Minä ja Marx, minäkö tässä ajattelen vai Kafka?

Todellisuus lainassa

Marx muuten sanoi ettei journalismi saisi koskaan olla kenenkään päätoiminen ammatti koska se korruptoi.

     Näin kirjoitin elokuun viimeisenä perjantaina kommentoidessani muuatta Kirjasfääri-blogin kirjoitusta. Koska tiesin ettei lainaus ole sanatarkka, en laittanut sitä lainausmerkkeihin. Tulkitsin Karl Marxia ulkomuistista.

     Oliko tuo siis minun vai Marxin sanomaa?

     Jos olisin jättänyt virkkeestä ensimmäiset sanat pois, koirat eivät olisi perään haukkuneet. Mutta jos olisin jättänyt viittauksen Marxiin pois, olisiko lause kadottanut painonsa? Mitä merkitystä sillä on, että Salovaara väittää ammattijournalismin korruptoivan tekijänsä?

     Vetoamalla Marxiin yritin puhua suulla suuremmalla. Halusin myös hätkähdyttää. Kun Marxia yleisesti pidetään työntekijän puolustajana, eikö hän puolustakaan toimittajia ja kirjailijoita?

Mitä Marx sitten sanoi?

     ”Onko vapaa se lehdistö”, Marx kysyi (Marx ja Engels: Kirjallisuudesta ja taiteesta. Edistys 1974), ”joka vajoaa elinkeinoksi?”

     Koska Marx ja Friedrich Engels näkivät kapitalismin ja sen edellyttämän työnjaon estävän ihmisen vapautumisen, he haaveilivat tilalle kommunistista yhteiskuntaa, josta työnjako on häivytetty ja jossa kaikki ihmiset voivat halutessaan olla taiteilijoita; olla pelkkiä ihmisiä jotka muun ohessa harjoittavat vaikkapa maalaustaidetta.

     On oma juttunsa pohtia voiko moinen yhteiskunta olla mahdollinen, semminkin kun työnjako on lisääntynyt globaalissa maailmantaloudessa mittoihin, joita Marx ei osannut pelätä edes painajaisunissa.

     Älyttömän kevyesti heittäen voi toki ajatella, että internet (yhteiskunta jossa internet on mahdollinen) saattaa olla jotakin mistä Marx haaveili. Ovatko tuhannet ja tuhannet nettiin kirjoittelevat ihmiset juuri niitä ”pelkkiä ihmisiä”, jotka muun ohessa sattuvat harjoittamaan ”kirjailijan” tehtävää?

     Lehdistön vapaus on siinä ettei se ole elinkeino, Marx jatkoi kirjoituksessaan (jota ei tietysti ensimmäistä kertaa julkaistu em. Neuvostoliitossa painetussa kokoelmassa). ”Kirjailija, joka madaltaa lehdistön aineelliseksi välineeksi, ansaitsee rangaistukseksi tästä sisäisestä epävapaudesta ulkonaista epävapautta – sensuuria, tai paremminkin hän kokee jo itse olemassaolonsakin rangaistukseksi.”

     Komeasti sanottu!

     Luulen kuitenkin, että Marxilla oli kovin ihanteellinen kuva ihmisestä. Haluaisinpa nähdä jonkun ammattitoimittajan tai ammattikriitikon tunnustavan koko olemassaolonsa olevan rangaistusta siitä, että hän saa palkkaa kirjoituksistaan.

     Realistisemmin - vai pitääkö sanoa kyynisemmin - suhtautui kirjailijoiden asemaan Jean-Paul Sartre, joka sanoi v. 1947 kirjoituskokoelmassaan Mitä kirjallisuus on, että ”itse asiassa kirjailijoille ei makseta palkkaa, vaan hänet elätetään , hyvin tai huonosti aikakaudesta riippuen.” Kun Sartre sitten lisäsi, että kirjailija on johtavan eliitin ”parasiitti”, hän tuli sanoneeksi jotakin mitä kukaan kirjailija ei halua kuulla eikä myöntää todeksi.

     Joskus sanat ovat tikari joka pistää.

Yhtä kaikki, edelle kirjoitetut täsmälliset sitaatit paljastavat, kuinka Marxin alkuperäiset ajatukset muuttuivat päässäni omiksi ajatuksikseni tai ainakin alkuperäisen ajatuksen tulkinnaksi. Myös edellinen Sartre-sitaatti on vain osa totuutta ja sitä myöten tulkintaa, sillä Sartre jatkoi että kirjailija ajautuu usein työssään ristiriitaan elättäjiensä kanssa, joten kirjailijan asema on paljon kiinnostavampi ja vaikeampi kuin mitä pelkän parasiitin elämä olisi.

     Maailma on täynnä unohdettuja sanoja.

     Mutta on kirjoja ja kirjoittajia, joista on tullut yhteistä omaisuutta enkä nyt tarkoita juridisessa merkityksessä, en puhu copyright-oikeuksista vaan ihmisten yhteisestä kulttuuriperinnöstä.  Melkein jokainen kirjoittamani lause ja sen ilmaisema ajatus on referenssi johonkin aikaisemmin sanottuun ja kirjoitettuun. Siitä huolimatta miten tietoinen tai tiedoton olen lainaamastani todellisuudesta.

     ”Minusta tuntui että olin keksinyt autossa istuessa aivan uuden ajatuksen yhdistäessäni Chaimin ja Marxin käsityksiä”, tarinan minäkertoja ajattelee romaanissa 2112. ”Oliko se todella mahdollista? Ajatella jotain mitä kukaan muu ei ole ajatellut? Onko mahdollista, että tavallinen ihminen, esimerkiksi minä Jösse Hjort, keksii elämässään yhden ihan oikean ajatuksen, jota kukaan muu ei ole koskaan eikä missään ajatellut?”

     Jösse Hjortille tekisi mieli vastata, että on se mahdollista; että on mahdollista luoda omassa päässään yksi tai kaksi omaa ajatusta, mutta miten sen voisi todistaa edes itselleen?

     Passaa tietysti kysyä, että miksi minun pitäisi ajatella ajatuksia joita kukaan muu ei ole koskaan eikä missään ajatellut.

Veijo Meri pohdiskeli artikkeli-, esitelmä- ja runokokoelmassa Kuviteltu kuolema (Otava 1974) kirjoittajan epävarmuutta hyväksyä paperille saamaansa tekstiä pelätessään, että on tullut lainanneeksi omia vanhoja ajatuksiaan ja tekstejään, puhumattakaan siitä että vahingossa tai tieten lainaa naapurikirjoittajaa.

     Mutta, Meri muistutti, suurimmat kirjailijat, kuten Shakespeare tai Brecht nauraisivat tällaisille peloille ja epävarmuudelle.

     ”Vain näpistelijät ja pikkuvarkaat pohtivat”, Meri kirjoitti, ”kuinka vähän voi ottaa, ilman että kukaan huomaa. Iso varas vie kaiken irtoavan, mennessään vielä ovetkin, niin että kaikki voivat omin silmin todeta tavaran jääneen heitteille ja jonkun luotettavan henkilön korjanneen sen talteen.”

     Tämäkin on komeasti sanottu.

     Kulttuuri, aikaisemmin sanottu ja ajateltu on liian arvokasta jätettäväksi heitteille. Viisas ihminen viisastuu korjatessaan haltuunsa referensejä muiden ihmisten ajattelemaan todellisuuteen.

     Tässä mielessä todellisuus on lainassa joka hetki.

Jos tai kun myönnän, että ajatukseni periytyvät yhä uudestaan minua viisaammilta ajattelijoilta ja minua paremmilta kirjoittajilta, niin olisiko mahdollista jäljittää jokaisen kirjoitetun ajatuksen alkuperä?

     En taaskaan puhu lauseiden copyrightista vaan niiden älyllisestä ja henkisestä sisällöstä, eräänlaisesta ajatusten evoluutiosta.  Onhan selvää, että kun (ja se tapahtuu usein) laitan kirjoitukseeni jonkun siteerauksen Franz Kafkalta, Yrjö Ahmavaaralta tai tässä pakinassa jo lainatuilta Sartrelta ja Marxilta, niin lainaus on toki tältä tai tuolta henkilöltä poimittu ja talteen otettu. Mutta olisi naiivia ajatella, että juuri he ovat esittäneet lainaamani ajatuksen ensimmäistä kertaa; että ajatuksen alkuperä olisi pelkästään heissä eikä myös heidän edeltäjissään ja kanssaihmisissään.

     Kuinka pitkälle kulttuurin jälkiä voi seurata?

     Evoluutio-sanaa on tässä yhteydessä käytettävä hellävaraisesti. Silti sen käyttäminen houkuttelee. Niin paljon, että etsin tukea Richard Dawkinsilta, joka sinnikkäästi puolustaa luonnon evoluutioteoriaa.

     Kirjassa The Magic of Reality (2011) Dawkins kysyy kuinka me tiedämme mikä todella on totta. Yksi tällainen kysymys liittyy ihmisen alkuperään.

     ”Kuka oli ensimmäinen ihminen?” Dawkins kysyy.

Dawkins aloittaa myyteistä

     Eri puolilla maapalloa ihmiset ovat uskoneet, että myyttien kertomukset ovat totta. Myytit ihmisen luomisesta ovat samankaltaisia ja erilaisia. Tasmaniassa tarvittiin kaksi jumalaa jotta ihmisestä saataisiin kelvollinen. Samoin Norjassa. Juutalaisille riitti yksi jumala, mutta hänen piti parannella luomaansa ihmistä, tai oikeastaan tehdä ihmisestä vajavaisempi ettei ihminen olisi alkanut kilpailla Jumalan kanssa paremmuudesta.

     Minulle tulee mieleen, eikä Dawkins tätä sano (kai), että ihmisen luomisen myytit vihjaavat sittenkin evoluutiosta, koska yhdellä kertaa eivät jumalatkaan saa syntymään kelvollista ihmisen kappaletta.

     Mutta ihmisen evoluutio on jännempi juttu.

     Dawkins kehottaa lukijaa ajatuskokeeseen. Ajattele isäsi valokuvaa, sitten isoisäsi kuvaa, sitten isoisänisän kuvaa jne. Oikeasti kuvia ei tietysti ole olemassa, mutta ajatuskokeessa ne ovat ja voit asettaa kaikki kuvat kirjahyllyyn vierekkäin. Pidä kuvapaperit pystyssä kun asettelet niitä hyllylle, niin kauan että hyllyn sivuseinä tulee vastaan.

     Normaalille paperille painettuja esi-isiesi kuvia tulee noin 185 miljoonaa kappaletta. Kirjahyllyssäsi pitää olla yli 60 kilometrin leveä hylly jotta kaikki kuvat mahtuvat siihen.

     Nyt voit kävellä (pyöräilläkin saa) hyllyn toiseen päähän katsomaan, miltä 185 miljoonan sukupolven takainen esi-isäsi näyttää. Onko hän sinun näköisesi? Vai isäsi näköinen.

     Huono uutinen: ei ole.

     Hyllyn toisessa päässä on kala, kalan kuva.

Dawkinsin ajatuskoe havainnollistaa evoluution asteittaisen kehityspolun. Mikään ei tapahdu hetkessä. Menitpä mihin kohtaan tahansa kuvahyllyäsi, vierekkäiset kuvat ovat aina samannäköisiä etkä huomaa mitään eroa niissä, mutta kun poimit kuvia riittävän etäältä toisistaan näet mitä on tapahtunut: kalasta on tullut apina, apinasta ihminen, sinä juuri.

     Nyt ajattelen, että ajatuksille käy samalla tavalla kulttuurin virrassa. Minun ajatukseni on helppo palauttaa Marxiin tai Kafkaan tai Sartreen, mutta kun mennään pidemmälle kuka sieltä löytyy? Kohtaanko lopulta Platonin ja Aristoteleen? Heidän aikalaisensa? Ja kauemmaksi pitäisi päästä, mutta koska kirjoitettu sana vähitellen häviää, jälkien seuraaminen käy mahdottomaksi.

     Siitä olen melko varma, että vaikka horoskooppimerkkini on kala, ajatuksiani ei tarvitse seurata kaloihin asti. Tosin kielessämme, sen rakenteessa, voi olla hippu kalan ajattelua. Chomskyläisesti katsoen.

     Vakavasti puhuen: minusta tuntuu, että kulttuurin jälkien tunnistaminen ja tunnustaminen on nykyään hieman huonossa huudossa.

     Se saattaa johtua populistisesta ilmapiiristä. Kun on petytty kansainvälisyyteen ja eurooppalaisuuteen, halutaan olla Impivaarassa kunnon suomalaisia, joita eivät maailman myrskyt hetkauta. Oma tupa, oma napa - siinä ihannetta riittävästi, moni suomalainen ajattelee.

     Ei muuten uusi ajatus sekään.

     Franz Kafka muotoili maailman kieltämisen näin: ”Kaksi elämänalun tehtävää: Supista piiriäsi yhä ahtaammaksi ja käy yhä uudelleen tarkastamassa ettet vain piileskele jossakin piirisi ulkopuolella.”