ehtii, kunhan ette jää aterioimaan pitkän kaavan mukaan.

    On vilkasta näin joulun aikaan?

    Joo, kohta tänne tulee Canterbury-matkanjärjestäjän brittiseurue, 130 henkilöä.

    Pizzaa syödessä ravintola alkaa täyttyä brittiperheillä.

    Wikipedia kertoo, että Geoffrey Chaucerin runomuotoisissa keskiaikaisissa tarinoissa lontoolaisessa kapakassa päätetään yks’kaks lähteä pyhiinvaellukselle Canterburyyn. Matkalla kerrotaan tarinoita.

    Ovatko englantilaiset lapsiperheet ”pyhiinvaelluksella” suomalaisessa tunturimaisemassa?

    Pizzan jälkeen ulos tuuliseen pakkasilmaan. Hetkeä myöhemmin taivaalla roikkuu revontulien häntiä.

    Joku saattaa tuntea pyhän hetken taivaalle katsoessan. 

    Jossain.

Tieteestäkin kuulee talvisia tarinoita.

    Korjaan: kuulee tositarinoita.

    Joku on Englannissa tutkinut porojen näkökykyä. Kertoi Tekniikan Maailma 19.12.

    Yllättävä tulos saatiin. Porojen silmä on evoluution myötä kehittynyt kaamokseen sopivaksi. Sen valoa heijastava silmä muistuttaa kissan silmää. Se näkee hämärässä. Kesällä poron silmä loistaa keltaisena, talvella sinisenä.

    Mutta estetiikka ei ole tärkeää. Vaan se että poro näkee hämärässä ultraviolettina hohkaavan jäkälän. Näin se löytää helpommin ruokansa lumen keskeltä. Ei tarvitse samoilla sattumanvaraisesti.

    Hieno tositarina. Sinisenä loistavat silmät kaamoksen valkoisessa hämyssä.

Kyösti Salovaara, 2023.

Lukijoita arvostava
 Robert Galbraith (oik. J. K. Rowling)
viettelee tarinaan ja sen merkityksiin.
Kuolema kintereillä, Otava 2023, 957 s.

Entä kirjallisuus? Kaamosta vai etelän loputonta valoa?

    Elämä on yhteensattumien salaliitto, kerrotaan Milan Kunderan sanoneen. 

    Kun kirjailija kirjoittaa romaanin, sitä kai on tarkoitus lukea. 

    Onko?

    Onko tarkoitus, että lukija ymmärtää mitä lukee? Siis omalla tavallaan, omassa tajunnassaan, omassa mielen maisemassaan. En voi lukea samalla tavalla kuin sinä, enkä edes niin kuin Hentun Liisa.

    Mutta joku kirjailija jossain tekee lukemisen vaikeaksi. Melkein mahdottomaksi. Lukematonta romaania ei ole olemassa, loppujen lopuksi, paitsi jos se on tarkoitus, pysyä lukemattomana.

    Voiko olla toisin?

    Ainakin Helsingin Sanomien Pekka Torvinen väitti että voi olla kirjoittaessaan joulukuun 10. päivänä Nobel-palkitun Jon Fossen 800-sivuisesta romaanista Septologia, jossa on vain yksi pitkä virke, ilman pisteitä ja vailla kappalejakoa.

    Torvinen hehkutti täpinöissään, että ”Jon Fossen hidas proosa paljastaa sanoillaan jotain, mistä ei voi sanoa mitään, mutta ehkä silti kirjoittaa.”

    Miten voi sanoa sanomatta? Kirjoittaa sanomattomia sanoja?

    Monet Torvisen artikkelin lukeneet olivat toista mieltä. Minäkin olen. Joku sanoi lukevansa mieluummin Ernest Hemingwayn lauseita. Niissä pisteet ja pilkut ovat kohdillaan. Itse asiassa Hemingway sanoo niukalla kielellään paljon. Enemmän kuin Fosse?

    Tunnustan tunturin juurella: jos huomaan että romaanissa on sivun mittaisia kappaleita - tai pidempiä - jätän romaanin suosiolla väliin. Miksi kiusaisi itseään? Miksi suostua kirjailijan harrastamaan kielellä kiduttamiseen? Kielellä jota ei huvita, jaksa, kiinnosta lukea? Masokismilla on rajansa.

     Kiva että antoivat Fosselle Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Eivät antaneet lukijoille. Selkeä kannanotto: älä lue!

     Espanjassa on muuten tehty mielenkiintoinen tutkimus. Sen mukaan paperilta luettu edistää lukutaitoa enemmän kuin digilaitteelta.

     Hesarissakin tämä pantiin merkille. Lehden haastattelema asiantuntija esitti kutkuttavan huomion: ”Luetun ymmärtämisen taito saattaa... kärsiä myös äänikirjoja kuluttamalla, koska kuuntelija ei näe esimerkiksi kappalevaihtoja ja välimerkkejä, jotka huomaamatta auttavat hahmottamaan tekstin merkityksiä.”

    Kun kirjailija - joku James Joyce, joku Volter Kilpi tai joku Jon Fosse - jättää kappalejaon tekemättä ja on kirjoittaakseen pelkkää tajunnansanavirtaa, tajuaako hän itse tekstinsä merkityksiä? 

    Lukijasta puhumattakaan!

Niinpä niin.

    Huomenna talvipäivä seisahtaa hetkeksi.

    Sitten valo lisääntyy. Vähitellen.

    Pyhän tunne valtaa mielen.

    Lauseet lyhenevät, ajatus pitenee. Kun virkkeet paisuvat, ajatus karkaa kylmään avaruuteen. Tai pysyy mielen sisässä.

    On se kuitenkin - joulu!   

Kyösti Salovaara, 2023.

         

Pikku hiljaa, vähitellen, melkein huomaamatta

 [jäähyväisiä kesälle]

Kyösti Salovaara, 2021.
Kemijoki.

Vaikka Stephen Hawkingin kosmologiset teoriat perustuvat luonnonlakien tutkimukseen, hän muistuttaa että todellisuutta lopulta tarkastelee ja selittää ihminen eikä kukaan muu, siis ei kivi eikä kanto.

    Antropistisen periaatteen mukaan voidaan sanoa esimerkiksi näin: ”Me näemme maailmankaikkeuden sellaisena kuin näemme, koska olemme olemassa.”

    Ja edelleen: ”Miksi maailmankaikkeus on juuri sellainen kuin miltä se näyttää?”

    Siksi että:

    ”Jos se olisi toisenlainen, ei meitäkään olisi!”

- KS Deadline Torstaina pakinassa 12.1.2017.

Ajat Helsingistä Lappiin.

    Matka taittuu, kesä katoaa peruutuspeiliin.

    Tämmöisestä matkasta löytää monenlaisia vertauskuvia. Kevyitä ja raskaita.

    Muutos tapahtuu vitkaan, melkein huomaamatta. Tai kyllä sen huomaa, mutta vasta jälkeenpäin, sitten kun muutos on tapahtunut, kun uusi tilanne vallitsee.

    Ensin kuvittelee, että puut kellastuvat jo kehäkolmosen jälkeen. Eivät kellastu. Vielä Pieksämäelläkin vihreä hallitsee maisemaa. Kuopion jälkeen keltainen lisääntyy, mutta vasta jossain Iisalmen ja Kajaanin puolivälissä tajuaa, kuinka ruska vipevöittää maiseman. Ja siitä eteenpäin punaiset mustikanvarvut reunustavat asfalttipolkua kohti Kemijärveä ja sen takaisia tuntureita.

    Perillä kesä on muistikuva.

Täytyy mennä toisaalle ollakseen läsnä.

    Ruskan värjäämien metsien ja heinikoiden keskellä kuvamuistin läpi tunkee alikulkutunneli Vanhankaupungin kosken liepeillä. Pitkä, ruma, synkkä, melkein pelottava. Katutaiteilijat ovat sotkeneet betonikuilun graffiteillaan. Ne ovat kuin koiran kusijälkiä hangella, paitsi että näitä ei kesä sulata eikä pyyhi pois urbaanin polun seiniltä.

    Miksi ihminen haluaa jättää kusijälkensä näkyville?

    Onko se reviirin merkkaamista vai kapinaa järjestystä kohtaan? Vai molempia?

    Toisaalta, mitä taide on? Onko sekin vain reviirin reunustamista oman mielen maisemalle, joka toki muistuttaa muiden ihmisten mielien peltoja ja metsiä, taloja ja toreja?

    Kun mietitään kansallista ja kansainvälistä, onko esimerkiksi abstraktissa maalaustaiteessa mitään kansallista? Miten siinä edes voisi olla, kun se ei esitä yksikäsitteisesti selitettävissä olevaa?

  Tai jos katsotaan impressionistista taidetta, tukeutuuko sekään lopulta kansallistunteeseen, vaikka esittääkin Pariisin bulevardeja tai Givernyn lummelampia? Jos Claude Monet olisi matkustanut Helsinkiin ja asettanut kankaansa kauppatorin kulmaan, olisiko syntynyt suomalainen vai ranskalainen impressio vai pelkästään Claude Monetin luoma impressio vailla kansallistunnetta ja valtioiden rajoja?

Kyösti Salovaara, 2021.
Vieskonsalmi.

Kyösti Salovaara, 2021.
Urbaani "ruska"!

Kyösti Salovaara, 2021.
Pyhätunturi.

Mäkiä. Ylämäkiä.

    En etsi mäkiä. Mieluummin kävelen tasaisella.

    Jostakin syystä ylämäet löytävät minut. En pääse pakoon, en Espanjassa enkä Lapissa.

    Epäily herää. Onkohan maailmassa eri määrä ylämäkiä ja alamäkiä? Jos maapallo on pyöreä, ylä- ja alamäkien määrä vakioituu. Mutta jospa kaikki riippuu katsojasta eikä geologistopografisesta päättelystä? Uskallanko viedä antropistisen maailmanselityksen niin pitkälle, että kuvittelen oman elämäni kaiken keskipisteeksi? Että se alkoi suppilon alapäästä Kotkassa kauan sitten ja on laajentunut suppilon auetessa ylämäkeen kävellessä? Että tämä selittää sen miksi kohtaan aina ylämäkiä ja tuskin lainkaan alamäkiä? Jokainen ylämäki avartaa suppilon reunaa kauemmaksi.

    Jotta puntit menevät tasan, teoriani mukaan täytyy toisaalla olla ihmisiä, jotka kulkevat alati alamäkeä, heidän suppilonsa on minun avautuvaan suppilooni nähden käänteisiä, heidän elämänsä alkaa suppilon avaralta reunalta ja päättyy suppilon keskelle.

    Tämä kuulostaa pähkähullulta. Sitä se onkin.

    Tutkimukseni ovat vielä kesken. Lasken vektoreita, jotka suuntautuvat mäkien huipulle ja laaksojen pohjalle. Kun kaikki lasketaan yhteen, saadaan todenäköisesti maapallo, joka ei ole suppilo vaan suunnilleen pyöreä niin kuin meille on opettettu jo alakoulussa. Tämmöinen mielen matematiikka tuntuu vaikealta. Pätevätkö luonnon lait myös mielen matematiikassa?

    Noitatunturin rinteellä kulkee patikoijia. He rakastavat ylämäkiä. Aapasuolla puut kuivuvat pystyyn.

Kyösti Salovaara, 2021.
Tunturiaapa, Noitatunturi ja Ukonhattu.

Tästä kaikesta - suuresta ja pienestä, keltaisen ja punaisen värisävyistä ynnä hetkittäin sinisestä taivaasta - tulee mieleen kuinka subjektiivisia ihmisen ajatukset ja arvoarvostelmat ovat.

    Ajattellaanpa vaikka pessimismiä ja optimismia.

    Sanotaan, että pessimisti pelkää maapallon tuhoutuvan ihmisen ahneuden takia. Optimistin puolestaan uskotaan pelastavan maapallon.

    Mutta jos tarkoitus on säilyttää luonto sellaisenaan, niin optimistihan on se joka toivoo ihmissuvun kuolevan maapalloa pilaamasta ja pessimisti puolestaan on sellainen, joka pelastaa ihmissuvun ja tekee luonnon tuhoamisen edelleen mahdolliseksi ja kannattavaksi.

    Näin ollen, jos kaverisi sanoo olevansa pessimisti tai optimisti, et mitenkään voi tietää minkä suhteen ja missä määrin. Tarvitaan jatkokysymyksiä, tarkentavaa arviota arvoastelmista ja siitä kenen vankkureissa kaverisi matkustaa. Kuskin paikalle ei moni pääse.

    Syyspäivä on tasattu. Kesän lämpö haihtui matkalla pohjoiseen. Värit muuttuvat, ylämäkiä ei pääse karkuun, vaikka olisi kuinka optimistinen tahansa. Tähän pitää alistua. Maisema on niin leveä kuin reunat valokuvassa. Nurkan taakse on mahdoton kurkistaa, mutta kameraa voi siirtää.

Kyösti Salovaara, 2021.
Riisitunturi.

Haminalainen ruukkusalaatti Ivalossa

[Valmiissa maailmassa - 3]

Nykyaikana kaikki liikkuu.

     Lakkaamatta. Jatkuvasti. Toistuvasti.

     Pikitiet on tarkoitettu kulkemiseen. Junan pitää kiitää kiskoja pitkin asemalta toiselle. Lentokone nousee kiitoradalta taivaan sineen.

     Ihminen ja tavarat, ihmisen kulttuuri jättävät paikan ollakseen hetikohta toisaalla. Kosketuksia on tuhansia, miljoonia ja biljoonia. Kosketukset ovat fyysisiä ja virtuaalisia, nykyään, tänään ja huomenna.

     Verkkoja pitkin luikerrellessa aika menettää merkityksen. Ajatus on valoa nopeampaa verkossa, sanoipa Einstein mitä tahansa valon nopeudesta.

     Verkossa ei sentään liikuteta fyysisesti (ei vielä) tavaroita eikä sapuskaa eikä aseita sotimiseen, mutta tavaran tarve, nälän tunne ja viha leviävät somessa kuin valo, joka lähti alkupamauksesta eikä loppua näy.

     Kun valon loppu näkyy, katsomo tyhjenee.

Logistiikkaa jossain Kaamasen ja Karigasniemen välillä.
Jaakko Salovaara 2013.

Ivalossa hyvin varustettu marketti myy haminalaista ruukkusalaattia, lappeenrantalaisia karjalanpiirakoita (paistettu paikan päällä) ja paahtoleipää Uumajasta.

     Hämmästyisin, jos en olisi nähnyt maanteillä rekkoja, jotka yötäpäivää hoitavat logistiikkaa ihmisten tarpeisiin. Pelästyisin ajaa venäläisen rekan perässä, jos en tietäisi millä asioilla se liikkuu. Ihmisten asioilla – viemässä ja tuomassa, liikuttamassa kulttuuria paikasta toiseen.

     Nyt olen nähnyt miten Jäämeren rannoilta rekat kuljettavat lohia ruskaa leimuavien soiden läpi helsinkiläisiin ruokapöytiin. Ehkäpä ne paluumatkalla tuovat Haminasta salaattia ja Lappeenrannasta jäätyneitä piirakoita Pohjan perukoille. Niitäkin rekkoja osaan tielle liikkuvaksi kuvitella jotka hakevat Ranskasta patonkitaikinaa - se maistuu paremmalta kuin Suomessa leivottu.

     Tässä liikkeessä, tässä logistisessa hurlumheissä ei päällisin puolin ole mitään järkeä, mutta koska logistiikka on matematiikkaa, siitä täytyy löytää 

Tankavaara
Jaakko Salovaara 2013.

järjen hippusia. 

     Tankavaarassa muurahaiset osaavat ylittää suon ihmisen tekemiä pitkospuita pitkin.

     Laskuoppi ei valehtele valmiissa maailmassa. Pitkospuita pitkin pääsee, mutta ne ovat liian työläs logistinen väylä nykyihmisen tarpeisiin.

     Jos siis haluaa ihmetellä mihin maailma on menossa, ei kannata pelkästään tarkkailla Internetiä, vaan ajaa autolla Sipoon Bastukärriin, missä voi pysähtyä S-ketjun logistiikkakeskuksen viereen. Ja kohta sinne nousee lisää giganttisia rakennuksia, jolloin Pentagonin mahtirakennukset jäävät melkein suomalaisen keskusvaraston varjoon.

     Sapuskan jakeleminen on isompi homma kuin sotiminen valmiissa maailmassa.

     Siinä missä Internet hajauttaa, logistinen algoritmi luottaa hajautetun liikkeen keskitettyyn valvontaan. Hajautettu liike nojaa keskitettyyn suunnitelmaan. Liike ja sen suunnitelma verkossa.

     Liike ja tieto.

     Tieto liikkeestä.

Jäämeren rantaa Lakselvissä.
Kyösti Salovaara 2013.

Lähiruoka on muotia, mutta juuri kukaan meistä ei syö lähellä tuotettua, ja jos syökin, ruoka on kiertänyt pitkän (optimoidun) matkan tuottajalta sinun ruokapöytääsi.

     Ivalossa syön Inarin siikaa, mutta sitähän en tiedä mistä kala tulee ja minkä kautta.

     Jäämeren rannalta Gibraltarin salmeen eurooppalainen talous on yhteistä, niin kuin kylän kulttuuri oli kauan sitten. Samassa pöydässä syödään, samassa keittössä kokataan, samalla nuotiolla juorutaan.

     Monien mielestä tämä on paha juttu.

     Mutta en osaa pelätä talouden yhteyttä rajojen yli. Mikä siinä muka on pahaa? Miksen voisi syödä Ivalossa tai Inarissa, kun siellä vierailen, haminalaista salaattia ja ruotsalaista leipää ja nauttia espanjalaista punaviiniä?

     Jäämerellä on kylmää, Gibraltarilla hiki valuu.

     Siihen väliin jää koko Eurooppa, lämpimän ja kylmän kaikki vivahteet ja sävyt. Kuivunut tasanko, huikaiseva ruska, vehmaat laaksot.

     Tuota kaikkea yhdistävä rekka-autojen liike.

     Humanismin logistinen pohjavirta.

Yhteisellä reunalla. Gibraltarin salmi, Tarifa.
Kyösti Salovaara 2011.

_____________________________________________________

Pakinasarjan Valmiissa maailmassa aikaisemmat kirjoitukset:

Valmiissa maailmassa. 18.7.2013

Kuvittele! 15.8.2013