Älä koskaan lakkaa uskomasta

 [Nunca dejes de creer]

Kyösti Salovaara, 2021.
Atlético de Madridin fanilippiksessä lukee: 
Nunca dejes de creer.
Kuva on otettu muutama minuutti sen jälkeen kun Atlético
oli varmistanut La Ligan mestaruuden 22.5.2021.

Saksalainen filosofi Peter Sloterdijk suurteoksessaan Sphären on argumentoinut, että ihmiskuntaa voi ymmärtää piiriensä kautta. Käyttäen kolmea mielikuvaa – kupla, pallo, vaahto – hän kehittää laajan selityksen tavoista, joilla ihmiskunta käyttää tilaa ja vuorovaikutusta. Me jaamme suuren pallon, mutta elämme samalla kuplissa. Nämä kuplat eivät tosin ole irrallisia ja ovat usein moninaisissa yhteyksissä toistensa kanssa muodostaen suuren vaahdon, joka on yhteiskuntamme.

- Alf Rehn teoksessa Järistyksiä Euroopan unionissa. Toimittanut Jyrki Karvinen.

Tietenkään jalkapallo ei ole samaa kuin Bach tai Buddhismi. Mutta usein se koetetaan vahvemmin kuin uskonto ja yhtä lailla osana yhteisön perinteiden kudelmaa.

-Franklin Foer teoksessaan How Soccer Explains the World.

Mielenkiintoista on, että on kyse kokoomuksesta, demareista, vihreistä, perussuomalaisista tai vasemmistosta, niin jokaisella on sama perusajatus hyvinvointiyhteiskunnan pohjan varmistamisesta... Kaikilla tuntuu olevan kuitenkin sama strategia: tämän jonkun, mitä meillä nyt on vuosikymmeniä ollut, täytyy jatkua. Suomessa nauretaan Yhdysvaltain ja Iso-Britannian kaksipuoluejärjestelmille. Vielä lystikkäämpi on meidän yhden asian ympärille kyhätty monipuoluejärjestelmämme.

-Emil Elo kolumnissaan HS Visiossa

Euroopan unionia on taklattu takaapäin, mutta hetken nilkutettuaan se on jatkanut kulkuaan kuin ammatikseen pelaava jalkapalloilija, päättäväisen tehokkaasti.

-Lasse Lehtinen teoksessa Järistyksiä Euroopan unionissa.

Sataa. Vettä sataa.

    Kirjosieppo suojautuu lehvistöön. Liverrys yskähtelee.

    Maailma menee menojaan. Draamaa piisaa. Jalkapalloviikko. Pyöräilyviikko. Politiikkaviikko.

    Ikävystyttävää toistoa. Kukaan ei tunnu oppivan mitään. Selittävät pokkana: onpa Suomi hyvä maa. Impivaara.

    Katsotaan eteen. Ajatellaan taakse.

    Taas on torstai.

Kun muutama vuosi sitten astelin Trafalgarin niemellä elokuisen tuulen tuivertaessa Atlantilta, en arvannut minkä päällä kävelin. Sen toki tiesin, että tuossa edessä Nelson löi Napoleonin ranskalais-espanjalaisen laivaston lokakuussa 1805, mutta siitä voitosta eivät kuohuvat aallot kertoneet mitään. Niemen lukuisissa hippibaareissa sen sijaan kuuli pitkätukkaisten surfaajien englantia kaikilla murteilla, joten kenties Nelsonin voitto näkyy yhä ja kuuluu.

    Nyt menneisyys kuitenkin tunkee maaperästä kuin kaunis koru.

    El País -lehden mukaan Trafalgarin niemeltä, pienestä Los Caños de Mecan rantakylästä Trafalgarin majakan tuntumassa, on löydetty yllättäviä muinaisjäännöksiä. Arkeologit ovat paljastaneet hyvin säilyneen, rantakallioon kaiverretun hautakammion pronssiajalta. He löysivät myös roomalaisen ylimyksen n. 2100 vuotta sitten rakennuttaman huvilan rauniot aivan meren tuntumasta. Suurista ikkunoista roomalainen herra katseli Gibraltarin salmelle, kenties Afrikan haamua säikkyen. Hän oli rakennuttanut vesirajaan kala-altaan, eräänlaisen kalankasvattamon tai sumpun. Sata vuotta myöhemmin roomalaiset rakensivat samalle rannalle kylpylän, jota käytettiin 300 vuotta.

    Hautakammiossa kuuden naisen ja yhden lapsen hyvin säilyneistä luista tutkijat pystyvät selvittämään millaista väkeä Trafalgarin niemen seutuvilla asui 3800 vuotta sitten. Roomalaisen huvilan ja kylpylän jäljellä olevien rakenteiden väreistä pystytään päättelemään 2000 vuoden takaisen aikakauden ja kulttuurin esteettistä makua.

   Mitä Helsingistä on jäljellä kahdentuhannen vuoden päästä? Onko mitään? Löytääkö arkeologi vuonna 4021 kauan sitten kadonneiden uimahallien, jääkiekkokaukaloiden, futisnurmikoiden, älypuhelimien, kivisen parlamentin ja betonitalojen raunioita, rautakiskojen ja metallista valmistettujen kulkuvälineiden ruostuneita jäännöksiä? Vai löytääkö hän mitään mistä pystyisi päättelemään jotakin oleellista suomalaisesta todellisuudesta 2020-luvulta?

    Entä EU:n ”jäännökset”?

    Euroopan yhteisöä alettiin synnyttää vasta 71 vuotta sitten, toukokuussa 1950. Vaikuttaako EU eurooppalaisten ja suomalaisten elämään edes 300 vuotta, jonka mittaisen aikakauden roomalaiset valloittajat kylpivät Atlantin rannalla nykyisen Los Caños de Mecan rantakylän tienoilla?

Kyösti Salovaara, 2021.
Yhden konstin parlamentti?

Jalkapallo - ei Bachia mutta kenties Bob Dylania? Vai onko 80-vuotias Dylan turhan monotonista? Siis sittenkin Beatlesia ja Peter Alexanderia? Tai ehkä kuitenkin Paco de Luciaa? Vai aikojen ja tyylien synteesinä ja symbolina Santa Esmeraldan flamencotyylinen discosovitus Animals-kappaleesta Don’t Let Me Be Misunderstood?

    Sanat eivät riitä kertomaan.

    Uruguyalainen kirjailija Eduardo Galeano luonnehti jalkapalloa valon ja varjon peliksi. ”Elämme pakollisen yhdenmukaisuuden aikoja niin jalkapallossa kuin kaikessa muussakin”, Galeano kirjoitti vuonna 1995. ”Maailma ei ole koskaan jakanut mahdollisuuksia yhtä epätasa-arvoisesti ja määrännyt tapoja yhtä yhdenvertaisesti: tässä vuosisadanlopun maailmassa se, joka ei kuole nälkään, kuolee ikävystymiseen.”

    Maalien tekeminen on valon peliä. Sinnikäs puolustaminen ilman yritystä hyökätä on varjon peliä. Tyylit ja taktiikat yhdistelevät näitä molempia, välillä kuljetaan valossa, toisinaan varjossa. Pallonhallintapeli, tyyli jossa palloa pidetään omalla joukkueella minuuttikaupalla samalla kun maalinyrityksiä väistetään ja viivytellään, on lopulta kaikkein ikävystyttävin pelitapa.

    Viime lauantaina, hieman ennen kello 21:00 Suomen aikaa, Atlético de Madrid varmisti Espanjan La Ligan mestaruuden voittamalla Real Valladolidin yhdellä maalilla tämän kotikentällä. Kysymys oli minuuteista. Samaan aikaan toisaalla pelatussa ottelussa Real Madrid meni viime minuuteilla yhden maalin johtoon Villarealia vastaan. Jos Atlético olisi menettänyt viime hetkillä johtonsa, Real Madridista olisi tullut La Ligan mestari, jälleen kerran.

    Draaman huipennus, kliimaksi, pitkän talven pari viimeistä ratkaisevaa minuuttia. C Moren mainio, innostunut ja innostava selostaja Tuomas Virkkunen melkein pyörtyi selostuskopissaan. Mutta ei jäänyt sanattomaksi.

    Pelin päätyttyä Barcelonasta viime kesänä ”potkut” saanut uruguyalaishyökkääjä Luis Suárez itki Valladolidin Estadio Nuevo José Zorrillan nurmikolla. Hän oli tehnyt juuri Atléticon voittomaalin! Ja talven aikana Suárez ampui Atléticolle 23 maalia.

Atlético Madrid tarkoittaa kärsimystä!

    Mutta ”älä koskaan lakkaa uskomasta” seuran motto julistaa. Älä lakkaa uskomasta voittoon, vaikka olet häviöllä 0-1 ja pelisi on täyttä sontaa, juokset kentällä vailla järkeä, syöttösi menevät minne menevät ja mustapukuinen valmentajasi Diego Simeone hyppii kentän laidalla kuin vieteriukko hiuksiaan raastaen. ”Mun vikahan se oli”, Simeone sanoo pelin jälkeen, ”en osannut tehdä oikeita vaihtoja, panin kentälle vääriä äijiä väärän aikaan”… jne. Tai jos ei sano, niin ajattelee itsekseen.

    Kärsimystähän se on. Varsinkin pelaajille, joiden pitää ravata kentällä Simeonen pelikirjassa kuin kuormajuhdat, toki paljon kovempaa vauhtia. Välillä atletien peli on pelkkää varjoa, pikimustaa, mutta pelaajat eivät ole b-luokkaa vaan taitureita, jotka "alistuvat" Simeonen kurinalaiseen pelityyliin - voittaakseen pelin.

    Toisinaan Atlético pelaa kuin enkeli, Oblakin haamutorjuntoja, Carrascon haastavia juoksuja, Trippierin keskityksiä, Llorenten puukonteräviä läpisyöttöjä, Suárezin laukauksia verkon perille - Ángel Correan kärkkäri ratkaisupelissä.

    Mutta kun peli jo näyttää enkelien peliltä, Simeonen joukkue asettuu puolustamaan kuin rastasparvi joka hyökkää kaikkien tunkeilijoiden kimppuun. Silloin katsoja ja kannattaja kärsii - ei kai ne taas häviä puolustamisellaan? Mikseivät hemmetti hyökkää kun osaavat hyökätä?

    Mutta nyt 34-vuotias Suárez itkee José Zorrillan nurmikolla onnellisena. Hollantilainen Koeman ei löytänyt hyökkääjälle Barcelonassa käyttöä. Simeone löysi Madridissa. ”Älä koskaan lakkaa uskomasta”, Atletin kannattajat huutavat ja laulavat.

Palataan kylmään todellisuuteen.

    ”Suomessa nauretaan Yhdysvaltain ja Iso-Britannian kaksipuoluejärjestelmille”, piruili Emil Elo kolumnissaan. ”Vielä lystikkäämpi on meidän yhden asian ympärille kyhätty monipuoluejärjestelmämme.”

    Onko suomalaisessa politiikassa jäljellä vain Galeanon kuvailema, vertauskuvallinen ikävystymiseen kuoleminen? Eikö ole muuta haastetta kuin taistella sen puolesta, mikä on jo saavutettu? Eikö nuo taistelut käyty jo 1900-luvun jälkipuoliskolla? Vai onko politiikka pelkästään uusi päivä murmelina, peli joka alkaa toistuakseen?

    Olemmeko EU:ssa vai näyttelemmekö että olemme?

    Minkä puolesta EU ”taistelee”? Vai taisteleeko minkään? Onko sekin vain uudestaan toistettu jakso juhlapuheita? Vai eikö suomalainen osaa kuunnella mitä sanotaan? Ymmärtämisestä puhumattakaan? Kun Välimeren rannalla ollaan keskellä pandemian tuhoja ja hallitsemattoman maanpakolaisuuden hyökyjä, suomalainen katsoo lompakkoonsa ja laskee nettomarkkoja ja kiroilee kun ei saanut enempää kuin maksoi. Euro kädessä, markka mielessä - ah kunpa voisi taas devalvoida ja paskat välittää maailmasta.

    Vakavasti kysyen: onko EU:lla samanlainen ongelma kuin Suomella? Onko sillä oikeastaan minkäänlaista positiivista haavetta paremmasta Euroopasta? Siitä valon puolen pelistä? Vai vaeltaako sekin varjoissa vanhaa puolustaen?

    Kysymysmerkkejä piisaa. Ne eivät maksa.

    ”EU on liian haluton vastaamaan Venäjän ja Kiinan vaikutusvallan nousuun, ja unioni tekee virhearvioita pelätessään kärjistävänsä vastakkainasetteluja”, Helsingin Sanomat kirjoitti keskiviikkona pääkirjoituksessaan Valko-Venäjän toimittaman lentokonekaappauksen jälkeen. ”Se tie on vain heikentänyt unionia. Jos EU ei olisi nyt pystynyt päättämään vastatoimista, unioni ei olisi enää relevantti turvallisuuspolitiikan toimija. EU ei pysty paikkaamaan vanhoja virheitään, mutta vielä ei ole liian myöhäistä ymmärtää, että unionin on muututtava talousliitosta myös rakenteiltaan ja systeemisesti turvallisuusunioniksi. Muuten EU menettää merkityksensä.”

    "Toiveajattelun aika on ohi", Hesari kuittaa.

Sataa. Vettä sataa.

    Futisviikko. Giron viikko. Politiikan viikko.

    Draamaa piisaa.

    Roomalaiset kylpivät Trafalgarin niemellä 2000 vuotta sitten. Ranskan ulkoministeri Robert Schuman julkaisi 9.5.1950 asiakirjan, jossa ehdotti Euroopan hiili- ja teräsyhteisön perustamista. Diego Simeone on valmentanut Atléticoa 10 vuotta. Sanna Marinin johtama hallitus piti keväällä kaksivuotiskekkereitään katseilta piilossa. Vuosi sitten, maaliskuun 7. päivänä 2020 olin katsomassa Madridissa Atléticon matsia Sevillaa vastaan. Sen jälkeen katsojat eivät ole päässeet La Liga -pelien katsomoihin.

    Kun liput nostetaan salkoon, ne näkyvät.

    Jostakin syystä suomalaisissa lipputangoissa ei liehu EU:n lippuja. Ovatko suomalaiset ujoja vai tekopyhiä? Häpeääkö Suomi Eurooppaa, kuulumistaan EU:hun?

    Miksi emme laula: Älä koskaan lakkaa uskomasta!

Kyösti Salovaara, 2016.
Espanjassa ravintolatkaan eivät häpeä EU:ta.
EU:n lippu Andalusian ja Espanjan lipun
välissä
viestii vertauskuvallisesti paikallisen suhdetta
eurooppalaiseen kokonaisuuteen.

Vallattomia ajatuksia

 [valppaana kuin nukkuva koira]

Kyösti Salovaara, 2021.
Minun raittini - lähiöarkkitehtuuria 1980-luvulta.

Ruhtinaan pitää siis aina neuvotella, mutta hänen tulee kysyä neuvoa vain silloin kun hän itse haluaa eikä silloin kun toiset tahtovat hänen tekevän niin… Yhteenvetona sanoisinkin, että ruhtinaan viisaus ei saa olla hyvistä neuvoista riippuvainen, vaan että hyvien neuvojen, mistä tahansa ne tulevatkin, pitää olla riippuvaisia ruhtinaan viisaudesta.

- Niccolò Machiavelli: Ruhtinas

Ainoa todellinen ero viisaan ihmisen ja typeryksen välillä, kuten Moore tiesi, oli se että viisas yleensä teki vakavampia virheitä - ja vain siksi ettei todella tärkeitä ratkaisuja koskaan jätetty typerysten tehtäviksi; vain viisaat saivat tilaisuuden hävitä taisteluja tai menettää kokonaisia kansoja.

- Tom Clancy: Isku Kolumbiaan

Ennen kuin pyydät oikeutta. Varmistu

          ettei sitä vahingossa tule.

- Paavo Haavikko: Runoja matkalta salmen ylitse

Suurin piirtein ja pienen kaartein kuljeskelen vallan kintereillä. Tiedän tietäväni etten oikeastaan tiedä mitä valta on.

    Niinpä heittelen vallattomia sanoja kuin pikkupoika kiviä pihalla. Kun ikkuna särkyy, poika pelästyy, koska ei tiedä mitä ikkunan takana on. Niin minäkin.

    Valta on kyllä kiehtova ”asia”, koska sitä ei näe konkreettisesti missään vaikka se on kaikkialla. Tietysti poliisi ja armeija edustavat valtaa, mutta eivät ole valta sinänsä.

    Valtaa tarvitaan rauhoittamaan ihmisiä, etteivät riitele toisiaan kuoliaaksi tai edes sairaalaan. Valta varmistaa, että herrat ja narrit käyttäytyvät kunnolla. Myös yrityksiä ja instituutioita pitää vahtia. Valta on prosessien liima.

    Kun jotakin muutetaan, käytetään valtaa. Jos muutos on hyvä, valta tulee hyvin käytetyksi. Valtaa on jokaisessa tempussa ja rakosessa. Kun lauta lyödään toiseen kiinni, ei valta katoa vaikka naula menee syvälle puuhun.

Aineen ja avaruuden olemuksesta tiedetään paljon, vaikka ei kaikkea. Mitä pienempiin aineen osasiin mennään, sitä käsittämättömältä rakenne näyttää. Toki se jää näkemättä. Pitää arvailla, laskea todennäköisyyksiä.

    Jostakin syystä maailmankaikkeus pysyy kasassa. Johtuuko se kappaleiden välisestä vetovoimasta?

    Valtaa on yhtä vaikea kuvata kuin vetovoimaa. Se on ja sitä ehkä pystyy mittaamaan, mutta miksi, sitä ei oikein kukaan tiedä. Onkohan vallan rinnastaminen maailmankaikkeutta koossa pitäviin voimiin liioittelua? Voi olla, mutta kiehtova analogia yhtä kaikki.

    Maailmankaikkeus syntyi yhdestä pisteestä. Sen osat pakevat toisiaan. Samalla tavalla valta syntyi yhdessä pisteessä. Siitä kun ihminen alkoi rakentaa yhteiskuntaa. Sekin laajenee niin kauan kuin valtaa riittää sen koossa pitämiseen.

    ”Valtaa on tietty määrä”, kirjoitti Erno Paasilinna teoksessaan Musta aukko. ”Sitä ei ole enempää eikä vähempää. Sitä ei voi leikata kuin hölmöläisen peittoa. Jos jakaa valtaa kahdelle miehelle, kasvaako valta kahdeksi? Ei, se pienentyy puolella.”

Kyösti Salovaara, 2021.
Kivenlahti, lähiö Espoon rantaviivalla.

Poliittista valtaa me kansalaiset luovutamme edustajillemme. Emme takerru vallan hippusiin vaan annamme pois hyvässä uskossa. Edustuksellinen demokratia on heikkojen ja turvattomien turva, vähemmistöjen suoja - näin on tapana sanoa. Kun on riittävästi erimielisiä ajatuksia, diktaattoriksi pyrkivä ei löydä ponnahduslautaa yksinvaltaan.

    Erimielisyys on lähtökohta, ei lopputulos.

    Mistä tiedän, että joku todella edustaa minua kunnanvaltuustossa ja parlamentissa? Siitäkö että käyn äänestämässä jotakuta noihin elimiin? Mutta vaikka äänestämäni henkilö saa oikeuden edustaa minua, mistä tiedän mitä hän ajattelee ja ajatteleeko ”minun” edukseni? Parempi olisikin äänestää puoluetta - joku sanoo tähän - eikä henkilöä, koska asiat päätetään puolueessa. Ehkäpä niin tehdään, mutta ei puolueellakaan ole yhtä mieltä, vaan se koostuu erimieltä olevista ihmisistä, jotka ovat sopineet kompromissista. Sehän on lopputulos.

    No, tulevissa kunnallisvaaleissa pääsee äänestämään myös autolla, siis autossa Malmin entisellä lentokentällä. Drive-in demokratia on jotakin uutta. Sitä pitää kokeilla. Maistuuko yhtä hyvältä kuin drive-in-kerroshampurilaiset? Drive-in-koronatestiä on myös kokeiltu.

Viime perjantaina Espoon Soukassa asuva toimittaja Anu-Elina Lehti kirjoitti HS Visiossa edustuksellisen demokratian valuviasta sen suhteen, että lähiöissä asuvia ihmisiä ei erilaisissa ”parlamenteissa” edusta kukaan lähiössä asuva. Minäkin olen Soukassa asunut, tosin rannassa enkä kalliolla, mutta elämänmittaisena lähiöasujana tiedän, ettei kotinurkilta yleensä löydy kunnanvaltuutettuja eikä kansanedustajia.

    Edustajat pakenevat kansaa kaupungin keskustaan. 

    ”Juopa lähiöiden ja kantakaupungin välillä kasvaa, sillä raha ja valta asuvat entistä tiukemmin raitiovaunulinjojen äärellä”, Lehti kirjoitti. ”Ja siellä missä on rahaa ja valtaa, tehdään myös politiikkaa. Helsingin Uutisten mukaan kaksi kolmesta Helsingin kaupunginvaltuutetusta asuu kantakaupungissa. Espoolaisten kaupunginvaltuutettujen asuinpaikoissa korostuu taas hyvinvoiva Tapiolan alue. Epätieteellisen mutun perusteella asuinpaikkojen jakauma on suhteellisen sama myös pääkaupunkiseudun suurten mediatalojen toimittajien keskuudessa. Sekä politiikassa että mediassa agendalle nousevat helposti ne asiat, jotka ovat päättäjiä ja toimittajia lähellä.”

    Kun media rummuttaa vuodesta toiseen, että Soukka, Itä-Pasila, Jakomäki, Hakunila jne. ovat betonibrutalismin kauhistuksia, niin miten kukaan voi ajatella toisin, vaikka lähiöissä asuvat ajattelevatkin toisin ja pitävät asuinpaikoistaan jopa niitä rakastaen? Suomalaisissa lähiöissä on esimerkiksi luontoa melkeinpä liikaa, ei liian vähän.

    Myös Soukassa asuvan ystävänsä kanssa Anu-Elina Lehti huudahtaa rohkeasti: ”Koska meistä kumpikaan ei saavuttanut keskiluokkaista kantakaupunkiunelmaa, olemme ottaneet aseeksemme uhmakkaan lähiöidentiteetin: Hei te töölöläiset kultalusikat, tulkaa tänne Soukan ostarin ghettoon katsomaan todellista elämää!”

Kyösti Salovaara, 2021.
Päärata jakaa lähiön: "Alakylä" vasemmalla,
"Yläkylä" oikealla. Juna tuo, juna vie.
Kuvan horisontissa Helsingin rautatieasema
on noin 11 kilometrin päässä.

Mitä pitäisi muuttaa jotta edellä kuvattu tilanne muuttuisi? Yksilö tietysti voi muuttaa (jos löytää riittävästi rahaa) Töölöön tai Tapiolaan, mutta ei sinne kaikki mahdu.

    Pitäisikö kunnanvaltuustoon valita edustajat kaupunginosien kiintiöinä? Vai kannattaisiko esimerkiksi Helsinki jakaa pienemmiksi ”kaupunkikunniksi”, niin kuin Pariisi ja Madrid on jaettu?

    Kun seuraa paikallisten kansalaisvaikuttajien johtamia ryhmittymiä tajuaa ettei suurkaupungin jakaminen pienkaupungeiksi johda hyvään. Paikalliset kaupunginosayhdistyksethän vastustavat kaikkia muutoksia kotialueellaan. Jos ”valta” annettaisiin kaupunginosiin, suurkaupungin yhteiset hankkeet ja suunnitelmat kuolisivat siihen paikkaan.

    Kaupunginosien kiintiöedustajat johtaisivat todennäköisesti samanlaiseen lopputulokseen. Mutta ehkä sellaista kannattaisi kuitenkin selvittää, että puolet kunnanvaltuuston paikoista jaettaisiin kaupunginosille jyvitettyinä kiintiöinä ja toinen puoli ehdokkaiden asuinpaikasta riippumatta.

Eduskunnassa näyteltiin kummallista demokratiaa. Vähemmistö yritti estää enemmistöä tekemästä päätöstä EU:n budjetista ja koronaepidemian tukipaketista. Valta pantiin pankolle loikoilemaan.

    Vähemmistö ei Suomen eduskunnassa pysty kaappaamaan valtaa, mutta se pystyy hyydyttämään parlamentaarisen vallan käyttämisen. Kuitenkin, niin kuin alussa todettiin, valta tulee aina käytetyksi, jos ei eduskunnassa niin jossain muualla. Jos se tapahtuu jossain muualla, siihen ei ole nokan koputtamista niillä, jotka ovat vallan käyttämisestä luopuneet

    Viime lauantaina Ylen Ykkösaamussa entinen pääministerimme Paavo Lipponen puhui valtiomiehen viisaudella mutta myös nöyryydellä Suomen suhteesta Euroopan unioniin. Lipponen ihmetteli, mihin meikäläiset EU:n kannattajat luikahtivat kun keskustelu, tai paremminkin impivaaralaisten monologi, tukipaketista kävi kuumana. Jos haluaa keskustella, ei saa vaieta!

    Tom Clancyyn viitaten: Viisaiden epäkiitollisena tehtävänä on ratkaista vaikeita asioita eikä juosta karkuun. Typeryksille ongelmien hoitamista ei pidä antaa.

    Lipponen on älykäs idealisti ja realisti.

    ”Pienelle maalle sopii huonosti”, Lipponen sanoi, ”’ne siellä Brysselissä, me täällä Suomessa’ -asenne.” Lipposen mielestä vahva, pragmaattisesti muutoksiin suhtautuva EU on pienen Suomen etu eikä sen uhka.

    Mutta Suomi on EU:n ytimessä myös vahtimassa etteivät suuret valtiot tee meitä vahingoittavia päätöksiä päittemme ylitse: ”Siinä on kyse myös siitä, että niiden kanssa tulee nukkua kuin koira toinen silmä auki ja vahtia niitä, että mitä ne oikein puuhailevat .”

S.I, 2021.
Romi, n. 17 vee.

Säänkestävää terästä

 [laidalla ei seiso keskellä]

Kyösti Salovaara, 2021.

Ketään ei saa puijata, ei myöskään maailmalta sen voittoa.

    - Franz Kafka

Mutta tosiasiassa kaikkien ihmisten ajatukset ovat enimmäkseen höttöä, myös vanhojen. Siksi kannattaisi pidättäytyä yleistävistä julistuksista, olipa sitten vanha tai nuori.

    -Kari Enqvist

Intellektuellit ovat kautta aikojen liehitelleet valtaa ja diktaattoreita.

    -Paavo Lipponen

Säänkestävä teräs eli corten-teräs on kuparilla, kromilla, nikkelillä ja fosforilla niukasti seostettu teräslaatu, jonka pinnalle muodostuu ulkoilmassa hapen ja kosteuden vaikutuksesta oksidikerros. Pintaan muodostuva tiivis oksidikerros estää korroosion jatkumisen syvemmälle.

    -Wikipedia

No mitäs nyt?

    Kaksi haarapääskyä nähty.

    Satakielet kuulemma laulavat jo Vantaanjoen rannalla. Pertti Purhonen ”opetti” Ylellä  - esitellessään viikon luontoäänenä satakielen laulun - etteivät satakielet laula kauniisti eikä taitavasti. Jotkut muut linnut kylläkin. On se kumma etten saa itse päättää edes sitä miltä satakielen laulu kuulostaa. Ylen ornitologit tietävät paremmin kuin minä mikä minusta on kaunista ja komiaa.

    Äitienpäivää vietettiin mediassa suurin elkein. Samalle sunnuntaille osunut Eurooppa-päivä pääosin vaiettiin. Johtopäätös?

    Suomalaiset haluavat kuulua EU:hun. Suomalaiset eivät halua olla solidaarisia Välimeren valtioille. Suomalaiset haluvat olla suomalaisia, eivät venäläisiä eivätkä italialaisia.

    Sittenpä ovat, suomalaisia.

Silloin tällöin. Aika usein. Melkein päivittäin mietin mitä järkeä on kirjoittaa mitään. Ei vain omalta kohdaltaan mutta myös laajemmilla sfääreillä. Kysymys ei ole lukijoista, sillä yksikin hyvä lukija riittää, niin kuin Heikki Aittokoski kerran mainiosti totesi.

    Mutta kuten Enqvist Ylen kolumnissaan sanoi: vanhakin on nuori. Sisältäpäin. Sitä ei näe. Mutta nuoret eivät ole vanhoja, vielä. Sen näkee päältä. Silta ymmärryksien välissä on hakusessa.

    Tarkoitan - kun puhun kirjoittamisesta - että mitä hyötyä on puhua asioista joista kaikki puhuvat, ajatella samalla tavalla kuin ”kaikki” ajattelevat. Tietysti samalla tavalla ajatteleminen ja kirjoittaminen käy terapiasta.

    Mutta toisaalta: jos on aina eri mieltä, mitä mieltä sitten on ja mitä mieltä siinäkään on?

    On aika lohdutonta, että yhteiskunnallisessa keskustelussa vain sovinnainen mielipide leviää ja vaikuttaa. Kapinallisuutta toki joskus hehkutetaan, mutta sillä ei ole vaikutusta. Juorut ja sovinnaisuus leviävät vaivatta.

    Trendikästä on seurailla trendejä. Maailmalta puuttuu ideologisia visioita. On apokalypsin pelko.

Kyösti Salovaara, 2021.

Kirjassaan Järki voittaa Paavo Lipponen puhui ”trendi-intellektuelleista”. Tuolloin, vuonna 2008, Lipposen mukaan trendisemmoisten mantrana oli uusliberalismin vastustaminen: ”Toistamalla termiä ’uusliberalismi’ riittävän usein pääsee varmasti intellektuellin kirjoihin. Se on mitä kätevin maailmanselitys, sillä siihen saa mahtumaan kaiken, niin talouden, politiikan kuin kulttuurin. Sitä paitsi uusliberalismin vastustamisella voi hienostuneemmin vastustaa aikamme intellektuellien pahan valtakuntaa, Yhdysvaltoja.”

    Samalla kun ajat muuttuvat, ne eivät muutu.

    Tuohon lainauksen voi vaihtaa uudenlaisia trendejä, mutta ydin pysyy samana: aina on jokin pahan valtakunta jota pitää vastustaa. Nykyään se on turha kulutus, markkinat, henkilöautot, ostoskeskukset, lentokoneet, karjatalous, miessukupuoli, vanhat äijät jne. Mutta ei uusliberalistienkaan kiroaminen ole vaiennut, vaikka useimmat eivät edes tiedä mitä kiroavat.

    Erehdyin tilaamaan Image-lehden vuodeksi, kun sain halvalla.

    Ei olisi kannattanut. Halvalla ei saa hyvää, niinkö?

    Image edustaa kaiketi nykyhetken trendiälymystöä. Tai kuvittelee edustavansa. Viimeisimmässä numerossa lehden päätoimittaja paheksui ihmisiä, jotka käyvät saunassa. Hänen mielestään on myös väärin, jos/kun ilmastonmuutoksen hillitseminen ”politisoituu”. Samaa politisoitumisen uhkaa käsiteltiin lehdessä pitkin lausein, huolestuneena kuin Mäkisen pässi Jäppilässä.

    En oikein tiedä missä maailmassa trendi-intellektuellit kuvittelevat elävänsä. Seisovatko laidalla ollakseen keskellä vai päinvastoin? Tajuavatko olevansa eräänlaisia populisteja siinä missä myös Halla-ahon porukka on?

    Ilmastonmuutos ehkäistään luonnontieteellisillä välineillä ja prosesseilla. Niiden valinta ja niistä syntyvien seurauksien yhteiskunnallinen käsittely on pelkkää politiikkaa. Jos ilmastonmuutoksen torjuntaa ei politisoida, siitä kärsivät kaikki säätyyn ja luokkaan katsomatta, jos kohta toiset enemmän kuin toiset.

Miksi kirjoittaa samoja ajatuksia kuin muut?

    Ei miksikään.

    Sehän on järjetöntä. Paitsi itseterapian kannalta. Ja siksi, että haluaa muiden hyväksynnän. Se on puolestaan joukkoterapiaa.

    Ihminen on heikko. Epävarma. Luulosairas. Laumaeläin.

    Muuan Hesarin terävä (miespuolinen) musiikkitoimittaja on ryhtynyt kirjoittamaan feministisiä juttuja unohtamatta ilmastonmuutosta. Aikaisemmin hänen kirjoituksensa olivat säkenöiviä ja niistä löysi yllättäviä älynvälähdyksiä. Nyt niistä kuulee sen saman laulun mitä lauletaan kaikilla lavoilla. Kannattiko ryhtyä kopioimaan älymystölauman mölinää? 

    Nämä ovat ”vaarallisia” kysymyksiä. Kirjoittajalle, ihmiselle, yksilölle. Konformismi on kätevämpää kuin yksilöllisyys. Kukapa meistä rohkea olisi! 

    Sitä paitsi, ei reunalle sijoittuminenkaan ole helppoa. Reunalla ajautuu kaikesta pois - melkein kaikesta. 

    Kafka kirjoitti mietelmiä ”synnistä, kärsimyksestä, toivosta ja oikeasta tiestä” eikä Kafkan mietelmistä tiedä ovatko ne mustaa huumoria vai traagisen itsetuntemuksen kärsimystä.

    ”Sinä”, Kafka kirjoitti, ”voit pysytellä erossa maailman kärsimyksistä, siihen sinulle on annettu vapaa valta ja se vastaa sinun luontoasi, mutta kenties juuri tämä erossa pysytteleminen on ainoa kärsimys, minkä voisit välttää.”

Kun paaluttaa itsensä maailman reunalle, ei enää tiedä missä maailma on. Paalujen ylitse tai niiden rakosista voi yrittää tirkistellä miltä maailma näyttää, mutta olet silti valintasi vanki.

    Ryhdyin maanantai-iltana katsomaan tämänvuotisten Euroviisujen esittelyä. Jaksoin katsoa ohjelmaa viisi minuuttia. Laitoin telkkarin kiinni ja jatkoin Tom Clancyn romaanin Isku Kolumbiaan lukemista.

    Minua ei rieponut musiikki vaan siitä höpöttävät keskustelijat. ”Mistä maailmasta nuo ihmiset oikein tulevat?” kysyin itseltäni sulkiessani telkkaria.

    Mistä maailmasta sinä itse tulet ja olet, jatkoin kysymystä itselleni. Paha paha kysymys.

    Tiistai-iltana ryhdyin katsomaan ensimmäistä suurta kunnallisvaalikeskustelua Yleltä. Olen politiikan suurkuluttaja. Mikään ei ole minulle liikaa. Haluan ENEMMÄN politiikkaa, en vähemmän.

    Seurasin keskustelua 20 minuuttia. En kestänyt kauempaa.

    Sen sijaan ryhdyin katsomaan nauhalta (so. palveluntuottajan taltiolta) Nick Hornbyn romaaniin perustuvaa elokuvaa Juliet, Naked. Jossakin välissä elokuvaa katsellessa tunsin huonoa omaatuntoa. Pitäisikö sittenkin palata vaalikeskusteluun ja unohtaa kirpeänromanttinen taiteilijaelämän kuvaus?

    Katsoin elokuvan.

    Vaalikeskustelun poliitikoista tuli mieleen, että he ovat kuin säänkestävää terästä. Vähän pinnalta valmiiksi ruostutettuja, niin ettei mikään pääse pinnan läpi syvemmälle, aitoon ajatukseen ja tuntemukseen.

Snellmanin päivänä ryhdyin kirjoittamaan tätä pakinaa.

Kyösti Salovaara, 2021.
Säänkestävää terästä Tapiolassa.

Reklaamien urbaani viidakko

 [sattumanvaraisia huomioita]

Kyösti Salovaara, Torremolinos, 2019.

Liekkiruumis, jättiläisreklaamin palo:

GITANAS! GITANAS!

Lasikuvussa veturinpillin heleä huuto:

Paris – Berlin – Constantinople.

…

Transcendenttinen liekkiruumis,

väritön viiva,

yön hehkuva teräslankakimppu:

GITANAS! GITANAS!

- Mika Waltari, 1928

Mitä me tiedämme historiasta? Ajasta ennen meitä?

    Tai paremmin kysyen: mitä me muistamme lapsuuden ympäristöstämme? Tai mitä me muistamme 1990-luvun urbaanista Helsingistä tai Kotkasta tai Kemistä…?

    Muistamme mitä muistamme.

    Välillä käydään kiivasta keskustelua vanhan suojelemisesta. Tuota taloa ei saa purkaa, koska se ilmentää vuoden 1947 kulttuuriperintöä, sanotaan kun talo halutaan säästää. Lähihistoriamme näky taloina ja toreina, jopa metsinä ja kallioina, mutta kalliot kestävät tuhansia vuosia, toisin kuin talot ja torit.

    Usein, ei aina, vanhan suojelemista ohjaa poliittinen asenne. Kapitalismia vastustava haluaa säästää vanhan oopperan ja kauan sitten rakennetun kaupungintalon, mutta supermarketin saa purkaa koska vaan. Kaupallinen ei ole historiaa, ajatellaan. Se on pinnallista, pelkkiä kuplia elämän syvempien virtojen pinnalla.

Ihminen on aika suppea. Siis ylisummaan. Tuskin jalkateriään laajempi.

    Guardian-lehdessä, sen nettiversiossa, oli huhtikuun puolivälissä yllättävän kiinnostava artikkeli Madridista. Se ei liittynyt ajankohtaiseen politiikkaan vaan kulttuuriin.

    Yllätys piili siinä, että kulttuuria ei käsitelty romaanien, maalauksien, konserttien eikä edes rakennuksien näkökulmasta.

    Guardianin jutussa kulttuurilla tarkoitettiin mainoskylttien todellisuutta. Madrissa toimii Alberto Nanclaresin johtama tiimi, joka yrittää pelastaa katukuvasta poistuvia mainoskylttejä, ideana avata niille suurenmoinen kulttuurihistoriallinen museo jonakin päivänä.

    Nanclaresin mielestä mainoskyltit jos mitkä kuvastavat kaupunkilaista identiteettiämme. Hän sanoo, että harva meistä kiinnittää tuohon tosiasiaan huomiota, vaikka kuljemme jatkuvasti mainoskylttien kirjavoittamassa ympäristössä. Kun kauppojen ja kahviloiden mainoskyltit viedään kaatopaikalle, sinne viedään myös kauppiaiden, asiakkaiden ja visuaalisen kulttuuriympäristön identiteetti.

    Guardianin jutussa huomautettiin, että globalisaation mukana mainoskylttien yleisilme köyhtyy. Samat merkkiliikkeet pystyttävät kauppansa ja kahvilansa joka kaupunkiin. Seinät täyttyvät samoista reklaameista yhtä hyvin Madridissa, Milanossa, New Yorkissa kuin Keravallakin.

    Ironiaa tämäkin: entisajan kaupallisuuden vaalijat tyrmäävät uuden, nykyisen kaupallisuuden. Ikään kuin vanha mainoskyltti olisi lähtökohtaisesti ”kauniimpi” kuin uusi.

    Ihminen ei pääse suppeaa tajuntaansa pakoon, vaikka juoksisi henki kurkussa karkuun.

Kyösti Salovaara, 2021.

Tämänpäiväinen pakina olkoon pyhitetty mainosplakaateille ja reklaamikylteille.

    Otos on pinnallinen ja satunnainen. En analysoi enkä arvioi visuaalista hierarkiaa enkä muidenkaan arvoarvostelmien suhteita. Kaupallinen on kaupallista, markkinatalous markkinoita, mainonta myy jotakin mitä meidän halutaan ostavan tai ainakin huomaavan. Tässä mielessä: ei paha, ei hyvä, vaan on.

    Kävin melkein 20 vuodelta hakemistoistani läpi tuhansia digikuvia. Etsin reklaamien täyttämiä (pilaamia?) kaupunkikuvia. En löytänyt. Ilmeisesti ihminen - ainakin minä - väistää mainoskylttien kirjavaa taustaa kun ottaa valokuvia matkoilla ja kotimaassa. Mainoskylttien kirjavoittama kaupunkikuva on liian rauhaton, vaikka yksittäiset mainokset olisivat kuinka taiteellisia ja ilmaisuvoimaisia tahansa. Yhdessä ne luovat visuaalisesti sekasortoisen urbaanin viidakon.

    Kävelin sunnuntaina pienen lenkin Helsingin keskustassa. Otin muutamia kuvia mainoskylteistä. Tänään ne eivät ole historiaa. Vielä.

    Niinpä tämä toukokuinen pakina on sirpalemainen sanojen ja varsinkin enemmän tai vähemmän epäonnistuneiden kuvien kollaasi. Logiikkaa pakinasta ei kannata etsiä, koska se puuttuu. Niin myös suuret ajatukset. Pienillä ei väliä.

Kyösti Salovaara, 2021.

Kun ottaa valokuvan tavalliselta kadulta tai aukiolta, siihen tulee ikään kuin liikaa informaatiota. Katujen yleisilmettä ei kaiketi kukaan ihminen suunnittele; se syntyy monen toimijan haluista ja tarpeista.

    Hienot kuvat urbaanista ympäristöstä ovat näin ollen aina "sievisteltyjä". Ne eivät kuvaa todellisuutta sellaisenaan. Ne ilmentävät kuvan ottajan ihannetta harmoniasta ja visuaalisista suhteista. Kun sekava kaupunkinäkymä reklaameineen ja liikennemerkkeineen pelkistetään, saadaan haluttu sanoma julki, vaikka se tarkoittaisikin realismista tinkimistä, jopa luopumista.

    Älä siis usko kadulta otettuun kuvaan. Sitä on usein retusoitu.

Kyösti Salovaara, Berliini, 2012.

Kyösti Salovaara, 2021.

Alussa lainasin Mika Waltaria. Hänen sukupolvensa piti itseään, tai kuvitteli itsensä eurooppalaisen mallin mukaisesti kadotetuksi sukupolveksi.

    Samaan aikaan Waltari, Olavi Paavolainen ja nuori taiteilijaporukka riehaantui nykyajasta autoineen, mainoksineen, mantereilla kiitävine junineen ja siniselle taivaalle ponnahtavine lentokoneineen.

    Joten lainataanpa Olavi Paavolaista vuodelta 1929. Silloin Paavolainen etsi nykyaikaa Euroopasta:

    Hain Milanosta niin kuumeisesti ja niin turhaan futuristeja, että olin kiitollinen löytäessäni edes makarooneja... Mutta minä löysin nykyajan unelman. Kaikkialla tuli se vastaani, reklaameissa ja taidejulkaisuissa, afisheissa ja aikatauluissa, baletissa ja näyttämöillä... Unta ja totta vuorotellen! Minä löysin nykyajan sinisen kukan, kiinnitin sen pulloveriini ja katso: se oli ihana nähdä. Poimin sen surréalistien salonkien ansari-ilmastosta Pariisissa, Tempelhofin lentokentällä välkkyi sen sini soran keskellä, ja Rivieralla kasvoi se Grande Corniche'ille pysähtyneestä autosta asfaltille valuneessa öljylätäkössä. Löysin sen. On riemukasta seisoa kadulla, jonka perspektiivi sellaisenaan on kubismia, ja jolla liikkuu autoja, joiden numerot ylittävät sadantuhannen. Kansainvälisen juna-aikataulun selaileminen - se on nykyajan runon lukemista. Eikö pilvenpiirtäjä ole yhtä ihmeellinen kuin Keopsin pyramiidi?  

Kyösti Salovaara, Nizza, 2008.

Rivieralle, Enkelten lahden rannalle on helppo kuvitella ranskalaisen, englantilaisen, venäläisen ja amerikkalaisen eliitin kokoontuneen juhlimaan etuoikeuksiaan ja vapauksiaan 1900-luvun vaihteessa. Ehkä sinne ensin menivät miljonäärit ja sitten taiteilijat.

    Nizzassa rantakadun varrella sijaitsevasta Negrescosta johtuu väistämättä mieleen venäläiset emigrantit ja Isadora Duncan Hispano Suiza avoautossa - vaikka hän kuolikin traagisesti toisenmerkkisessä autossa.

    Lauseita ja kuvia pitkin pääsee hetkessä 1920-luvun Pariisiin, missä amerikkalaiset taiteilijat kohtasivat toisensa ja koko Euroopan kulttuuriväen Montparnassen lukemattomissa kapakoissa ja kahviloissa.

    Kerrotaan, että Ernest Hemingway luki mielipaikkansa La Closerie des Lilasin terassilla F. Scott Fitzgeraldin Kultahatun käsikirjoitusta. Siinä vaiheessa kirjailijat olivat vielä ystäviä. Hemingway oli kylläkin epäluotettava ystävä, varsinkin jälkikäteen kirjoittamissaan kuvauksissa Scottista. Näin Hemingway muisteli erästä iltapäivää vuodelta 1925 teoksessaan Nuoruuteni Pariisi (kirjoitettu 1950-luvun lopulla, postuumisti julkaistu 1964): "Istuessamme sinä päivänä Lilasin ulkoterassilla ja katsellessamme hämärän tuloa ja väkeä, joka vaelsi ohi jalkakäytävää pitkin, ja harmaan iltaisen valon vaihtumista eivät ne kaksi viskigrogia, jotka joimme, saaneet Scottissa aikaan mitään kemiallista reaktiota. Katselin häntä tarkasti ja odotin, mutta mitään ei tapahtunut eikä hän tehnyt häpeämättömiä kysymyksiä; hän ei esiintynyt millään lailla kiusallisesti eikä pitänyt puheita, vaan käyttäytyi kuin kuka hyvänsä normaali, älykäs ja viehättävä mies."

     Jos nyt joku sammuttaisi Negrescon reklaamivalon ja veisi Hemingwayn kantakapakan kyltin romukauppaan, hän tuhoaisi länsimaista kulttuuriperintöä kenties enemmän kuin saksalaisten ja liittoutuneiden pommikoneet toisen maailmansodan aikana.

Kyösti Salovaara, Pariisi, 2017.

Mainoskyltti kokoaa yhteen aikoja, paikkoja, kulttuureja. Sen lisäksi se yhdistää kirjoittamisen ja kuvataiteen insinööritieteisiin. Mainosplakaati on kulttuurinen hybridi - vähän samalla tavalla kuin elokuva.

     Ihmiset liikkuvat mainoksien keskellä. 

     Mutta myös mainokset liikkuvat paikasta toiseen, ohittaen ihmisiä ja ihmisjoukkoja näiden katsellessa kiinnostuneesti tai välinpitämättömäsi ohitse lipuvaa raitsikkaa tai Alepan tai Vodafonen kaupunkipyörää; ne kuljettavat eteenpäin monenlaista sanomaa - sekä sanottuna että sanomatta jätettynä.

     Ei tarvitse mennä kauas ollakseen lähellä.

Kyösti Salovaara, 2021.

Jaakko Salovaara, Lissabon, 2018.

Kyösti Salovaara, Barcelona, 2016.

Joskus harvoin, miksei myös usein, jostakin kaupallisesta mainoskyltistä tulee kokonaista aikaa, kansaa, kulttuuria tai paikkaa symboloiva tunnus.

   Ajan mittaan tuollainen ikoninen symboli kadottaa tarkan alkuperänsä ja siitä tulee yleisemmän kokemuksen symboli. Näin on käynyt esimerkiksi Osborne-firman härkätunnukselle, joka alkuaan oli Veterano-brandyn tunnusmerkki. Monet eivät tätä edes tiedä vaan ajattelevat, että espanjalaiset kaupungit ja maantienvarret kunnioittavat härkäpatsaalla ensi sijassa kotimaansa härkätaisteluperinnettä.

    Tai ajatellaanpa ABC-liikenneasemien pylväitä. Tiellä liikkuva odottaa näkevänsä pylvään, kun on nälkä tai tekee mieli kahvia. Nirppanokat karsastavat ABC-kahviloita, koska ne ovat saman näköisiä ja niissä syödään ja juodaan samanlaista sapuskaa ja kahvia samanlaisissa pöydissä istuen.

    No mutta, herran jestas eivätkö suomalaisetkin ole aika lailla samanlaisia?

    Sitä paitsi, kyllähän pieneen nostalgiseen ja pullanhajuiseen tienvarsikahvilaan olisi mukava pysähtyä, mutta koska ne pistävät ovensa kiinni viimeistään iltakuudelta, maantietä etenevä odottaa illan hämyssä pikapuolin eteen ilmestyvää ABC:n tornia, 24h.

Kyösti Salovaara, Osbornen härkä, 2018.

Kyösti Salovaara, 2021.

Kyösti Salovaara, Jerezin sherry, 2012.

Nyt, eilen, toissapäivänä - ja kenties huomenna.

    Mainoskyltti heiluu tuulessa, kulkee raitsikan kyljessä, kerää kiviä pyörän kurasuojana ja välkkyy neonvalona suuren talon seinällä aivan kuin maailmassa ei muuta olisikaan.

    Ihmiset kulkevat ohi, eivät katso, eivät näe mutta alitajuisesti tietävät että mainokset seuraavat heidän menoaan.

    Näkymä on sekava, absurdi, pelkkää kubismia.

    Liian monta ääntä, monta kuvaa, monta sanomaa.

    Parempi sekin kuin täydellinen hiljaisuus, unohdus, yhdenmukaisuus.

    Luonnon diversiteettiä pyritään säilyttämään ja suosimaan. Eikö kulttuuriin pitäisi suhtautua samalla tavalla. Kuka huolehtii kulttuurin monimuotoisuudesta? Kylttimaalariko?

    Jos vaikkapa Stockmannin nimi poistetaan seinältä, mitä siitä voi päätellä? Ettäkö uudenlaiset ajat ovat voittaneet vanhanaikaiset? Minkä kellon alla sitten tavataan?

       Ehkä, kenties. Niin kauan kuin on, niin on.

Kyösti Salovaara, 2021.

Kyösti Salovaara, Malmi, 2021.

Kyösti Salovaara, Amsterdam, 2019.