Rajalla rajattomasti

 [fyysistä ja henkistä]

Kyösti Salovaara, 2022.

Viattomuus.

Ilta alkoi jo pimentyä. Werner pysähtyi silmäilemään katua. Seinätöherryksin koristellun korkean muurin takaa kajasti kova sinivihreä valonhohde, joka olisi missä tahansa toisessa kaupungissa ollut merkkinä suurella valaistulla stadionilla pelattavasta jalkapallon iltaottelusta. Mutta muurin takana oli siinä kohti Potzdamerplatzin avara aukio. Aikoinaan Euroopan vilkkain liikenteen solmukohta oli nyt kirkkaasti valaistu Todesstreifen, kuolemankaistale, hiljainen ja kulkijaton tori, piikkilankakieppien, miinojen ja konekiväärien labyrintti.

- Len Deighton: Berliinin peli (Berlin Game, 1983). Suom. Erkki Hakala. WSOY, 1985.

Sitten tuli natriumlamppujen valokehä ja sen takana oli barrikadi, bunkkeri ja sitten silta. Silta oli tarkoitettu pelkästään jalankulkijoille ja ainoa keino tulla siitä oli tunkea aidattuun käytävään, johon toisinaan mahtui vain yksi, toisinaan kolme rinnan. Joskus joku tuli, nöyrän näköisenä ja varovaisin askelin, tasaisesti niin etteivät vartiotornissa hermostu; sitten he astuivat natriumlamppujen loisteeseen ja länteen.

…

”Se on hän!” Guillam kuiskasi… ”Se on sama mies... George olet tehnyt ihmeen!”

…

Guillamin tavoin Smiley oli nähnyt kaiken sen aikaisemminkin. Hän katsoi taas joen yli pimeyteen ja epäpyhä huimaus iski häneen kuin paha, jota vastaan hän oli taistellut ja joka nyt ojensi kätensä ja otti hänet omakseen ja vaati hänet huolimatta hänen ponnistuksistaan, kutsui häntäkin petturiksi; pilkkasi häntä ja samalla kertaa taputti hyväksyvästi hänen petokselleen. Karlan ylle oli laskeutunut Smileyn säälin kirous, Smileyn ylle Karlan fanaattisuuden kirous. Olen tuhonnut hänet juuri niillä aseilla, joita olen inhonnut. Olemme ylittäneet toistemme rajat ja olemme ei-keitään ei-kenenkään maalla.

- John le Carré: Värisuora (Smiley’s People, 1979). Suom. Aarne T.K. Lahtinen. Tammi, 1980.

Niinpä niin.

    Näinä aikoina - eikä muita ole tarjolla - eurooppalaista ajatusta rajattomasta ja yhteisestä elämästä koetellaan. Venäjä piirtelee rajoja uudelleen kuvitellen, että väkivallan voima on samaa kuin oikeus, kun se sopivasti määritellään. Etelässä rajoja vahvistetaan Afrikkaan päin. Brittein saarella kansalaiset ovat ihmeissään kun heidän passinsa on tiputettu ö-luokkaan ja matkustaminen mantereelle on työläämpää kuin koskaan.

    Rajatko railona aukeavat?

    Kaisa Häkkisen mittava Nykysuomen etymologinen sanakirja pitää todennäköisenä, että suomenkielen ”raja” on lainaa venäjän sanasta ”kraj”, joka merkitsee mm. piiriä, piirikuntaa, reunaa, syrjää, laitaa, seutua, rajaa.

    Ironisesti emme siis pääse Venäjästä irti vaikka kuinka paheksuisimme Venäjää sen laajentaessa piirikuntaansa ja siirtäessä rajojaan muiden maalle.

    ”Kraj” on yhä ”raja”.

Saksalainen Bertolt Brecht kysyi maailmansotien välissä, että ”synkkinä aikoina / lauletaanko silloinkin ” ja vastasi, että ”silloinkin lauletaan / synkistä ajoista”.

    Mille puolelle historian ”hyvän” ja ”pahan” rajaa Brecht nykyään sijoitetaan? Oliko hän oikeassa vai väärässä vai molempia? Brecht kirjoitti Hollywoodista valheiden markkinapaikkana, mutta millainen paikka oli Brechtin DDR ja Itä-Berliini kylmän sodan alkuvaiheessa?

    Pakinan alussa on pari lainausta kahdelta vakoilukirjallisuuden mestarilta. Ne kuvaavat kuinka kylmän sodan jaettu Berliini oli Todesstreifen, kuolemankaistale niille monille itäsaksalaisille jotka yrittivät paeta länteen.

    Mutta le Carré-lainaus kertoo myös politiikan ikuisesta ristiriidasta, hämärästä alueesta hyvän ja pahan välissä. ”Hyvä” voittaja käyttää tilanteen pakosta samanlaisia epäinhimillisiä keinoja kuin ”paha” vastustaja on käyttänyt koko ajan. Jos hirviö asuu kuilussa, kannataako sinne katsoa? Jos ei katso, hirviö jatkaa pahan tekemistä.

    Synkkinä aikoina… niinpä… ovatko ajat synkkiä sanoissa vai muutenkin?

On vastustamattoman kiehtovaa pohtia missä ihmisen ”minä” alkaa ja loppuu suhteessa maailmaan.

    Samalla kun se on kiehtovaa, sitä ei oikein pysty ilmaisemaan, koska kaikki käytössä olevat sanat tulevat maailmasta ”minän” ulkopuolelta. Minää ei ole ilman sanoja - vai onko?

    Joskus ajattelen, että maailma on minussa kiinni, siis se osa maailmasta joka minä olen; jonka olen hankkinut ulkopuoleltani. Tässä ajatuksessa maailma on ikään kuin edessäni ja tulee lähemmäksi, on iholla. Mutta muuan espanjalainen kirjoittaja väitti, että aivomme vain seulovat maailmaa joka kohdataan. Suurin osa maailmasta näin ollen kulkee ihmisen läpi ikään kuin huomaamatta, vaikutusta tekemättä.

    Tämäkin on kiehtova metafora. Olen aivoni, ja aivoni ovat kuin pastasiivilä, joka laskee maailman läpi ja kerää muutamat herkkupalat aivoihin muhimaan.

    Maailma on sitten kolmessa paikassa: edessäni, päässäni ja hyvin paljon takanani minun lävistettyään.

Kyösti Salovaara, 2022.

Berliini: Checkpoint Charlie.

Kylmän sodan 1947-1991 symboli Berliinissä, rajapiste Lännestä Itään,
Länsi-Saksasta DDR:ään.

Kyösti Salovaara, 2022.

Politiikka: ideologioiden törmäys.

Kylmän sodan Berliinissä "rajanylityspaikalla" Checkpoint Charliella
liberaali yhteiskunta kohtasi totalitaarisen komennon.
Turistien parveillessa kylmän sodan "raunioilla" unohtuu,
että liberaali yhteiskunta ei ole vieläkään kaikkialla vallitseva.

Monet rajat ovat fyysisiä. Ei edes Aleksanteri Suuri hyppää niiden yli Bukefaloksellaan.

    Mutta näkymättömät rajat ovat vielä hankalampia. Miten ylität sellaisen mitä et näe, vaikka tiedät että se on? Ihmisten kulttuuri, sivistys on täynnä tuollaisia rajoja.

    Liioitellen voi sanoa, että globaali talous on kantanut rinnallaan globaalia kulttuuria. Vuorovaikutuksien kukkaset. Onko globaali maailma uusi keksintö vai ikivanha, sitä sopii pohtia.

    Tässä tietenkin länsimainen ihminen on puolisokea; hollywoodilaisen kulttuurin tiedostaa, hyväksyy tai kieltää mutta jos on rehellinen tietää olevansa osa tuota kulttuuria laajassa mielessä. Jos ei halua puhua pinnallisesta hollywoodilaisesta kulttuurista, saa toki kutsua kulttuuriamme syvämietteisesti roomalais-juutalais-kristilliseksi.

    Kulttuuri on yhteistä, väistämättä. Tietenkin siinä on erilaisia painotuksia, erilaisia kertomuksia, erilaisia arvoja, mutta se kuitenkin on jotakin minkä ymmärrämme. Vain sellaista ymmärtää, jonka osaa sanoillaan kuvatata.

    Jostakin syystä nykyään pystytetään uudenlaisia karsinoita raja-aitoineen kulttuurien sisälle. Ollaan löytävinään kulttuurin autonomisia saarekkeita, jotka eivät ole velkaa muille kulttuurin ilmentymille; ollaan samaistuvinaan näkymättömien rajojen ympäröimään entiteettiin ihmisyksilön koko identiteetillä; samaistutaan johonkin jota sanotaan loukkaamattomaksi, kaikesta muusta irrallaan olevaksi ”hyväksi”.

Kun ihminen tekee identiteetistään (olipa se sitten mikä osa hänen olemuksestaan tahansa, olipa se sitten minkälainen sanoitettu suhde ympäröivään maailmaan tahansa) poliittisen työkalun, hän menettää mahdollisuuden tehdä kompromisseja muiden poliittisten arvosfäärien kanssa. On selvää ettei kuka myy identiteettiään mistään hinnasta, tai ainakin se on vaikeaa.

    Tämän ajatuksen kuulin Ylen Machiavelli-ohjelmasta ja sen lausui entinen poliitikko ja nykyinen akateeminen tutkija Alexander Stubb.

    Jopa kylmän sodan aikana erilaisia ideologioita edustavat toimijat tekivät yhteistyötä ja poliittisia kompromisseja, koska ideologiat perustuivat ”järkeen”, eivät poliitikon identiteettiin.

    Tietenkin aina on ollut polittikkoja joille identiteetti ja ideologia ovat sama asia. Paradoksi on siinä, että kun absoluuttisesti luokkatietoinen työläispoliitikko pyrkii parantamaan maailmaa, niin onnistuttuaan hän huomaa entisen identiteettinsä muuttuneen anakronismiksi: kuinka olla luokkatietoinen työläinen kun elää vaurasta keskiluokkaista elämää?

John le Carrén romaanissa Värisuora englannin tiedustelupalvelun agentti George Smiley saa neuvostoliittolaisen tiedustelujohtajan pettämään isänmaansa käyttämällä hyväksi tämän inhimillistä puolta, miehen rakkautta omaan tyttäreensä. Smiley ei häikäile, mutta kärsii tunnontuskia moraalinsa ryvettämisestä.

    Smiley odottaa sillan toisessa päässä kun tyttärensä pelastanut mutta isänmaansa pettänyt vakoilija tulee länteen.

    Pystyvätkö identiteettipolitiikot koskaan ylittämään siltaa muuhun maailmaan, sinne missä ihmiset ovat epätäydellisiä toimissaan ja arvoissaan?

    Helsingin Sanomissa haastatelttiin pari päivää sitten karjalaisaktivisti Maura Häkkiä. Hänelle karjalaisuus on identiteetti, johon ei saa koskea, ikään kuin olisi olemassa joku puhdas ”karjalaisuus”, joka on täysin irrallaan muusta maailmasta ja jonka kulttuurista ei säettäkään saa siirtää, kopioida tai muuten vaan malliksi ottaa karjalaisuuden ulkopuolella.

    Mistä tällainen identiteettipolitiikka kumpuaa? Mitä se viestittää? Onko se pelkkää tietämättömyyttä kulttuurien monisyisestä olemuksesta vai piileekö siinä sittenkin joku viisaus elämän alkuhämäryydestä?

    Sinne tänne häilyvänä ihmisenä minun on mahdoton ymmärtää karjalaisaktivistin puhtaan kulttuurin vaatimusta. Häkin mielestä esimerkiksi Kalevala kertoo kuinka karjalaisuutta on hyväksikäytetty, kuinka sitä on ryöstetty suomalaiseen valtakulttuuriin. Häkki sanoo: ”Haluaisin että Kalevala jätettäisiin johonkin hyllyn pohjalle tai poiskin hyllystä varastoon pölyttymään.”

    Identiteettipoliitikon on mahdoton tehdä kompromissia muun maailman kanssa, koska niin tekemällä hän mitätöisi identiteettinsä. Jos elämä on pelkkä identiteettikokemus, identiteettinsä kadottanut on anomalia.

Kyösti Salovaara, 2012.

Syntisyys.

Natsi-Saksan taidetta vuodelta 1940,
Tempelhofin lentoasema, Berliini.

Epätarkasti

 [kuiluja maailmojen välissä]

Kyösti Salovaara, 2020.

Häviäjillä, samoin kuin itseoppineilla, on aina laajempi tietämys kuin voittajilla, sillä jos haluaa voittaa, pitää perehtyä vain yhteen asiaan eikä tuhlata aikaa muihin; oppineisuuden ilo on varattu häviäjille.

- Umberto Eco: Numero Zeron tapaus, 2015.

Voi olla, ettei meidän maassa kaikki suju

                                niin kuin pitäisi.

Mutta kukaan ei voi kiistää ettei propaganda

                               ole hyvää.

…

Hyvä propagandisti

tekee kaatopaikasta retkeilykohteen.

Kun rasva loppuu, hän todistaa

että hoikka vyötärö kaunistaa ketä tahansa.

- Bertolt Brecht: Propagandan välttämättömyydestä, 1937.

Hitleriä kuitenkin ärsytti, että Chamberlain ja hänen ranskalainen virkaveljensä Edouard Daladier antoivat hänelle syyskuussa [1938] Münchenin neuvotteluissa sudeettialueet toivoessaan siten säilyttävänsä rauhan. Näin he veivät häneltä sodan… Hitler valitti myöhemmin, että häneltä oli vuonna 1938 riistetty sota, sillä ”englantilaiset ja ranskalaiset hyväksyivät Münchenissä kaikki vaatimukseni”. Keväällä 1939 hän selitti kärsimättömyyttään Romanian ulkoministerille: ”Olen nyt viisikymmentävuotias”, hän sanoi, ”tahdon sodan mieluummin nyt kuin viisikymmentäviisi- tai kuusikymmentävuotiaana.”

- Antony Beevor: Toinen maailmansota, 2012.

No, mitä nyt?

    Nauru pidentää ikää, väitetään.

    Itku pitkästä ilosta, pelotellaan.

    Joo, ei naurata tänään.

    Yleisten ja yksityisten asioiden tola painaa parrelleen.

    Ajattelin kirjoittaa ”toisesta todellisuudesta”, mutta kuinka monta niitä onkaan? Toisella todellisuudella tarkoitan tätä virtuaalista, tätä ”metaversumia”, tätä digitaalista toria missä ihmiset kohtaavat toisensa ehdottomien lippujen perässä.

    Mutta todellisuus, todellisuudet, panee miettimään.

Viime lauantaina Helsingin Sanomat julkaisi mielenkiintoisen artikkelin ruotsalaisesta Petter Törnbergistä, joka on tutkinut Twitter-versumin vaikutusta ihmisten käyttäytymiseen. Veera Luoma-ahon kirjoituksen otsikko Nokittelua (HS Vision, 19.2.2022) johdatti artikkelin huolestuttavaan yhteenvetoon: ”Ihmiset ovat itse sabotoineet kykynsä ratkoa maailman ongelmia, sanoo Petter Törnberg. Siksi hän alkoi tutkia Twitteriä. Se muuttaa meitä tavalla, jota emme itse vielä edes ymmärrä.”

    Twitter siis estää ihmisiä käyttäytymästä rationaalisesti.

    Mutta kuluneella viikolla näimme, että on muitakin todellisuuksia, jotka estävät ihmisen rationaalisen käyttäytymisen.

    Kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan ja päämies Putin vetosi isovenäläiseen menneisyyteen Iivana Julman ja Josif Stalinin hahmoja kunnioittaen, irrationaalinen kohtalontunne saavutti huipennuksen, jota rauhanajan Euroopassa ei voisi kuvitella mahdolliseksi.

    Jos yhtäällä on twiittimaailman häijy riitaisuus, niin nyt yht’äkkiä toisaalla kohtaamme ”Putinin paranoidin deliriumin rinnakkaisuniversumin” niin kuin Ranskan entinen YK- ja Yhdysvaltain-suurlähettiläs Gérard Araud luonnehti Putinin sotaisaa puhetta.

Mutta jätetään tankit ja tykit ja keskitytään Twitteriin.

    Petter Törnberg on siis tutkinut Twitterin ja muiden some-alustojen ilmaisemaa ”kulttuurista logiikkaa”.

    Ensimmäinen Törnbergin huomio tai pointti on, että Twitter on tunnemedia: ”On selvää, että sieltä ei kannata etsiä rationaalista debattia.”

    Twitterin ”keskustelu”, twiittaajan oman paikan määrittely, keskittyy identiteettiin. ”Elämäntapavalinnat, matkat, vaatteet, mielipiteet, kokemukset ja tunteet ovat sosiaalisessa mediassa kaikki samaa digitaalisen kapitalismin hyödyntämää dataa”, Törnberg sanoo. ”Siitä seuraa, että poliittiset näkemykset ja elämäntapavalinnat sulautuvat yhä tiiviimmin yhteen. Niin ostokset kuin mielipiteet arvioidaan sen mukaan, mitä ne symboloivat. Konservatiivit vai liberaalit? Kahvi mustana vai latte?… Jos poliittinen keskustelu käydään Twitterissä, lopulta kaikki politiikka on identiteettipolitiikkaa.”

    Mutta mikä on muuttunut, lopulta?

    Eikö 1960- ja 70-lukujen keskustelua käyty aivan samalla tavalla? ”Kaikki on poliitiikkaa!” ”Jos et ole meidän puolella, olet meitä vastaan!” Ja eikö samat argumentit kiihottaneet jo Ranskan vallankumouksen aatteellisessa kamppailussa?

Kyösti Salovaara, 2014.

Ihmiset eivät somesta etsi keskustelua vaan ”törkeitä sisältöjä”, Törnberg väittää. Etsitään siis perustelua erimielisyydelle, ei yritykselle ymmärtää toisia ihmisiä eikä halulle ratkaista ”yhteistä” probleemaa.

    Törnbergin tutkimusryhmä analysoi 430 000 twiittiä 81 700 käyttäjältä.

    Keskusteluissa löytyi ryhmiä, jotka ennen kaikkea hyökkäsivät toisiaan vastaan. Heitä yhdisti negatiiviset siteet. Törnbergin johtopäätös onkin, että erimielisten vuorovaikutus ei lisää ryhmien välistä ymmärrystä vaan pikemmin sitä, että toiset nähdään yhtä kielteisemmässä valossa.

    Tällaisessa keskustelussa faktat ja mielipiteet sulautuvat epämääräiseksi mössöksi: ”On yhä vaikeampaa erottaa, milloin ryhmä arvostelee toista vääristä faktoista, milloin vääristä mielipiteistä. Perustelemisen merkitys on vähentynyt. Sen sijaan tietoa arvioidaan sen mukaan, miten se sopii omaan sosiaaliseen identiteettiin.”

    Lopputulema on lohduton: ”Kaikista valinnoista tulee yhä poliittisempia: missä asumme, mitä opiskelemme, millaista autoa ajamme tai miten valitsemme puolisomme. Jopa täysin mitättömät valinnat ladataan täyteen merkityksiä.”

    Kun mielipiteet eivät olekaan enää vain mielipiteitä vaan identiteetin julistus, koko yhteiskunnallinen debatti muuttuu, Törnberg sanoo. Kun mielipiteeet valitaan automaattisesti ”megaidentiteetin” mukaan, poliittisen keskustelun kyky ratkoa ongelmia heikkenee: ”Paradoksi on, että vastakkainasettelu syvenee ja kaikki vaikeutuu, vaikka itse asioista voidaan jopa olla yllättävän samaa mieltä. Tuskin kukaan haluaa ilmastonmuutosta.”

Usein sanotaan tai ainakin ajatellaan, että some on avannut pidäkkeettömän puheen ja vihan villitsemisen portit rahvaalle, niille joiden ennen kuului istua vaitonaisena julkisen keskustelun, median, katsomossa.

    Törnberg kumoaa tämän myytin.

    ”Valitettavasti näyttää siltä, että se on juuri toisinpäin”, Törnberg sanoo. Koulutus ei tee immuuniksi Twitterin mekanismille. ”Jos olet korkeasti koulutettu, sinun on helpompi huijata itseäsi näkemyksesi oikeellisuudesta. Tutkimusten mukaan sinun voi olla ihan yhtä vaikeaa ottaa vastaan uusia todisteita. Löydät aina tietoa niitä vastaan, ja navigoit jopa muita paremmin omassa maailmankuvassasi.”

    Eliitti pullahtaa aina pinnalle kuin kaarnalaiva aallokossa, oltiinpa 1930-luvulla edistämässä rotupuhtaita ajatuksia tai 2020-luvulla näennäisen liberaalia suvaitsemattomuutta.

    Koska en tiedä miten Törnberg on - vai onko mitenkään - verrannut Twitterin maailmaa vaikkapa maailmansotien välisen ajan lehdistökeskusteluun tai vaikkapa 1950- ja 1960-luvun sanomalehtien ilmaisemaan todellisuuteen en tietenkään voi suuremmin kritisoida hänen Twitter-huomioidensa historiallista totuutta tai perspektiiviä.

    Luulen kuitenkin, ettei twiittejä lukemalla pysty päättelemään, onko maailma ja keskustelu todella muuttunut ja jos on, niin mihin suuntaan. Jopa oman ”tietoisen” elämäni ajalta, siis 1950-luvulta alkaen, muistan kuinka kärjekästä ja äärimmäistä poliittista keskustelu oli ja on ollut Suomessa.

    Mutta silloin, ennen, kärjekkäin keskustelu käytiin julkisuudelta piilossa, työväentaloissa, seurojen taloissa, maamiesseurojen ja ammattiyhdistysten kokouksissa ja herrojen klubeilla ja niiden kabiniteissa.

    Sekin on hyvä muistaa, että Twitteriä käyttää vain n. 10 % suomalaisista - se ei siis edusta massojen ääntä

Istumme katsomossa.

    Sieltä saa huudella kaikenlaista.

    Seuraamme lippuja, torvisoittoa, propagandaa, agitaatiota.

    Avaamme läppärin. Älypuhelimen. Älyälyn.

    Nyt ei tarvitse mennä ulos, kylmään, sateeseen, tuiskuun ja tuuleen.

    Liput liehuvat täälläkin, marssimusiikki viettelee mukaansa.

    Kuva on epätarkka. Isossa kuvassa pieniä ihmisiä.

    Paranoidien rinnakkaisversumien houkutus. Uusi maailmanjärjestys: oman identiteetin jumaluus!

Kyösti Salovaara, 2018.

Reklaamien urbaani viidakko

 [sattumanvaraisia huomioita]

Kyösti Salovaara, Torremolinos, 2019.

Liekkiruumis, jättiläisreklaamin palo:

GITANAS! GITANAS!

Lasikuvussa veturinpillin heleä huuto:

Paris – Berlin – Constantinople.

…

Transcendenttinen liekkiruumis,

väritön viiva,

yön hehkuva teräslankakimppu:

GITANAS! GITANAS!

- Mika Waltari, 1928

Mitä me tiedämme historiasta? Ajasta ennen meitä?

    Tai paremmin kysyen: mitä me muistamme lapsuuden ympäristöstämme? Tai mitä me muistamme 1990-luvun urbaanista Helsingistä tai Kotkasta tai Kemistä…?

    Muistamme mitä muistamme.

    Välillä käydään kiivasta keskustelua vanhan suojelemisesta. Tuota taloa ei saa purkaa, koska se ilmentää vuoden 1947 kulttuuriperintöä, sanotaan kun talo halutaan säästää. Lähihistoriamme näky taloina ja toreina, jopa metsinä ja kallioina, mutta kalliot kestävät tuhansia vuosia, toisin kuin talot ja torit.

    Usein, ei aina, vanhan suojelemista ohjaa poliittinen asenne. Kapitalismia vastustava haluaa säästää vanhan oopperan ja kauan sitten rakennetun kaupungintalon, mutta supermarketin saa purkaa koska vaan. Kaupallinen ei ole historiaa, ajatellaan. Se on pinnallista, pelkkiä kuplia elämän syvempien virtojen pinnalla.

Ihminen on aika suppea. Siis ylisummaan. Tuskin jalkateriään laajempi.

    Guardian-lehdessä, sen nettiversiossa, oli huhtikuun puolivälissä yllättävän kiinnostava artikkeli Madridista. Se ei liittynyt ajankohtaiseen politiikkaan vaan kulttuuriin.

    Yllätys piili siinä, että kulttuuria ei käsitelty romaanien, maalauksien, konserttien eikä edes rakennuksien näkökulmasta.

    Guardianin jutussa kulttuurilla tarkoitettiin mainoskylttien todellisuutta. Madrissa toimii Alberto Nanclaresin johtama tiimi, joka yrittää pelastaa katukuvasta poistuvia mainoskylttejä, ideana avata niille suurenmoinen kulttuurihistoriallinen museo jonakin päivänä.

    Nanclaresin mielestä mainoskyltit jos mitkä kuvastavat kaupunkilaista identiteettiämme. Hän sanoo, että harva meistä kiinnittää tuohon tosiasiaan huomiota, vaikka kuljemme jatkuvasti mainoskylttien kirjavoittamassa ympäristössä. Kun kauppojen ja kahviloiden mainoskyltit viedään kaatopaikalle, sinne viedään myös kauppiaiden, asiakkaiden ja visuaalisen kulttuuriympäristön identiteetti.

    Guardianin jutussa huomautettiin, että globalisaation mukana mainoskylttien yleisilme köyhtyy. Samat merkkiliikkeet pystyttävät kauppansa ja kahvilansa joka kaupunkiin. Seinät täyttyvät samoista reklaameista yhtä hyvin Madridissa, Milanossa, New Yorkissa kuin Keravallakin.

    Ironiaa tämäkin: entisajan kaupallisuuden vaalijat tyrmäävät uuden, nykyisen kaupallisuuden. Ikään kuin vanha mainoskyltti olisi lähtökohtaisesti ”kauniimpi” kuin uusi.

    Ihminen ei pääse suppeaa tajuntaansa pakoon, vaikka juoksisi henki kurkussa karkuun.

Kyösti Salovaara, 2021.

Tämänpäiväinen pakina olkoon pyhitetty mainosplakaateille ja reklaamikylteille.

    Otos on pinnallinen ja satunnainen. En analysoi enkä arvioi visuaalista hierarkiaa enkä muidenkaan arvoarvostelmien suhteita. Kaupallinen on kaupallista, markkinatalous markkinoita, mainonta myy jotakin mitä meidän halutaan ostavan tai ainakin huomaavan. Tässä mielessä: ei paha, ei hyvä, vaan on.

    Kävin melkein 20 vuodelta hakemistoistani läpi tuhansia digikuvia. Etsin reklaamien täyttämiä (pilaamia?) kaupunkikuvia. En löytänyt. Ilmeisesti ihminen - ainakin minä - väistää mainoskylttien kirjavaa taustaa kun ottaa valokuvia matkoilla ja kotimaassa. Mainoskylttien kirjavoittama kaupunkikuva on liian rauhaton, vaikka yksittäiset mainokset olisivat kuinka taiteellisia ja ilmaisuvoimaisia tahansa. Yhdessä ne luovat visuaalisesti sekasortoisen urbaanin viidakon.

    Kävelin sunnuntaina pienen lenkin Helsingin keskustassa. Otin muutamia kuvia mainoskylteistä. Tänään ne eivät ole historiaa. Vielä.

    Niinpä tämä toukokuinen pakina on sirpalemainen sanojen ja varsinkin enemmän tai vähemmän epäonnistuneiden kuvien kollaasi. Logiikkaa pakinasta ei kannata etsiä, koska se puuttuu. Niin myös suuret ajatukset. Pienillä ei väliä.

Kyösti Salovaara, 2021.

Kun ottaa valokuvan tavalliselta kadulta tai aukiolta, siihen tulee ikään kuin liikaa informaatiota. Katujen yleisilmettä ei kaiketi kukaan ihminen suunnittele; se syntyy monen toimijan haluista ja tarpeista.

    Hienot kuvat urbaanista ympäristöstä ovat näin ollen aina "sievisteltyjä". Ne eivät kuvaa todellisuutta sellaisenaan. Ne ilmentävät kuvan ottajan ihannetta harmoniasta ja visuaalisista suhteista. Kun sekava kaupunkinäkymä reklaameineen ja liikennemerkkeineen pelkistetään, saadaan haluttu sanoma julki, vaikka se tarkoittaisikin realismista tinkimistä, jopa luopumista.

    Älä siis usko kadulta otettuun kuvaan. Sitä on usein retusoitu.

Kyösti Salovaara, Berliini, 2012.

Kyösti Salovaara, 2021.

Alussa lainasin Mika Waltaria. Hänen sukupolvensa piti itseään, tai kuvitteli itsensä eurooppalaisen mallin mukaisesti kadotetuksi sukupolveksi.

    Samaan aikaan Waltari, Olavi Paavolainen ja nuori taiteilijaporukka riehaantui nykyajasta autoineen, mainoksineen, mantereilla kiitävine junineen ja siniselle taivaalle ponnahtavine lentokoneineen.

    Joten lainataanpa Olavi Paavolaista vuodelta 1929. Silloin Paavolainen etsi nykyaikaa Euroopasta:

    Hain Milanosta niin kuumeisesti ja niin turhaan futuristeja, että olin kiitollinen löytäessäni edes makarooneja... Mutta minä löysin nykyajan unelman. Kaikkialla tuli se vastaani, reklaameissa ja taidejulkaisuissa, afisheissa ja aikatauluissa, baletissa ja näyttämöillä... Unta ja totta vuorotellen! Minä löysin nykyajan sinisen kukan, kiinnitin sen pulloveriini ja katso: se oli ihana nähdä. Poimin sen surréalistien salonkien ansari-ilmastosta Pariisissa, Tempelhofin lentokentällä välkkyi sen sini soran keskellä, ja Rivieralla kasvoi se Grande Corniche'ille pysähtyneestä autosta asfaltille valuneessa öljylätäkössä. Löysin sen. On riemukasta seisoa kadulla, jonka perspektiivi sellaisenaan on kubismia, ja jolla liikkuu autoja, joiden numerot ylittävät sadantuhannen. Kansainvälisen juna-aikataulun selaileminen - se on nykyajan runon lukemista. Eikö pilvenpiirtäjä ole yhtä ihmeellinen kuin Keopsin pyramiidi?  

Kyösti Salovaara, Nizza, 2008.

Rivieralle, Enkelten lahden rannalle on helppo kuvitella ranskalaisen, englantilaisen, venäläisen ja amerikkalaisen eliitin kokoontuneen juhlimaan etuoikeuksiaan ja vapauksiaan 1900-luvun vaihteessa. Ehkä sinne ensin menivät miljonäärit ja sitten taiteilijat.

    Nizzassa rantakadun varrella sijaitsevasta Negrescosta johtuu väistämättä mieleen venäläiset emigrantit ja Isadora Duncan Hispano Suiza avoautossa - vaikka hän kuolikin traagisesti toisenmerkkisessä autossa.

    Lauseita ja kuvia pitkin pääsee hetkessä 1920-luvun Pariisiin, missä amerikkalaiset taiteilijat kohtasivat toisensa ja koko Euroopan kulttuuriväen Montparnassen lukemattomissa kapakoissa ja kahviloissa.

    Kerrotaan, että Ernest Hemingway luki mielipaikkansa La Closerie des Lilasin terassilla F. Scott Fitzgeraldin Kultahatun käsikirjoitusta. Siinä vaiheessa kirjailijat olivat vielä ystäviä. Hemingway oli kylläkin epäluotettava ystävä, varsinkin jälkikäteen kirjoittamissaan kuvauksissa Scottista. Näin Hemingway muisteli erästä iltapäivää vuodelta 1925 teoksessaan Nuoruuteni Pariisi (kirjoitettu 1950-luvun lopulla, postuumisti julkaistu 1964): "Istuessamme sinä päivänä Lilasin ulkoterassilla ja katsellessamme hämärän tuloa ja väkeä, joka vaelsi ohi jalkakäytävää pitkin, ja harmaan iltaisen valon vaihtumista eivät ne kaksi viskigrogia, jotka joimme, saaneet Scottissa aikaan mitään kemiallista reaktiota. Katselin häntä tarkasti ja odotin, mutta mitään ei tapahtunut eikä hän tehnyt häpeämättömiä kysymyksiä; hän ei esiintynyt millään lailla kiusallisesti eikä pitänyt puheita, vaan käyttäytyi kuin kuka hyvänsä normaali, älykäs ja viehättävä mies."

     Jos nyt joku sammuttaisi Negrescon reklaamivalon ja veisi Hemingwayn kantakapakan kyltin romukauppaan, hän tuhoaisi länsimaista kulttuuriperintöä kenties enemmän kuin saksalaisten ja liittoutuneiden pommikoneet toisen maailmansodan aikana.

Kyösti Salovaara, Pariisi, 2017.

Mainoskyltti kokoaa yhteen aikoja, paikkoja, kulttuureja. Sen lisäksi se yhdistää kirjoittamisen ja kuvataiteen insinööritieteisiin. Mainosplakaati on kulttuurinen hybridi - vähän samalla tavalla kuin elokuva.

     Ihmiset liikkuvat mainoksien keskellä. 

     Mutta myös mainokset liikkuvat paikasta toiseen, ohittaen ihmisiä ja ihmisjoukkoja näiden katsellessa kiinnostuneesti tai välinpitämättömäsi ohitse lipuvaa raitsikkaa tai Alepan tai Vodafonen kaupunkipyörää; ne kuljettavat eteenpäin monenlaista sanomaa - sekä sanottuna että sanomatta jätettynä.

     Ei tarvitse mennä kauas ollakseen lähellä.

Kyösti Salovaara, 2021.

Jaakko Salovaara, Lissabon, 2018.

Kyösti Salovaara, Barcelona, 2016.

Joskus harvoin, miksei myös usein, jostakin kaupallisesta mainoskyltistä tulee kokonaista aikaa, kansaa, kulttuuria tai paikkaa symboloiva tunnus.

   Ajan mittaan tuollainen ikoninen symboli kadottaa tarkan alkuperänsä ja siitä tulee yleisemmän kokemuksen symboli. Näin on käynyt esimerkiksi Osborne-firman härkätunnukselle, joka alkuaan oli Veterano-brandyn tunnusmerkki. Monet eivät tätä edes tiedä vaan ajattelevat, että espanjalaiset kaupungit ja maantienvarret kunnioittavat härkäpatsaalla ensi sijassa kotimaansa härkätaisteluperinnettä.

    Tai ajatellaanpa ABC-liikenneasemien pylväitä. Tiellä liikkuva odottaa näkevänsä pylvään, kun on nälkä tai tekee mieli kahvia. Nirppanokat karsastavat ABC-kahviloita, koska ne ovat saman näköisiä ja niissä syödään ja juodaan samanlaista sapuskaa ja kahvia samanlaisissa pöydissä istuen.

    No mutta, herran jestas eivätkö suomalaisetkin ole aika lailla samanlaisia?

    Sitä paitsi, kyllähän pieneen nostalgiseen ja pullanhajuiseen tienvarsikahvilaan olisi mukava pysähtyä, mutta koska ne pistävät ovensa kiinni viimeistään iltakuudelta, maantietä etenevä odottaa illan hämyssä pikapuolin eteen ilmestyvää ABC:n tornia, 24h.

Kyösti Salovaara, Osbornen härkä, 2018.

Kyösti Salovaara, 2021.

Kyösti Salovaara, Jerezin sherry, 2012.

Nyt, eilen, toissapäivänä - ja kenties huomenna.

    Mainoskyltti heiluu tuulessa, kulkee raitsikan kyljessä, kerää kiviä pyörän kurasuojana ja välkkyy neonvalona suuren talon seinällä aivan kuin maailmassa ei muuta olisikaan.

    Ihmiset kulkevat ohi, eivät katso, eivät näe mutta alitajuisesti tietävät että mainokset seuraavat heidän menoaan.

    Näkymä on sekava, absurdi, pelkkää kubismia.

    Liian monta ääntä, monta kuvaa, monta sanomaa.

    Parempi sekin kuin täydellinen hiljaisuus, unohdus, yhdenmukaisuus.

    Luonnon diversiteettiä pyritään säilyttämään ja suosimaan. Eikö kulttuuriin pitäisi suhtautua samalla tavalla. Kuka huolehtii kulttuurin monimuotoisuudesta? Kylttimaalariko?

    Jos vaikkapa Stockmannin nimi poistetaan seinältä, mitä siitä voi päätellä? Ettäkö uudenlaiset ajat ovat voittaneet vanhanaikaiset? Minkä kellon alla sitten tavataan?

       Ehkä, kenties. Niin kauan kuin on, niin on.

Kyösti Salovaara, 2021.

Kyösti Salovaara, Malmi, 2021.

Kyösti Salovaara, Amsterdam, 2019.