Lokakuun valo, hämärää

Ei kolahtanut Hyry, ei narahtanut ovi

Lokakuussa valo vähenee, muuttuu keinotekoiseksi, kuultavaksi.

     Maisemasta tulee kesän pastissi ennen kuin se vaipuu talveen. Kun Suomessa mentaliteetti on kaksivärinen tai siltä väliltä, oikeastaan siltä väliltä, niin onkohan mieli maiseman kuva?

     Sen viivästynyt pastissi?

     Olen tällä viikolla ihmetellyt kahta erilaista ihmismieltä: Sam Peckinpahia ja Jari Litmasta. Molemmat taiteilijoita ja niin erilaisia. Vai saako jalkapalloilijaa sanoa taiteilijaksi?

     Kyllä kai, jos Parnassossakin mietitään onko Cheetah-apinan tekemä töherrys taideteos tai Aleksis Salusjärven kissan ”näpyttelemä” teksti runo.

Tätä kirjoittaessa tuli uutinen, että Parnasson päätoimittaja Jarmo Papinniemi (s. 1968) on kuollut. Uutinen järkyttää, seisauttaa ajatukset, sumentaa mielen.

     Blogini tiimoilta ehdin muutaman viestin vaihtaa Jarmon kanssa, viimeksi maanantaina kirjabloggaajien tempauksesta. Parnasso-kritiikkiini hän suhtautui vakavuudella ja huumorilla.

     Kauan sitten, Demarin aikoina olin kerran tai kaksi hänen kanssaan tekemisissä.

     ”Elämä on lyhyt, mutta kestää kauan”, kirjoitti Jukka Pakkanen muistelmateoksessaan.

     Jarmolle se ei kestänyt riittävän kauan ja siitä voi olla vain surullinen.

     Voiko lokakuun valo olla näin pimeää?

Maanantaina ehdin kommentoida kirjabloggaajien plagiaattikampanjaa. En ollut samaa mieltä, en välttämättä, että tuo oli järkevä tapa opettaa lähdekritiikkiä koululaisille.

     Kun netti on täynnä tyhjää pölinää ja epäinformaatiota, kannattaako disinformaatiota pääten kauten lisätä?

     Sen mitä olen bloggaajien kampanjan kommentteja lukenut, olin (melkein) ainoa joka oli eri mieltä. Eri mieltä siitä että disinformaation lisääminen netissä parantaisi informaation laatua. Ehkä suhtaudun kirjoitettuun sanaan turhan juhlallisesti. Tuntuuko minusta, että sanoja tuhlataan ja käytetään väärin?

     No, yksin ei ole kiva olla, mutta täytyy yrittää sietää itseään.

Melko täsmälleen kolme vuotta sitten julkaisin Kymen Sanomissa pakinan ”vammasta”, jonka Antti Hyry aiheutti sielulleni melkein viisikymmentä vuotta sitten.

     Nyt lainaan itseäni.

     "Kun alkaa kirjoittaa, ei tiedä mitä alkaa tulemaan. Se on sillä tavalla mielenkiintoista", Antti Hyry sanoi sympaattisessa haastattelussa Suomen Kuvalehdessä lokakuun alussa v. 2009 (SK, 40/2009). Hyryn jutustelua lukiessa tuli mieleen, että Hyry, 78 v., ammatiltaan insinööri, on vakava ja uskovainen mies, jonka puheeseen huumori salakavalasti piiloutuu.

     Mauno Koivisto sai vamman sieluunsa toimiessaan valtionvarainministerinä. Silloin, niin luulen ymmärtäneeni, arkipäivän pragmatismi jyräsi miehen romanttisen idealismin.    Mutta Antti Hyry aiheutti minun sielulleni vamman neljäkymmentäviisi vuotta sitten minimalistisella vakavuudellaan. Silloin, Kotkan Lyseossa, minä en antanut periksi pragmalle vaan kopeasti tarrauduin romanttiseen idealismiin. Olisiko teini-ikäinen muuta voinut tehdä?

     Sain Lyskässä vuonna 1964 tehtäväksi pitää esitelmän Antti Hyryn romaanista Kotona (1960). Ryttäsin kirjan mennen tullen. Sanoin niin kuin tuntui. Jostakin syystä olen säilyttänyt esitelmäni konseptin Hyryn romaanin välissä. "Tämä kirja", minä sanoin, "ei minun mielestäni antaisi aihetta ylistyslauluihin. Vaikka, ehkäpä Hyry pyrkii olemaan hyvin taiteellinen, ja onnistuukin siinä niin hyvin että kirjaa ei oikein tajua." Lopullisen tuomion iskin vertaamalla Hyryä "parempiin" tai inhimillisempiin kirjailijoihin: "Ei löydä hänen teoksestaan Aapelin valoisaa huumoria, ei Topeliuksen romantiikkaa, ei Carter Brownin nokkeluutta, ei edes Pekkasen tummaa pessimismiä. Kirja on vain yhtä eleetöntä lausetta."

     Opettaja, Elli, näytti esitelmän jälkeen hapanta naamaa. Hän totesi, etten minä tai koko luokka ollut riittävän kypsä lukemaan modernia hyvää kirjallisuutta. Elli oli oikeassa ja erehtyi. Luulen että noihin aikoihin imin valtavasti hyvää ja modernia kirjallisuutta - Kafkasta Albertoa Moraviaan, mutta aivan yhtä innokkaasti Carter Brownia, Mika Waltaria ja Mickey Spillanea.

     Uskon että kritisoin Hyryä vilpittömästi. Sanoin sen minkä tunsin enkä aio nyt kääntää takkiani, koska Kotona oli ensimmäinen ja viimeinen lukemani Hyryn romaani. Mutta silti tuo kritiikki jäi mieltä vaivaamaan. Kohta puoli vuosisataa ja varsinkin silloin kun Hyryn nimi esiintyy jossakin - kuten muutama vuosi sitten Kotkan kirkon urkujen yhteydessä ja nyt syksyllä kun Hyry julkaisi romaanin Uuni, missä kuvataan 364 liuskalla kuinka uuni rakennetaan - esitelmä Hyryn romaanista ahdistaa mieltä.

     Nyt, jälkeenpäin, jälkiviisaasti esitelmää lukiessa täytyy myöntää, että käyttäydyin tekopyhästi vedotessani Aapeliin, Topeliukseen ja Pekkaseen. He eivät todellakaan olleet suosikkikirjailijoitani, vaikka Välskäreistä pidinkin. Tuo lause oli kirjoitettu opettajalle. Jos olisin rytännyt Hyryn vetoamalla vain todellisiin mielikirjailijoihin - Spillaneen, Raymond Chandleriin, Edgar Wallaceen, Peter Cheyneyhin tai Karl Mayhin - Elli olisi haljennut kiukusta. Hyvä että pikkupornoa kirjoittanut Carter Brown tuli mainituksi! Että hän kirjoitti nokkelia dekkareita, kyllä varmasti. Nokkelia – hhm?

     Ehkäpä jonain kauniina päivänä avaan Hyryni uudestaan ja tutkailen sieluani uudemman kerran. Mutta jos olen mieleltäni romanttinen pikkupoika loppuun asti, kenties Hyryn vakava proosa jää tavoittamatta ikiajoiksi ja tunnustan, että Lyseon opettaja oli oikeassa: ei Salovaara ole kypsä lukemaan hyvää kirjallisuutta.

     Niin minä sitten jatkan taisteluani viihdekirjallisuuden puolesta.

     Otto Talvio -niminen "kypsymätön" toimittaja kirjoitti Helsingin Sanomien viikkoliitteessä pari viikkoa sitten Dan Brownin romaanista The Lost Symbol tällä tyylillä:  "Washingtonin vapaamuurarihistorialle rakennettu trilleri on tietysti yhtä köykäistä kirjallisuutta kuin Da Vinci -koodi, mutta senkin myynti (81 miljoonaa myytyä kappaletta) todisti, että Brown osaa tehdä jotain oikein."

     Voiko köykäinen kirja tavoittaa 81 miljoonaa lukijaa ympäri maailman? Tai tietysti lukijoita oli huomattavasti enemmän. Jos Da Vinci -koodi oli kevyttä kirjallisuutta, miksi se herätti valtavan ja vakavan vastakirjallisuuden, jossa yritettiin kumota Dan Brownin kerettiläinen kuva kristinuskon historiasta? Oliko kevyttä saada miljoonat uskovaiset ja tekouskovaiset ihmiset ympäri maailmaa miettimään kristinuskon kertomuksia ja Raamatun tarinoita uudesta näkökulmasta?

     Tänään en moiti Talviota enkä ketään. Kun alkaa sanoa jotain, ei tiedä mitä tulee sanotuksi. "Sitä on ja elää", Antti Hyry sanoo. "Elämä on vastaansanomaton." (18.10.2009).

Tarina jatkuu niin, että toimitin syksyllä 2009 pakinan kopion Antti Hyryn kustantajan kautta Hyrylle.

     En tiedä mitä hän ajatteli siitä. Vai ajatteliko mitään.

     Muutamaa kuukautta myöhemmin Hyrylle luovutettiin Finlandia-palkinto. Jälleen kerran mies kummitteli mielessäni.

     Joskus, silloin ja sittemmin on tullut mieleen että lukisin Hyryn Uunin.

     Kaikenlaista mieleen tulee... kun lokakuu hämärtyy.