Salaliittoteoria

[pallon mentävä reikä]

Kyösti Salovaara, 2024.

Kvanttifysiikka antaa ennusteen sille, miten monta kertaa saadaan tulos A ja miten monta kertaa tulos B, mutta ennustetta ei saada siitä, johtaako seuraava mittaus tulokseen A vai B. Kvanttifysiikka sisältää siten väistämättömän sattumanvaraisuuden eli luonnontieteessä ei voida enää ennustaa mitään täsmällisesti.

- Stephen W. Hawking: Ajan lyhyt historia. Suom. Risto Varteva. WSOY, 1988.

  

Katselin auringonnousun aikaan, kuinka pieni troolari puksutti rannikkoa myötäillen kohti satamaa. Taivaanranta näytti viivoittimella piirretyltä suoralta. Niinpä hätkähdin miettimään, ovatkohan salaliittoteoriat sittenkin oikeassa, väittäessään että maapalloa ei ole pallona vaan littanana lättynä, jota pitkin seilatessa tulee maailman reunalle ja putoaa pois.

    Arkijärki saattaa uskoa salaliittoihin, mutta tieteellinen järki ei, vaikka en tiedä kenellä on tieteellistä järkeä pää täynnä. Alussa lainattu Stephen Hawking sanoo, että vaikka kvanttifysiikka oli paljolti Albert Einsteinin tutkimuksista kumpuavaa, Einstein ei itse uskonut teoriansa ilmeistä johtopäätöstä, että luonnontiede tarkastelee sattumanvaraista atomien maailmaa, ennustamatonta todellisuutta.

    Kenties juuri tähän tarvitaan salaliittoteoriaa: järjettömänkin todellisuuden taustalla hääräilee porukka, joka ohjaa hyppysissään jopa bosonit vipeltämään paikasta toiseen.

Olen katsellut jalkapallopelejä. Olen katsellut paljon jalkapalloa.

    Muuan nykyfutiksen kummallinen piirre on alkanut vaivata mieltä.

    Huippujoukkueiden pelaajat tienaavat miljoonia euroja vuodessa. Heidän rahallinen arvonsa punnitaan kyvyillä pelata jalkapalloa. Jalkapallon pelaajan täytyy osata juosta, potkaista palloa, kuolettaa saamansa syöttö jalkoihinsa ja hänen täytyy hallita katseella melkein koko kenttä, se missä omat pelaajat juoksevat ja se mihin vastustajan pelaajat ovat asettuneet tai mistä he hyökkäävät puolestaan.

    Kysymys on tilasta ja sen sisältämästä liikkeestä. Hyvin usein pallo on positiossa A ja toisaalta tilanteessa B, mutta kummasta syntyy maali, sitä ei voi ehdottomasti ennustaa.

    Mutta mieltäni askarruttaa, miksi niin monet huippupelaajat, kaikista kaikkein taitavimmat  - kuten Atlético Madridissa oikeana laiturina pelaava argentiinalainen Nahuel Molina -  niin usein yrittävät syöttää pallon vastustajan "läpi". He keskittävät palloa hyökkäysalueen oikealta laidalta niin, että maalin edustalle syntyy sähinää ja joku omista hyökkääjistä toimittaa pallon maaliin. Näin on tarkoitus, hyökkäyksen idea, strategia.

    Mutta miksi keskitystä yrittävä ”Molina” potkaisee pallon yhä uudestaan puolustajan vartaloon? Hyökkääjällä on edessään alle metrin levyinen este - puolustava pelaaja - ja esteen molemmin puolin metrikaupalla vapaata tilaa pallon mennä sinne minne halutaan.

    Tilasta huolimatta pallo potkaistaan puolustajan vartaloon, jalkoihin tai päähän. Ikään kuin huippupelaaja uskoisi, että pallon voi potkaista ihmiskehon läpi, ikään kuin ihmisvartalossa olisi pallon mentävä reikä.

    Pitäisikö miljonääripelaajat viedä takaisin koulun penkille opiskelemaan fysiikkaa. Ei palloa voi potkaista ihmisen läpi satuttamatta häntä – eihän?

Kyösti Salovaara, 2024.

Atlético Madridin katsomoa -
pukeutuvatko kvanttiteoreetikot Atléticon paitoihin
sulautuakseen joukkoon tarkkailemaan
kätyreidensä onnistumista viheriöllä?

Hetkinen, mitä sanoinkaan? Ettei ihmisen eikä seinän läpi voi potkaista palloa eikä heittää kiveä. Olen kyllä pikkupoikana nähnyt elokuvan, jossa päähenkilö kulki seinien läpi. Tuolla kaverilla oli kovasti tahtoa. 

    Kvanttimekaniikan tutkijat sanovat, että kun tennispalloa heittää seinään, se kimpoaa takaisin, yleensä tai aina. Mutta jos palloa kutistetaan atomin kokoiseksi, se saattaakin ”lipsahtaa” seinän läpi! Tyhjää tilaa löytyy rakenteiden atomitodellisuudesta. 

    Maallikko alkaa huutaa hip-hurraata.

    Epäily herää: tietävätkö nuo miljonääripelaajat, että pallon voi sittenkin potkaista ihmisen läpi häntä vaurioittamatta, jos sattuu hyvä säkä? Kvanttifysiikan mukaan epätodennäköinen reikä katoaa sen jälkeen kun atomi on livahtanut tunnelistaan läpi.  Entä sitten jääkö ihmiskehoon jalkapallon kokoinen reikä, josta hyökkääjän keskittämä pallo livahti maalialueelle, missä toinen miljonääripelaaja teki maalin?

    Ihmettelen silti, miksi hyökkääjä jääräpäisesti potkaisee pallon vastustajan vartaloon, sillä eihän se mene ihmisen läpi kuin äärimmäisen harvoin. Paljon todennäköisemmin pallon saisi syötetyksi omille pelajille potkaisemalla sen puolustavan pelaajan ohi vasemmalta tai oikealta tai yläpuolelta.

Ajatus kvanttipallon läpäisykyvystä hiertää mieltäni. Mutta jospa sittenkin…

    Olen päätynyt teoriaan, joka selittää niin monen jalkapalloilijan järjettömältä näyttävän käyttäytymisen. Kysymys on salaliitosta!

    Monet seikat tukevat teoriaa. Olen löytänyt vihjeitä tietyn tiedemiesporukan salaliitosta. He eivät usko, että vain atomin kokoinen kvantti luikahtaa seinän läpi. Heidän ajatuksensa mullistaa sekä Hawkingin että Einsteinin teoriat. Hawking puhui paljon mustista aukoista, joita kukaan ei näe. Tämän uuden salaliiton kvanttiteoreetikot puhuvat valoisasta reiästä, joka voi avautua mihin esteeseen tahansa sattumanvaraisesti, ja siitä avautuu koko maailma. 

    Avautuminen voi alkaa vaikkapa jalkapallokentältä, kun hyökkääjän potkaisema pallo sujahtaa puolustajan vartalon läpi eikä puolustaja huomaa mitä tapahtui.

    Melko varmana pidetyn tiedon mukaan salaliitossa on mukana valtava määrä huippujalkapalloilijoita, jotka yhtä uudestaan yrittävät saada valoisan reiän aukeamaan potkaisemalla pallon vastustajan läpi. Joissakin salaisissa dokumenteissa kvanttiteoreetikkojen ja huippufutareiden salaliitto käyttää itsestään nimeä Pallon mentävä reikä.

    Tiedemiehet, toisin kuin poliitikot, harrastavat mielellään mustaa huumoria,

Saavatko huippupelaajat rahallista hyötyä sabotoidessaan joukkueensa peliä potkaisemalla pallon tahallaan vastustajan vartaloon, mahaan tai päähän tai jalkoihin?

    Tietojen mukaan he eivät saa ponnisteluistaan minkäänlaista korvausta.

    Kysymys on isommasta asiasta. Se pelaaja joka ensimmäisen kerran potkaisee pallon ihmisen läpi tätä vahingoittamatta ja todistaa näin uuden kvanttimekaanisen teorian, pääsee ikuisiksi ajoiksi historian lehdille. Sitäkin on arveltu, että valoisan reiän löytäjä saa samalla siemaista valon luomasta graalin maljasta ikuisuuden pyhää vettä.

    Olen hieman epävarma, pitääkö kvanttiteoreetikkojen ja huippufutaajien salaliittoon suhtautua ymmärryksellä vai pelolla. Se kuitenkin ärsyttää, että kvanttimekaniikan tutkijat pilaavat salaliitollaan monessa pelissä hyvälle mallille kehittyneen hyökkäyksen kohti vastustajan maalia. 

Kyösti Salovaara, 2024.

Nimettöminä pysyttelevät asiantuntijat epäilevät,
että Pallon mentävä reikä -salaliitolla
on hyvin kehittynyt laboratorio kuun pimeällä puolella.

Ihmisen jälkiä

[aineessa ja hengessä]

Kyösti Salovaara, 2024.

Perjantai-iltapäivän ihmisvirtaa Madridin keskustassa.
Kovaan kiveen ei jää jalanjälkiä.

Yksi brexitin arvaamattomista seurauksista, Whelan tuumi, oli se, että se oli korottanut kohtuuttoman näkyvään asemaan muutaman iljettävän nilviäisen. No jaa. Kansa oli puhunut.

- Mick Herron: Lontoon säännöt. Suom. Ilkka Rekiaro. Crime Time 2023.

Kun auton taustapeilistä katsoo taaksepäin, näkee yhä kauemmaksi karkaavan maantien, kunnes se ensimmäisessä mutkassa katoaa kokonaan näköpiiristä. Katoaako se lopullisesti, vai onko se, äskeinen näkymä, jotenkin palautettavissa?

    Aine ei kaiketi katoa koskaan, kunhan muuttaa muotoaan. Sama koskee energiaa. Tai ehkä ymmärsin oppimani väärin. Sitä paitsi aine ja energia taitavat olla toisiaan.

   Jälkiä jää fyysiseen todellisuuteen, universaaliin maisemaan. Koko ajan syntyy uusia, ja vanhoja katoaa tai jää uusien alle. Pompeijista on juuri löydetty fantastisen hyvin säilyneitä maalauksia 2000 vuoden takaa. Suomessa hirrestä ja laudasta rakennettu on moneen kertaan poltettu, lahonnut ja muuttunut biosfäärin mullaksi.

    Kirjoittelen näitä lauseita - jotka eivät ole uusia – granadalaisessa hotellissa, joka on ennen ollut katolinen luostari, joka aikoinaan rakennettiin muslimien pyhien rakennusten raunioille.

    Kietooko minut juuri nyt kaapuunsa luostarin kadonnut henki? Tai muslimivallan kulttuurin henkäys? Vai ovatko kaikki paikalliskulttuurin henkiset jäljet sotkettu niin moneen kertaan, että niitä, alkuperäisiä, ei saata tavoittaa vaikka kuinka kuulostelisi ja katselisi? Maalauksia ja tauluja voi kaivaa 2000 vanhasta maaperästä, mutta miten ja mistä kaivat kulttuurin jäljet?

    Välillä tuntuu, että jo 40 vuotta vanha kulttuuri on kadonnut modernin ihmisen mielestä, hänen tiedottomasta tietoisuudestaan.

Kyösti Salovaara, 2024.

Muraalikatu Fuengirolassa. 
Elämä talossa vai sen seinällä?

Rakennukset kertovat ajastaan – jotakin. Samoin viljellyt pellot, istutetut metsät. Mutta pääseekö rakennuksissa asuneiden ihmisten mieleen mitenkään? Vaikka tuijottaisi tuntikaupalla rakennusta seinineen, kattoineen ja ikkunoineen. Ja metsissä näet kaikenlaisia jälkiä, mutta tuskinpa niiden ihmisten jotka siellä kulkivat 400 vuotta sitten.

    Mutta onhan meillä kirjat, maalaukset, sävellykset!

    Nehän ovat ihmisen jälkiä, jotka pysyvät, niinkö?

    Kun ajaa Madridia kohti La Manchan tasaisen ylängön läpi, ei voi olla muistamatta Cervantesin Don Quijotea, joka palvelijansa kanssa ratsasti ja taisteli harhaisena tuulimyllyjä vastaan. Sanotaan että Cervantesin pikareskiromaani (1605, 1615) oli ensimmäinen moderni romaani, oikeastaan ensimmäinen romaani. Kuinka laajan jäljen tuo kirjailija onkaan jättänyt? Mutta onko se vain yhden ihmisen jälki vai kokonaisen aikakauden ja laajan tasaisen maan jälki? Ja edelleen: kuinka monella tavalla Cervantesin ja Quijoten jäljet ovat sotkeentuneet ja tahraantuneet ja muuttuneet aikojen saatossa?

    Onko edes mahdollista ymmärtää mitä Cervantes kirjoittaa ja sanoo? Jalanjälki kosteassa hiekassa kertoo, että tästä kulki ihminen, mutta yhtään enempää et hänen jalanjäljestään saa irti. Kenties voit jäljen koosta päätellä ohi kävelleen ihmisen pituuden ja painon, mutta hänen mielensä syövereihin et pääse.

    Kun katsot ihmisen jälkiä, ne katsovat sinuun. Kummalla on enemmän kerrottavaa?

Kyösti Salovaara, 2024.

Isabella Quintanillan (1938-2017) arkirealismia
Thyssen-Bornemiszan museossa Madridissa.

Näinä päivinä tuli kuluneeksi 150 vuotta ensimmäisestä impressionistien taidenäyttelystä Pariisissa, joskaan näytteille asettaneita taiteilijoita ei tuolloin vielä kutsuttu impressionisteiksi.

    150 vuotta on lyhyt aika Pompeijista löydettyjen maalausten rinnalla, mutta se on pitkä aika ihmisyksilön kokemusmaailmassa. Pidempi kuin mitä osaamme ajatella.

    On ihmeellistä, että impressionistien maalaukset vetoavat yhä katsojaan, kaikista uusista tuulista ja suuntauksista huolimatta. Niissä on jokin sellainen ihmisen jälki, joka ei ole tyystin kadonnut ja jonka tänäänkin ymmärtää tai paremminkin tuntee sielussaan maalausta katsellessa. Ihmisen jäljissä on samaa ja vierasta. Niissä jotka näemme.

    Mutta entä ne jäljet joihin emme saa minkäänlaista kosketusta? Onko niitä itse asiassa enemmän kuin konkreettisia seiniä, kattoja, piippuja tai museon seinälle ripustettuja maalauksia?

    Media käy joka päivä kiihkeää debattia nykyisen politiikan, nykyisen hallituksen, nykyisen opposition toimista ja tekemättä jättämisistä. Kaikesta päätellen poliittisen olemisen maaperä on täynnä jälkiä, joita media nuuskii kuin jahdista raivostunut ajokoira.

    Mutta miten yhteiskunnallisen prosessin jäljet näkyvät kymmenien ja satojen vuosien päästä? Muistaako joku vuonna 4000 mitä brexit tarkoitti? Sitä vastoin vuoden 4000 ihminen saattaa yhtä ihailla Pompeijista vuonna 2024 kaivettuja maalauksia ja Pariisissa vuonna 1874 esiteltyä ensimmäisten ”impressionistien” tunnelmoivaa taidetta.

    Olisi kuitenkin naiivia sanoa etteikö brexitistä, esimerkiksi, jäisi jälkiä. Tietysti siitä jää, mutta ne jäljet sotkeutuvat niin moniin muihin tulevien aikojen poliittisiin jälkiin ettei kukaan voi täysin varmasti sanoa, onko tämä tai tuo brexitin vai jonkin muun poliittisen hölmöilyn jälki.

Kyösti Salovaara, 2024.

Atlético Madrid on tehnyt maalin Gironaa vastaan.
Punavalkoisen ihmisjäljen kiihkeää tunnelmaa Civitas Metropolitanolla.

Kyösti Salovaara, 2024.

Hävittäjiä kylmän sodan vuosilta. Sodan vai rauhan jälkiä?
Museo del Aire y del Espacio, Madrid. 

Nykyään ei kannata puhua ihmisen jäljistä mainitsematta tiedon digitaalista valtakuntaa, virtuaalista universumia, jossa on kaikki ihmisen tietämät jäljet ja vielä enemmänkin.

    Mutta nuo jäljet ovat vertauskuvallisia, konkreettisia tulkittuina ja koodi avattuna.

     Pompeijistä voi kaivaa yhä uusia maalauksia 2000 vuotta Pompeijin tuhon jälkeen. Onko vuonna 4000 mahdollista kaivaa vuoden 2024 ihmisen jäljet jostakin ”tietokannasta”,  jostakin ”virtuaalikirjastosta”, jostakin holvista mihin kaikki on talletettu?

    Ehkä on, kenties ei.

    Ruotsissa hakkerit hävittivät äskettäin tärkeitä, joka päivä käytössä olevia ja tarvittavia tietoja. Se oli kylliksi dramaattista, mutta paljon dramaattisempaa oli, että myös tietojen varmuuskopiot oli tuhottu, niin että joissakin tapauksissa vuoden 2016 jälkeinen tietotodellisuus on menetetty täysin.

    Eikä Ruotsissa tietojen etsimisessä auta lapio, lamppu eikä kaivinkone.

    Espanjalainen El País kertoi muutama päivä sitten yhtä raflaavan esimerkin ihmisen jälkien häivyttämisestä. Barcelonassa on hyvin suosittu turistikohde Park Güell, jonne pääsee bussilla 116. 

    Ei pääse enää, ainakaan virtuaalitodellisuuden perusteella.

    Kaupungin johto on suoraan tai välillisesti ”häivyttänyt” Googlen kartoista ja kyselyistä bussin 116 reitin. Turistien aiheuttama ärtymys on poistettu ”väärentämällä” digikartat ja poistamalla vastaukset siitä kuinka turisti pääsee Park Güelliin. Ehkä koko puisto katoaa yhtäkkiä kartoilta. Mutta voiko myös Barcelonan hävittää kartoista ja kirjoista?

Onko ihminen vastuussa jäljistään?

    Hyvä huono kysymys.

    Parempi kuuluu: ovatko jäljet vastuussa ihmisistä?

Kyösti Salovaara, 2024.

Hetki La Manchassa - Quijote ratsastaa yhä Sancho Panzan kanssa.

Räpätin

[meteliä todellisuutemme kammareissa]

Kyösti Salovaara, 2018.

Kotkansaaren piiput kertovat teollistumisen historiasta.
Norjalainen Hans Gutzeit rakensi tälle paikalle
 ensimmäisen sahan vuonna 1873.

Kohdetta voi valaista, mutta on ihan eri juttu odottaa sen loistavan.

...

Kukaan ei voi selitellä itseään olemattomaksi.

…

Lamb sytytti savukkeen: ”Mihin jäinkään? Ai niin. Kuten tiedätte, minä vaalin poliittista korrektiutta, mutta se, joka väitti, että me olemme kaikki tasaveroisia, ansaitsee saada köniin.”

- Mick Herron: Lontoon säännöt. Suom. Ilkka Rekiaro. Crime Time 2023.

  

Henkilökohtaisen ajanlaskuni alkuvuosina 1950-luvulla meillä pojilla oli tapana muutaman kerran kesässä ”rakentaa” räpätin.

    Se tehtiin tukevasta pahvinpalasesta ja kiinnitettiin pyykkipojalla polkupyörän takahaarukkaan niin että pahvinpalanen räpätti pinnojen välissä, kun pyörällä ajoi ”sataa ja kymmentä”.

    Räpätin jäljitteli todellisuutta, moottoripyörän ääntä.

    Kun Kotkassa ajettiin speedway-kilpailuja läheisellä hiekkakentällä, nykyisen Arto Tolsa areenan vieressä, me pikkupojat ajoimme räpätinpyörillä päiväkausia hiekkapihallamme ja jäljittelimme sitä, kuinka speedwayajaja kurvissa kääntää etupyörän kääntösuunnalle vastakkaiseen suuntaan.

    Todellisuuden jäljitteleminen onnistui hienosti, vain speedwaypyörille ominainen haju puuttui. 

Onkohan niin, että elämä esittäytyy aina kahdessa roolissa. Se on yhtäällä itse elämä ja toisaalla elämän jäljittely.

    Taidemaalarit, kirjailijat ja muusikotkin (ehkä) ovat jäljittelijöitä. Mutta myös media kaikkineen jäljittelee elämän aitoa sisältöä. Ei sanomalehden uutinen ole se mitä tapahtui, vaan kertomus siitä miltä tapahtuma näytti ja miltä se tapahtuman kokijoista tuntui.

    Sekin kannattaa huomata, että myös humanistiset tieteet jäljittelevät todellisuutta. Kertovat tosia tarinoita, joita kannattaa uskoa, mutta joita on syytä myös epäillä.

   Räpättimiä siis tarvitaan.

Ihmisillä, meillä kaikilla, on taipumus ajatella, että todellisuus on selvästi näkyviä pointteja, kohokohtia joiden välissä ei oikeastaan ole mitään. Kukkuloiden väliin jäävä maisema ei ole vihreä vaan harmaa, olemukseltaan olematon.

    Koulukirjoissa historia esitettiin merkittävien tapahtumien stokastisena kertomuksena, joiden toteuttamiseen osallistui merkittäviä ihmisiä, jotka olivat muita pitempiä ja viisaampia tai joissakin tapauksessa vajaasti kasvaneita hulluja.

    Historia on jännittävää, koska siinä hypätään draamasta toiseen, kliimaksista kolmanteen. Hidasta historiaa ei lue pirukaan tai ehkä hän piruuttaan.

    ”Historia on edennyt niin kuin on edennyt”, sanoi Heikki Ylikangas teoksessaan Mitä historia on ja millaista sen tutkiminen (2015). Hän jatkoi: ”Ja toteutunut tietyllä tavalla määrätystä syystä, olkoon, että kyse olisi useiden tekijöiden summasta, niiden yhteisvaikutuksesta.”

    Mutta tärkeintä on oivaltaa historiantutkimuksen rajat ja mahdollisuudet. Ylikangas muistuttaa: ”Ei yksinkertaisesti ole monen totuuden historiaa (niin kuin joskus näkee asian ymmärrettävän). On vain monen tulkinnan tutkimusta, koska sitä yhtä ainoaa totuutta ei saada koskaan täydelleen todistetuksi eikä niin muodoin milloinkaan täydellä varmuudella (luonnontieteellisellä varmuudella) tiedetä, onko totuus saavutettu vai ei. Tulkinnat ja totuus ovat kaksi eri asiaa.”  

    Kun kirjoitettua historiaa lukee, pitää ajatella, että tutkijat yrittävät löytää ehdottomasti tosia yksityiskohtia mutta eivät välttämättä pysty kertomaan miten ne muodostavat ”koko totuuden”.  

Jokainen meistä on koulussa oppinut teollisen vallankumouksen syntymisen käännekohdat. 

    Teollinen vallankumous: James Watt rakensi höyrykoneen ja James Hargreaves patentoi kehruukoneen 1776; höyrykone otettiin käyttöön raudan valmistamisessa 1790; 1811 ensimmäinen pikapainokone; 1814 ensimmäiset kaasulyhdyt Lontoossa; 1825 ensimmäinen höyryveturi; 1833 sähkölennätin; 1830-35 ensimmäiset jyrsinkoneet … 1880 ensimmäinen sähköraitiotie… 1893 dieselmoottori… jne. 

    Teollinen vallankumous ei tietenkään syntynyt tyhjästä. Se vaan syntyi.

    Cambridgen yliopistossa kirjoitetaan nyt teollistumisen historian kertomusta uusiksi, kertoi El País -lehti viime perjantaina (5.4.2024). Taloushistorian laaja tutkimus on kerännyt tietoja miljoonista dokumenteista - kirkonkirjoista, väestölaskennasta, testamenteista, kauppakirjoista jne. -  ja täydentää niiden perusteella nyt teollista vallankumousta kertomalla, että teollistuminen kehittyi Englannissa noin sata vuotta aikaisemmin, alkaen 1600-luvun lopulta. Toisin sanoen ennen koneiden tuoman työn vallankumouksellista muutosta, oli jo tapahtunut tavaroiden valmistamista ja tällaisissa töissä oli enemmän ihmisiä kuin maataloudessa.

    Teollisuusyhteiskunta kehittyikin näin ollen vähitellen, ei yhtenä yönä eikä muutamassa vuodessa.

    Ylikangasta mukaillen: teollisuuden historiankuva on saanut lisää tulkintoja, jotka edesauttavat tietämyksen lähestymistä ”totuutta” kohden.

   Räpätin räpättää, pitää ääntä ja jäljittelee todellista elämää.

Elämällä on kaksi olemusta: elämä itsessään ja sen jäljittely.

   Katselen tänään suurta merta.

   Niin kuin toisetkin.

   Yritän ymmärtää mitä näen.

   Niin kuin toisetkin.

   Kysyn niin kuin toisetkin: Voiko elämän elää jäljittelemättä sitä?

       

Kyösti Salovaara, 2024.

Totuus on totuus

[eikä pala tulessakaan]

Kyösti Salovaara, 2017.

Ndary Lo: Egypte I et II, 2002.

Emme voi tietää mitään, mikä ei ole totta… Tieto on siis jotain sellaista, joka kytkee mielemme todellisuuteen… On hyvä uskoa siihen, mikä on totta, ja välttää uskomasta siihen, mikä on epätotta… Totuus on kiinnostavaa vain siksi, että se kytkee meidät tosiasioihin

- Markus Lammenranta: Johdatus tieto-oppiin. Gaudeamus, 2022.

Meidän taiteemme on totuuden häikäisemänä olemista: Valo näkymättömiin vetäytyvällä irvinaamalla on totta, ei mikään muu.

- Kafka

Ehdottomuuden ja itsekorostuksen juhlat jatkuvat edelleen. Matti Kuusela oli avautunut valheistaan juuri ilmestyneissä muistelmissaan. Aamulehdessä pelästyttiin ja 551 Kuuselan juttua poistettiin verkosta. Journalistit osoittelivat kiimaisina itseään: Minä en ikinä valehtelisi, valehtelu on nimittäin väärin! Harva oli tutustunut laajemmin Kuuselan tuotantoon, mutta kaikki tuomitsivat sen, koska roviot lämmittävät, jos tulessa on kollega ja roihun saa rajummaksi oman oikeamielisyyden bensalla.

- Jyrki Lehtola: Kun maailma järkkyi. Ilta-Sanomat, 29.3.2024.

  

Kaavailin ottavani kevyesti tämän viikon pakinassani journalistien järkytyksen.

     Aamulehdestä eläköitynyt tamperelainen toimittaja Matti Kuusela ”paljasti” muistelmissaan, että yhdisteli feature-jutuissaan - joista hänet on palkittu - faktaa ja fiktiota. Sen jälkeen totiset toimittajat huusivat ympäri Suomea yhdessä äänin: Ei saa valehdella! 

   Koska en ole lukenut Kuuselan juttuja, en osaa sanoa miltä väritetty fakta tuntuu. Jyrki Lehtola tunnusti kolumnissaan, että ei juuri miltään, paitsi siltä, että ”laiskan” toimittajan ”minätarinoinnista seurasi viikko Journalistien itsesääliä, syyttelyä ja totisuudestaan ylpeää omahyväisyyttä”.

    Vanhan sanonnan mukaan, vain hupsu katsoo sormea joka osoittaa kuuta. Kuuselan ”itsepaljastuksia” seuranneen keskustelun jälkeen saattaa olla viisasta katsoa nimenomaan sormea: journalistien kiivastumista. 

    Ehkä tähän pitää sitten suhtautua vakavasti, totisesti, moraalisesti.

Vähän pelästyttää suomalaisen median vaatima absoluuttisen totuuden kehäpäätelmä: että koska kaiken median julkaiseman pitää olla totuus, niin kaikki on totuus. Totuus ei pala tulessakaan. Tuo kuulostaa Platonin ajatukselta. Totuus on olemassa meistä ihmisistä riippumatta, siitä riipppumatta mitä me todellisuudesta ajattelemme.

    Mutta journalistit ovat ihmisiä.

    On kai hyväksytty ”tosiasia” ettei yksikään ihminen voi tietää koko totuutta. Faktoja sitä vastoin tiedetään.

    Kävellessäni muutama vuosi sitten Avignonissa Paavien palatsin sisäpihalla pysähdyin senegalilaisen Ndary Lon taideteoksen tykö. Kysyin pitkäjalkaisilta, käveleviltä miehiltä, mikä heidän matkansa tarkoituksena on. Yksi heistä, en muista kuka, vastasi, että he kävelevät menneisyydestä tulevaisuuteen. ”Ja kävellessä pysyy laihana”, toinen lisäsi. Naurahdin, niinpä niin, varsinkin siellä missä sapuskasta on puutetta, pysyy laihana.

    Vitsit vitsinä ja faktat faktoina – onko esimerkiksi Helsingin Sanomat faktoja vai totuus? Entä Yle?

Kyösti Salovaara, 2017.

Kohopainokone vuodelta 1883.
Musée des Arts et Métiers, Pariisi.

Maailma on monimutkainen ja ristiriitainen prosessi.

    Tätä on vaikea hyväksyä.

    Marx ja Engels kiteyttivät yhteiskunnallisen prosessin jotenkin näin: Yksi tahtoo yhtä, toinen tahtoo toista, ja se mitä syntyy, on jotakin, mitä kukaan ei tahtonut. 

    Tuossa on havahtumisen paikka. Ei ole olemassa mitään yhtä tahtoa, ei ole yhden tahdon luomaa yhteiskuntaa. Mutta sekin kannattaa muistaa, että maapallon biologinen ja geofyysinen todellisuus on myös prosessi, joka muuttuu koko ajan, ja että sekin on ristiriitaisten voimien temmellyskenttä. 

    Maapallon ja maailman ajanlaskussa ihmisyksilön tajunta kestää vain hetken, mutta koska yksilöllä ei ole muuta kuin yksi elämä, hän, meistä jokainen, yrittää nähdä maailman yhtenä totuutena, kuin kirjaan tai sanomalehteen kirjoitettuna johdonmukaisena tarinana. Joten ihmisen kertoman ja kirjoittaman tarinan pitää olla looginen ja moraalisesti arvokas, vaikka maailma ei olisikaan looginen eikä siitä löytyisi objektiivista, moraalista tavoitetta, arvoa. 

    Kun totuutta jahtaava toimittaja kirjoittaa lehteen maailmasta, ihmisestä ja luonnosta, hän valitsee sellaisia tietämiään faktoja, joista syntyy hänen mielestään looginen ja moraalisesti arvokas selitys ihmisen ja luonnon väliselle suhteelle. Hyvin harvoin, jos koskaan, kirjoittajat pyrkivät esittämään loogista esitystä rikkovia ristiriitaisia faktoja, koska niiden esittäminen saisi hänen juttunsa tuntumaan huonosti ajatellulta, epäilyttävältä, melkein fiktiolta.

    Ironista kuitenkin on, että kun valitsemme maailmaa kuvaavia faktoja juttuihimme, luomme väistämättä hieman fiktiivisen ”kertomuksen” maailman tilasta. Usein se ilmentää toiveunia tai painajaisia. 

Kyösti Salovaara, 2017.

Telkkari vuodelta 1955.
Musée des Arts et Métiers, Pariisi.

Tietämisen ja tahtomisen ristiriitaa on vaikea hyväksyä. 

    Metsien suojelija tietää, miten puut kasvavat ja miten niitä kaadetaan. Hän tietää että puusta saadaan sellua, sellusta syntyy paperia ja paperille painetaan sanomalehtiä. Ja että eilispäivän sanomalehteen kääritään kukkakaupasta ostetut ruusut.

    Metsien suojelija tahtoo ettei puita kaadeta, ettei niistä tehdä sellua eikä sellusta paperia. Eikä ruusujakaan pidä ostaa. Hän sulkee mielestään yhteiskunnan tarpeet pois, koska asettaa puiden kuvitellut tarpeet etusijalle. Jos metsän suojelija ottaisi lukuun kaiken mihin kaadettu puu vaikuttaa, hänen tahtonsa romuttuisi ja hänen pitäisi myöntää ettei metsistä ja yhteiskunnasta ole olemassa yhtä loogista totuutta, sellaista joka mahdollistaisi täydellisen luonnon ja täydellisen tasa-arvoisen yhteiskunnan olemassaolon. Molempien pitää tinkiä, mutta se mitä syntyy ei ole sitä mitä metsien suojelija haluaa.

    Kasvitieteilijä ja luontotoimittaja, yksi Ylen Luonto-illan alkuperäisistä raatilaisista, Seppo Vuokko on viime aikoina monissa kirjoituksissaan muistuttanut, että luonto muuttuu jatkuvasti; että ei ole olemassa mitään tietyn hetken staattista luontoa johon maailma voitaisiin palauttaa, ikään kuin täydellisenä valokuvana joka ei muutu koskaan.

    ”Ajatus luonnon ennallistamisesta on absurdi”, Vuokko kirjoitti Kanava-lehdessä (6/2023). ”Mihin tilaan luonto saatettaisiin ja miten se saadaan pysymään siinä?”

    Ylisummaan ”luonto” on jääkauden jälkeen tullut karummaksi. Voisiko sanoa, että köyhemmäksi? Vaikka sitä sanaa Vuokko ei käytä. 

    Tietysti ihminen on tempuillaan muuttanut luontoa ja sen kasvi- ja eläinlajistojen mahdollisuuksia kukoistaa, mutta ihminen ei ole perunut darwinismia eikä evoluutiota. Mutta koska ihmisen ajantaju – yhden ihmisen hetki maailman aikajanalla – on ristiriidassa maapallon ”ajantajun” kanssa, ihmisen on vaikea ymmärtää ja hyväksyä muutosta.

    Luonto muuttuu hitaasti. ”Kuinka vanha on esimerkiksi mustikkatyyppi sellaisena kuin suomalaiset kasvitieteilijät ovat sen kuvanneet?” Vuokko kysyi Kanavassa. ”Kuusi levittäytyi Suomeen muutama tuhat vuotta sitten. Syntyikö mustikkatyyppi silloin heti, vai onko se kehittynyt nykyisen kaltaiseksi vasta vuosituhansien mittaan?”

    On faktoja ja faktoja, mutta mikä on kokonaisuuden ”totuus”? Ja voiko tuota totuutta, esimerkiksi luontoon liitettynä, irrottaa eri aikakausista ja maapallon kehityksen eri vaiheista?

    Luonto muuttuu omien lakiensa mukaisesti, Vuokko sanoo. ”Valkoselkätikkakoivikot kuusettuvat, lintuvedet kasvavat umpeen, rahkoittuvat ja pajukoituvat. Onko se luonnonsuojelua, jos moottorisahalla, kaivinkoneilla, patoamisilla ja räjäytyksillä yritetään pysäyttää luonnon kehitys tiettyyn vaiheeseen ja estetään sen normaali kehitys?”

    ”Elollista luontoa ei voi ennallistaa”, Vuokko toteaa uskottavasti.

    Jos niin on, niin luonnolla ja ihmisellä on käsissään vain tulevaisuuksia. Ja niihin liittyviä ”totuuksia”, joita kukaan meistä ei voi tietää.

Meni vakavaksi.

    Avignonissa Paavien palatsin käytävällä senegalilaisen Bamassi Traoren Puhvelia naurattaa, koska se on luotu menneisyyden ja nykyisyyden liittymäpintaan kuvaamaan menneisyyden muuttumista nykyisyydeksi. Ehkä takaperoisesti. Mutta Traoren moderni puhveliveistos todistaa myös sen mistä Seppo Vuokko kirjoittaa: luontoa ei voi ennallistaa nykyhetkestä menneisyyteen.

    Lisään tähän: ei edes ihmisten yhteiskuntaa voi ennallistaa! Kulttuurista puhumattakaan!

    Kun luet lehtiä ja katsot ohjelmia eri kokoisilta ruuduilta, muista ettei kukaan tiedä mitä totuus on. Ja suhtaudu lukemaasi sen verran kriittisesti, että huomaat kuinka kirjoittajat ja  todellisuutta selittävät toimittajat valitsevat tosiasioita kertoakseen totuuden johon he uskovat, mutta jota he eivät voi tietää. 

    Pitäisikö rentoutua? Jos ei tänään, huomenna kuitenkin?

Kyösti Salovaara, 2017.

Bamassi Traore: Buffle, 2016.