Kirjaa ei voi lukea kahteen kertaan

Nostalgia tekee häijyä

Kerran luettuun kirjaan pitää kai suhtautua niin kuin Tom Wolfe suhtautui kotiin palaamiseen. Tai niin kuin Herakleitos suhtautui aikaan.

     Wolfe sanoi ettei ihminen oikeastaan voi koskaan palata kotiin. Herakleitos puolestaan väitti, ettei ihminen voi astua samaan jokeen kahta kertaa.

     Stephen Hawking muotoili asian toteamalla, että aika kulkee vain yhteen suuntaan, entropiaan päin. Kun kahvikuppi putoaa lattialle ja särkyy, se on palautumaton prosessi.  Kuppia, sen äskettäistä hetkeä, ei saa takaisin sirpaleita liimaamalla.

     Edellä sanottu on helppo ymmärtää intuitiivisesti.

     Olen jossakin ja joskus tai useasti, kertonut että kun kuljen juuri leikatun ruohokentän ohi ja haistan ruohon tuoksun, muistiin palaa välähdyksenä lapsuuden jalkapallokenttä (nykyinen Arto Tolsa areena) Kotkassa, illan mukava hetki kun me pojat pelaamme jalkapalloa, kohta isäni viheltää minut kotiin syömään; ja ohikiitävänä tunteena saatan tavoittaa myös tuolla hetkellä mielessäni olleet odotukset, tulevaisuuden unelmat ja pelot.

     En siis muista vain jotain tiettyä hetkeä vaan myös kaiken kuvitellun, mitä päässäni silloin oli.

     Muistikuva häviää yhtä nopeasti kuin se ilmestyi.

     Tämä on nostalgiaa. Siksi se tekee kipeää. Et muista pelkästään menneisyyttäsi vaan myös tulevaisuutesi kuvitelmat ja haaveet menneisyydessä.

Siksi on mielenkiintoista kun joku nuorempi ihminen lukee nyt kirjan, jonka minä olen lukenut kauan sitten. Tai katsoo elokuvan, jonka minä näin teini-iässä. Ja kirjan luettuaan tai elokuvan katsottuaan kertoo miltä tuntui.

     Yhtä vaikeaa kuin on kävellä tunteettomana leikatun ruohikon ohitse, on lukea uudestaan kauan sitten lukemani kirja tai juttu siitä tässä hetkessä yhdistämättä sitä aikaisempaan kokemukseen. Mennyttä ei ole pakeneminen. Muistikuvia ei voi pyyhkiä pois.  

     Helsingin Sanomissa Mikko-Pekka Heikkinen kirjoitti viime sunnuntaina, etteivät Sean Conneryn Bond-leffat tunnu juuri miltään. Nuori mies pettyi niihin, vaikka kuinka yritti tavoittaa Conneryn karisman.

     Conneryn Bondit eivät muistuta Heikkiselle nostalgiasta, niin kuin ne muistuttavat meille jotka elimme yhteistä hetkeä, josta nuo elokuvat syntyivät. Heikkinen on taatusti oikeassa väittäessään, etteivät Bond-filmit olleet (eivät ole) kummoisiakaan taideteoksia, mutta toisaalta hänen on mahdoton päästä yhtä sensitiivisen kokemuksen sisään kuin esimerkiksi minulla niistä on.

     Ja se kokemus sumentaa objektiivisen (tunteettoman, rationaalisen) arviointikyvyn. Connery ei ole minulle vain muuan Bond-elokuvan sankari vaan kokonainen 60-luku. Nuoruuteni vuosikymmen.

Nyt siis on mahdoton lukea kirjaa samalla tavalla kuin luin sen vaikkapa vuonna 1972; maaliskuussa tuona vuonna kirjoitin Demariin poleemisen puolustuspuheen Risto Jarvan elokuvalle Kun taivas putoaa, kesäkuussa aloitin ohjelmointiharjoittelijana Lauttasaaressa, heinäkuussa tapasin tulevan vaimoni Tervasaaren aitassa. Tuona kesänä ajoin joka päivä työpäivän päätyttyä bussilla Lauttasaaresta Vanhan Kahvilaan lukemaan päivän lehdet. Lehtiä lukiessa join pari lasia valkoviiniä tai vermuttia. Leo Lindsten istui kahvilan nurkassa samettiblazerissa. Minäkin hankin mustan samettisen pikkutakin.

     Samaan kahvilaan ei voi istahtaa kahta kertaa. Samaa lasia ei voi täyttää toista kertaa. Samaa viiniä ei voi nauttia uudestaan.

     Mutta sitäkin mielenkiintoisempaa on kun joku tekee sen nyt ensimmäisen kerran; lukee kirjan tai katsoo elokuvan. Vailla nostalgian kipeän häijyä kosketusta.

     Niin kuin Jokke Kirjanurkassaan kirjoittaessaan Philip Rothin romaanista Meidän jengi (1971, suomennos 1972) ja Norman Mailerin dokumenttiromaanista Yön armeijat (1968). Jokke näkee teosten arvon: ”Sekä Mailerin Yön armeijat että Rothin Meidän jengi ovat kuitenkin äärimmäisen tärkeitä teoksia.”

     Teokset ovat Jokken mielestä osin vanhentuneita, eikä hän pysty tavoittamaan niitä ympäröivän yhteiskuntahetken kiihkoa. Teoksissa vilisevät referaatit hetkeensä ovat muuttuneet merkityksettömiksi, käsittämättömiksi ja osin yhdentekeviksi. Silloinen liioittelu, jota molemmat kirjailijat harrastivat, ei enää puraise nuorempaa nykyhetkessä elävää suomalaista lukijaa.

     Tästä huolimatta Mailerilla ja Rothilla on myös Jokken lukukokemuksessa paikkansa:

     ”Mailer oli minulle ehkä liian akateeminen ja sisäänpäin lämpiävä, Roth taas lämmitteli liikaa kertojamopoansa, joka kulki ja karkaili liian pitkälle toisiin sfääreihin. Mopo oli ilmeisesti liian viritetelty, ja nyt aika on ajanut molempien teosten ohi. Jos pitäisi jomman kumman teoksia lukea valitsisin Rothin. Nämä molemmat kirjat ovat kannanottoja maailmaan ja sen menoon, joka on koettu huonoksi.”

Syksyllä 2012 on mahdoton tavoittaa sitä torjutun mutta hillittömän seksin kaipuun yhteiskuntaa missä Philip Roth julkaisi kohuromaaninsa Portnoyn tauti (1969) tai ylipolitisoitunutta, hippien ja huumeiden, feministien ja pasifistien 60-lukua jossa Norman Mailer kirjoitti dokumentaarisen, Vietnamin sodan vastaisia mielenosoituksia kuvaavan Yön armeijat.

     Kun kirjoitin esipuheen Rothin romaaniin Väärin ymmärretty mies (1981, suomennos 1982), punoin yhteen Rothin uran lankoja sanomalla, että Rothin kirjailijanura Portnoyn taudin jälkeen näyttää jatkuvalta anteeksipyynnöltä tuon romaanin herättämälle kohulle. Voisiko olla, että Roth kirjoitti ajassaan liian suuren romaanin? Sen (tai peniksen) varjoa oli mahdoton paeta. Pitäisikö myös tänään kysyä, että räpiköikö Roth vieläkin Portnoyn taudin purkamassa kulttuurisessa spermassa?

     Hieman samanlaista epäilin Mailerille tapahtuneen. Vuonna 1986 sanoin romaanin Kovat kundit eivät tanssi (alkuteos 1984) esipuheessa, että Mailerin esikoisromaani Alastomat ja kuolleet (1948) iski nuoren kirjailijan polvilleen. Hän ei koskaan toipunut komean sotaromaaninsa loistavasta vastaanotosta, ja sen jälkeisten ”huonojen” kirjojen tyly vastaanotto teki hänestä amerikkalaisen kirjallisuuden kauhukakaran.

     Mailer puhui paljon ”suuren amerikkalaisen romaanin” kirjoittamisesta, mutta se jäi häneltä kirjoittamatta. Mailer teki omasta elämästään fiktion kun ei muuten saanut maksetuksi arkipäivän laskuja.

     Sekä Rothin että Mailerin varhaisen tuotannon arvioimista hankaloittaa sekin, että molemmat kirjailijat kävivät teoksisaan hurjaa taistelua ympäröivän yhteiskunnan sovinnaisuutta ja normatiivisuutta vastaan.

     He huutavat, kiroilevat, pilkkaavat, paljastavat, ovat ilkeitä ja häijyjä, kostavat sanan sanasta, pilkan pilkasta, vittuilun vittuilusta, ja näin tehdessään luovat proosaa joka väistämättä vaimenee oman aikansa kohinan vaimennuttua. Historian myötä puberteettimainen älykkökiukku muuttuu sovinnaiseksi ja hieman käsittämättömäksi.

     Ymmärtääkseni Rothin tai Mailerin provokatiivisen aseman ja problemaattisuuden heidän omassa ajassaan, minun pitäisi astua jokeen jota ei enää ole olemassakaan, palata kotiin jossa en ole koskaan ollut, juoda kupista joka särkyi ajat sitten.

Suomi, Suomi, Suomi

AAA - melankoliaa

Kesäaika päättyy, talvi tulee jos on tullakseen.

     HJK voittaa Veikkausliigan lauantaina, demokratia kärvistelee sunnuntaina, kirjamessuilla käy monta ihmistä, Uutisvuoto ei pyytele keneltäkään anteeksi, ei varsinkaan vanhemmilta ihmisiltä, Baba Lybeck vilauttaa taas ja Jari Tervon tekee mieli viskellä raamattuja olkansa yli. Koraaniin hän ei uskalla koskea.

     SAK kysyi gallupilla haluavatko suomalaiset lisää koulutuspäiviä. Työnantajan kustannuksella. Haluavat! Yllättävää. Olisi kannattanut kysyä myös, että haluavatko lisää palkkaa ja lomapäiviä. Kyllä! Hesari ehdottaa minulle, että luovun paperilaskusta. Se säästää Itämerta. Entä jos luovun koko lehdestä? Kuinka paljon luontoa sitten säästyy?

     Tekopyhyys pitäisi nimetä Suomessa uudeksi kuolemansynniksi.

     Puut näyttävät jo paljailta. Nurmikolle pudonneet pihlajanmarjat ratisevat kengän alla.  Missä tilhet viipyvät?

     Suomi on Idän ja Lännen välissä, rajamaalla, rajamaata.

On hieman hämmästelty, virallisesti, miksi Suomea ei äänestetty YK:n turvallisuusneuvostoon. Mallioppilas on närkästynyt saamastaan kohtelusta.

     Oliko tämä näpäytys?

     Jos niin mistä?

     ”YK-politiikkamme jatkuu yhtä aktiivisena kuin tähänkin asti, onhan YK korvaamaton globaalin normiston luojana, neuvottelufoorumina sekä kansainvälisen turvallisuuden ylläpidossa tarvittavan toiminnan toimeenpanijana tai toimeenpanon valtuuttajana.”

     Sanoo ulkoministeri Erkki Tuomioja blogissaan.

     Yleensä fiksu Tuomioja kääräisee huonon omantunnon kökkökieleen.

     Kenties vanhasta muistista Tuomioja on viime viikkoina ymmärtänyt hyvin Venäjän (ex-Neuvostoliitto) argumentteja ja huonosti Israelin. Tai sitten tässä piilee vanha geopoliittinen viisaus: lähelle kannattaa kumartaa, kauas julmistella.

     Mutta kun riittävän monta kertaa sanoo Lännelle ”Ei”, joku ottaa sen lopulta tosissaan. Ja kun ottaa, Suomi seisoo suu soikeana.

Toisinaan suomalaiset harhautuvat pitämään itseään länsieurooppalaisina. Harhaa ylläpitää kuuluminen Saksan kanssa samaan AAA-kerhoon. Sillä passaa rehvastella.

     Yrjö Ahmavaara kirjoitti 80-luvun loppupuolella teräviä esseitä suomalaisen älymystön identiteettiharhasta.

     ”Suomalainen sivistyneistö on enimmät vaikutteensa kautta aikojen saanut joko Saksasta tai Venäjältä”, Ahmavaara sanoi (Esseitä tästä ajasta, 1987). ”Meillä on totuttu ajattelemaan, että Saksasta tulevat vaikutteet ovat länsimaisia. Historia todistaa vallan muuta. Saksa on aina ollut Idän ja Lännen rajamaa.”

     Rajamaalla bysantin varjot, Euroopan harmaalla alueella. Kaipuu totalitaariseen ajatteluun. Taipumus nähdä ongelmat hallintona. Viehtymys holhoamiseen. Sokea luottamus instituutioihin. Välinpitämättömyys.

     Mutta johtuuko suomalaisen miljöön harmaus tästä samasta syystä? Pitääkö rajamaalla olla ylenpalttisen järkevä? Itsesuojeluvaistoa. Onko runsas estetiikka tuhlausta? Onko kauneus huono sijoitus? Saako ruman halvemmalla?

     Huomasin Berliinissä kuinka kaupunki pihistelee istutuksien ja turhanpäiväisen kauneuden vaalimisessa. Keskeltä kaupunkia löytyy hoitamattomia plänttejä. Betonia ja rikkaruohoja. Järkevä on halvempaa, taloudellista. Säästämällä aaat pysyvät ja paranevat.

     Sinänsä tämä sopii lököpöksysuomalaiselle. Berliiniin on helppo matkustaa meikäläisessä farkkuasussa. Siellä ei tarvitse pukeutua, riittää kun panee vaatteet päälleen.

     Toisaalta ja toisaalla kun ajelee Espanjassa, huomaa kuinka hyvin siellä hoidetaan istutuksia, maalataan taloja uuteen uskoon ja korostetaan kauneutta. Viehättävä ympäristö on espanjalainen sielunmaisema.

     ”Mutta niiltä onkin rahat loppu”, järkevä suomalainen huomauttaa. ”Pelkkää kitschiä.”

”Demokratiassa”, Tomi Kontio kirjoitti Helsingin Sanomissa viime lauantaina. ”Demokratiassa torien tehtävä on luoda kansalaiselle mielikuva omasta merkityksestä, synnyttää vaikutelma vaikuttamisen mahdollisuudesta. Se pyrkii myös lujittamaan yhteisöllisyyttä kokoamalla ihmisiä yhteen. Mutta jos mennään hieman syvemmälle, paljastuu torin merkitys keinoksi estää ihmistä ajattelemasta omaa kuolemaansa.”

     Hienosti kirjoitettu.

     Joten menisinkö hieman syvemmälle. Koukaten Helsingin keskustan kautta.

     Helsingin keskustaan suunnitellaan komeaa kirjastoa, jonne on tarkoitus hommata kaikenlaista tavaraa lainattavaksi. Suksia, kävelysauvoja, saunavihtoja, pleikkareita ja skeittilautoja. Kirjoista ei ole kuulemma väliä, koska paikasta pitää tehdä nuorisolle oleskeluhuone. Olisi liikaa vaatia nuorisoa lukemaan kirjoja. Tosi vanhanaikaista. ”Kirjat, yäk!”

     Nyt helsinkiläinen kultuuriväki on tyrmistynyt kun 85 miljoonan euron palatsin maksamiseen ei löydykään hyvää tahtoa Pihtiputaalta eikä Pielavedeltä. Pitääkö se ihan itse maksaa, helsinkiläinen juppi kyselee Töölössä huolestuneena. Eikö mummo Pihtiputaalla tajua, että tässä on kysymys koko Suomen edusta?

     Ei tajua mummo eikä tajua Pohjois-Helsingissä asuva äijä.

     Malmilla on kaksi toria, ala ja ylä.

     Ylätorilla on ”hieno” suihkulähde jonka reunassa on moderni rautaveistos. Siis eräänlainen patsas. Ei ehkä kaunis mutta taidetta kyllä. Yhteiseen käyttöön. Demokraattiseen tilaan.

     Demokratiaa tai ei , viime vuonna suihkulähde piti korjata ja se korjattiin. Tai yritettiin korjata. Urakka venyi kesän mittaan kuin ulkoministerin perustelut, mutta monen yrityksen jälkeen suihkulähde saatiin toimimaan. Altaan viereen kaupunki toi muutaman kukkaistutuksen. Sievää ja soreaa.

     Kaikki näytti olevan mallillaan. Aurinko paistoi ja vesi lirisi hauskasti. Torin reunoilla istui väkeä kuppiloissa ja puhetta piisasi.

     Ainakin viikon verran.

     Tänä kesänä ei ole lirissyt. Ei päivääkään. Demokratia ei tarvitse suihkulähteitä, virkamiehet ajattelevat.

     Kaupungilla ei ole rahaa tai halua. Tai ei kumpaakaan. Täytyy priorisoida. Viallista ei kannata korjata. Kun se on niin kaukana Esplanadista. Kymmenen kilometriä. Reunalla, ei-missään.

     Kuivunut suihkulähde – kuolemanko ajatus?

Suomalaisia syytetään usein välinpitämättömyydestä.

     Harmillista on, että välinpitämättömyys ulottuu kaikille elämänalueille. Jopa esteettiseen ympäristöön. Mutta ehkä se on kolikon toinen puoli.

     Toisella puolella on AAA.

     Kerhon merkki. Meidän merkkimme.

         Kuivatettu demokratia? Ylä-Malmin tori. Kyösti Salovaara 2012.

Kauniit mutta kadotukseen tuomitut

Aika on kriitikoista julmin

Nyt en puhu ihmisistä vaan kirjoista, vaikka myös kirjoista puhuminen on puhetta ihmisestä.

     Viime talvena poimin kirjahyllystäni Victor Bridgesin jännitysromaanin Vihreä saari ja lueskelin sitä yölampun valossa. Romaani oli leppoisa ja vähän melodramaattinen niin kuin englantilaisilla jännäreillä oli joskus tapana olla. Uhkaa on ilmassa, vaikka se usein jää toteutumatta, pelättyä pelkoa. Sitä paitsi Essexin rantamaisemien kuvailu sujuu kirjailijalta, kuka hän sitten olikin, mainiosti. Maisemaan ja ihmisiin on helppo tykästyä.

     Gummerus julkaisi Vihreän saaren vuonna 1943. Sen nimiölehdellä lukee, että kyseessä on suomennos, mutta suomentajaa ei mainita.

     Tämä epäilytti hetken. Jospa tässä onkin vain Outsiderin tai vastaavan kirjailijan teos, johon ”suomennos” on merkitty harhautukseksi.

     No, kyllä kai Wikipediasta asia selviää, ajattelin.

     Sieltä löytyi yksi lause:

     ”Victor Bridges (1878–1972) was a prolific British author.”

     Sen lisäksi luetellaan koko joukko teoksia ja mainitaan muutama linkki lähteisiin. Lukemani kirja saattaisi olla Greensea Island: A Mystery of the Essex Coast. Romaani on ilmestynyt vuonna 1922.

     Kaunis mutta kadotukseen tuomittu?

Aika on siis kriitikoista julmin, julmempi kuin huhtikuu.

     Jos Bridges on joskus ollut niin suosittu kirjailija, että häntä on käännetty myös suomeksi, jopa aikana jolloin paperista oli kova puute, miksei Wikipedia tiedä hepusta mitään?

     Onneksi historiaan on muitakin lähteitä kuin hatara muisti ja Wikipedia. Hyllyssäni on 1500 sivuinen John M. Reillyn toimittama ensyklopedia Twentieth Century Crime and Mystery Writers (1980), jonka tilasin syksyllä 1981 Akateemisen kirjakaupan kautta. Maksoi muuten 316 markkaa, noin 132 euroa nykyrahassa. Huh!

     Reillyn kirjasta käy ilmi, että Bridges (oik. George de Freyne) on ollut erittäin suosittu viihdekirjailija Englannissa vuosina 1910-1950. Hänen romaaniensa maisemat Essexissa ja Suffolkissa olivat oma brandinsa englantilaisessa viihdekirjallisuudessa. Kaikille tuttu paikka kaihota. Hakusana-artikkelin kirjoittaja (Harald Curjel) vertaa Bridgesin romaanien taitavasti ja eloisasti punottuja juonia John Buchanin jännärien tyyliin. ”Kaikki sivuhenkilöt, jopa koirat, on kuvattu ihastuttavasti ja he tuntuvat meistä yhtä todellisilta kuin oikeat ihmiset.”

     Bridges ei ole ainoa ”hyvä” kirjailija, joka katoaa historian hämärään.

En väitä että aika tekisi vääryyttä unohtaessaan, priorisoidessaan, valikoidessaan kirjoja, tarinoita, ihmisiä vuosien saatossa, kannatellessaan joitakuita ajan virrassa ja antaessaan toisten upota kulttuurin sedimentteihin.

     Mutta sattumanvaraiselta ja julmalta ajan harjoittama kriitikontoimi tuntuu. Kuka tai ketkä se oikeastaan on?

     Poikavuosieni suosikkikirjailijoita olivat mm. Edgar Wallace, Peter Cheyney ja Mickey Spillane. Luin myös David Humen (oik. John Victor Turner) Cardby-dekkareita. Lukemani kirjat kirjoitettiin suunnilleen maailmansotien välisenä aikana, mutta vielä 50-60-luvuilla niistä otettiin Suomessa uusia painoksia.

     Ei ehkä sen jälkeen.

     Radiosta kuunneltiin 50-luvulla Sasu Haapasta, joka käheällä äänellä luki Wallacen Sandi-kirjoja – Sandi ja Bosambo, valkoinen herra Afrikassa ja hänen viekas mutta valloittava neekeriystävänsä. Kielenkäyttöä ja asenteita jotka eivät nykypäivänä läpäisi Yleisradion tasapuolista (tasareikäistä) moraalisiivilää.

     Onko jotakin menetetty kun Edgar Wallace ja Peter Cheyney hautautuvat pohjasedimenttiin?

     Tuskinpa, mutta romanttinen muisto lapsuudesta ja kirjallisuuden kokemuksesta silti säilyy. Kunnes sekin häviää.

Aika on armoton kriitikko.

     Miksi?

     Keitä ne ovat jotka kuljettavat klassikoita veneellään kulttuurin virrassa? Voiko heiltä kysyä? Vaatia perusteluita? Saako äänestykseen osallistua? Onko palkintoja luvassa?

     Kun vene uhkaa vajota liian syvälle, virtaan viskotaan yhdentekeviksi havaitut romaanit, jotka vielä äsken tuntuivat tärkeiltä kuljettaa eteenpäin.

     Selailin Raoul Palmgrenin (1912-95) artikkelikokoelmaa Tekstejä nuoruuden vuosikymmeneltä (1980). Vuonna 1935 nuori Palmgren teilasi Kirjallisuuslehdessä neljä uutuusromaania otsikoiden juttunsa provosoivasti näin: ”Pikkuporvarillinen yhteiskuntaromaani”.

     Palmgren arvosteli seuraavat romaanit: Laiva on lastattu (Martti Merenmaa), Puolitie (Väinö Voipio), Ehkä me vielä jaksamme nousta (Aaro Murros) ja Ei pidä ajatella (Valentin eli Ensio Rislakki).

     Kirjailijoiden nimet tuntuvat tutulta, mutta romaanit taitavat olla hyvässä turvassa kulttuurin sedimenteissä. Pitäisikö ne kaivaa ylös tutkittavaksi? Olisiko niillä jotain annettavaa meille nyt vuonna 2012?

     Ne eivät paljon antaneet marxilaista kriitiikkiä kirjoittavalle Palmgrenille, mutta jospa niistä nyt löytyisi jotakin.... luettavaa.

Jack London (1876-1916) oli hetken maailman tunnetuimpia kirjailijoita, sosialisti, evolutionisti, utopisti, juoppo, naistenmies, journalisti, seikkailija ja myytintekijä. Hän rakensi omasta elämästään myytin.

      Toinen maailmansota romahdutti ihmisten uskon sosialismiin ja yli-ihmisajatteluun. Londonista elämäkerran 1970-luvulla kirjoittaneen Andrew Sinclairin (Jack, 1978) mukaan sekä Londonia seuraava kirjailijapolvi että kirjallisuudentutkijat tarkoituksella unohtivat Londonin vaikutuksen amerikkalaiseen kirjallisuuteen.

     Sinclair sanoo, että London loi mielikuvan sankarillisesta machokirjailijasta joka muutti elämänsä fiktioksi ja teki fiktiostaan elämänsä. Hänen kirjailijamalliaan jäljitelleet kirjailijat eivät tunnustaneet esikuvan vaikutusta. Ei Ernest Hemingway jonka kirjoittamiseen Jack Londonin Alaska vaikutti enemmän kuin Gertrude Steinin Pariisi; ei John Dos Passos, John Steinbeck eikä Jack Kerouac jotka jatkoivat samalla amerikkalaisen kulkurin, ”hobon” tiellä jota London pioneerina vaelsi; ei Norman Mailer vaikka oli paljossa velkaa Londonille, joka ensimmäisenä toi ammattinyrkkeilyn sekä fiktioon että journalismiin.

     Mutta Jack London tuli takaisin 1960-luvulla. Silloin myös kirjallinen eliitti löysi hänet. Lukijat eivät  koskaan kadottaneetkaan sankariaan, sillä Londonin teoksia julkaistiin ympäri maailmaa koko ajan uusina painoksina.

     Kulttuurin sedimentistä voi siis pullahtaa takaisin pinnalle, ainakin hetkeksi. Ehkä 1960-luvun yhteiskunnallisuus, kapinallisuus ja heräävät luontoliikkeet löysivät Jack Londonin kirjoituksissa keskustelun sytykettä. Siitä huolimatta kannattaa muistaa ettei London ollut luontokirjoittaja vaan yhteiskuntakirjoittaja, joka vei ihmisen luontoon paljastaakseen ihmisten välisen konflitkin eikä vain tai edes etupäässä ihmisen ja luonnon välistä konfliktia.

Julma kriitikko. Aika. Kriitikoista julmin.

     Lohduttavaa on, että nykyhetkessä vain nykyhetki merkitsee. Tulevaisuutta ei ole eikä sitä tarvitse ajatella. Menneisyys kannattaa tosin pitää mielessä. Hupsu se kirjailija joka kirjoittaessaan miettii miten klassikko kirjoitetaan.

     Ei sitä kukaan tiedä.

     Victor Bridgesillä, Väinö Voipiolla, Martti Merenmaalla, Aaro Murroksella ja Ensio Rislakilla oli varmaankin ”tärkeää” sanottavaa ja he sanoivat sen. Heidän aikalaisensa kuulivat mitä he sanoivat. Se riittää, siinä on kyllin. Kaikki muu on sattumaa, hyvää tuuria, historian oikkuja ja mielenliikkeitä. Ja sittenkin... arvokas säilyy, pysyy hengissä, muuttuu ja muuttaa maailmaa. Ainakin optimisesti ajatellen.

     Kaksikymmentäyksivuotias Raoul Palmgren pohti vuonna 1933 Tulenkantajissa kirjailijan, yhteiskunnan ja taiteen merkitystä, vaatimuksia yhteiskunnalliselle kirjallisuudella ja kirjallisuuskritiikille.

     Palmgren huomautti, että kun maailma ympärillä on kaaoksessa ja todellisuus järkkyy, kirjailijoista joko tulee porvariston hovinarreja tai katkeroituneita kapinallisia, jotka asettuvat koko yhteiskuntaa vastaan.

     Nuori kirjallisuuskriitikko vaati, että taideteoksen esteettisen muodon ja laadun lisäksi pitää olla myös eettinen kriteeri ja laatu.

     ”Kun kysytään”, Palmgren kirjoitti, ”kumpaa taide on, fanfaari joukkojen edessä vai suloista nautintoa tuova hopeahuilu, emme voi väittää, että se on vain joko toista tai toista, sillä se on ollut ja on oleva kumpaakin, mutta me väitämme, että sen yhä kasvavassa määrässä täytyy olla edellistä: fanfaari joukkojen edessä. Elämä yhteiskunnallistuu, yksilö yhteiskunnallistuu, yhteiskunta tarvitsee kirjailijaa ja myös kirjailija yhteiskuntaa.”

     Nuori mies kirjoitti komeasti. Hän oivalsi missä ajassa elettiin, mitä oli tulossa, mihin virta oli kääntymässä.

     Mutta osasiko Palmgren sittenkään ennustaa meidän aikaamme asti? Olisiko ennustaminen ollut edes mahdollista? Onko kirjallisuus nykyään minkäänlainen fanfaari minkäänlaisten joukkojen edessä? Vai onko se enemmän hopeahuilu, jota sulosointuihin tottuneet hyvinvaltion ”itsekkäät” ja ”narsistiset” yksilöt hyvinvoivasti lämpöisissä huoneissaan kuuntelevat?

     Sitä paitsi, mihin tarkoitukseen fanfaari pitäisi puhaltaa?

     Palatakseni sivuraiteelta valtatielle: pakinani tarkoitus on vihjata että kirjailijan valitsemasta aiheesta, tyylistä tai genrestä ei riipu tuleeko hänestä ja hänen romaanistaan klassikkko. Yhteiskunnallinen fanfaari ja hopeahuilu ovat yhtä hyviä ja yhtä huonoja aseita taistelussa ajan julmaa kriitikkoa vastaan.

     Aika voittaa, painaa parrelleen.

Kevyttä kirjallisuuspuhetta Nobelin varjossa

Kuka vai miten, mitä ja miksi

Tällä viikolla on mukava rupatella dekkareista, koska Aleksis Kiven -päivä meni juuri ja Tukholmassa julkistetaan kirjallisuuden Nobel-palkinnon saaja. 

     Ruotsin akatemia on tottunut yllättämään palkintoa jakaessaan. Joku rohkea veikkasi amerikanjuutalaista proosaa kirjoittavaa Philip Rothia palkinnon saajaksi, mutta eiköhän Roth ole liian suosittu kirjailija, ja sitä paitsi hän kirjoittaa vakavan itseironisia ja loistavia romaaneja kahdeksankymppisenäkin. Amerikkalaisuus ja juutalaisuus eivät ole Ruotsissa eduksi.

     Jos Tukholma haluaisi todella yllättää kirjallisuuden ystävät, Nobel annettaisiin John le Carrélle, mutta voiko palkinnon luovuttaa vakoilukirjailijalle? Jos ei, ja jos nyt ei muutenkaan ole englantilaisen vuoro – britit ovat saaneet Nobelin kirjallisuuspalkinnon melko tiuhaan – niin Sisiliasta löytyisi Andrea Camilleri, Rothia ja le Carréa hieman vanhempi kirjailija, älykkään ja humaanin salapoliisiromaanin taitaja.

     Luulen kuitenkin, että jos ruotsalaiset pohtivat edes unissaan palkinnon antamista dekkarikirjailijalle, heidän tekee mieli antaa se jollekulle pohjoismaiselle kirjailijalle, koska pohjoismaissa kirjoitetaan niin sosiaalista ja melkeinpä sosiologista jännityskirjallisuutta, että myös Östermalmin ja Söderin tädit sen hyväksyvät.

Matti Salo, amerikkalaisen noirin ja vainoharhatrillerin ylivoimainen asiantuntija, kuittasi pari viikkoa sitten kirjojen kalleutta käsittelevän pakinani ehdottamalla, että ottaisin joskus aiheeksi trillerin ja salapoliisiromaanin maagisen suhteen.

     Trillerissä, Matti sanoi, jännitys syntyy epätietoisuudesta ja epävarmuudesta, kun taas dekkarissa ratkotaan arvoitusta: kuka, missä, milloin jne. Matin hypoteesina oli, että kiintoisimmat romaanit ja elokuvat syntyvät silloin kun trillerin ja salapoliisiromaanin ainekset yhdistyvät; kun syntyy esimerkiksi sellaisia elokuvia kuin Kolmas mies, Vertigo tai Chinatown. Tai sellaisia romaaneja, minä lisään, kuin Pitkät jäähyväiset (Raymond Chandler), Pappi, lukkari, talonpoika, vakooja (John le Carré) ja Oikeuden pitkä käsi (Eric Ambler).

     Matin ehdotus jäi nakertamaan mieltä. Kun sitten kysyin häneltä, että miten tuo genre (jännityskirjallisuus, trillerit, salapoliisiromaani jne.) oikein luokitellaan, mikä on päätasoa, mikä rinnakkaista alalajia, Matti väisti kysymyksen heittämällä uuden pallon: Sofi Oksasen romaanissa on kuulemma niin paljon dekkarin aineksia, että sitäkin kannattaisi tutkailla.   Että miten ja miksi vakava romaani ”dekkarisoituu”.

     Kyllä kai, minä ajattelin.

Ymmärrämme hyvin mitä lajityyppejä ja alaheimoja Matti tarkoitti puhuessaan trillereistä ja dekkareista.

     Mutta kun katsoo Wikipediasta, suomeksi tai ulkomaaksi, trillerin (jännityskirjallisuuden, thriller), salapoliisiromaanin (detective fiction, whodunit) tai rikosromaanin (crime fiction, mystery fiction) määrittelyä, tekee mieli lopettaa ”tieteen tekeminen” siihen paikkaan. Soista ja surkeaa, Ihaa sanoisi.

     Jos ei kuitenkaan luovuta, eikä yritä olla liika viisas eikä kadota itseään litterääriin taksonomiaan, uskaltaa turvallisin mielin puhua trillereistä (jännäreistä) ja salapoliisromaaneista (dekkareista) näillä Matin ilmaisemilla intuitiivisillä määritteillä, jotka kuulija hyväksyy. Me kaikki.

     On tietysti harmillista, jos kohta ymmärrettävää, että dekkareiden ja jännäreiden harrastajat nimesivät seuransa kesällä 1984 Suomen dekkariseuraksi, jolloin ”dekkari” on ikään kuin genren päätaso eikä salapoliisiromaanin synonyymi.

     Mutta sen asian kanssa täytyy elää.

     Miltä muuten olisi kuulostanut Suomen rikosromaaniseura tai Suomen trilleriseura tai Suomen salapoliisiromaaniseura? Jännitysromaaniseura?

     Ei niinkään hyvältä.

Olkoon siis, tässä ja nyt trillerit vs. dekkarit eli jännärit vs. salapoliisiromaanit.

     François Truffautin mukaan salapoliisiromaani kysyy että ”mitä” ja ”kuka”, kun taas trillerissä kysytään että ”miten”.

     Tällä periaatteella on helppo luetella salapoliisikirjailijoita: Arthur Conan Doyle, Agatha Christie, Dorothy L. Sayers, Rex Stout, Ellery Queen, Nicholas Blake, Georges Simenon, P.D. James tai Suomessa Pirkko Arhippa, Outi Pakkanen, Pentti Kirstilä, Leena Lehtolainen, Reijo Mäki ja Risto Juhani. Ja yhtä helposti mieleen tulee trillereiden kirjoittajia: John Buchan, Ian Fleming, Alistair Maclean, Frederick Forsyth, Michael Crichton, Tom Clancy, Ken Follett, John Grisham, Lee Child tai Suomesta Taavi Soininvaara ja Ilkka Remes.

     Mielenkiintoista on, että Matti Salon ajatusta seuraten lajityyppien ominaisuuksia yhdistävistä kirjailijoista löytyvät ne mielenkiintoisimmat, vaikka totta kai jo edellä luetellut kirjailijat ovat mestareita ja loistavia viihdyttäjiä.

     Jos lähestyy lajityyppejä yhdistäviä ja ylittäviä kirjailijoita dekkareiden suunnalta, löytyy vaikkapa Dashiell Hammett, Raymond Chandler, Ross Macdonald, Maj Sjöwall & Per Wahlöö, Henning Mankell tai Matti Yrjänä Joensuu ja Matti Rönkä Suomesta. Trillereistä päin tultaessa löytyvät mm. Eric Ambler, Graham Greene, John le Carré, Len Deighton, Nelson DeMille, Philip Kerr ja vaikkapa Robert Harris.

     Ajatusharjoitusta voi jatkaa loputtomiin ja koetella lukemiaan romaaneja asteikolla dekkari vs. trilleri. Yllättävän usein, ennustan, hyvänä pitämäsi romaani yhdistelee genren alaheimoja. Olen juuri esimerkiksi lukenut Peter Mayn viinitiladekkarin Kriitikko. Se toki yrittää yhdistellä jännityskirjallisuuden lajeja, mutta ainesten sulauttaminen yhteen epäonistuu ja romaani jää lopulta pintapuoliseksi ja sovinnaiseksi. Jälkimaku puuttuu.

Kun kirjailija yhdistelee trillerin ja salapoliisiromaanin aineksia ja teemoja, hän yleensä kuvaa yhteiskuntaa ja yksilön suhdetta sosiaaliseen ympäristöön laajemmin kuin pelkästään toimintaan tai arvoituksen ratkaisemiseen keskittyvä kirjailija.

     Tämä ei tietenkään ole arvoarvostelma. Mutta laveampi kuva on joskus tai yleensä mielenkiintoisempi kuin suppea, vaikka suppeassa kuvassa olisi kuinka paljon tahansa syvätarkkuutta.

     Näin sanoessani saatan tahtomattani ilmaista, että olen ylipäänsä kiinnostunut enemmän yhteiskunnasta kuin yksilöpsykologiasta.

     John Williams huomauttaa teoksensa Into the Badlands (1991) johdannossa, että kun ns. vakava romaani parhaimmillaankin suhtautuu työväestöön joko menneisyyden näkökulmasta tai mikroskoopin lasissa näkyvänä kummallisena ihmislajina, paras jännityskirjallisuus - suunnatessaan sanomansa massoille eikä kirjallisuuspiireille - väistämättä esittää poliittisemman agendan kuin valtavirran vakava kirjallisuus.

     Ironia Williamsin mukaan on siinä, että populaarin kirjallisuuden ja taiteen (esimerkiksi musiikin) arvo yleensä tunnustetaan vasta jälkikäteen. Mestarit, olipa kyseessä Billie Holliday tai Raymond Chandler nostetaan korokkeelle vasta heidän kuoltuaan.

     Pertti Karkama pohti 1970-luvun alussa suomalaisen yhteiskunnallisen konfliktiromaanin rakenteen suhdetta yhteiskunnan luokkarakenteeseen. Karkama puhui (Sosiaalinen konfliktiromaani, 1971) autenttisuuden tavoittelusta, problemaattisista sankareista ja kirjailijoista (kuten Toivo Pekkanen, Pentti Haanpää, Väinö Linna) jotka yhtäältä ajautuivat eroon työväenluokasta, mutta eivät silti samaistuneet täysin porvarilliseen yhteiskuntaan. Se näkyi romaanin rakenteessa, niiden sankareissa.

     Karkaman mielestä 50-luvun modernismi antoi sitten periksi vieraantuneelle yhteiskuntailmastolle. Enää ei syntynyt sosiaalisia konfliktiromaaneja. Enää ei tavoiteltu autenttisia arvoja.

     Mutta ajatuksellista (anakronistista) väkivaltaa tehden kysyn: onko paras jännityskirjallisuus aikakakautemme ”sosiaalinen konfliktiromaani”? Ovatko Philip Marlowe, Lew Archer, Martin Beck, Timo Harjunpää ja George Smiley tai Magnus Pym (Täydellinen vakooja) modernin yhteiskunnan Pate Teikkoja? Problemaattisia sankareita?

     Modernismin jälkeinen paluu konfliktien pariin!

Lokakuun valo, hämärää

Ei kolahtanut Hyry, ei narahtanut ovi

Lokakuussa valo vähenee, muuttuu keinotekoiseksi, kuultavaksi.

     Maisemasta tulee kesän pastissi ennen kuin se vaipuu talveen. Kun Suomessa mentaliteetti on kaksivärinen tai siltä väliltä, oikeastaan siltä väliltä, niin onkohan mieli maiseman kuva?

     Sen viivästynyt pastissi?

     Olen tällä viikolla ihmetellyt kahta erilaista ihmismieltä: Sam Peckinpahia ja Jari Litmasta. Molemmat taiteilijoita ja niin erilaisia. Vai saako jalkapalloilijaa sanoa taiteilijaksi?

     Kyllä kai, jos Parnassossakin mietitään onko Cheetah-apinan tekemä töherrys taideteos tai Aleksis Salusjärven kissan ”näpyttelemä” teksti runo.

Tätä kirjoittaessa tuli uutinen, että Parnasson päätoimittaja Jarmo Papinniemi (s. 1968) on kuollut. Uutinen järkyttää, seisauttaa ajatukset, sumentaa mielen.

     Blogini tiimoilta ehdin muutaman viestin vaihtaa Jarmon kanssa, viimeksi maanantaina kirjabloggaajien tempauksesta. Parnasso-kritiikkiini hän suhtautui vakavuudella ja huumorilla.

     Kauan sitten, Demarin aikoina olin kerran tai kaksi hänen kanssaan tekemisissä.

     ”Elämä on lyhyt, mutta kestää kauan”, kirjoitti Jukka Pakkanen muistelmateoksessaan.

     Jarmolle se ei kestänyt riittävän kauan ja siitä voi olla vain surullinen.

     Voiko lokakuun valo olla näin pimeää?

Maanantaina ehdin kommentoida kirjabloggaajien plagiaattikampanjaa. En ollut samaa mieltä, en välttämättä, että tuo oli järkevä tapa opettaa lähdekritiikkiä koululaisille.

     Kun netti on täynnä tyhjää pölinää ja epäinformaatiota, kannattaako disinformaatiota pääten kauten lisätä?

     Sen mitä olen bloggaajien kampanjan kommentteja lukenut, olin (melkein) ainoa joka oli eri mieltä. Eri mieltä siitä että disinformaation lisääminen netissä parantaisi informaation laatua. Ehkä suhtaudun kirjoitettuun sanaan turhan juhlallisesti. Tuntuuko minusta, että sanoja tuhlataan ja käytetään väärin?

     No, yksin ei ole kiva olla, mutta täytyy yrittää sietää itseään.

Melko täsmälleen kolme vuotta sitten julkaisin Kymen Sanomissa pakinan ”vammasta”, jonka Antti Hyry aiheutti sielulleni melkein viisikymmentä vuotta sitten.

     Nyt lainaan itseäni.

     "Kun alkaa kirjoittaa, ei tiedä mitä alkaa tulemaan. Se on sillä tavalla mielenkiintoista", Antti Hyry sanoi sympaattisessa haastattelussa Suomen Kuvalehdessä lokakuun alussa v. 2009 (SK, 40/2009). Hyryn jutustelua lukiessa tuli mieleen, että Hyry, 78 v., ammatiltaan insinööri, on vakava ja uskovainen mies, jonka puheeseen huumori salakavalasti piiloutuu.

     Mauno Koivisto sai vamman sieluunsa toimiessaan valtionvarainministerinä. Silloin, niin luulen ymmärtäneeni, arkipäivän pragmatismi jyräsi miehen romanttisen idealismin.    Mutta Antti Hyry aiheutti minun sielulleni vamman neljäkymmentäviisi vuotta sitten minimalistisella vakavuudellaan. Silloin, Kotkan Lyseossa, minä en antanut periksi pragmalle vaan kopeasti tarrauduin romanttiseen idealismiin. Olisiko teini-ikäinen muuta voinut tehdä?

     Sain Lyskässä vuonna 1964 tehtäväksi pitää esitelmän Antti Hyryn romaanista Kotona (1960). Ryttäsin kirjan mennen tullen. Sanoin niin kuin tuntui. Jostakin syystä olen säilyttänyt esitelmäni konseptin Hyryn romaanin välissä. "Tämä kirja", minä sanoin, "ei minun mielestäni antaisi aihetta ylistyslauluihin. Vaikka, ehkäpä Hyry pyrkii olemaan hyvin taiteellinen, ja onnistuukin siinä niin hyvin että kirjaa ei oikein tajua." Lopullisen tuomion iskin vertaamalla Hyryä "parempiin" tai inhimillisempiin kirjailijoihin: "Ei löydä hänen teoksestaan Aapelin valoisaa huumoria, ei Topeliuksen romantiikkaa, ei Carter Brownin nokkeluutta, ei edes Pekkasen tummaa pessimismiä. Kirja on vain yhtä eleetöntä lausetta."

     Opettaja, Elli, näytti esitelmän jälkeen hapanta naamaa. Hän totesi, etten minä tai koko luokka ollut riittävän kypsä lukemaan modernia hyvää kirjallisuutta. Elli oli oikeassa ja erehtyi. Luulen että noihin aikoihin imin valtavasti hyvää ja modernia kirjallisuutta - Kafkasta Albertoa Moraviaan, mutta aivan yhtä innokkaasti Carter Brownia, Mika Waltaria ja Mickey Spillanea.

     Uskon että kritisoin Hyryä vilpittömästi. Sanoin sen minkä tunsin enkä aio nyt kääntää takkiani, koska Kotona oli ensimmäinen ja viimeinen lukemani Hyryn romaani. Mutta silti tuo kritiikki jäi mieltä vaivaamaan. Kohta puoli vuosisataa ja varsinkin silloin kun Hyryn nimi esiintyy jossakin - kuten muutama vuosi sitten Kotkan kirkon urkujen yhteydessä ja nyt syksyllä kun Hyry julkaisi romaanin Uuni, missä kuvataan 364 liuskalla kuinka uuni rakennetaan - esitelmä Hyryn romaanista ahdistaa mieltä.

     Nyt, jälkeenpäin, jälkiviisaasti esitelmää lukiessa täytyy myöntää, että käyttäydyin tekopyhästi vedotessani Aapeliin, Topeliukseen ja Pekkaseen. He eivät todellakaan olleet suosikkikirjailijoitani, vaikka Välskäreistä pidinkin. Tuo lause oli kirjoitettu opettajalle. Jos olisin rytännyt Hyryn vetoamalla vain todellisiin mielikirjailijoihin - Spillaneen, Raymond Chandleriin, Edgar Wallaceen, Peter Cheyneyhin tai Karl Mayhin - Elli olisi haljennut kiukusta. Hyvä että pikkupornoa kirjoittanut Carter Brown tuli mainituksi! Että hän kirjoitti nokkelia dekkareita, kyllä varmasti. Nokkelia – hhm?

     Ehkäpä jonain kauniina päivänä avaan Hyryni uudestaan ja tutkailen sieluani uudemman kerran. Mutta jos olen mieleltäni romanttinen pikkupoika loppuun asti, kenties Hyryn vakava proosa jää tavoittamatta ikiajoiksi ja tunnustan, että Lyseon opettaja oli oikeassa: ei Salovaara ole kypsä lukemaan hyvää kirjallisuutta.

     Niin minä sitten jatkan taisteluani viihdekirjallisuuden puolesta.

     Otto Talvio -niminen "kypsymätön" toimittaja kirjoitti Helsingin Sanomien viikkoliitteessä pari viikkoa sitten Dan Brownin romaanista The Lost Symbol tällä tyylillä:  "Washingtonin vapaamuurarihistorialle rakennettu trilleri on tietysti yhtä köykäistä kirjallisuutta kuin Da Vinci -koodi, mutta senkin myynti (81 miljoonaa myytyä kappaletta) todisti, että Brown osaa tehdä jotain oikein."

     Voiko köykäinen kirja tavoittaa 81 miljoonaa lukijaa ympäri maailman? Tai tietysti lukijoita oli huomattavasti enemmän. Jos Da Vinci -koodi oli kevyttä kirjallisuutta, miksi se herätti valtavan ja vakavan vastakirjallisuuden, jossa yritettiin kumota Dan Brownin kerettiläinen kuva kristinuskon historiasta? Oliko kevyttä saada miljoonat uskovaiset ja tekouskovaiset ihmiset ympäri maailmaa miettimään kristinuskon kertomuksia ja Raamatun tarinoita uudesta näkökulmasta?

     Tänään en moiti Talviota enkä ketään. Kun alkaa sanoa jotain, ei tiedä mitä tulee sanotuksi. "Sitä on ja elää", Antti Hyry sanoo. "Elämä on vastaansanomaton." (18.10.2009).

Tarina jatkuu niin, että toimitin syksyllä 2009 pakinan kopion Antti Hyryn kustantajan kautta Hyrylle.

     En tiedä mitä hän ajatteli siitä. Vai ajatteliko mitään.

     Muutamaa kuukautta myöhemmin Hyrylle luovutettiin Finlandia-palkinto. Jälleen kerran mies kummitteli mielessäni.

     Joskus, silloin ja sittemmin on tullut mieleen että lukisin Hyryn Uunin.

     Kaikenlaista mieleen tulee... kun lokakuu hämärtyy.