[ellei sitten koko maailmassa]
 |
| Kyösti Salovaara, 2025. |
Kuolema ei tarkoita mitään. Meille, jotka uskomme fysiikkaan, menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden välinen ero merkitsee vain illuusiota, vaikkakin pysyvää sellaista.
- Albert Einstein, 1955.
”Näkisitpä vain, kuinka vieraani reagoivat kylttiin, joka minulla on pöydällä. Siinä lukee: ’Tämän päivän kokemukset ovat seurausta huomisista päätöksistä.’”…
”Mutta ajan kulussa takaperin ei ole järkeä!”…
”Toinen mahdollisuus on, että kaikki ’universaalista tietoisuudesta’ höpisevät sekopäät ovat oikeassa ja universumi tietää kaikki asiat. Siinä valossa lineaarinen aika ei sido maailmankaikkeutta sellaisena kuin ihmiset kokevat sen. Sen sijaan se toimii ajattomana kokonaisuutena, jossa menneisyys, nykyhetki ja tulevaisuus ovat olemassa yhtä aikaa.”
- Dan Brown, 2025.
Tässä minä istun ja ajattelen. Tietoisena itsestäni, ajatuksistani ja hieman hämmentyneenä maailmasta, joka on kaukana ja yllättävän lähellä.
Tietoisuus on paikallista, niin yleensä sanotaan. Jokaisella ihmisyksilöllä on ikioma tietoisuutensa. Tämä paikallinen tietoisuus, minun aivoni ja kehoni hybridi, erottaa minut muista yksilöistä ja varsinkin tietokoneohjelmista ja tekoälykoneista, joilta tietoisuus puuttuu.
Kun isken varpaani tuolinjalkaan, kun isken naulan ohi peukaloon, kun istun terassilla ja käännän kasvoni aurinkoon, aivoni keräävät fyysisestä todellisuudesta tunteita tietoisuudekseni, joka muistaa ne lopun elämääni.
Joulukuun harmaana aamuna tiedostan ajan kulumisen. Mutta luonnonlaeilla ei ole aikaa, niiltä puuttuu eilinen, nykyhetki ja tulevaisuus. Miksi minun tietoisuudellanikaan olisi aikaa, menneisyyttä ja tulevaisuutta.
Entäpä sitten tietoisuuden paikallisuus? Moderni fysiikkakin saattaa sitä epäillä. Ajattelenko todellakin ihan omia ajatuksiani vai välitänkö aina jotain yhteistä, vaikka en tajua niin tekeväni?
Näin kysyessäni tiedän, että en ole ensimmäinen joka tätä kysyy.
Oltiinpa viihteestä ja jännäreistä mitä mieltä tahansa, kukaan ei voi kieltää etteikö viihde olisi ”ajan hermolla” nopeammin ja perusteellisemmin kuin ”vakava taide”. Taide vaatii kypsyttelyä, viihde iskee naulan kantaan heti. Tosin usein ohi ja niin että peukaloon sattuu.
Amerikkalaisen Dan Brownin romaanissa Salaisuuksien salaisuus (The Secrets of Secrets, 2025. Suom. Jorma-Veikko Sappinen. WSOY, 2025.) jännitystä luodaan (jatkuvien clifhangereiden lomassa) esittelemällä melkein provokatiivisesti ajatusta tietoisuuden universaalisuudesta. Mitä jos tietoisuus ei olekaan aidosti paikallista? Mitä jos minä vain toistan ulkopuoleltani päähäni luikertavia tietoisuuden säikeitä?
Jos tietoisuus ei ole paikallista, olemmeko aidosti ”yksilöitä”? Onko meillä aidosti ”omaa tahtoa”?
Salaisuuksien salaisuudessa tietoisuutta jäljittävä tiedemies muotoilee universaalin tietoisuuden näin: ”Tietoisuuden ei-paikallisessa mallissa aivot ovat eräänlainen radio, joka ottaa tietoisuuden vastaan, ja kuten kaikkia radioita, myös sitä pommittavat lakkaamatta lukemattomat asemat. Voit siis välittömästi ymmärtää, miksi radiossa täytyy olla asemien asteikko, koneisto jonka avulla se voi valita, millä yksittäisellä taajuudella se haluaa vastaanottaa. Itse radiolla on kyky vastaanottaa kaikkien radioasemien lähetykset, mutta ilman keinoa suodattaa sisään virtaavia taajuuksia se toistaisi kaikkia taajuuksia yhtä aikaa. Ihmisaivot toimivat samalla tavoin. Niissä on monimutkainen suodatinjärjestelmä, joka estää mieltä kuormittumasta aistiärsykkeiden liiallisesta määrästä. Siksi ne voivat keskittyä vain pieneen siivuun universaalista tietoisuudesta.”
Universaali tietoisuus ei ole jännärikirjailijan kaupallinen keksintö eikä houre. Eivätkö monet ikiaikaiset uskonnot kerro samasta asiasta? Me olemme yksilöitä mutta itse asiassa Jumalan tietoisuuden välittäjiä tai suodattajia. Olipa ”jumala” sitten minkä tahansa uskonnollisen suuntauksen keskeinen idea.
Kun Georges Bataille väitti, ettei meillä ole kieltä (sanoja) sisäisen kokemuksemme ilmaisemiseen, hakiko hän lopulta ratkaisua ongelmaan, jota ei ole olemassa? Jos tietoisuus on universaalia, ei-paikallisen eikä sisäisen minän salaisuus, niin riittävätkö tietoisuutemme kuvaamisen sittenkin ulkoisen, universaalin tietoisuuden konkreettiset ”sanat” ja ”kuvat”?
 |
| Kyösti Salovaara, 2025. |
Marraskuun 3. päivänä 2025 El País -lehdessä oli shokeeraava otsikko.
Siinä ilmaistiin teoreettisen fysiikan professorin Alberto Casasin väite: ”Vapaa tahto on aivojemme luoma illuusio. Kaikki mikä tulee tapahtumaan, on jo kirjoitettu.”
Lehdessä haastateltiin Casasia. Hän lainasi Albert Einsteinia. Menneisyys, nykyhetki, tulevaisuus eivät merkitse fysiikassa samaa kuin mitä ne merkitsevät ihmiselle tämän eläessä nuoruudesta vanhuuteen. Casas on kirjoittanut teoksen ajan illuusiosta.
Suhteellisuusteorian perusteella ei ole objektiivista nykyhetkeä.
Tiedämme menneisyydestä enemmän kuin tulevaisuudesta, koska menneisyys näyttää jo tapahtuneen. Mutta se ei tarkoita etteikö täsmällinen tulevaisuuskin olisi jo olemassa – me emme vain tiedä sitä, semminkin kun entropia näyttää sotkevan kuvan resoluutiota.
Casas sanoo, että vaikka tulevaisuus ei olekaan täysin ennalta määrättyä, se on hyvin todennäköisesti tietyn kaltainen, niin kuin kvanttifysiikka kertoo. Kaikki on todennäköisyyttä. Ja emme voi todennäköisyyksille mitään, vaikka kuinka haluaisimme olla oman elämämme ja tulevaisuutemme herroja, koska todennäköisyyksien kieltäminen tarkoittaisi fysiikan lakien kiistämistä.
Casas huomauttaa, että monet neurologiset tutkimukset todistavat, että ihminen tekee päätöksen hetkeä ennen kuin hänen tietoisuutensa tuon päätöksen on tekevinään. Fysiikan lakien mukaan ei muuten voisi olla: ”Ei ole mielestäni fysiikan lakia, joka sallisi tietoisuudellemme vapaan tahdon. Myönnän ettei tämä ole miellyttävä johtopäätös, mutta niin fysiikka näyttää sanovan.”
Kuoleeko ihminen kuollessaan? Jos Dan Brownin romaanissa esitelty universaali tietoisuus on olemassa, yksilön tietoisuus ei pääty edes kuolemassa.
Fyysikkona Alberto Casas ilmaisee saman asian miettimällä, että jos kuolemalla tarkoitetaan yksilöön sitoutuneen informaation täydellistä katoamista, ihminen ei fysiikan lakien mukaan kuole, koska informaatio ei katoa, vaikka sitä ei pystytäkään palauttamaan. Kuoleminen on kuin polttaisi kirjan. Kirjan sisältämä informaatio ei katoa vaan säilyy tuhkassa ja lämpökaasuissa, vaikka sitä on käytännössä mahdoton palauttaa tuhkasta ja kaasuista.
Viime lauantaina kirjailija Jordi Soler kysyi kolumnissaan El País -lehdessä, että ”missä todellinen elämä on tänään?”
Soler lainasi aluksi amerikkalaisen mustan kirjailijan James Baldwinin esseetä vuodelta 1980. Tuossa esseessä Baldwin sanoi, että elämä hänen erittäin köyhässä lapsuudessaan 1920-luvulla ei ollut niin raskasta kestää kuin se olisi 1980-luvulla. Baldwinin mielestä nykyhetki 1980-luvulla on köyhälle lapselle raskasta, koska televisio näyttää kaikille, myös köyhille prameaa elämää, jota köyhien on sietämätöntä katsoa. Baldwinin lapsuudessa ei telkkareita ollut, joten ainoa elämänkokemus saatiin lähiympäristöstä, joka oli suunnilleen samanlaista kuin lapsen oma elämä.
Baldwin kirjoitti, että televisio on voimakas ja haitallinen väline, joka vääristää ja manipuloi julkista tietoisuutta. Soler sanoo, että samalla kun televisio on menettänyt hegemoniansa, sen tilalle ovat tulleet jokaisen ihmisen taskussa kulkevat vehkeet, jotka tekevät saman kuin telkkari Baldwinin aikana mutta miljoonia kertoja voimakkaammin.
Tänään todellisuus on netissä, Soler kirjoitti. Nykyihminen kokee torikauhua, koska hän ei mene fyysiselle ”torille” kuuntelemaan, hankkimaan tietoa, olemaan yhdessä muiden ihmisten kanssa.
Soler kertoi kuinka Aristoteles sanoi, että viestin lähettämisen ja vastaanottamisen ihanne on torilla seisova mies joka kuuntelee mitä puhujakorokkeella sanotaan. Mitä kauempana mies puhujasta seisoo, sitä vääristyneemmäksi viesti muuttuu.
Tänään viestit lähtevät älypuhelimesta oikeana tai vääristyneenä ja saavuttavat hetkessä miljoonia vastaanottajia eri puolilla maailmaa. Kukaan ei tiedä mikä tässä todellisuudessa on aitoa, mikä vääristynyttä ja mitä ymmärretään tahallaan väärin. Oleellista on, että nykyihminen pelkää ettei ehdi huomaamaan kaikkia viestejä, joten hänen pitää koko ajan elää älypuhelimen ruudun ääressä. Hän tarkistaa puhelimen ruudulta elääkö hän vielä.
Tässä mielessä konkreettista elämää ei Solerin mielestä enää ole olemassa. Epätodellisuus loukkasi tv-ruudulla aikoinaan Baldwinia. Nyt puhelimen ruudulla elävä epätodellisuus on muuttunut ainoaksi todellisuudeksi.
Joten onko käynyt niin, että tämänhetkisyyttä hypettävä nettitodellisuus on kaapannut universaalin tietoisuuden? Ja jos, niin mitä tuo uusi universaali tietoisuus merkitsee? Mitä se sisältää? Onko se vaarallista?
Ihmiskunnan seuraava taistelukenttä on ihmismieli, häikäilemätön tiedustelujohtaja sanoo Dan Brownin romaanissa vuonna 2025.
Filosofi Hannah Arendt, antisemitismin ja totalitarismin terävänäköinen tutkija syntyi Saksassa Hannoverin lähellä 14.10.1906, pakeni natsivaltaa Yhdysvaltoihin vuonna 1941 ja kuoli New Yorkissa 4.12.1975.
Koska tänään torstaina 4.12.2025 Arendtin kuolemasta on tasan 50 vuotta, tekee mieli kysyä, miten totalitarismi (Saksassa, Neuvostoliitossa) muokkasi ja pyrki muokkaaman yleistä tietoisuutta. Oliko sen toimintaideana häivyttää yksilön paikallinen tietoisuus ja korvata se yhteisellä, kaikkia ohjaavalla tietoisuudella?
Hannah Arendtin muistoksi lainaan tietoisuuden olemukseen liittyen hänen teostaan Totalitarismin synty (suom. Matti Kinnunen. Vastapaino, 2013) vuodelta 1951:
Yhtäällä on totaalisen terrorin pakko, joka rautavanteellaan puristaa eristettyjen ihmisten joukkoja tiiviisti yhteen ja tukee heitä maailmassa, josta on tullut heille autiomaa. Toisaalla on loogisen päättelyn sisäinen pakko, joka valmistaa jokaista yksilöä yksinäisessä eristyksessään kaikkia muita vastaan… Valmistelu on onnistunut, kun ihmiset ovat menettäneet yhteyden sekä toisiin ihmisiin että heitä ympäröivään todellisuuteen… Totalitaarisen vallan ihanne ei ole vakaumuksellinen natsi eikä vakaumuksellinen kommunisti vaan ihminen, jolle faktan ja fiktion välistä eroa (eli koettua todellisuutta) ja oikean ja väärän välistä eroa (eli ajattelun normeja) ei ole enää olemassa.
 |
| Kyösti Salovaara, 2025. |
