torstai 26. helmikuuta 2015

Unelma

[Helmikuun Fitzgerald]

                                                                   Kyösti Salovaara 2014.


Gatsbyn talo oli tyhjillään...

Vietin lauantai-iltani New Yorkissa...

Viimeisenä iltana... menin vielä kerran katsomaan läheltä tuota sekavaa, suunnatonta talon kuvatusta....

Useimmat rannan suuret talot olivat nyt autioina eikä näkynyt juuri muita valoja kuin salmen toiselta puolen kimmeltävät liikkuvan lauttalaivan valorivit. Ja kun kuu nousi ylemmäksi, alkoivat epäolennaisilta näyttävät talot haihtua olemattomiin, kunnes vähitellen tajusin, miltä tämä saari oli näyttänyt, kun se kerran kukkeana, uuden maailman tuoreen vihreänä etuvartiona houkutteli hollantilaista merenkävijää... Ohimenevän lumotun tuokion ajan ihminen oli varmaan pidättänyt henkeään esteettisen elämyksen vallassa, jota hän ei ymmärtänyt eikä odottanut, nähdessään edessään viimeisen kerran historiassa jotakin sellaista, joka veti vertoja hänen kyvylleen tuntea ihmetystä.
     Ja kun istuin siinä pohtien vanhaa, tuntematonta maailmaa ajattelin Gatsbyn ihmetystä hänen nähdessään ensimmäisen kerran Daisyn laiturin päässä palavan vihreän valon. Hän oli kulkenut pitkän matkan saapuakseen tälle siniselle nurmikentälle, ja hänen haaveensa oli silloin täytynyt tuntua olevan niin lähellä toteutumistaan, että sen olisi miltei mahdotonta enää liukua hänen käsistään. Hän ei tietänyt, että se oli jo jäänyt hänen taakseen, jonnekin suurkaupungin takaiseen suureen pimeyteen, missä laajat lakeudet loittonivat yöhön.
     Gatsby uskoi vihreään valoon, siihen täyttyvään tulevaisuuteen, joka vuosi vuodelta väistyy tieltämme. Se väisti meitä kerran, mutta mitäpä sillä väliä – huomenna juoksemme nopeammin ja kurotamme kätemme kauemmaksi... Ja jonakin kauniina aamuna...
     Niin me kamppailemme, vastavirtaan kuin veneet jotka alituisesti ajautuvat takaisin menneisyyteen.”


-F. Scott Fitzgerald: Kultahattu. (The Great Gatsby, 1925. Suom. tuntematon. Otava, 2.p 1974.)

_______________________________________________________________
Ajastettu 18.2.2015

torstai 19. helmikuuta 2015

Vastarannalla

[Yksi maailma, monta kuvaa]
Yksi maailma....


                                                                            Kyösti Salovaara 2014.
...monta tulkintaa.
"Seinätaidetta" Trave-joen vastarannalla.
Lyypekki.


Aika rientää ja ihmiset siinä matkassa.
     Suomen dekkariseura perustettiin kesäkuussa 1984.
     Seuraavana vuonna seura jakoi ensimmäisen Vuoden johtolanka -palkinnon. Sen sai Matti Yrjänä Joensuu romaanista Harjunpää ja heimolaiset. Olin mukana ensimmäisessä palkintoraadissa kolmen vuoden ajan. Joensuuta seurasivat Sulevi Manner (eli Juha Numminen ja Eero J. Tikka) ja Pentti Kirstilä romaaneillaan Susi (johtolanka 1986) ja Sinivalkoiset jäähyväiset (1987).
     Palasin raatiin myöhemmin pariksi vuodeksi, ja silloin palkinto myönnettiin Matti Yrjänä Joensuulle romaanista Harjunpää ja rakkauden nälkä (johtolanka 1994) ja kustannusyhtiö Book Studiolle.
     En siis ole viaton enkä syytön kirjallisuuspalkintojen jakamiseen.
     Vuoden johtolanka on siinä mielessä ”harmiton” palkinto ettei siinä kirjailijalle luovuteta rahaa vaan pelkkää puhdasta mainetta. Jos sitä nyt voi kenellekään luovuttaa.


Tänä vuonna, aivan äskettäin helmikuun 11. päivänä Vuoden johtolanka-palkinnon sai Kati Hiekkapelto romaanista Suojattomat. Ulkomaisen jännityskirjallisuuden kunniakirjan sai virolainen Indrek Hargla apteekkari Melchior-dekkareista.
     Dekkareita julkaistaan Suomessa runsaasti, monia. Niin myös muualla, sillä esim. Englannin kirjastoissa melkein kaikki viime vuoden lainatuimmat teokset olivat dekkareita ja jännäreitä.
     Täyttäessään 30 vuotta Suomen dekkariseura ryhtyi palkitsemaan myös vuoden esikoisdekkarin. Ensimmäisen Vuoden esikoisdekkari – kunniakirjan sai nyt Jari Järvelä romaanistaan Tyttö ja pommi.
     Johtolanka-raatiin kuuluivat tänä vuonna Jari Hanski, Katriina Harviainen ja Jussi Lähde.
     Raadin mielestä Järvelän romaani ansaitsi kunniakirjan koska se tuo dekkarikirjallisuuteen uuden, rosoisen maailman: graffitimaalareiden ja vartijoiden pelikentän. Kirja kuvaa kahden elämäntavan ja maailmankuvan yhteentörmäystä eläytyen taitavasti molempiin.
     Samalla Järvelä kertoo inhimillisesti, uskottavasti ja ymmärtäen molempien vastapuolten päähenkilöiden, Metron ja vartija Jeren, tarinat. Nuori nainen graffitintekijöiden päähenkilönä on tuore valinta, kun yleisin mielikuva liittynee nuoriin miehiin ja poikiin. Järvelä ujuttaa Metron synkkään kamppailuun vartijoita vastaan myös mustaa huumoria.
     Järvelä kiristää kujanjuoksun jännityskierroksia napakalla otteella. Kirjan lyhyet lauseet imaisevat mukaansa. Tarinan mitta pysyy kompaktina. Kirjailija luottaa draaman kaareen ja lukijan kykyyn eläytyä ja lukea rivien välejä.
     Järvelän kirjasta voi olla toistakin mieltä.
     Minä olin kirjoittaessani siitä arvostelun Ruumiin kulttuuri -lehteen.
     Kovin moni muu ei ole ollut eri mieltä. Helsingin Sanomat (Antti Majander, Suvi Ahola) puffasi romaania näyttävästi melkein ennen kuin se ilmestyikään ja vertasi sitä, sen päähenkilöä Stieg Larssonin romaanien päähenkilöön.
     Rinnastus oli tylsän älytön, sillä Järvelän päähenkilön moraalittomaan käyttäytymiseen ei löydy kestävää perustelua, toisin kuin Lisbeth Salanderin ”kostoretkeen”.
     Vuoden johtolanka -raati ei lukenut kirjoittamaani arvostelua, tai jos luki, ei pitänyt sen huomioita oleellisena. Tyylille annettiin enemmän painoa kuin sanojen sisällölle. Se on sallittua.
      Mutta seisoakseni yhä ikään kuin vastarannalla, laitan tähän tuon viime toukokuussa kirjoittamani pienen jutun Jari Järvelän romaanista Tyttö ja pommi.


Asenteellista
Jari Järvelä: Tyttö ja pommi
Crime Time 2014. 261 s.

Pitääkö kirjailijaa lukea niin kuin hän kirjoittaa?
     En tiedä.
     Järvelän virittämään ansaan putoaa helposti. Ottaa romaanissa sanotun todesta ja ajattelee, että tarinan ihmisten ajatukset ovat kirjailijan ajatuksia. Että fiktiossa esitetty yhteiskuntakritiikki on kirjailijan esittämää kritiikkiä. Että kirjan lukija saa ja enemmänkin, että hänen tehtävänsä on arvioida myös kirjailijan ajatuksia.
     Tästä näkökulmasta en pidä Jari Järvelän trillerin esittämästä yhteiskuntakriitiikistä. Jos ne ovat Järvelän omia ajatuksia, en pidä Järvelän ajatuksista. Jos ne eivät ole Järvelän ajatuksia, ne tuntuvat siitä huolimatta kovin kliseisiltä ja ennalta arvattavilta. Kirjailija ei yllätä, paitsi olemalla sovinnaisesti järjestäytynyttä yhteiskuntaa vastaan heittäytyessään kotkalaisen graffititytön sielunelämään ja kohdistaessaan kaunaiselta maistuvan kritiikkinsä yhteiskuntaa suojeleviin instituutioihin. Järvelä ja hänen päähenkilönsä Metro tietysti laittavat ”suojelun” lainausmerkkeihin.
     Ammattikirjailijana Järvelä kirjoittaa hyvin, vetävästi ja ilmeikkäästi. Napakka tarina kotkalaisessa miljöössä on elokuvallinen. Se odottaa ohjaajaansa ja kuvaajaansa. Ankeita kuvakulmia. Väreistä puhdistettuja panorointeja kuolleessa satamassa.
     Romaanissa on kaksi päähenkilöä, VR:n tavaravaunuja töhrivä, eräänlainen underground taiteilija (omasta mielestään) Metro ja häntä jahtaava vartiointiliikkeen nuori perheenisä Jere. Kun Metron graffitikaveri kuolee, Metro ryhtyy kostamaan Jerelle ja Jeren perheelle.
     Järvelän myötätunto Metroa kohtaan on vääntynyttä. Metro kiusaa yhden perheen hengiltä eikä kirjailijalta juuri riitä myötätuntoa kiusatuille. Ehkä siksi että he edustavat ”normaalimaailmaa”, mutta pitää kysyä, että missä ”maailmassa” kirjailija itse elää? Tavallinen kansalainen joutuu maksamaan veroja, joilla töhrijöiden pilaamaa ympäristöä puhdistetaan, mutta onko olemassa joku ”taiteen” pyhä ja harmaa alue, jossa saa ja voi liikkua tavallisesta maailmasta ja sen velvollisuuksista välittämättä? Vai onko rajan toiselle puolelle asettuminen vain kirjallistaiteellinen temppu?
     Tulee mieleen pari Matti Yrjänä Joensuun romaania, joissa kiusaajat piinasivat ”tavallisia ihmisiä” eikä Joensuun myötätunto koskaan ollut kiusaajien puolella. Mutta Joensuu työskentelikin normaalielämässään yhteiskuntaa ”suojelevan” instituution palveluksessa.
     Järvelän kotikaupunki Kotka näyttäytyy tarinassa surkeana ja ankeana, yhtä kaunaisesti kuvattuna kuin millä kirjailija suhtautuu tavallisten ihmisten yhteiskuntaan. Järvelä on aikaisemmin kirjoittanut ”kauniisti” mm. Pamplonasta. Kotikaupungilleen häneltä ei riitä myötätuntoa.
     -Ruumiin kulttuuri 2/2014



En tietenkään moiti dekkariseuran palkintoraatia päätöksestä enkä väitä, että minun tapani lukea Järvelän romaania olisi jotenkin parempi tai oikeampi kuin raadin ja monien muiden kirjasta kirjoittaneiden.
Ruumiin kulttuurin
arvosteluosastoa.
     Kiinnitän vain katseen siihen, että useimmat lukijat eivät näytä välittävän romaanin ”nihilistisestä” sanomasta. Tai ehkä he ajattelevat että koska fiktio on satua, siinä voidaan sanoa mitä tahansa, jopa "yllyttää" rikokseen, töhrimään esimerkiksi seiniä jonkinlaisen ”taiteen” pyhittämiseksi tai kiusaamaan ihmisiä jotka yrittävät estää miljöön tuhoamisen. Onko "ymmärtämisellä" jokin raja? Missä kohtaa se muuttuu hyväksymiseksi?
     Minusta seinien sotkeminen ei ole taidetta, mutta se kenties on oma ongelmani joen vastarannalla.
     Tietysti jaksan ihmetellä (nykyään), miten kirjoitettuun sanaan suhtaudutaan ikään kuin sanotulla ei olisi mitään merkitystä; että kirjailija sanoessaan jotakin ja väittäessään jotakin, ei sano mitään eikä väitä mitään.
     Onko mahdollista puhdistaa sanat maailman painosta?
     Jos näin on, ei ihme että kirjallisuuden merkitys vähitellen hiipuu ja että siitä tulee viihdettä muun viihteen lomaan. Ja sitten onkin yhä vaikeampi perustella kirjallisuutta yhteisen kulttuurin ensiarvoisena ilmentäjänä. Puhetta toki piisaa, ajatuksia vähemmän. 
     Jokainen tietää: Lintu on sana.
     Vastarannalla tuulee, ilma viilenee.



torstai 12. helmikuuta 2015

Mustan taide

[Epäilyn ja Viettelyksen Noir, Neo]

                                                                           Kyösti Salovaara 2014.
Melkein kuin ranskalaisesta film noirista.
Citroën Traction Avant
Mulhousen automuseossa.
Taideteoksista - kirjoista, maalauksista, elokuvista ja musiikkikappaleista puhuminen ja kirjoittaminen on hauskaa puuhaa, koska tietää olevansa ”oikeassa”.
     Kirjallisuustieteet ja taiteen kritiikki ovat taloustieteen ja yhteiskuntatieteitten tavoin pehmeää kamaa. Tarvitaan kuvailemisen taitoa, ei määrittelyn kuria ja pakkopaitaa. Humanismi on hempeää.
     Kukaan ei tiedä lopullisen oikeaa vastausta esittämäänsä kysymykseen. Vaikkapa siihen että miten film noir määritellään tai mitä on neonoir.
     Kukaan ei osaa yksikäsitteisesti määritellä hyvän kirjan kaavaa eikä esittää parhaan sävellyksen algoritmia. Sitäkään meistä ei kukaan tiedä mikä olisi mahdollisista yhteiskunnista paras tai että miten sellaiseen päästäisiin, jos se tiedettäisiin.
     Taideteoksista, jos mistä, puhuttaessa fiilinki on faktaa.
     Musta tuntuu kivalta, hemmetti.


Noirin olemuksen monisyisyys tuli mieleen kun luin alkuviikosta Juri Nummelinin toimittaman novellikokoelman Kaikki valehtelevat ja muita rikoskertomuksia. Kirjoitin siitä Ruumiin kulttuuriin kohtuullisen myönteisen arvion.
     Tähän kokoelmaan Nummelin on koonnut aikaisemmin Isku- ja Ässä-lehdissä julkaisemiaan nykynoir-novelleja, joita ovat kirjoittaneet amerikkalaiset ja englantilaiset kovaksikeitetyn proosan taitajat. Taitaviahan nämä novellit ovat, eivät ihan hemingwayta mutta siihen suuntaan. Tai sitten eivät lainkaan siinä katsannossa että Nummelinin löytämät novellit ovat kyynisiä, nihilistisiä, melkein psykopaattisia eivätkä lainkaan myönnä maailmalle ”mahdollisuutta”, niin kuin Ernest Hemingway tai Raymond Chandler myönsivät.
     Kaikki valehtelevat teoksen kirjoituksissa ei ole tippaakaan romantiikkaa, ei sääliä eikä pelastuksen mahdollisuutta.
     ”Tarinat ovat tylyjä, humoristisia, nopealiikkeisiä, pohdiskelevia – kaikentyylisiä”, kirjoittaa Tapani Bagge osuvasti novellikokoelman saatesanoissa. ”Mutta yksikään ei ole tylsä.”
     Eikä yksikään ole tylsä, mutta mitä tällainen neonoir muka on? Mistä maailmasta se kertoo, jos se on olevinaan 1940-luvun noirin, mustan elokuvan tai sen taustalla olevan kirjallisen melodraaman henkinen jatke ja uudestisyntymä?
     Näyttää että nykynoiristit (kauhea sana) pyrkivät irrottamaan menneisyydessä kirjoitetusta kaunokirjallisesta ilmiöstä pelkästään muodon ja tiputtamaan sen nykyhetkeen silmää räpäyttämättä.


Aikaisemmin me emme puhuneet suomenkielisessä kirjoituksessa ”noirista” vaan esimerkiksi ”mustasta elokuvasta” (film noir) tai ”kovaksikeitetystä kirjallisuudesta” (hard boiled).
     Nykyään mitään ei tarvitse suomentaa jos ei halua. Saa siis olla ”noir” ajattelematta sen enempää. On ”Budapest noiria” ja ”Berliini noiria” ja nyt myös neonoiria.
     ”Amerikkalainen film noir on reunoiltaan mureneva yleisnimitys tiettynä yhtenäisenä ajanjaksona, 1940-luvun alusta 1950-luvun loppupuoliskolle, Hollywoodissa valmistuneille alasävyisille, jyrkästi valaistuille, toisin sanoen voimakkaita kontrasteja käyttäville, melodramaattisille elokuville”,
Matti Salo luonnehti hienossa, kokoaan isommassa teoksessa Seinä vastassa vuonna 1982.

     Kymmenen vuotta aikaisemmin Paul Schrader, joka sittemmin kirjoitti Taksikuskin (1976) ja ohjasi American Gigolon (1980) totesi, että film noir venyy reunoillaan John Hustonin Maltan haukasta Orson Wellesin Pahan kosketukseen. Schraderin mielestä melkein jokainen Hollywoodissa vuosien 1941 ja 1953 välisenä aikana filmattu draama sisältää ripauksen film noiria.
     Tyypillinen film noir elokuva (tai miksei kovaksikeitetty romaani ja novellikin) on Matti Salon mukaan vähintäänkin alakuloinen, epätoivoinen, klaustrofobinen ja usein myös nihilistinen. Matti puhuu myös film noirin ”subversiivisestä” (kumouksellisesta?) piirteestä, joka hyydyttää kauan vallinneen virallisen optimismin pakkohymyn.
     No, ehkäpä film noir ja noir ylipäänsä oli melkein mitä tahansa, kunhan se tehtiin, ohjattiin tai kirjoitettiin tiettynä aikana ja siinä oli tietynlaisia sävyjä eräänlaisella melkein yhteneväisellä tavalla ilmaistuna. Siis: eräänlaisia dekkareita sen tarkemmin sanomatta.
     Tai ehkä helpompi on sanoa mikä ei ollut noiria: Agatha Christie eikä Väinö Linna.


Film noirin ja kovaksikeitetyn proosan esillepanossa yhdistyi monia eurooppalaisia taiteellisia ja filosofisia ajatuksia ensimmäisen ja toisen maailmansodan myllyttäminä.
     Salo viittaa että saksalainen ekspressionistinen elokuva ”Caligarista Hitleriin” hedelmöitti film noirin. Jos Yhdysvalloissa sellaiset kirjoittajat kuin Cornell Woolrich, James M. Cain, Dashiell Hammett, Horace McCoy tai Raymond Chandler loivat film noirin kirjallista lähtökohtaa, oli Euroopassa Eric Amblerin ja Graham Greenen (tai kevyempien Peter Cheyneyn ja James Hadley Chasen) kaltaisia kirjoittajia, joiden romaaneissa melodraaman sävyt saivat mustia piirteitä. Monet ohjaajat sekä Englannissa (esimerkiksi Michael Powell, Carol Reed) että Ranskassa (kuten Marcel Carne, Henri-Georges Clouzot, Jacques Becker) ennakoivat tai hyödynsivät mustan elokuvan tunnelmaa.
     Tässä kaikessa on tietysti muistettava, etteivät edellä mainitut ohjaajat ja kirjailijat ”tienneet” ohjaavansa film noiria tai kirjoittavansa noir-kirjallisuutta.
     Jälkiviisaat tietävät paremmin ja enemmän!
     Jos film noir osuu ajallisesti ja miksei ajatuksellisesti yhteen italialaisen neorealismin ja ranskalaisen eksitentialismin kanssa, koko sana ”noir” tai ”film noir” palautuu Ranskaan, jossa vuonna 1945 ryhdyttiin julkaisemaan dekkareita Gallimardin Série Noire sarjassa ja jossa kriitikot vähitellen alkoivat puhua film noir elokuvista. ”Virallisesti” termi kai syntyi vuoden 1955 paikkeilla.
     Gallimardin ”ensimmäisiä” noir-kirjailijoita olivat Peter Cheyney, Horace McCoy, James Hadley Chase ja Raymond Chandler.
     Kenties ranskalaisia kiehtoi nimenomaan kovaksikeitettyjen rikosromaanien eksistentialistinen perusviritys. Matti Salo lainaa kirjassaan amerikkalaista Robert G. Portifiriota jonka mukaan ”eksistentialismi on näkemys, jonka lähtökohtina ovat raiteiltaan suistunut yksilö ja sekasortoinen maailma jota tämä ei voi hyväksyä”. Vielä pidemmälle meni Salon siteeraama italialainen Guido de Ruggero, joka väitti että eksistentialismi on filosofiaa ”joka on tehty trillerin tai rikosromaanin tyyliin”.
     Kun tähän on päästy, kun seisotaan perimmäisen totuuden partaalle, on katsottava kuiluun siekailematta ja lainattava Jean-Paul Sartrea, joka sanoi 1948, että Saint-Exupéryn ja Hemingwayn jälkeen kuvaava kirjallisuus ei ollut enää entisensä, sillä nyt, tästä eteenpäin kirjailijan täytyi syöstä asiat ja oliot toimintaan: ”Antakaa salakuljettajan, tullimiehen, partisaanin ylittää vuoristo, antakaa lentäjän lentää sen yllä, ja hetkessä vuoristo nousee esiin näiden toisiinsa liittyneiden tekojen ansiosta, se ponnahtaa ulos kirjastanne kuin vieterin ponnahduttamana. Maailma ja ihminen siis paljastuvat toiminnassa.” (Mitä kirjallisuus on?)
     Toiminta paljastaa historiallisen suhteellisuuden ja moraalisen, metafyysisen absoluttisuuden synteesin unohtamatta, että maailma on vihamielinen ja ystävällinen, kammottava ja merkityksetön.
     ”Ei ole mahdollista valita omaa aikaansa”, Sartre jatkoi, ”mutta on pakko valita itsensä omassa ajassaan.”
     Ilmiselvästi Sartre puhui ”noirista” käyttämättä sanaa noir. 
     Ympyrä sulkeutuu spiraalina.


ntamo 2014.

torstai 5. helmikuuta 2015

Kirjoja, viini ja olut


[Goethe, Runeberg, Millar]



                                                                                                    Kyösti Salovaara 2015.



En tiedä pitääkö kirjan tulevaisuudesta huolestua. Tai että tuleeko nimenomaan painetun kirjan kohtaloa murehtia.
     Tiistaina kansainvälisesti ansioitunut historiantutkija Jussi Hanhimäki mietti Helsingin Sanomien syntymäpäivähaastattelussa, kannattaako enää paneutua kirjojen kirjoittamiseen kun joutuu kilpailemaan ihmisten huomiosta Facebookin ja Twitterin aikakaudella. ”Jos kirjoittaa isosta asiasta lyhyesti, useampi on kiinnostunut”, Hanhimäki sanoi. ”Ihmiset haluavat oppia mahdollisimman vähällä vaivalla.”
     Alexander Stubb vaati viime syksynä, että koululuokissa pitää siirtyä off-line tilasta on-line. Tarkoittiko hän ettei nykyajan lapsia ja nuoria saa enää ”pakottaa” oppimaan mitään ulkoa? Riittääkö että oppii googlettamaan älypuhelimella? 
     Dystooppinen näky: tulevaisuudessa ihmiset eivät osaa "lukea" muuten kuin etsimällä älylaitteestaan kirjaimia ja sanoja ja antamalla laitteen kertoa keinopuheella mitä löydetty sana tarkoittaa. Näin palataan apinoiden planeetalle!


Tänään Runebergin syntymäpäivänä kirjoihin pitänee suhtautua suopeasti. Ja nimenomaan myös niihin kirjoihin, jotka käännetään toisesta kielestä suomeksi, siis hyvällä tavalla suometetaan.
     Olin viime viikolla kuulevinani, että joku kirjastobyrokraatti väitti ettei kirjastoihin enää tarvita käännöskirjallisuutta, koska nykyihmiset pystyvät lukemaan kirjoja alkukielellä.
     Kauhea ajatus, sivistymätön.
     Tässä puheessa ”alkukieli” tarkoittaa englantia, jota monet osaavat. Jos käännöskirjallisuus haudataan – ja sen myyntihän lienee vaikeuksissa – paljon katoaa, sillä suomennettu kirjakin on suomalaista kirjallisuutta. Osa tätä meikäläistä kulttuuria.
     Arvostettu suomentaja Kersti Juva totesi Roman Schatzin Maammekirja-ohjelmassa, että hän ei koskaan uskaltaisi ryhtyä kääntämään esimerkiksi Henry Jamesin romaaneja, koska ne ovat niin ”vaikeita”, kompleksista kieltä. Kuinka moni peruskoulusuomalainen sitten osaa kunnolla lukea Jamesin englantia?


J.L. Runeberg syntyi Pietarsaaressa.
     Jörn Donner syntyi helmikuun viidentenä Helsingissä. Kanadalainen dekkarikirjailija Margaret Millar (os. Sturm) syntyi tasan sata vuotta sitten Kitchenerissä Ontariossa.
     Tänään on Millarin syntymän satavuotispäivä.
     Margaret Millar (1915-94) kirjoitti 27 psykologista salapoliisiromaania. Niistä on suomennettu kymmenkunta.
     Millar oli edellä aikaansa; niin paljon että viime vuosina hänet on melkein unohdettu. Muuan kirjoittaja sanoi, että Millar unohtui siksi ettei hänen teoksiaan pysty lokeroimaan. Eikä Millarin kirjat aina ole "mukavia". Hän kirjoitti ennakkoluulottomasti naisista, transuista, rotuvähemmistöistä, hyväksikäytetyistä lapsista, hulluista ja mieleltään järkkyneistä ja ylipäänsä ihmisistä, jotka ovat arkielämän nurkkaan ahdistamia. Nykyhetken kauhut ovat perheiden menneisyydessä rakennettuja. Jotakin on kadonnut mutta mitä?
     Millarin aviomies Kenneth kirjoitti ”kovaksikeitettyjä” dekkareita kirjailijanimellä Ross Macdonald. Myös Macdonaldin kirjoissa perheet hajoavat, särkyvät ja menneisyyden arvoitus vammauttaa nykyhetken. Macdonald oli aikanaan suositumpi kirjailija kuin vaimonsa, mutta jotenkin tuntuu että hänenkin teoksensa pölyttyvät tällä hetkellä pintatodellisuuden takaisissa kirjahyllyissä. Myös Kenneth Millarin syntymästä tulee tänä vuonna kuluneeksi 100 vuotta.
     Nyt juhlavuotena kaikki Margaret Millarin teokset julkaistaan uudestaan Yhdysvalloissa sekä painettuina että digitaalisina painoksina.
     ”Ajattelepa”, muuan henkilö sanoo Millarin romaanissa Rautaportti (The Iron Gates, 1945. Suom. Reijo Kalvas. Book Studio 1995). ”Ihmismieli on kuin viidakko, hämärä tiheikkö, jonka miljoonaan pikku polkuun valo ei koskaan ulotu. Sinulla ei edes ole aavistusta niistä poluista ennen kuin yhdestä ponnahtaa jotain näkyville. Sitten saatat yrittää etsiä polun alkua seuraamalla sen mutkia ja kiemuroita ja pääsetkin pitkälle, mutta ainoastaan jonkin matkaa, sillä polku on liian kiemurainen, liian pimeä, äänetön, ajaton...”


Kun kirjojen, varsinkin kaunokirjallisuuden myynti vähenee, etsitään syyllistä muualta kuin itsestä, muualta kuin minusta tai sinusta.
     Tietenkin kirjat ovat liian kalliita. Tietenkin on söpöä jos niitä voi kierrättää kirppareille ja kirjastoihin, mutta jos kukaan ei osta uusia kirjoja, ei niitä kohta löydä kirppareilta eikä kirjastoista. Ironista tietysti on, että jos painettu kirja katoaa, niin se katoaa myös kirppareilta. Tai no, sitten erilaiset netin kierrätyskaupat myyvät vanhoja e-kirjoja. Miltä ajatus maistuu?
     Mutta todellinen ongelma on siinä, että nykyihminen ei ehkä halua vaivautua lukemaan pitkää proosaa. Se vaatii aikaa ja paneutumista. Se on työläämpää kuin moni muu harrastus.
     Sitä paitsi lukija on aina yksin itsensä kanssa. Kuka haluaa nykyaikana olla itsensä kaveri?
     Viime viikon HS Nyt kertoi olutbuumista.
     Helsingissä on monia uusia ja vanhempiakin olutravintoloita, joiden juomavalikoima lyö ällikällä. Kerrotaan eräästä puotilalaisesta lähiöpubista, jossa on tarjolla yli 10 hanaolutta, satoja erilaisia pullo-oluita ja lähes 500 viskimerkkiä. Toisessa ravintolassa Kaisaniemessä voi valita 30 erilaisesta hanaoluesta ja noin 200 pullo-oluesta.
     Monimuotoisuus syntyy tarpeesta, halusta.
     Koska tavallinen bulkkiolut maksaa Helsingin keskustassa yli 6 euroa per tuoppi, voi vain arvailla mitä nuo sadat erikoisoluet ja viskit maksavat. Muutamalla oluella saisi kirjakaupasta kirjan, mutta tietysti olut on hintansa arvoinen.
     En paheksu oluesta pitäviä. Minäkin pidän. Enkä väitä etteivätkö he, tai monet heistä, lukisi kirjoja. Mutta väitän tai totean, että on naiivia syyttää kaunokirjallisuuden laskevista myyntiluvuista kustantajia, yhteiskuntaa, koululaitosta, globaalia taloutta tai rakenneuudistuksia, tehtyjä tai tulossa olevia.
     Ihmiset valitsevat itsensä ajassaan.
     Kirjojen lukeminen on hyvä harrastus tai harrastus ainakin.
     Vaikka mieli tekisi, ketään ei voi pakottaa lukemaan romaaneja.
     Lohduttavaa lienee, että ihminen on jo kauan ollut samanlainen pinnallinen ”paskiainen”. Vai miten pitää suhtautua Johann Wolfgang von Goethen runoon, jonka V.A. Koskenniemi suomensi vuonna 1922:
     ”Et toivoa taitais sa enää muuta
     kuin että makkarat kiertäisi viinipuuta!”