[Epäilyn
ja Viettelyksen Noir, Neo]
|
Kyösti Salovaara 2014.
Melkein kuin ranskalaisesta film noirista. Citroën Traction Avant Mulhousen automuseossa. |
Taideteoksista
- kirjoista, maalauksista, elokuvista ja musiikkikappaleista
puhuminen ja kirjoittaminen on hauskaa puuhaa, koska tietää
olevansa ”oikeassa”.
Kirjallisuustieteet ja taiteen kritiikki ovat taloustieteen ja yhteiskuntatieteitten tavoin pehmeää
kamaa. Tarvitaan kuvailemisen taitoa, ei määrittelyn kuria ja pakkopaitaa. Humanismi on hempeää.
Kukaan
ei tiedä lopullisen oikeaa vastausta esittämäänsä kysymykseen.
Vaikkapa siihen että miten film noir määritellään tai
mitä on neonoir.
Kukaan
ei osaa yksikäsitteisesti määritellä hyvän kirjan kaavaa eikä
esittää parhaan sävellyksen algoritmia. Sitäkään meistä ei
kukaan tiedä mikä olisi mahdollisista yhteiskunnista paras tai että
miten sellaiseen päästäisiin, jos se tiedettäisiin.
Taideteoksista,
jos mistä, puhuttaessa fiilinki on faktaa.
Musta
tuntuu kivalta, hemmetti.
Noirin
olemuksen monisyisyys tuli mieleen kun luin alkuviikosta Juri
Nummelinin toimittaman novellikokoelman Kaikki valehtelevat ja
muita rikoskertomuksia. Kirjoitin siitä Ruumiin kulttuuriin
kohtuullisen myönteisen arvion.
Tähän
kokoelmaan Nummelin on koonnut aikaisemmin Isku- ja Ässä-lehdissä
julkaisemiaan nykynoir-novelleja, joita ovat kirjoittaneet
amerikkalaiset ja englantilaiset kovaksikeitetyn proosan taitajat.
Taitaviahan nämä novellit ovat, eivät ihan hemingwayta mutta
siihen suuntaan. Tai sitten eivät lainkaan siinä katsannossa että
Nummelinin löytämät novellit ovat kyynisiä, nihilistisiä,
melkein psykopaattisia eivätkä lainkaan myönnä maailmalle
”mahdollisuutta”, niin kuin Ernest Hemingway tai Raymond Chandler
myönsivät.
Kaikki valehtelevat teoksen kirjoituksissa ei ole tippaakaan romantiikkaa, ei
sääliä eikä pelastuksen mahdollisuutta.
”Tarinat
ovat tylyjä, humoristisia, nopealiikkeisiä, pohdiskelevia –
kaikentyylisiä”, kirjoittaa Tapani Bagge osuvasti
novellikokoelman saatesanoissa. ”Mutta yksikään ei ole tylsä.”
Eikä
yksikään ole tylsä, mutta mitä tällainen neonoir muka on? Mistä
maailmasta se kertoo, jos se on olevinaan 1940-luvun noirin, mustan
elokuvan tai sen taustalla olevan kirjallisen melodraaman henkinen
jatke ja uudestisyntymä?
Näyttää että nykynoiristit (kauhea sana) pyrkivät
irrottamaan menneisyydessä kirjoitetusta kaunokirjallisesta ilmiöstä pelkästään muodon ja tiputtamaan sen nykyhetkeen silmää
räpäyttämättä.
Aikaisemmin
me emme puhuneet suomenkielisessä kirjoituksessa ”noirista” vaan
esimerkiksi ”mustasta elokuvasta” (film noir) tai
”kovaksikeitetystä kirjallisuudesta” (hard boiled).
Nykyään
mitään ei tarvitse suomentaa jos ei halua. Saa siis olla ”noir”
ajattelematta sen enempää. On ”Budapest noiria” ja ”Berliini
noiria” ja nyt myös neonoiria.
”Amerikkalainen
film noir on reunoiltaan mureneva yleisnimitys tiettynä yhtenäisenä
ajanjaksona, 1940-luvun alusta 1950-luvun loppupuoliskolle, Hollywoodissa valmistuneille alasävyisille, jyrkästi valaistuille,
toisin sanoen voimakkaita kontrasteja käyttäville,
melodramaattisille elokuville”,
Matti Salo luonnehti
hienossa, kokoaan isommassa teoksessa Seinä vastassa vuonna 1982.
Kymmenen
vuotta aikaisemmin Paul Schrader, joka sittemmin kirjoitti
Taksikuskin (1976) ja ohjasi American Gigolon (1980)
totesi, että film noir venyy reunoillaan John Hustonin
Maltan haukasta Orson Wellesin Pahan kosketukseen.
Schraderin mielestä melkein jokainen Hollywoodissa vuosien 1941 ja
1953 välisenä aikana filmattu draama sisältää ripauksen film
noiria.
Tyypillinen
film noir elokuva (tai miksei kovaksikeitetty romaani ja novellikin)
on Matti Salon mukaan vähintäänkin alakuloinen, epätoivoinen,
klaustrofobinen ja usein myös nihilistinen. Matti puhuu myös film
noirin ”subversiivisestä” (kumouksellisesta?) piirteestä, joka
hyydyttää kauan vallinneen virallisen optimismin pakkohymyn.
No,
ehkäpä film noir ja noir ylipäänsä oli melkein mitä tahansa,
kunhan se tehtiin, ohjattiin tai kirjoitettiin tiettynä aikana ja
siinä oli tietynlaisia sävyjä eräänlaisella melkein
yhteneväisellä tavalla ilmaistuna. Siis: eräänlaisia dekkareita
sen tarkemmin sanomatta.
Tai ehkä
helpompi on sanoa mikä ei ollut noiria: Agatha Christie eikä
Väinö Linna.
Film
noirin ja kovaksikeitetyn proosan esillepanossa yhdistyi monia
eurooppalaisia taiteellisia ja filosofisia ajatuksia ensimmäisen ja
toisen maailmansodan myllyttäminä.
Salo
viittaa että saksalainen ekspressionistinen elokuva ”Caligarista
Hitleriin” hedelmöitti film noirin. Jos Yhdysvalloissa sellaiset
kirjoittajat kuin Cornell Woolrich, James M. Cain,
Dashiell Hammett, Horace McCoy tai Raymond Chandler
loivat film noirin kirjallista lähtökohtaa, oli Euroopassa Eric
Amblerin ja Graham Greenen (tai kevyempien Peter Cheyneyn ja James Hadley Chasen) kaltaisia kirjoittajia, joiden
romaaneissa melodraaman sävyt saivat mustia piirteitä. Monet
ohjaajat sekä Englannissa (esimerkiksi Michael Powell, Carol
Reed) että Ranskassa (kuten Marcel Carne,
Henri-Georges Clouzot, Jacques Becker) ennakoivat tai
hyödynsivät mustan elokuvan tunnelmaa.
Tässä
kaikessa on tietysti muistettava, etteivät edellä mainitut ohjaajat
ja kirjailijat ”tienneet” ohjaavansa film noiria tai
kirjoittavansa noir-kirjallisuutta.
Jälkiviisaat
tietävät paremmin ja enemmän!
Jos film
noir osuu ajallisesti ja miksei ajatuksellisesti yhteen italialaisen
neorealismin ja ranskalaisen eksitentialismin kanssa, koko sana
”noir” tai ”film noir” palautuu Ranskaan, jossa vuonna 1945
ryhdyttiin julkaisemaan dekkareita Gallimardin Série Noire sarjassa
ja jossa kriitikot vähitellen alkoivat puhua film noir elokuvista.
”Virallisesti” termi kai syntyi vuoden 1955 paikkeilla.
Gallimardin
”ensimmäisiä” noir-kirjailijoita olivat Peter Cheyney,
Horace McCoy, James Hadley Chase ja Raymond Chandler.
Kenties
ranskalaisia kiehtoi nimenomaan kovaksikeitettyjen rikosromaanien
eksistentialistinen perusviritys. Matti Salo lainaa kirjassaan
amerikkalaista Robert G. Portifiriota jonka mukaan
”eksistentialismi on näkemys, jonka lähtökohtina ovat
raiteiltaan suistunut yksilö ja sekasortoinen maailma jota tämä ei
voi hyväksyä”. Vielä pidemmälle meni Salon siteeraama
italialainen Guido de Ruggero, joka väitti että
eksistentialismi on filosofiaa ”joka on tehty trillerin tai
rikosromaanin tyyliin”.
Kun
tähän on päästy, kun seisotaan perimmäisen totuuden partaalle,
on katsottava kuiluun siekailematta ja lainattava Jean-Paul
Sartrea, joka sanoi 1948, että Saint-Exupéryn ja
Hemingwayn jälkeen kuvaava kirjallisuus ei ollut enää entisensä,
sillä nyt, tästä eteenpäin kirjailijan täytyi syöstä asiat ja
oliot toimintaan: ”Antakaa salakuljettajan, tullimiehen,
partisaanin ylittää vuoristo, antakaa lentäjän lentää sen yllä,
ja hetkessä vuoristo nousee esiin näiden toisiinsa liittyneiden
tekojen ansiosta, se ponnahtaa ulos kirjastanne kuin vieterin
ponnahduttamana. Maailma ja ihminen siis paljastuvat toiminnassa.”
(Mitä kirjallisuus on?)
Toiminta
paljastaa historiallisen suhteellisuuden ja moraalisen, metafyysisen
absoluttisuuden synteesin unohtamatta, että maailma on vihamielinen
ja ystävällinen, kammottava ja merkityksetön.
”Ei
ole mahdollista valita omaa aikaansa”, Sartre jatkoi, ”mutta on
pakko valita itsensä omassa ajassaan.”
Ilmiselvästi
Sartre puhui ”noirista” käyttämättä sanaa noir.
Ympyrä
sulkeutuu spiraalina.
|
ntamo 2014. |