Kirjoja, viini ja olut

[Goethe, Runeberg, Millar]

                                                                                                    Kyösti Salovaara 2015.

En tiedä pitääkö kirjan tulevaisuudesta huolestua. Tai että tuleeko nimenomaan painetun kirjan kohtaloa murehtia.

     Tiistaina kansainvälisesti ansioitunut historiantutkija Jussi Hanhimäki mietti Helsingin Sanomien syntymäpäivähaastattelussa, kannattaako enää paneutua kirjojen kirjoittamiseen kun joutuu kilpailemaan ihmisten huomiosta Facebookin ja Twitterin aikakaudella. ”Jos kirjoittaa isosta asiasta lyhyesti, useampi on kiinnostunut”, Hanhimäki sanoi. ”Ihmiset haluavat oppia mahdollisimman vähällä vaivalla.”

     Alexander Stubb vaati viime syksynä, että koululuokissa pitää siirtyä off-line tilasta on-line. Tarkoittiko hän ettei nykyajan lapsia ja nuoria saa enää ”pakottaa” oppimaan mitään ulkoa? Riittääkö että oppii googlettamaan älypuhelimella? 

     Dystooppinen näky: tulevaisuudessa ihmiset eivät osaa "lukea" muuten kuin etsimällä älylaitteestaan kirjaimia ja sanoja ja antamalla laitteen kertoa keinopuheella mitä löydetty sana tarkoittaa. Näin palataan apinoiden planeetalle!

Tänään Runebergin syntymäpäivänä kirjoihin pitänee suhtautua suopeasti. Ja nimenomaan myös niihin kirjoihin, jotka käännetään toisesta kielestä suomeksi, siis hyvällä tavalla suometetaan.

     Olin viime viikolla kuulevinani, että joku kirjastobyrokraatti väitti ettei kirjastoihin enää tarvita käännöskirjallisuutta, koska nykyihmiset pystyvät lukemaan kirjoja alkukielellä.

     Kauhea ajatus, sivistymätön.

     Tässä puheessa ”alkukieli” tarkoittaa englantia, jota monet osaavat. Jos käännöskirjallisuus haudataan – ja sen myyntihän lienee vaikeuksissa – paljon katoaa, sillä suomennettu kirjakin on suomalaista kirjallisuutta. Osa tätä meikäläistä kulttuuria.

     Arvostettu suomentaja Kersti Juva totesi Roman Schatzin Maammekirja-ohjelmassa, että hän ei koskaan uskaltaisi ryhtyä kääntämään esimerkiksi Henry Jamesin romaaneja, koska ne ovat niin ”vaikeita”, kompleksista kieltä. Kuinka moni peruskoulusuomalainen sitten osaa kunnolla lukea Jamesin englantia?

J.L. Runeberg syntyi Pietarsaaressa.

     Jörn Donner syntyi helmikuun viidentenä Helsingissä. Kanadalainen dekkarikirjailija Margaret Millar (os. Sturm) syntyi tasan sata vuotta sitten Kitchenerissä Ontariossa.

     Tänään on Millarin syntymän satavuotispäivä.

     Margaret Millar (1915-94) kirjoitti 27 psykologista salapoliisiromaania. Niistä on suomennettu kymmenkunta.

     Millar oli edellä aikaansa; niin paljon että viime vuosina hänet on melkein unohdettu. Muuan kirjoittaja sanoi, että Millar unohtui siksi ettei hänen teoksiaan pysty lokeroimaan. Eikä Millarin kirjat aina ole "mukavia". Hän kirjoitti ennakkoluulottomasti naisista, transuista, rotuvähemmistöistä, hyväksikäytetyistä lapsista, hulluista ja mieleltään järkkyneistä ja ylipäänsä ihmisistä, jotka ovat arkielämän nurkkaan ahdistamia. Nykyhetken kauhut ovat perheiden menneisyydessä rakennettuja. Jotakin on kadonnut mutta mitä?

     Millarin aviomies Kenneth kirjoitti ”kovaksikeitettyjä” dekkareita kirjailijanimellä Ross Macdonald. Myös Macdonaldin kirjoissa perheet hajoavat, särkyvät ja menneisyyden arvoitus vammauttaa nykyhetken. Macdonald oli aikanaan suositumpi kirjailija kuin vaimonsa, mutta jotenkin tuntuu että hänenkin teoksensa pölyttyvät tällä hetkellä pintatodellisuuden takaisissa kirjahyllyissä. Myös Kenneth Millarin syntymästä tulee tänä vuonna kuluneeksi 100 vuotta.

     Nyt juhlavuotena kaikki Margaret Millarin teokset julkaistaan uudestaan Yhdysvalloissa sekä painettuina että digitaalisina painoksina.

     ”Ajattelepa”, muuan henkilö sanoo Millarin romaanissa Rautaportti (The Iron Gates, 1945. Suom. Reijo Kalvas. Book Studio 1995). ”Ihmismieli on kuin viidakko, hämärä tiheikkö, jonka miljoonaan pikku polkuun valo ei koskaan ulotu. Sinulla ei edes ole aavistusta niistä poluista ennen kuin yhdestä ponnahtaa jotain näkyville. Sitten saatat yrittää etsiä polun alkua seuraamalla sen mutkia ja kiemuroita ja pääsetkin pitkälle, mutta ainoastaan jonkin matkaa, sillä polku on liian kiemurainen, liian pimeä, äänetön, ajaton...”

Kun kirjojen, varsinkin kaunokirjallisuuden myynti vähenee, etsitään syyllistä muualta kuin itsestä, muualta kuin minusta tai sinusta.

     Tietenkin kirjat ovat liian kalliita. Tietenkin on söpöä jos niitä voi kierrättää kirppareille ja kirjastoihin, mutta jos kukaan ei osta uusia kirjoja, ei niitä kohta löydä kirppareilta eikä kirjastoista. Ironista tietysti on, että jos painettu kirja katoaa, niin se katoaa myös kirppareilta. Tai no, sitten erilaiset netin kierrätyskaupat myyvät vanhoja e-kirjoja. Miltä ajatus maistuu?

     Mutta todellinen ongelma on siinä, että nykyihminen ei ehkä halua vaivautua lukemaan pitkää proosaa. Se vaatii aikaa ja paneutumista. Se on työläämpää kuin moni muu harrastus.

     Sitä paitsi lukija on aina yksin itsensä kanssa. Kuka haluaa nykyaikana olla itsensä kaveri?

     Viime viikon HS Nyt kertoi olutbuumista.

     Helsingissä on monia uusia ja vanhempiakin olutravintoloita, joiden juomavalikoima lyö ällikällä. Kerrotaan eräästä puotilalaisesta lähiöpubista, jossa on tarjolla yli 10 hanaolutta, satoja erilaisia pullo-oluita ja lähes 500 viskimerkkiä. Toisessa ravintolassa Kaisaniemessä voi valita 30 erilaisesta hanaoluesta ja noin 200 pullo-oluesta.
     Monimuotoisuus syntyy tarpeesta, halusta.

     Koska tavallinen bulkkiolut maksaa Helsingin keskustassa yli 6 euroa per tuoppi, voi vain arvailla mitä nuo sadat erikoisoluet ja viskit maksavat. Muutamalla oluella saisi kirjakaupasta kirjan, mutta tietysti olut on hintansa arvoinen.

     En paheksu oluesta pitäviä. Minäkin pidän. Enkä väitä etteivätkö he, tai monet heistä, lukisi kirjoja. Mutta väitän tai totean, että on naiivia syyttää kaunokirjallisuuden laskevista myyntiluvuista kustantajia, yhteiskuntaa, koululaitosta, globaalia taloutta tai rakenneuudistuksia, tehtyjä tai tulossa olevia.

     Ihmiset valitsevat itsensä ajassaan.

     Kirjojen lukeminen on hyvä harrastus tai harrastus ainakin.

     Vaikka mieli tekisi, ketään ei voi pakottaa lukemaan romaaneja.

     Lohduttavaa lienee, että ihminen on jo kauan ollut samanlainen pinnallinen ”paskiainen”. Vai miten pitää suhtautua Johann Wolfgang von Goethen runoon, jonka V.A. Koskenniemi suomensi vuonna 1922:

     ”Et toivoa taitais sa enää muuta

     kuin että makkarat kiertäisi viinipuuta!”