Kirja maksaa maltaita

Onko sananvapaus vaarassa?

Ennen Berliiniin lähtöä kävin Akateemisessa kirjakaupassa ostamassa matkalukemista.

     Ostin kolme pokkaria: Matti Röngän, Åke Edwardssonin ja P.D. Jamesin dekkarit. Lentoliikenteen painorajoitukset ehkäisevät kovakantisten kirjojen raijaamisen ulkomaille. Kirjakaupassa tarkastin kuitenkin niidenkin valikoiman. Olihan se komea, mutta kirjojen hintoja katsellessa alkoi hirvittää. Kenellä on rahaa ostaa näitä kirjoja? Ostaako niitä joku? Jos ei osta, miten kustantajilla on varaa julkaista niin monia erilaisia kirjoja?

     Romaanien hintataso näytti asettuvan 30 euron tuntumaan. Jotkut selvästi ennakolta tiedetyt bestsellerit maksavat noin 26 euroa. Toisaalta esikoisromaanin hinta liukuu helposti 35 euroon. Hinta ei seuraa kirjan sivumäärää. Petri Tammisen Rikosromaanikin maksaa kolmekymppiä, vaikka siinä on vain 173 sivua ja kirjailijalla sentään aika paljon ”nimeä”.

     Tietokirjat ovat selvästi kalliimpia kuin kaunokirjallisuus. Ohuet esseekokokoelmat maksavat ties mitä. Pienkustantajien romaanit saattavat olla hieman halvempia kuin suurten, mutta tämä on ehkä näköharhaa, eikä missään tapauksessa tutkittua faktaa. Samoin Crime Time ja Karisto kenties julkaisevat halvempia kirjoja kuin muut. Sitä vastoin Teoksen teokset tuntuvat muita hinnakkaimmilta.

     Akateemisen kirjakaupan valikoima on tietysti komea millä mittapuulla tahansa. Mutta kun käyn vaikkapa Prismassa, siellä on vain muutamia suosikkikirjoja kaupan (pokkareita toki paljon). Ehkä vähän halvempia mutta...

     Pitääkö huolestua?

     Mihin piirretään kirjan hinnan kipuraja?

Mitä 30 eurolla sitten saa?

     Viime lauantaina ostin hypermarketista naudan paistijauhelihaa pastakastikkeeseen hintaan 8,90 kg. Samalla kilohinnalla sain sunnuntaiksi kasslerpihvejä. Jos raavaalle miehelle riittää 150 gr lihaa päivää kohden, yhden romaanin hinnalla ostaa sapuskan rungon noin 22 päiväksi. Kolmehenkinen perhe syö Tammisen Rikosromaanin hinnalla viikon spagetti bolognesea, lihapullia, makaronilaatikoa ja sunnuntaiksi sianniskapihvejä. Jos syöminen maksetaan muilla rahoilla, Tammisen kirjan hinnalla saa pullon kohtuullista punaviiniä kuukauden jokaiselle sunnuntailounaalle.

     Piipahdan joskus, täytyy tunnustaa, muutamalle oluelle Helsingin keskustaan. Siellä oluttuopista (keskaria) pitää maksaa helposti yli viisi euroa, sanotaan vaikkapa 5,5 e. Romaanin hinnalla saan siis 5-6 olutta eikä se tietysti ole paljon. Hulahtaa alas nopeammin kuin mitä kirjan lukemiseen menee. Jälkiä jättämättä?

     Muutama viikko sitten palelin stadionilla katsoessani Suomen futismatsia. Suomalaiset juoksivat kentällä kuin kynnöspellolla loikkivat maajussit, kun taas ranskalaiset näyttivät kepeiltä balettitanssijoilta. Lippu hyvälle paikalle maksoi 75 euroa. Sillä olisi saanut kaksi tai kolme tuhtia romaania.

     Kummasta pitää huolestua: kirjan tulevaisuudesta vai horisontissa edelleen lymyävästä suomalaisen jalkapallon menestyksestä?

Pari päivää sitten sain Ruumiin kulttuuri -lehden päätoimittajalta listan lehden nelosnumeroon arvosteltavaksi tulevista dekkareista ja jännäreistä. Listalla oli 60 romaania! Lehden kakkosnumerossa arvosteltiin 55 teosta.

     Suomessa julkaistaan vuodessa noin 200 uutuusjännäriä ja dekkaria. Kuka ne ostaa? 
     Ihmettelen todella miten kustantaminen kannattaa, kun nimikkeitä on paljon ja kirjakauppoja vähän. Onko pienkustantajan leipä leveä vai kapea? Ruista vai vehnää? Vettä vai viiniä?

     Tuskin konjakkia sentään.

     Vaikka enpä tiedä.

     Mitenkään arvioimatta julkaistujen kirjojen laatua, pienemmille kustantajille on annettava kiitos kirjavalikoiman runsaudesta. Jos dekkareiden julkaiseminen olisi perinteisten kustantajien varassa, valikoima olisi kovasti toisenlainen, suppea ja ennalta arvattava.
     Toki myös nyt saa yllätyksiä etsiä, mutta sellaista elämä on.

     Listaan tähän saamani kirjalistan kustantajat ilman sen kummempaa arvottamista: Atena, Bazar, Blue Moon, CrimeTime, Edico, Gummerus, Into, Jalava, Johnny Kniga, Karisto, Kustannus-Mäkelä, Like, Minerva, Moreeni, Myllylahti, Nordbooks, Otava, Schildts & Söderströms, Tammi, Teos, Texthouse, turbator, WSOY, Zuppa di Porri.

     Listan monipuolisuus tyydyttäisi jopa puhemies Maoa.

Helmikuussa 1980 arvostelin Suomen Sosialidemokraatissa Katarina Eskolan tutkimuksen Suomalaiset kirjanlukijoina.

     Se muuten maksoi silloin 58 markkaa eli nykyrahassa, inflaatio huomioiden, noin 27 euroa. Varovasti sanon näin: tietokirjojen hinnat ovat nousseet verrattuna aikaisempiin vuosiin.

     Eskolan tutkimus perustui lukijahaastatteluihin 1970-luvun alkuvuosilta. Silloin lukijat ostivat lukemistaan kirjoista neljäsosan kirjakaupasta. Kolme neljäsosaa kirjoista saatiin ”ilmaiseksi”: kotihyllystä tai lahjana tai lainana ystäviltä ja kirjastosta. Kirjoja myytiin esimerkiksi vuonna 1975 n. 22 miljoonaa kappaletta.

     Jos osaan lukea Suomen kustannusyhdistyksen tilastoja oikein, viime vuonna myytiin painettuja kirjoja noin 24 miljoonaa kappaletta, joista vajaa viisi miljonaa oli kaunokirjallisuutta. Myynti (varsinkin aikuisille tarkoitettujen romaanien) on lievästi vähentynyt vuosi vuodelta.

     ”Köyhemmässä” Suomessa ostettiin kirjoja melkein yhtä paljon kuin ”rikkaammassa”.

     En ryhdy arvailemaan mitä tämä tarkoittaa.

     Suomea kai edelleen pidetään kolmen AAA:n maana myös kirjojen lukemisessa.

Yllättävin tieto Katarina Eskolan tutkimuksessa mielestäni oli, että jännärien lukuosuus oli vain kahdeksan prosenttia. Varsinaisia dekkareita luettiin vielä vähemmän.

     ”Salapoliisiromaaneja luetaan hyvin vähän”, kirjoitin helmikuussa 1980. ”Dekkari, jonka osuus luetuista kirjoista on vain kolmisen prosenttia, näyttää olevan elitististä kirjallisuutta.”

     Ei siis kannattanut huolestua jos pelkäsi, että jännityskirjallisuus pilaa suomalaisen kulttuurin. Olisi kiva tietää mitä nykyhetkessä tapahtuu. Onko jännityskirjallisuuden lukeminen lisääntynyt, ihan oikeasti? Ainakin nimikkeitä ilmestyy paljon enemmän kuin vuonna 1975. Uusia proosateoksia (sekä suomalaisia että käännettyjä) julkaistiin viime vuonna noin 650 nimikettä. Jos niistä melkein kolmasosa on jännäreitä, niin onhan se aika paljon.

     Ketä lukee?

     Kun helmikuussa 1980 pelkäsin, että kustantajien kirja-ilmoittelun keskittyminen pelkästään muutamaan lehteen (Helsingin Sanomat, Aamulehti, Turun Sanomat) vähitellen kuihduttaa sanomalehdistön moni-ilmeisyyden ja pitkässä juoksussa kaventaa sananvapautta, olin saman vuoden lokakuussa vielä pessimistisempi kirjan tulevaisuuden suhteen. Otsikolla Kuinka kauan kalliit kirjat tein ”analyysin” kirjojen hinnoista ja päädyin arvioimaan, että kustantajat eivät enää subventoineet bestsellereillä vähälevikkisempää kaunokirjallisuutta. Jokaiselle kirjalle oli asettu se hinta, minkä sen tuottaminen maksoi, näin arvelin.

     Silloin, syksyllä 1980, bestsellerit (jännärit, viihderomaanit) maksoivat noin 55 markkaa (nykyarvo n. 26 euroa) kun taas ”parempi” romaani, kuten Kirjayhtymän julkaisema John Gardnerin Lokakuun valo, saattoi maksaa 120 markkaa (n. 56 e). Jopa John Irvingin Garpin maailma maksoi 98 mk (n. 46 e).

     ”Sen uskallan sanoa”, kirjoitin lokakuussa 1980, ”että tässä tilanteessa kaikenlainen polemiikki kirjoista, kerhoista, muodeista ja mafioista, kirjailijapalkoista on pelkästään naurettavaa, sillä polemiikilta katoaa pohja joka päivä hyvää vauhtia. Kohta ei ole kirjoja, on vain fosforinhohtoisia kuvaputkia, kuvaruutuja sirpaleiseen maailmaan. Tervemenoa kirjat, kirjallisuus!”

Taisin olla syyttä noin pessimistinen. Tai 53 vuotta edellä aikaani.

     Nyt, syyskuussa 2012, ns. vakavan ja ns. kevyen kaunokirjallisuuden hinnoissa ei juuri näytä olevan eroa, ei samalla lailla kuin vuonna 1980. Kirjojen hintoja katselemalla ei pysty päättelemään mikä myy hyvin ja mikä huonosti, mikä kirja tuottaa voittoa ja mikä tappiota.

     Tämäkin saattaa olla näköharhaa. Ehkäpä kustantajat hallitsevat liiketoimintaprosessinsa paremmin kuin vuonna 1980. Ehkä heillä on paremmat panoksen/tuloksen optimointivälineet kuin aikaisemmin helmitaulujen aikaan.

     Tässä vaiheessa valistunut lukija saattaa jo kirkua ääneen: miksi Salovaara unohtaa kirjastot? Sieltä kuka tahansa saa ”ilmaisia” kirjoja.

     Niin saa, mutta jos kaupalliset kustantajat eivät julkaise kirjoja myytäväksi, tuskin kirjastoilla (yhteiskunnalla) olisi varaa julkaista samanlaista kirjojen – vakavan ja viihteen – valikoimaa kuin mitä nyt voin ihailla Akateemisen kirjakaupan myyntipöydiltä. Sillä ihaillahan sitä pitää. 
     Jos kirjojen kustantaminen olisi yhteiskunnan vastuulla, kuka se yhteiskunta fyysisesti olisi? Ei valtio eikä kunta vaan joku ihminen, monta sellaista. Kuka päättäisi julkaistaanko vakavaa vai viihdettä, yhteiskunnallista vai eskapismia, dekkareita vai runoja, scifiä vai ihan vakavaa kaunoa, muistelmia vai elämänlaatua, uskontoa vai new agea, liberalismia vai sosialismia, virkkausta vai kokkausta...  ja jos kokkausta, niin sikaako, nautaa, lammasta vai pelkästään ituja ja kurkunpalasia?

     Koska minulla kuitenkin on taipumus vaipua pessimismiin, kirjojen hinnat kauhistuttavat.

     Voiko nykyinen, hyvältä näyttävä tilanne jatkua?  Jos kirjojen myynti vähitellen laskee, jossakin vaiheessa tulee käännepiste missä määrä alkaa vaikuttaa sananvapauteen. Jo nyt esikoisromaanien ja nimenomaan esikoisrunoilijoiden kokoelmien nimikemäärät ovat vuosittain laskeneet merkittävästi – vai luenko kustantajien tilastoja väärin?

     Moni tietysti ajattelee, että internet riittää turvaamaan sananvapauden. Kun kuka tahansa voi kirjoittaa nettiin mitä tahansa ja milloin huvittaa, mihin tarvitaan kirjoja tai sanomalehtiä? Eivätkö ne ole kuolevan median kuolinkorahduksia menneisyydestä? Kun informaatiovirran portinvartijat passitetaan eläkkeelle, siitäkö riemu ratkeaa?

     Kysymys jääköön ilmaan.

     Samoin se kuinka kallis kirja saa olla mennäkseen kaupaksi.

Viime perjantaina seisahduin Berliinissä Unter den Lindenin varrelle Bebelplatzille. Aikaisemmin sitä kutsuttiin Opernplatziksi. Aukiolla on muistutuslaatta ja maahan upotettu Micha Ullmanin suunnittelema muistutusmerkki natsien kirjarovioista. Katukivetyksessä oleva ikkuna avautuu jalkojen juuressa autioon kirjastoon, missä kirjahyllyt ovat kuoleman valkoisia vailla yhtäkään kirjaa.

     Saksan ”parhain” nuoriso poltti Göbbelsin innoittamana paheksumiaan ”epäsaksalaisia” kirjoja toukokuun 10. vuonna 1933. Tuleen heitettiin Karl Marxia, Thomas ja Heinrich Mannia, Stefan Zweigia, Erich Maria Remarqueta, Heinrich Heineä, Erich Kästneriä, Jack Londonia, Ernest Hemingwaytä, H.G. Wellsiä ja monia muita ”dekadenssin” edustajia.

     20 000 kirjaa paloi hetkessä poroksi.

     En pelkää, että suomalaiset tai länsimaalaiset ylipäänsä ryhtyisivät polttamaan kirjoja roviolla. Ei tänään, ei huomenna. Kirjat ja sananvapaus tarvitsevat eurooppalaista yhteyttään.

     Mutta entä jos tuli kytee turpeen alla?

     Sekin tuhoaa ja polttaa. Kirjat saattavat kadota myyntipöydiltä siksi, että niitä ei kukaan osta; siksi että niitä ei kukaan kustanna, ei paina eikä jakele.

     Eikä painamattomia kirjoja voi kirjoittaa.

     Kirjalla ja sananvapaudella on hintansa enkä minä tiedä mikä se on.

                      Berliini, Bebelplatz. Kyösti Salovaara 2012.

Tämänhetkisyyden hämärä journalismissa

Missä eilinen luuraa?

Palasin eilen Berliinistä.

     Viikon aikana kävelin 98,3 km kaupungin ja Euroopan historiaa omilla jaloillani. Melkein jokaisella kadulla ja aukiolla kohtasin menneisyyden. Viittauksia menneeseen nykyhetkessä.

     Kantapäät eilisessä.

     Kotiin palattua luin Helsingin Sanomista uutistoimituksen kirjoittaman jutun perusteilla olevasta valtion tietokonekeskuksesta. Ihmettelin, niin kuin tänään myös Heikki Laaksonen lehden yleisönosastossa ihmettelee, että miksi toimituksen jutussa ei sanallakaan mainittu Valtion tietokonekeskusta, joka 90-luvulla myytiin yksityisille omistajille.

     Minut sen mukana.

     Toimittaja ei ilmeisesti tiennyt mitä eilen ja toissapäivänä Suomessa on tapahtunut. Tämänhetkisyys sumensi harkintakyvyn.

     Tämä ei ole ensimmäinen kerta kun Hesaria lukiessa tai telkkaria katsoessa ihmettelen: mistä nämä nykyhetken toimittajat ryömivät esille?

     Eikö toimittajilta vaadita muuta kuin tämänhetkisyyden kokemus?

Tämänhetkisyyden maksimointi rämettää journalismin.

     Tiedoksi heille: eilinenkin on olemassa. Ja toissapäivä. Muuallakin kuin Heikki Harman levynsoitto-ohjelmassa.

     Tänään sunnuntaina Timo Mäkelän loistavassa sarjakuvassa Minun elämäni (Helsingin Sanomat) tarinan päähenkilö pohtii nykyhetken kokemista menneisyyden kautta.  Nykyhetki on menneen funktio. Sitä ei ole pakeneminen.

     Tästä tulee mieleen, että pitäisikö jokaisessa toimituksessa olla vanhempi herrasmies (tai lady), jolla on kohtuullisen hyvä muisti. Menneisyyden toimittaja voisi laatutarkistaa nuoremman väen jutut. Sen joka lukee netistä mitä nykyhetki on ja uskoo kaiken lukemansa.

    Tämänhetkisyyteen saataisiin tippa eilistä. 

Ironista on, että Suomessa keskustelijat elävät pelkästään joko menneisyydessä tai nykyhetkessä mutta vain harvoin molemmissa.

    Oikeasti yhteiskunta on molempia.

     Ihmisetkin.  

Unter den Linden. Kyösti Salovaara 2012.

Parnasso – kirjallisuuden lippulaiva vai kaarnapursi lainehilla?

Kissa on kissa

Viime viikolla kolahti postiluukusta uusi Parnasso, numero neljä kuluvalta vuodelta.

     En ole lehden vakituinen tilaaja enkä lukija, enempi piilosellainen koska nytkin sain lehden näytenumeron Tekniikan Maailma -lehden tilaajan lahjalehtenä. Tästä syystä en ryhdy torvet soiden mediakriittiseen analyysiin, mutta jo yhtä Parnasson numeroa tarkemmin lukien pystyy sanomaan jotakin kirjallisuutemme lippulaivasta. Vai onko se kaarnavene, jota tuulet kuljettelevat sinne tänne?

     Yleensä, viime vuosina, olen enemmänkin tyytynyt selailemaan Parnassoa silloin kun sen olen saanut käsiini. Lehden uudistunut taitto ja kevyempi ilme on toki pistänyt silmään. Jarmo Papinniemi on tehnyt kulttuurilehdestään hieman aikaisempaa lukijaystävällisemmän ja modernimman.

     ”Parnasso on Suomen tärkein kirjallisuuslehti”, lehti mainostaa itseään. Sitä ”seuraavat kaikki lukemisen ja kirjoittamisen ammattilaiset sekä kirjallisuuden intohimoiset harrastajat.”

     Parnasson mediatietojen mukaan lehdellä on 7000 kappaleen levikki. Siinäkö sitten Suomen lukemisen ja kirjoittamisen ammattilaisjoukkue? Intohimoisine harrastajineen?

     Vertailun vuoksi totean, että Suomen dekkariseuran Ruumiin kulttuuri -lehden levikki on 1500. Parnassolla on taustalla vakavarainen kustantaja. Ruumiin kulttuuria tehdään pääosin talkootyöllä, niin että esimerkiksi kirja-arvosteluista ei makseta palkkioita.

     Tässä täytyy tietysti muistuttaa, että Parnasson ja Ruumiin kulttuuri -lehden kaltaisilla lehdillä on enemmän lukijoita kuin levikkinumerot kertovat. Myös se kannattaa muistaa, että kulttuurilehden numerot eivät ole päiväperhoja vaan niitä luetaan pitkään ilmestymisen jälkeen.

     Toivon että luetaan.

Ennen 

Ennen kuin menen Parnassoon nro 4/2012 (7,90 e) täytyy selvittää tilit menneisyyden kanssa.

     Joku saattaa muistaa - varsinkin kun kerroin tästä äskettäin eräässä kommentissani Putte Wilhemssonin blogipalstalla - että 5-6 vuotinen avustajasuhteeni Parnassoon päättyi vuoden 1983 paikkeilla ajauduttuani ristiriitaan silloisen päätoimittajan Juhani Salokanteleen kanssa. Ristiriidan syyt saattoivat olla enemmän minussa kuin päätoimittajassa, mutta sitä ei kannata miettiä eikä sille enää mitään mahda.

     Joka tapauksessa Salokannel puuttui radikaalisti kolmeen kirjoittamaani juttuun. Negatiivisen arvostelun Jukka Pakkasen romaanista hän hylkäsi ja etsi tilalleni suopeamman arvostelijan. Martti Joenpolven teoksen arvostelu minun piti kirjoittaa uusiksi. Hampaita kiristellen kirjoitin. Eila Kostamon romaanin erittäin myönteistä arvostelua Salokannel ei hyväksynyt, koska jutussani katsoin pahalla silmällä Hannu Salaman ja Olli Jalosen romaaneja.

     Salama oli niin suuri kirjailija ettei häntä saanut Parnassossa morkata. Ei ainakaan pieni Salovaara saanut.

     Näiden tapausten jälkeen minusta oli mahdoton kirjoittaa juttuja kun piti koko ajan etukäteen miettiä tuliko sanat ja ajatukset oikein valituiksi, siis oikein Salokanteleen mielestä eikä minun omasta mielestäni. Kiukkuisena otin asian julkiseen keskusteluun. Salokannel loukkaantui ja piti minua kiittämättömänä. Ehkä olinkin. No, Salokannel ilmoitti olevansa jonkinsorttinen kirjailijoiden työnsuojelija joten mitäpä siihen oli lisättävää. Kriitikoita ei tarvinnut suojella.

     Onkohan myös Jarmo Papinniemellä kirjailijoiden työn suojelijan rooli?

     Rehellisyyden nimissä on todettava ettei suhteeni Parnassoon loppunut tuohon välirikkoon. Palasin myöhemmin joidenkin juttujen – viihdekirjoistako kirjoittaen, sitä en muista – myötä lehden avustajaksi. Jarkko Laine oli silloin päätoimittajana ja toivoi kovasti katsauksia kevyemmästäkin kirjallisuudesta. Koska käsillä oleva juttuarkistoni päättyy vuoteen 1987, en todellakaan muista mistä ja kuinka monta kertaa kirjoitin Jarkko Laineen Parnassoon. Ehkä olen nähnyt unta kirjoittamisestani.

     Jälkikäteen ironiselta historian tempulta näyttää Ruumiin kulttuuri -lehden syntyminen kesällä 1984 kun Dekkariseura perustettiin Orivedellä. Risto Raitiosta tuli lehden monivuotinen päätoimittaja. Minä ajoin Orivedelle valkoisella sitikallani.  Kyydissä istui Suomen Sosialidemokraatin man of letters, Risto Hannula.

     Korkeakirjallinen Parnasso vaihtui siis dekkareita ja jännäreitä vaalivaan kulttuurilehteen. Kun lehtiä tänään vertaa, Keijo Kettusen ohjaama Ruumiin kulttuuri on komeampi ja runsaampi lehti kuin Papinniemen Parnasso.

     Yhtä kaikki kesän 1984 jälkeen olen kirjoittanut melkein jokaiseen Ruumiin kulttuurin numeroon.

     Pitkä matka lähelle.

Parnasso

Parnasso oli komeiden 50- ja 60-lukujen jälkeen jotenkin kuivettunut 70-luvun puolivälissä. Niinpä lehteä uudistettiin rajusti muutama vuosi ennen 80-luvun taitetta. Lehti sai uuden ilmeen, Tuomas Anhavan ja Laineen lisäksi toimitukseen tuli virkeä Arto Kytöhonka, joka hoiteli yhteyksiä kasvaneeseen arvostelijajoukkoon.  Arvosteluosasto laajeni ja monipuolistui. Siellä sai kirjoittaa jopa James Hadley Chasesta – niin kuin sitten kirjoitinkin.

     Kun nyt luen Parnasson tuoretta numeroa, panen merkille kuinka sävyisä, kuivakas ja yllätyksetön lehden arvosteluosasto on. Kirjoitetaan keskitien romaaneista ja runokokoelmista. (Myös James Joyce on litteräärille eliitille mainstreamia.)  Arvostelijat eivät innostu mutta eivät suutukaan. Lukija tuskin ryhtyy näiden juttujen perusteella lukemaan arvosteltuja kirjoja, mutta eihän se aina olekaan kritiikin tarkoitus. Parnasso ei pyri arvioimaan kaikkia julkaistuja romaaneja ja runokirjoja vaan tietynlaisia. Ei viihdettä, se jää muualle.

     Juttujen kieli on taitavaa, mutta se kertoo enemmän kirjoittajien kunnianhimosta kirjoittaa ”hyvä parnassomainen kritiikki” kuin kirjoista tai kirjojen kuvaamasta maailmasta. Parnassossa kritiikki on jonkinlaista uuskriittistä sisälukua. Ulkona kavala maailma.

     ”Kriitikon pitäisi arvottaa, kaiketi”, Lasse Koskela sanoo hieman tuskastuneena. ”Onko Varma hyvä vai huono romaani? Vaikea sanoa. Voi olla.”

     Voi olla että Papinniemen pitäisi muistuttaa kirjoittajilleen, että jutuissa saa olla myös huumoria ja ironiaa. Liika totisuus hirvittää.

     Ja ylimielinen asenne, niin kuin Pauli Tapion Ulysses-jutussa Romaanitaiteen sika. Hauskasta otsikosta huolimatta jutussa ei naurata mikään eikä mikään yllätä, sillä Tapio ottaa jonkimoisen etukenon siihen suuntaan, että Joycen saa jättää lukematta, mutta niin tehdessään paljastaa olevansa täysin pölkkypää rahvaan edustaja. Vain Joycen lukijat ovat luovia ja itsenäisiä ihmisiä, Tapio kirjoittaa suupieli värähtäen. Sääli meitä muita.

     Kun Tapio arvelee, että kenties Ulysses pitää suomentaa vielä kolmannen kerran ja Tarja Pulli yhtä totisena todistaa, että Joycen Dublinilaisia kannatti suomentaa jo toiseen kertaan, niin minä sanon:

     ”Hoh hoijaa!”

Verkosta

Verkosta sattui silmiin Jarmo Papiniemen blogi, missä hän pohtii valaisevasti mitä kirjallisuuskritiikki ei ole. Papinniemi sanoo, että kriitiikki ei ole mielipidekirjoitus, tieteellinen artikkeli, essee, mainos, henkilökuva, pakina eikä tuoteseloste. ”Kritiikki ei ole mitään noista, mutta sillä on piirteitä jokaisesta”, Papinniemi jatkaa.

     Sitten Papinniemi luettelee esimerkinomaisesti mitä arvostelussa voisi olla: ”… arvostelun alainen teos on asetettava jollain tavalla yhteyteen maailman kanssa. Mahdollisia konteksteja on, laajenevasti, paljon: saman tekijän muu tuotanto, saman ajan tai saman lajin muut kirjat, saman maan kirjallisuushistoria, muut taiteet, ympäröivä yhteiskunta, maailmanhistoria, universumi. Muutamia mainitakseni.”

     En ole aivan varma olenko Papinniemen kanssa samaa mieltä, erimieltä vai jotain muuta mieltä, mutta äkkiseltään ajatellen nyt käsittelemässäni lehdessä kriitiikki vastaa kyllä aika huonosti päätoimittajansa huutoon. Ehkä hän ei huuda vaan kuiskaa eikä kuiskaus kuulu.

     Minusta jutuissa voisi olla enemmän pakinoijan otetta kuin esseististä, enemmän mielipidekirjoitusta kuin tuoteselostetta. Tänällään, uskallan väittää, Parnasson kritiikit ovat jonkinlaisia tuoteselosteita sekä kirjoista että arvostelun kirjoittajasta. Mutta koska pakinoijan leppeä ote puuttuu, jutut ovat melko puisevia, jopa yhdentekeviä.

     Jos Papinniemi kaipasi – ja hyvä että kaipasi – kriitiikkiin otetta ympäröivästä maailmasta, niin sitä hän ei saa omilta kirjoittajiltaan. Moraalikritiikki olisikin vaarallinen alue. Kenelle tahansa.

     Tommi Melenderin hieman pakinatyylinen juttu Albert Camusin Sivullisesta Parnasson nelosnumerossa voisi käydä mallista lehden kritiikkiosaston kriitikoille. Sopivasti kirjoittajan omaa tunnetta, analyysiä ja otetta maailmaan.

Numero

Numero neljän esseet, katsaukset ja muistelmat ovat kiinnostavia, mainiosti kirjoitettuja pieniä helmiä. Ne eivät järkytä maailmaa eikä lukijaa mutta jättävät hyvän olon tunteen. Voiko kirjallisuuslehdeltä enempää vaatia?

     Jari Järvelän kirjoitus 825 metriä härkäjuoksua on viehkeä matkakirjoitus Pamplonasta, omakohtainen mutta avarasti maisemaan avautuva. Siis sekä konkreettisesti että metaforana. Eihän Järvelä esimerkiksi Ernest Hemingwaysta sano mitään uutta eikä tuoretta, mutta Hemingway ei olekaan jutun pääaihe vaan Järvelän omakohtainen suhde Pamplonaan. Kirjailija on oppinut havaitsemaan itsensä maisemassaan ja hetkessään ja tulos on sen mukainen.

     Maaria Pääjärven jutulta Arto Kytöhongasta odotin enemmän kuin sain. Oma vika vai kirjoittajan? Vaikea sanoa. Yhtä ohueksi jää juttu J.D. Salingerista. Laila Escartín-Sorjonen arvailee miksi Salinger vaikeni, mutta ei oikein löydä puhtia arvailuilleen. Matti Puukon muistelma Arthur Millerin tapaamisesta on herkullinen ja hauska. Karri Kokko puolestaan selailee äitinsä ”leikearkistoa” vanhempiensa kutsuista ja tuttujen tapaamisista ympäri Helsinkiä ja saa aikaiseksi pitkän jutun ja paljon paljon nimiä. Asiaakin olisi voinut juttuun laittaa mutta kun ei laita, ei sitä ole eikä tarvitse itkeä perään. Kaunis tarkoitus kirjoittajalla on, en moiti.

     Kari Saviniemen runot ovat juuri niin runollisia kuin runot ovat runollisia, joten mitä niistä sitten osaisi sanoa, ajatella. Keravallekin on lyhyt matka. Mutta koska runoista ja nimenomaan tietokoneiden kirjoittamista runoista puhutaan Parnassossa paljon, niin niistä vielä vähän.

     Kohta.

Kirjallisuuteen

Kirjallisuuteen, kritiikkiin ja runoihin voisi suhtautua samalla tavalla kuin Jean-Paul Sartre suhtautui teoksessaan Mitä kirjallisuus on?

     Joten leikitään että suhtaudutaan niin. Pari väitettä ohjaa oikealle tielle.

     ”Kirjailijan tehtävänä on kutsua kissaa kissaksi”, Sartre sanoi. ”Jos sanat ovat sairaat, meidän on parannettava ne.” Sairaita sanoja tuottaa moderni kirjallisuus, varsinkin runous. ”Voihevonen” ei merkitse mitään vaikka kuulostaa makealta. Surrealismi tekee parhaansa tuhotakseen kirjallisuuden.

     Taideteoksella ei ole päämäärää, Sartre sanoi, koska se on itse päämäärä. Koska taideteos on vetoomus, se on arvo. Taideteos on vetoomus, koska se käyttää kieltä jolla on merkitys. Runoilla ei ole merkitystä, koska niillä on niitä liikaa. ”Runoilijat eivät puhu”, Sartre sanoi. ”He eivät liioin ole vaiti; he ovat muuta.”

     Itse asiassa Papinniemenkin teeseissä sanotaan suoraan sitä sanomatta, että kirjailijan tehtävänä on kutsua kissaa kissaksi ja arvostelijan sitten kertoa, että tuliko kissa kissaksi sanotuksi.

     Mutta Parnasson nelosnumerossa Jukka ja Paavo Toivanen unohtavat kokonaan, että kirjoittaminen on maailman paljastamista merkityksien avulla. He kirjoittavat tekoälystä ja pistävät tietokoneen kirjoittamaan runoja ja kuvittelevat, että runoissa on muka jotakin, siis merkityksiä siitä miten maailma makaa. Papiniemi sortuu mukailemaan Toivasen veljeksiä lehden pääkirjoituksessa väittämällä, että keinoälyn tuottamat runot voivat avata uudenlaisia näkökulmia kirjoittamiseen ”ja ajatteluun. Merkitysten maailma rikastuu, uutta löydettävää riittää.”

     Ei rikastu, ei löydy merkityksiä tietokoneen runoista.

     Toivasten kirjoituksessa Konedadaa vai keskeisloruja on muutama tietokoneen kirjoittama runo. Kun niitä vertaa lehdessä julkaistuihin ihmisen kirjoittamiin runoihin (Saviniemi, Luis Seguilha, Marco Munaro) niin totta on, että runot näyttävät samanlaisilta, yhtä oikeilta, runoiksi. Sopivasti leikaten ja liimaten on mahdoton sanoa, onko runon tai säkeen tuottanut ihminen vai ihmisen kirjoittama ohjelma, algoritmi.

     Tämä ei kuitenkaan todista, että tietokoneen algoritmi nyt tai koskaan osaisi kirjoittaa merkityksiä tai arvioita maailmasta. Ei, se todistaa vain sen minkä Sartre jo sanoi: runot eivät paljasta maailmaa. Ne eivät puhu, eivät ole vaiti, ovat jotain muuta.

     Leikkiä kielellä?

     Ei maailman kuva vaan kielen.

Tekoäly

Tekoäly oli takavuosina kuuma puheenaihe. Muutamia kirjoja minäkin siitä luin. Nykyhetken tilannetta en tiedä.

     Intoni tekoälyyn lopahti viimeistään silloin kun luin Roger Penrosen kirjan The Emperor's New Mind (1989). Ostin kirjan lokakuussa 1990.

     Mutta tietysti myös ammattini vaikutti asiaan. Melkein 40 vuotta kirjoitin tietokoneelle ohjelmia, suunnittelin niitä, testasin ja viilasin. Käsissä oli loppujuoksussa ohjelmistokonaisuus, jossa oli yli 10 000 erillistä tietokoneohjelmaa. Uskallan kertoa liikesalaisuuksia paljastamatta, että ei kertaakaan eikä edes vahingossa noista lukemattomista ojelmista, taidokkaista algoritmeista putkahtanut maailmalle yhtään uutta ajatusta.

     Ennemmin ystäväni koira Romeo, jota kutsun joskus hyväntahtoisesti ”idiootiksi”, kirjoittaa kirja-arvostelun James Joycen Ulysseksestä kuin hienoinkaan tietokoneohjelma.

     Penrosen komeassa teoksessa on paljon mietittävää (ja hienoja lukuja matematiikan suhteesta platonilaiseen ajatteluun), mutta tähän pakinaani liittyy Penrosen väittämä, jota on vaikea osoittaa vääräksi, että sekä matemaattinen todistelu että ihmisen tietoisuus on lopulta ei-algoritmista. Ei siis ole mahdollista kirjoittaa algoritmia joka korvaa tietoisuuden, joka on tietoinen ja osaa arvioida maailmaa.

     Penrose erottelee joukon algoritmisia ja ei-algoritmisia toimintoja. Tietoisuutta tarvitaan seuraavissa: common sense, judgement of truth, understanding, artistic appraisal. Tietoisuutta ei tarvita: automatic, following rules mindlessy, programmed, algorithmic.

     Lainaan Penrosen luokittelun englanniksi ollakseni täsmällinen; en snobbaillekseni englannintaidoillani vaan ilmaistakseni kuinka huonosti osaan englantia. Esimerkiksi tuo ”artistic appraisal” saattaa merkitä taideteoksen arviointia mutta todennäköisemmin Penrose tarkoittaa maailman arviointia taiteen avulla. Ehkä hän ajattelee molempia.

     Ollakseni tietoinen, minä en voi olla tietokoneohjelma.

     Paljastaakseni maailmasta jotain minun täytyy kirjoittaa tietoisena ihmisenä eikä arvioitani voi luoda etukäteen kirjoitetulla algoritmilla.

     Kissa on kissa. Sanat voisi tähän järjetykseen kirjoittaa myös tietokoneohjelma, mutta toisin kuin ohjelma, minä tiedän mitä lause tarkoittaa.

Vastoin

Vastoin opettajan ohjetta harhauduin kirjoittamaan otsikon ohi.

     Parnassoa lukiessa niin toivoisi tapahtuvan myös lehden kirjallisuuskriitikoille. Ainakin joskus, ohi juoksevan hetken.

     Pääkysymys odottaa vielä vastausta.

     Kirjallisuuden lippulaiva vai kaarnapursi lainehilla?

     Hieman molempia, tekee mieli sanoa vaikka näin sanoessa kuulostaa tylsän sovinnaiselta.

     Jos vertaan Parnasson kirjoituksia Ruumiin kulttuuri -lehden kirjoituksiin, niin samalla kun ne ovat kiistämättä ”paremmin” kirjoitettuja ne myös ovat ”kuolleempia”. Muotoiltu kieli tappaa joskus ajatuksen ja vireen. Ruumiin kulttuuriin kirjoittavat tekevät itsensä vähemmän tykö ja antavat maailmalle enemmän tilaa puhua.

     Tämänpäiväisen pakinan viimeinen sana kuuluu Jari Järvelälle:

     ”Härkäjuoksussa tarkoitus ei ole paeta härkää”

Minä ja Marx, minäkö tässä ajattelen vai Kafka?

Todellisuus lainassa

Marx muuten sanoi ettei journalismi saisi koskaan olla kenenkään päätoiminen ammatti koska se korruptoi.

     Näin kirjoitin elokuun viimeisenä perjantaina kommentoidessani muuatta Kirjasfääri-blogin kirjoitusta. Koska tiesin ettei lainaus ole sanatarkka, en laittanut sitä lainausmerkkeihin. Tulkitsin Karl Marxia ulkomuistista.

     Oliko tuo siis minun vai Marxin sanomaa?

     Jos olisin jättänyt virkkeestä ensimmäiset sanat pois, koirat eivät olisi perään haukkuneet. Mutta jos olisin jättänyt viittauksen Marxiin pois, olisiko lause kadottanut painonsa? Mitä merkitystä sillä on, että Salovaara väittää ammattijournalismin korruptoivan tekijänsä?

     Vetoamalla Marxiin yritin puhua suulla suuremmalla. Halusin myös hätkähdyttää. Kun Marxia yleisesti pidetään työntekijän puolustajana, eikö hän puolustakaan toimittajia ja kirjailijoita?

Mitä Marx sitten sanoi?

     ”Onko vapaa se lehdistö”, Marx kysyi (Marx ja Engels: Kirjallisuudesta ja taiteesta. Edistys 1974), ”joka vajoaa elinkeinoksi?”

     Koska Marx ja Friedrich Engels näkivät kapitalismin ja sen edellyttämän työnjaon estävän ihmisen vapautumisen, he haaveilivat tilalle kommunistista yhteiskuntaa, josta työnjako on häivytetty ja jossa kaikki ihmiset voivat halutessaan olla taiteilijoita; olla pelkkiä ihmisiä jotka muun ohessa harjoittavat vaikkapa maalaustaidetta.

     On oma juttunsa pohtia voiko moinen yhteiskunta olla mahdollinen, semminkin kun työnjako on lisääntynyt globaalissa maailmantaloudessa mittoihin, joita Marx ei osannut pelätä edes painajaisunissa.

     Älyttömän kevyesti heittäen voi toki ajatella, että internet (yhteiskunta jossa internet on mahdollinen) saattaa olla jotakin mistä Marx haaveili. Ovatko tuhannet ja tuhannet nettiin kirjoittelevat ihmiset juuri niitä ”pelkkiä ihmisiä”, jotka muun ohessa sattuvat harjoittamaan ”kirjailijan” tehtävää?

     Lehdistön vapaus on siinä ettei se ole elinkeino, Marx jatkoi kirjoituksessaan (jota ei tietysti ensimmäistä kertaa julkaistu em. Neuvostoliitossa painetussa kokoelmassa). ”Kirjailija, joka madaltaa lehdistön aineelliseksi välineeksi, ansaitsee rangaistukseksi tästä sisäisestä epävapaudesta ulkonaista epävapautta – sensuuria, tai paremminkin hän kokee jo itse olemassaolonsakin rangaistukseksi.”

     Komeasti sanottu!

     Luulen kuitenkin, että Marxilla oli kovin ihanteellinen kuva ihmisestä. Haluaisinpa nähdä jonkun ammattitoimittajan tai ammattikriitikon tunnustavan koko olemassaolonsa olevan rangaistusta siitä, että hän saa palkkaa kirjoituksistaan.

     Realistisemmin - vai pitääkö sanoa kyynisemmin - suhtautui kirjailijoiden asemaan Jean-Paul Sartre, joka sanoi v. 1947 kirjoituskokoelmassaan Mitä kirjallisuus on, että ”itse asiassa kirjailijoille ei makseta palkkaa, vaan hänet elätetään , hyvin tai huonosti aikakaudesta riippuen.” Kun Sartre sitten lisäsi, että kirjailija on johtavan eliitin ”parasiitti”, hän tuli sanoneeksi jotakin mitä kukaan kirjailija ei halua kuulla eikä myöntää todeksi.

     Joskus sanat ovat tikari joka pistää.

Yhtä kaikki, edelle kirjoitetut täsmälliset sitaatit paljastavat, kuinka Marxin alkuperäiset ajatukset muuttuivat päässäni omiksi ajatuksikseni tai ainakin alkuperäisen ajatuksen tulkinnaksi. Myös edellinen Sartre-sitaatti on vain osa totuutta ja sitä myöten tulkintaa, sillä Sartre jatkoi että kirjailija ajautuu usein työssään ristiriitaan elättäjiensä kanssa, joten kirjailijan asema on paljon kiinnostavampi ja vaikeampi kuin mitä pelkän parasiitin elämä olisi.

     Maailma on täynnä unohdettuja sanoja.

     Mutta on kirjoja ja kirjoittajia, joista on tullut yhteistä omaisuutta enkä nyt tarkoita juridisessa merkityksessä, en puhu copyright-oikeuksista vaan ihmisten yhteisestä kulttuuriperinnöstä.  Melkein jokainen kirjoittamani lause ja sen ilmaisema ajatus on referenssi johonkin aikaisemmin sanottuun ja kirjoitettuun. Siitä huolimatta miten tietoinen tai tiedoton olen lainaamastani todellisuudesta.

     ”Minusta tuntui että olin keksinyt autossa istuessa aivan uuden ajatuksen yhdistäessäni Chaimin ja Marxin käsityksiä”, tarinan minäkertoja ajattelee romaanissa 2112. ”Oliko se todella mahdollista? Ajatella jotain mitä kukaan muu ei ole ajatellut? Onko mahdollista, että tavallinen ihminen, esimerkiksi minä Jösse Hjort, keksii elämässään yhden ihan oikean ajatuksen, jota kukaan muu ei ole koskaan eikä missään ajatellut?”

     Jösse Hjortille tekisi mieli vastata, että on se mahdollista; että on mahdollista luoda omassa päässään yksi tai kaksi omaa ajatusta, mutta miten sen voisi todistaa edes itselleen?

     Passaa tietysti kysyä, että miksi minun pitäisi ajatella ajatuksia joita kukaan muu ei ole koskaan eikä missään ajatellut.

Veijo Meri pohdiskeli artikkeli-, esitelmä- ja runokokoelmassa Kuviteltu kuolema (Otava 1974) kirjoittajan epävarmuutta hyväksyä paperille saamaansa tekstiä pelätessään, että on tullut lainanneeksi omia vanhoja ajatuksiaan ja tekstejään, puhumattakaan siitä että vahingossa tai tieten lainaa naapurikirjoittajaa.

     Mutta, Meri muistutti, suurimmat kirjailijat, kuten Shakespeare tai Brecht nauraisivat tällaisille peloille ja epävarmuudelle.

     ”Vain näpistelijät ja pikkuvarkaat pohtivat”, Meri kirjoitti, ”kuinka vähän voi ottaa, ilman että kukaan huomaa. Iso varas vie kaiken irtoavan, mennessään vielä ovetkin, niin että kaikki voivat omin silmin todeta tavaran jääneen heitteille ja jonkun luotettavan henkilön korjanneen sen talteen.”

     Tämäkin on komeasti sanottu.

     Kulttuuri, aikaisemmin sanottu ja ajateltu on liian arvokasta jätettäväksi heitteille. Viisas ihminen viisastuu korjatessaan haltuunsa referensejä muiden ihmisten ajattelemaan todellisuuteen.

     Tässä mielessä todellisuus on lainassa joka hetki.

Jos tai kun myönnän, että ajatukseni periytyvät yhä uudestaan minua viisaammilta ajattelijoilta ja minua paremmilta kirjoittajilta, niin olisiko mahdollista jäljittää jokaisen kirjoitetun ajatuksen alkuperä?

     En taaskaan puhu lauseiden copyrightista vaan niiden älyllisestä ja henkisestä sisällöstä, eräänlaisesta ajatusten evoluutiosta.  Onhan selvää, että kun (ja se tapahtuu usein) laitan kirjoitukseeni jonkun siteerauksen Franz Kafkalta, Yrjö Ahmavaaralta tai tässä pakinassa jo lainatuilta Sartrelta ja Marxilta, niin lainaus on toki tältä tai tuolta henkilöltä poimittu ja talteen otettu. Mutta olisi naiivia ajatella, että juuri he ovat esittäneet lainaamani ajatuksen ensimmäistä kertaa; että ajatuksen alkuperä olisi pelkästään heissä eikä myös heidän edeltäjissään ja kanssaihmisissään.

     Kuinka pitkälle kulttuurin jälkiä voi seurata?

     Evoluutio-sanaa on tässä yhteydessä käytettävä hellävaraisesti. Silti sen käyttäminen houkuttelee. Niin paljon, että etsin tukea Richard Dawkinsilta, joka sinnikkäästi puolustaa luonnon evoluutioteoriaa.

     Kirjassa The Magic of Reality (2011) Dawkins kysyy kuinka me tiedämme mikä todella on totta. Yksi tällainen kysymys liittyy ihmisen alkuperään.

     ”Kuka oli ensimmäinen ihminen?” Dawkins kysyy.

Dawkins aloittaa myyteistä

     Eri puolilla maapalloa ihmiset ovat uskoneet, että myyttien kertomukset ovat totta. Myytit ihmisen luomisesta ovat samankaltaisia ja erilaisia. Tasmaniassa tarvittiin kaksi jumalaa jotta ihmisestä saataisiin kelvollinen. Samoin Norjassa. Juutalaisille riitti yksi jumala, mutta hänen piti parannella luomaansa ihmistä, tai oikeastaan tehdä ihmisestä vajavaisempi ettei ihminen olisi alkanut kilpailla Jumalan kanssa paremmuudesta.

     Minulle tulee mieleen, eikä Dawkins tätä sano (kai), että ihmisen luomisen myytit vihjaavat sittenkin evoluutiosta, koska yhdellä kertaa eivät jumalatkaan saa syntymään kelvollista ihmisen kappaletta.

     Mutta ihmisen evoluutio on jännempi juttu.

     Dawkins kehottaa lukijaa ajatuskokeeseen. Ajattele isäsi valokuvaa, sitten isoisäsi kuvaa, sitten isoisänisän kuvaa jne. Oikeasti kuvia ei tietysti ole olemassa, mutta ajatuskokeessa ne ovat ja voit asettaa kaikki kuvat kirjahyllyyn vierekkäin. Pidä kuvapaperit pystyssä kun asettelet niitä hyllylle, niin kauan että hyllyn sivuseinä tulee vastaan.

     Normaalille paperille painettuja esi-isiesi kuvia tulee noin 185 miljoonaa kappaletta. Kirjahyllyssäsi pitää olla yli 60 kilometrin leveä hylly jotta kaikki kuvat mahtuvat siihen.

     Nyt voit kävellä (pyöräilläkin saa) hyllyn toiseen päähän katsomaan, miltä 185 miljoonan sukupolven takainen esi-isäsi näyttää. Onko hän sinun näköisesi? Vai isäsi näköinen.

     Huono uutinen: ei ole.

     Hyllyn toisessa päässä on kala, kalan kuva.

Dawkinsin ajatuskoe havainnollistaa evoluution asteittaisen kehityspolun. Mikään ei tapahdu hetkessä. Menitpä mihin kohtaan tahansa kuvahyllyäsi, vierekkäiset kuvat ovat aina samannäköisiä etkä huomaa mitään eroa niissä, mutta kun poimit kuvia riittävän etäältä toisistaan näet mitä on tapahtunut: kalasta on tullut apina, apinasta ihminen, sinä juuri.

     Nyt ajattelen, että ajatuksille käy samalla tavalla kulttuurin virrassa. Minun ajatukseni on helppo palauttaa Marxiin tai Kafkaan tai Sartreen, mutta kun mennään pidemmälle kuka sieltä löytyy? Kohtaanko lopulta Platonin ja Aristoteleen? Heidän aikalaisensa? Ja kauemmaksi pitäisi päästä, mutta koska kirjoitettu sana vähitellen häviää, jälkien seuraaminen käy mahdottomaksi.

     Siitä olen melko varma, että vaikka horoskooppimerkkini on kala, ajatuksiani ei tarvitse seurata kaloihin asti. Tosin kielessämme, sen rakenteessa, voi olla hippu kalan ajattelua. Chomskyläisesti katsoen.

     Vakavasti puhuen: minusta tuntuu, että kulttuurin jälkien tunnistaminen ja tunnustaminen on nykyään hieman huonossa huudossa.

     Se saattaa johtua populistisesta ilmapiiristä. Kun on petytty kansainvälisyyteen ja eurooppalaisuuteen, halutaan olla Impivaarassa kunnon suomalaisia, joita eivät maailman myrskyt hetkauta. Oma tupa, oma napa - siinä ihannetta riittävästi, moni suomalainen ajattelee.

     Ei muuten uusi ajatus sekään.

     Franz Kafka muotoili maailman kieltämisen näin: ”Kaksi elämänalun tehtävää: Supista piiriäsi yhä ahtaammaksi ja käy yhä uudelleen tarkastamassa ettet vain piileskele jossakin piirisi ulkopuolella.”

Romaanin 2112 arvosteluja

Antiutopia 2112 muiden silmin

Tähän on koottu linkkejä verkossa julkaistuihin arvosteluihin ja esittelyihin.

Jokken kirjanurkka 28.8.2012

"Teos 2112 on miehen kirjoittama, ja suhteessa naiseen Hjort kuvataan isaac_asmovilaisen ja reijo_mäen_vareslaisen miehen välimaastoon.
...

Teos etenee Hjortin kertomana ja kokemana, ja ei ole vain scifiä vaan tämä on dekkari, jossain on ”salaliitto” teoksen loppu on film noir -mainen. Scifi-leimaa vähentää myös  tutut esineet kuten termospullo ja CD-levy ja retki Savon sydämeen hyvän ruuan ja luonnon ääreen, mutta pitäisin tätä jollakin lailla poliittishistoriallisena teoksena, eli miten 1900-luvun talouskasvusta mentiin hiili- ja eurokriisiin ja siitä eteenpäin. Mitä nykyvalinnat voivat tarkoittaa vuosisadan päästä ja ehkä vanhoista onnelliseksi tekevistä traditoista olisi hyvä pitää kiinni. Ihminen ei ole kone vaan sosiaalinen eläin."
       -Jokke


URS - uusrahvaanomainen spekulatiivinen fiktio 5.9.2012

"Alkuun päästyään romaanin verkkainen tyyli kuitenkin saa lukijan otteeseensa, ja kirja tuleekin helposti luettua yhdeltä istumalta. Mainoslause “hävyttömän pohdiskeleva ja vetävän leppoisa” on siis varsin paikkansapitävä. Ajoittain mukaan hiipii myös romantiikkaa ja jännityselementtejä, ja loppua kohti paljastuvat suuremmat kuviot tuntuvat juuri yleisen leppoisuuden vuoksi erityisen kylmääviltä.
...
Salovaara ei selvästikään pyri miellyttämään ketään. Jo kirjoitustyylistä saisi ainakin Suomen Tieteiskirjoittajien kirjoituskursseilla sapiskaa. 
     -Tuomas Saloranta


tkaranka 13.3.2013

"Humps! Iltasella havahdun siihen että sivut loppuvat. Olin jäänyt koukkuun ja lukenut koko kirjan yhdellä istumalla. Seuraavana päivänä töissä silmäillessäni verkkolehtien uutisotsikoita mieleen tulvahti kutsumatta kirjan aiheuttamia villejä mielleyhtymiä."

    -Tytti Karanka




Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia 8.10.2016

”Retkikunnan matka Kuopioon autonrämällä on melkoinen seikkailu. Porukka osaa pitää yhdessä hauskaa, henkilöt tutustuvat toisiinsa. Matkan varrella veneillään ja kalastetaan, keskustellaan ja rakastutaan...”

”Yhteenvetona yhteiskunnan apeasta tilasta voi sanoa, että ihmisten elämästä on poistettu vivahteet, jäljellä on välttämätön.”

”Jösse on varovainen toisinajattelija. Hän pitää järkevyyden yhteiskuntaa vapautta rajoittavana totalitarismina ja kaipaa vanhaa hömppäkulttuuriaikaa.”

”Mitä Kuopiossa tapahtuu? Sen saatte selville, lukemalla kirjan... Kirjan alun verkkaisuus ja pähkäily valmistavat huikeaan, julmaan loppunäytökseen. Sen voin kertoa, että kyseessä ei ole tyypillinen dystopia.”

     -Marjatta Mentula