torstai 27. joulukuuta 2018

Tunturin juurella


[tuumattua]


Kyösti Salovaara, 2018.

Asiat eivät liity toisiinsa. Ne kohtaavat kuin junat viereisillä raiteilla. Kuuluu vihellys. Hämärä vetäytyy Soutajan rinnettä ylöspäin.
    Ihmiset ihmisinä, tapaninpäivän aamusella.
    Tänään tapanina äitini täyttäisi 100 vuotta.
    Viime maaliskuussa myös amerikkalainen Mickey Spillane olisi täyttänyt sata vuotta.
    Spillane kirjoitti läpimurtoromaaninsa väkivaltaisesta, puhtaan moraalin piinaamasta yksityisetsivä Mike Hammerista yhdeksässätoista päivässä. Miljoonia kappaleita myyvä romaani Minä olen tuomari ilmestyi vuonna 1947.
    Minä synnyin samaa vuonna.
    Asiat eivät liity toisiinsa, eivät selity toisillaan. Viisikymmentäluvulla ahmin nojatuoliin kätkeytyneenä Niteen kustantamat suomennokset melkein salaa. Minä olen tuomari, Velda vimmastuu, Nainen ilman kasvoja… ”lastenkirjallisuus” oli 1950-luvulla toista maata kuin tänään.
    Uudessa Ruumiin kulttuuri -lehdessä (4/2018) Tapani Bagge valaisee laveasti Mickey Spillanen kirjailijanuraa. Bagge tuntee asian, ei moralisoi.


Tuulet kääntyvät, mieli muuttuu.
    Kun Helsingin Sanomat kävi perusteellisesti läpi Antti Heikkilän teosta Lääkkeetön elämä, ajattelin että hyvin tehty, kerrankin huuhaata isketään heikkoihin kohtiin terävin pistoin. Muutamat lääkärit totesivat, että kirjan lukeminen saattaa olla jopa vaarallista, jos sen sanoman lääkkeettömästä paranemisesta ottaa kirjaimellisesti.
    Olen itse sen verran saamaton ja sovinnainen ihminen, että uskon koululääketieteeseen, sen hoitomuotoihin ja lääkkeisiin. Saattaa olla, että jotkut vahvat persoonat pystyvät taistelemaan sairauksia vastaan pelkällä tahdonvoimalla ja itsepäisyydellä. Ihmisten enemmistö kuitenkin tarvitsee vaivoihinsa lääkkeitä.
    Mutta sitten Hesarin kirja-arvostelua luettiin ruokakaupassa kuin piru raamattua. Ilmeisesti oikean ja väärän, sallitun ja kielletyn välisen rajan vetäminen on tolkuttoman hankalaa. Jos ei osaa, kannattaisi jättää vetämättä.
    S-ryhmä ja K-kaupat ilmoittivat poistavansa Heikkilän teoksen myyntipöydiltä. Ne uskoivat lääkärien kritiikkiä. Ruokakaupat pitävät Lääkkeetöntä elämää hengenvaarallisena kirjana.
    Oluen, makkaran, tupakin, karamellien ja mehutikkujen myymistä ne eivät pidä vaarallisena, mutta tällä ei kannata jeesustella, sillä minäkin ostan mielelläni olutta ja makkaraa. Mehutikkuja en osta. Heikkilän kirjan uskaltaisin lukea saamatta sielulleni vammaa. Se ei kuitenkaan kiinnosta nyt.
    Mutta mistä syntyy puritaaninen hysteria yhden kirjan takia?
    Eivätkö aikuiset saa ostaa niitä kirjoja joita Suomessa julkaistaan? Heikkilän teoksen on kustantanut perinteinen ja ammattitaitoinen Otava. Mistä johtuu, että asian jos toisenkin suhteen moraalinen närkästys ja poikkeavan ajatuksen pelko aiheuttavat Suomessa toistuvasti uudenlaista sensuuria?
    Hyvässä tarkoituksessa sanaa kahlitaan. Onko ihminen niin kyvytön ajattelemaan omilla aivoillaan, että pitää lainata naapurilta aivot?
   Ennen asialla olivat papit, jotka luulivat tietävänsä, että herkkähipiäinen Jumala suuttuu jumalanpilkasta. Nyt moraalin nihkeää rajaa vetävät kappapuksut, jotka pelkäävät myynnin vähenevän, jos kauppaketjun brändi saa kolhuja kilpeensä.
    Avoimessa yhteiskunnassa asiat eivät kohtaa. Ne liukuvat vastakkaisiin suuntiin kuin aseman vierekkäisillä raiteilta lähteneet junat. Moralismin viiriä heilutellaan kuin kuudestilaukeavaa.

Kyösti Salovaara, 2018.


Pyhä päivä valkenee Pyhällä. Kevyt usva haihtuu Soutajan rinteiltä.
    Viime viikolla noteerattiin tällä palstalla komisario Jean-Baptiste Adamsbergin ajatusmetodi: Kävellessä syntyy älyämisen aihioita, ajatuksen hiilihappokuplia, jotakin mikä edeltää ajatuksen syntymistä.
    Adamsberg on kotoisin Pyreneiltä, Paun läheisiltä rinteiltä.
    Paussa ammattipyöräilijät kohtaavat melkein joka kesä. Agatha Christie vietti siellä teini-ikäisenä kesää.
    Edellä lueteltu ei liitty asiaan millään tavalla.
    Fred Vargas julkaisi ensimmäisen Adamsberg-tarinan vuonna 1991. Suomeksi Sinisten ympyröiden mies ilmestyi vasta 2007. Sitä ennen oli suomennettu sarjan myöhempiä teoksia. Suomessa asiat etenevät välillä nurinperisessä järjestyksessä. Jos seisoo päällään, veri pakkautuu väärään paikkaan.
    Sinisten ympyröiden miehessä Fred Vargas ei ole vielä löytänyt hiihappokuplia, mutta Adamsbergin ajattelu kulkee jo yhtä epämääräisiä reittejä kuin uusimmassakin romaanissa, siinä Kalmankuoriaisten hiilihappokuplatarinassa.
    ”Adamsberg käveli iltaan asti”, Vargas kertoo Sinisten ympyröiden miehessä. ”Hän oli todennut, että käveleminen oli ainoa keino saada ajatukset järjestykseen. Kävelyn tahdissa ajatukset kelluivat kuin hiukkaset nesteessä. Painavimmat laskeutuivat pohjalle ja kevyimmät jäivät pintaan. Tuloksena ei ollut lopullista päätelmää, mutta ajatukset olivat sentään kirkastuneet ja asettautuneet jonkinlaiseen järjestykseen painoarvon mukaan.”


Asiat näyttävät liittyvän toisiinsa.
    Mutta se mikä näkyy, ei ole sitä mikä on.
    Mickey Spillanesta on pitkä matka Fred Vargasiin. Adamsberg ei ole Mike Hammer.
    Onko Hammerin ja Adamsbergin moraalisella katsantokannalla yhteinen alkukoto? Hammer ratkoo ongelmat pistoolilla, Adamsberg aivojensa hiilihappokuplilla. S-ryhmässä ja K-kaupassa uskotaan sensuurin voimaan. Pipo silmille ja kaikki on hyvin.
    Niin tai näin, joukossa on yksilöitä jotka eivät sopeudu joukkoon, hyvässä tai pahassa.
    Lumikasat painavat puiden oksia. Ne taipuvat mutta eivät katkea.
    Elämän rinteillä ihminen kaatuu mutta nousee pystyyn, useimmiten, ei aina. Hyvässä tapauksessa jousi jännittyy, mutta ei mene poikki. Soutajan selkää särkee.
    Hiiret ryntäävät silmän välttäessä sisälle.


Jaakko Salovaara, 2018.

torstai 20. joulukuuta 2018

Metsästäjä kuuluu saalilleen


[talvipäivänseisauksen hiilihappokuplia]

Kyösti Salovaara, 2018.
Itämeri  - Arktinen hysteria / Marko Tapio. 


Joulunajan arktinen hämärä kietoutuu ihmiseen.
    Selailen Raamattua.
    Markuksen evankeliumissa Jeesus rekrytoi ensimmäiset opetuslapsensa.
    Jeesus kulkee Galileanjärven rannalla. Näkee kalastajia. Simeon ja Andreas heittävät verkkoja.
    ”Lähtekää minun mukaani”, Jeesus sanoo. ”Minä teen teistä ihmisten kalastajia.”
    Simon ja Andrea jättävät verkkonsa rantakivikkoon. Kohta Jeesus näkee toisia kalastajia veneessä selvittelemässä verkkoja. Jeesus kutsuu veneen rantaan. Hän saa lisää apulaisia ihmisten kalastamiseen.
    Ajatus hyppää toiselle kierteelle. Mieleen juolahtaa sanonta: ”Metsästäjä kuuluu saalilleen.”
    Se on F. Scott Fitzgeraldin romaanista Kaunis ja kadotukseen tuomittu. Ehkä alkuaan Nietzscheltä tai Kierkegaardilta.
    Selvitän.
    Ei, Fitzgerald kirjoittikin romaaninsa moton näin: ”Voittaja kuuluu saalilleen.”
    En löydä netistä kumpaakaan lausetta. Paitsi omista jutuistani.
    Jotenkin… kuitenkin… ihminen menettää vapautensa omistautuessaan vaikkapa saaliin jahtaamiseen, huomaamattaan. On vain Pyrrhoksen voittoja.
    Kaloja pyydetään verkoilla. Miten ihmisiä?


Katsellaan toista sitaattia. Kaikilta puolin. Myös sivusta.
    Sen kirjoitti lennokas kirjallisuusmies. Ei tänään, jokin aika sitten.
    ”Valtio asettaa siis naiselle vaatimuksen: enemmän lapsia Valtiolle! Se käsittää kuitenkin, ettei riitä vain äitiyden vaistoon vetoaminen, vaan että syntyväisyyden ja avioliittojen lukumäärän lisäämisen puolesta on taisteltava myöskin taloudellisin keinoin: poistamalla työttömyyttä, myöntämällä veronhuojennusta lapsirikkaille perheille, avustamalla avioliittoon aikovia ja taistelemalla kaupunkeihin muuttoa vastaan siirtola-asutusten perustamisella. Tulokset ovatkin jo nyt näkyvissä, sillä syntyväisyyden määrä on huomattavasti kasvanut.”
    Siirtolapuutarha-idea paljastaa, että ei olla nykyhetkessä vaan vuodessa 1936. Olavi Paavolainen kirjaa ihastuen ja kauhistuen kansallissosialistisen Saksan perhepolitiikan matkakertomukseensa.
    Perhe tarvitaan natsi-Saksassa tuottamaan lapsia yhteiskunnan käyttöön. ”Valtio tarvitsee naista ja välittää hänestä ennen kaikkea äitinä”, Paavolainen jatkaa. ”Muuten nainen ei valtiota kiinnosta. Lastaan nainen kasvattaa vain niin kauan kuin se on pieni; myöhemmin valtio ottaa lapsen sekä henkisen että ruumiillisen kasvatuksen haltuunsa koulujen ja nuorisojärjestöjen avulla.”
    Kun suomalainen valtuuskunta vierailee Hitler-Jugendin nuorisoleirillä, sitä hirvittää uuden Spartan armottomuus, nuorien poikien pahaolo poissa kotoa, poissa perheen parista. Jopa saksalaista menoa ymmärtävät kauhistuvat, kuten V.A. Koskenniemi joka sanoo: ”En tahtoisi, että minun poikani joutuisi elämään tällaisen nuoruuden. Lapsen elämässä täytyy olla myöskin idylliä.”
    Ajattelun hiilihappokuplia ennen ajatuksia.
    Tragikoominen huomio: johtuuko lapsimäärän väheneminen yhä kaupungistumisesta? Toinen: mihin ja mistä nainen vapautuu mennessään töihin ja jättäessään lapsen yhteiskunnan hoidettavaksi?


Kyösti Salovaara, 2016.
Atlantti - Julma meri / Nicholas Monsarrat.


Joka heittää verkon oikeaan paikkaan, saa ihmiset pauloihinsa.
    Onko ihminen olemassa yhteiskuntaa varten? Vai syntyikö valtio ihmisten tarpeesta järjestää turvallisuutensa? Kumpi on renki, kumpi isäntä: valtio vai kansalainen?
    Tiistaina Juha Akkanen kirjoittaa Helsingin Sanomissa STM:n eliotnesseistä, virkamiehistä jotka ottavat ”vallan”. Vaikeina aikoinako noin tapahtuu?
    Akkanen muistuttaa, että Venäjän vallan aikana sortokausien virkamiehillä ”oli kansalaisiin poikkeuksellisen suuri määräysvalta”. Mutta ajat muuttuvat. Sortokaudet menivät. Silti nykysuomalainen virkakoneisto jyrää kansalaisen: ”Suomi ei kuitenkaan ole enää Venäjän vallan alla vaan Europan unionin jäsen. Eivätkä suomalaiset ole enää pelkkiä hallintoalamaisia.”
    Eivätkö suomalaiset siis ole pelkkiä hallintoalamaisia?
    Liikenteen ilmastopolititikan asiantuntijaryhmä päätyi viime viikolla suunnilleen kieltämään suomalaisilta liikkumisen omalla autollaan muutaman vuoden päästä. Työryhmä tunnistaa ilmastopoliittisessa selvityksessään vain yhden asian, liikenteen hiilettömyyden. Se heijastetaan valtion ja siinä toimivien instituutioiden ja yrityksien tarpeisiin. Yksilö on asiantuntijalle välttämätön paha. Yksilöstä ei tarvitse välittää. Kokonaisuus ratkaisee. Pelastustehtävässä ei ole vaihtoehtoja.
    Asiantuntijoista ja virkamiehistä koottu työryhmä hyväksyy liikkumisen ainoastaan silloin kun ihminen menee työpaikalleen ja palaa työpaikalta kotiinsa ja käy ehkä apteekissa ostamassa lääkkeitä, niin kuin eräs ”asiantuntija” perusteli tarvetta sallia kansalaiselle jonkin verran liikkumatilaa. Jos ilmastomuutoksen voimaannuttamat asiantuntija kehtaisivat, he määräisivät vuonna 2045 kansalaisille toistaiseksi voimassa olevan ulkonaliikkumiskiellon työajan ulkopuolella.
    Pysyvä ulkonaliikkumiskielto lopettaa hiilipäästöt. Mitä muuta se lopettaa?
    Olemmeko siis samalla tavalla yhteiskunnalle alistettuja kuin olivat lapset ja nuoret natsi-Saksan totalitääriselle valtiolle? Puheenparsi muuttuu, ajatus ei.
    Enkö saa lähteä huvikseen mihinkään? Pitääkö minulla olla yhteiskunnallinen perustelu (ja valtion allekirjoittama lupalappu) liikkumiselle ja kulkemiselle?
    Mihin robotteja tarvitaan uljaassa uudessa Suomessa? Ihmisrobotit hoitavat kaiken muutenkin.
    Tulevaisuudessa vain upporikkaat liikkuvat Suomessa. Ja lapsiasiavaltuutettu taksillaan.
    Ilmastoryhmä jätti epäselväksi, mitä 500 000 kesämökille tapahtuu. Kun yksityisautoilu kielletään, kuka pääsee järven rannalle mökille? Rautatietä ei kannata rakentaa jokaisen niemen notkoon ja saarelmaan. Niinpä maaseudulle rakennettu omaisuus tuhoutuu. Jätetään heitteille. Suomi näyttää kansallisella itsemurhalla esimerkkiä koko maailmalle. Mallioppilas kaikin puolin?
    Kyllä asiantuntija tietää.


Ainoa mikä on mahdottomuus, on massojen hyvinvointi.
    Näin sanoi Pentti Linkola vuonna 1971.
    Suomalainen eliitti ajattelee samalla tavalla. Ehkä kysymys on eliitistä laajemminkin, eri puolilla Eurooppaa.
    Poliitikot toki kalastavat enemmistöjä, mutta ei poliitikon tarvitse perustella verkkojen silmänkokoa kansalaisen tarpeilla ja haluilla vaan yhteiskunnan vaatimuksilla.
    Yksilö on huonossa huudossa, Suomessa.
    Tai ihan hyvässä. Mistäpä sen tietää.
    Ajatuksesta on vaikea saada kiinni. Mitä tapahtuu kun yrittää ajatella arktisen hämärän kietoutuessa ympärille?
    Pariisissa Adamsberg puhuu hiilihappokuplista Fred Vargasin viimeisimmässä romaanisuomennoksessa Kalmankuoriaiset. Hiilihappokuplat ovat ajatuksia ennen varsinaisia ajatuksia. Älyämisen aihioita.
    ”Kävelyn ja hortoilun aiheuttama tärinä panee liikkeelle aivoissa pyörivät pikkuruiset hiilihappokuplat”, komisario Adamsberg selittää apulaiselleen Froissylle. ”Ne vaihtavat paikkaa, kohtaavat toisensa, törmäävät. Silloin kun etsii ajatuksia, kuplat on hyvä saada liikkeelle.”
    Froissy sanoo ettei aivossa ole hiilihappokuplia.
    Mitä ne sitten ovat, Adamsberg kysyy. Eivät ne ajatuksiakaan ole. Froissy ei keksi vastausta.
    ”No niin, siinä näet. Ne ovat hiilihappokuplia.”


Kyösti Salovaara, 2018.
Välimeri - Yö on hellä / F. Scott Fitzgerald.

torstai 13. joulukuuta 2018

Eilen, tänään, huomenna


[”mä tiedän, mä tiedän”]

Kyösti Salovaara, 2018.


Mitä enemmän tiedän, sitä vähemmän tiedän.
    Vanha vitsi. Kannattaa kierrättää. Maailma on monimutkainen, joten väliäkö sillä että minä kerta kaikkiaan ”tiedän”?
    Kaaosta siellä, katastrofia tuolla. Keltaisilla liiveillä leikitään vallankumousta. Kukaan ei tiedä mitä valtaa kumotaan ja mihin suuntaan. Pääasia lienee ettei bensan hinta nouse ja ettei veroja tarvitse maksaa. Kuulin radiosta, että ranskalaisista 42 prosenttia ei maksa valtiolle tuloveroja lainkaan.
    El Paisín pääkirjoitussivun kolumnissa Antonio Caño moitti populisteja, varsinkin heitä, monimutkaisten ongelmien – kuten maahanmuuton, ilmastomuutoksen, väestön ikääntymisen, taloudellisen epätasa-arvon ja sukupuolten välisen tasa-arvon – vähättelystä; siitä että kansalle luvataan kuu taivaalta uskottelemalla, että monimutkainen ongelma ratkeaa yksinkertaisia lakeja säätämällä, muutamalla twiitillä ja iltauutisissa poseeraamalla.
    Ja kaiken voi tehdä nopeasti, sukkelasti kuin vetäisi sukan jalkaan. Kansalaisille ei haluta tai uskalleta kertoa, että monien ongelmien ratkaiseminen edellyttää valtavia uhrauksia, ja että monia ongelmia ei koskaan pystytä ratkaisemaan kokonaan ja toisia ei lainkaan. Ei ainakaan demokraattisen järjestelmän keinoilla.
    Cañon kolumnia tuki Eduardo Estradan tyylitelty piirros konkreettisista työkaluista. Siinä oli jakoavain, pihdit ja taskukello. Niistä on apua moneen probleemaan mutta ei maailman muuttamiseen.


Oliko maailma ennen yksinkertaisempi? Olivatko ongelmat pienempiä? Tiesikö ihminen ennen enemmän?
    Kolmeen kysymykseen vastataan: ei tietenkään.
    Mutta ihmisen, yksilön suhde maailmaan oli yksinkertaisempi, rajatumpi, selkeämpi.
    Monimutkaisessa, moniarvoisessa maailmassa yksilö on autonominen toimija, jonka elämä liittyy niin moneen asiaan ja prosessiin ettei kaikkia liittymäpintoja pysty edes kuvailemaan. Kun nyky-yhteiskunnassa tehdään päätöksiä, ei ole selviä voittajia eikä selviä häviäjiä (toisin kuin ennen) vaan jokainen voittaa yhdessä asiassa ja häviää toisessa. Tämä koskee myös instituutioita, yrityksiä ja organisaatioita.
    Tällaisessa globaalissa ja hyvin sumeassa verkossa massojen vallankumous on mahdoton. Teitpä sitä tai tätä, ammut omaan jalkaasi.
    Välillä tuntuu ettei ihminen enää tajua eilisen ja huomisen eroa eikä sitä missä nykyhetki on.


Kyösti Salovaara, 2018.


Kun ei tiedetä mitä tulevaisuudelle pitäisi tehdä, ryhdytään mestaroimaan menneisyyttä. Tämä on uudenlaista menneisyyden hallintaa, koska nyt menneisyys yritetään puhdistaa ikävistä asioista, ikään kuin maan kamaralla olisi elänyt vain täydellisiä ihmisiä.
    Ikävät ihmiset kirjoitetaan pois.
    Chilessä on pitkään haluttu nimetä pääkaupungin lentokenttä uudestaan. Nobelkirjailija Pablo Nerudan nimi antaisi lentokentälle taiteelliskosmopoliittista hohtoa, mutta puuhan vastustajat väittävät raivoissaan, että nimi on sopimaton, koska Neruda käytti naisia hyväkseen, hylkäsi sairaan lapsensa ja tunnusti (ilmeisesti) myös raiskanneensa diplomaattivuosinaan Ceylonilla palvelustyttönsä. Niinpä feministit ehdottavat Santiagon lentoasemalle naisrunoilijan nimeä. Hänelläkin, Gabriela Mistralilla on kirjallisuuden Nobel laukussaan. 
    New Yorkissa on tänä vuonna kamppailtu Kristoffer Kolumbuksen patsaasta, joka pystytettiin vuonna 1892. Kolumbusta pidetään alkuperäiskansojen murhaajana. Patsaankaatajien mielestä Kolumbus ei ansaitse  minkäänlaista kunnianosoitusta New Yorkilta.
    Nyt taistelu näyttää päättyneen Kolumbuksen ja historian voitoksi: patsas suojellaan eikä sitä kaadeta maan tasalle.
    Espanjassa on kohuttu Arturo Pérez-Reverten uudesta romaanista Sabotaje, missä kirjan päähenkilö, Francon vakooja Falcó tapaa Pariisissa mm. Pablo Picasson vuonna 1937.
    Kohu nousi romaanin toteamuksesta, että Picasso maalasi kuuluisan Guernicansa rahasta eikä lainkaan epäitsekkäästä motiivista, demokratiaa puolustaakseen. Picasso ei sisällisodan aikana astunut jalallakaan Espanjaan, Pérez-Reverte muistutti kohuun liittyvässä haastattelussa.
    Espanjan tasavaltalaiset tilasivat Picassolta vuoden 1936 lopulla seinätaulun Pariisin vuoden 1937 maailmannäyttelyyn. Palkkioksi sovittiin 200 000 frangia. Se on nykyrahassa 11 miljoonaa euroa! Espanjan paviljonki maksoi 2 miljoonaa frangia, joten Picasson palkkio oli 10 % kustannuksista.
    Picasso otti runsaan etumaksun vastaan, mutta ei saanut talvella eikä keväällä tilaustyötä aloitetuksi. Vasta kun saksalaiset huhtikuun lopulla (26.4.1937) pommittivat Baskimaalla Guernican (Gernikan) kaupunkia, taiteilija löysi seinämaalaukselle aiheen. Näyttely avautui kuukautta myöhemmin.
    Monet aikalaiset ja taiteen tuntijat ovat olleet sitä mieltä, että Picasso maalasi Guernican pyyteettömästi, inhimillisyyttään, demokratiaa puolustaakseen.
    Ehkä niin tapahtui, mutta hänelle maksettiin pyyteettömyydestä jättiläismäinen palkkio. 
    Tämä eikä Picasson sovinistinen suhde naisiin ole estänyt Malagan lentokentän nimeämistä Malagassa syntyneen Picasson kunniaksi. Toki Malagan päärautatieasema on nimetty Malagan seudulta kotoisin olevan María Zambranon mukaan. Zambrano oli runoilija ja filosofi, Francon hallinnon vastustaja.


Saako Suomessa heilutella hakaristilippuja?
    Jos saa, mitä yhteiskunta sallii?
    Jos ei saa, mitä se kieltää?
    Kysymys on niin monimutkainen ettei siihen kukaan oikein uskalla/halua ottaa yksikäsitteistä kantaa. 

    Viime viikolla julkaisin tällä palstalla kuvia kirjoista ajattelematta olivatko nuo kuvat sopivia tai vastenmielisiä. Toisessa kirjankannessa Pekka Loiri sijoittaa hakaristin Britannian lipun keskelle. Toisessa kannessa Kauko Allén piirtää hakaristirilipun Euroopan yhteisön tähtilipun viereen.
    Jos hakaristilipun kantaminen ja esittäminen kielletään, saako sitä kopioida edes kirjankanteen, vaikka teoksessa, kuten Len Deightonin romaanissa SS Lontoo tai Robert Harrisin jännärissä Kolmannen valtakunnan salaisuus kritisoitaisiin natsihallintoa ja fasistista yhteiskuntaa kuinka voimakkaasti tahansa?

    Kun sanoja ja symboleja kielletään, mitä silloin kielletään? Voiko historian ymmärtää, jos aikakausien ikävät piirteet puhdistetaan nykyhetkestä kuin rasvaläikät uunin keraamiselta pinnalta?
    Mutta toisaalta: eikö pahan kritisoiminenkin houkuttele höyrypäitä kokeilemaan esitettyä pahaa, jopa innostumaan siitä? Kansanmurhat eivät ole leikkiä, vaikka lippujen heiluttelu tuntuisikin leikkisältä.


Maailma on monimutkainen.
    Vaikka sen ymmärtäisi, voiko sitä muuttaa niin että kukaan ei kärsi, kukaan ei häviä, kukaan ei tule pahalle tuulelle?
    Usein vedotaan eiliseen kun halutaan muuttaa huomista. Siihen väliin jää nykyhetki eikä ihmisellä oikeastaan muuta olekaan. Pitääkö yksilön luopua siitäkin, siis nykyhetkestä ollakseen melkein totaalisen altruistinen?
    Mistä johtuu, että meidän aikamme sankareiksi tarjotaan ihmisiä, jotka (muka) ovat täydellisiä ihmisiä? Jos kolumbukset, picassot ja nerudat revitään pois toreilta, taidegallerioista ja kirjastoista, mitä jää jäljelle?
    Täydellinen maailmako?


Kyösti Salovaara, 2018.
Menneen maailman työkalu?

torstai 6. joulukuuta 2018

Oma maa


[mansikka ja ne toiset...]

Kyösti Salovaara, 2016.


Nykymenoa.
    Uutisvirtaa. Siihen ei upota kahdesti vaan toistaen.
    Suuria sanoja, pieniä ajatuksia. Ja päinvastoin. Käänteisiä totuuksia, suoranaisia valheita. Yritetään ymmärtää.
    Mäntyniemessä asuu viekas kamaripopulisti. Tarjoaa vierailleen luonnonmukaista villikalaa ja riistaa. Kalat on troolattu meristä melkein loppuun. Luonnosta syrjäytynyt helsinkiläinen, kehäkolmosen sisälle vangittu urbaani olento, hihkuu innosta: "Joko mä pääsen ampumaan Paloheinän villipetoja sunnuntaisafkaksi?"
    Puhutaan paljon. Ajatellaan vähän.
    Avataan hulppea kirjasto, jossa kuulemma saa myös ommella. Ja pissille pääsee omankokoiseen pönttöön. Yhtään kirjaa ei ole luettu, mutta siitä viis. Kirjat ovat vanhanaikaisia. Eläköön uuden ajan kirjasto ompelukoneineen!
    Osakkeet nousevat, laskevat, eivät pysy ennallaan. Donald Trump twiittaa olevansa kunnollinen tullimies. Rajat railona aukeaa.
    Kannattaa uskoa galluppeihin. Ainakin Andalusiassa sosialistit luulivat, että kannattaa ja uskoivat, että kohta fiesta repeää. Toisin kävi. Pitkä valta vaihtuu lyhyeen, oikealta tuulee, vaahtopäitä yön merillä.
    Valtionvarainministeri polleilee Suomessa, että uusi Hansaliitto pani EU:n talousjärjestykseen. El País kirjoittaa, että sovituksi tuli hiuksenohut mitättömyys. Silti pohjoisessa ollaan polleita kun etelä pistettiin polvilleen.
    Uutisvirta keinuttaa venettä. Jonkun mielestä tänään torstaina julkkisten tissit ovat julkista tavaraa. Niin on jos siltä näyttää!


Maailma on niin kuin se luetaan. Pitkä lause, monta sanaa.
    "Brexit-prosessi on näyttö muun muassa siitä, että totuuden tuotto on nykyään ainakin lyhyellä aikavälillä usein valheen tuottoa pienempi", kirjoitti Paavo Rautio Helsingin Sanomissa.
    Nykymaailmassa kannattaa siis valehdella, vääristellä, huijata. Johtuuko se siitä, että ihminen haluaa tulla huijatuksi? Vai siitä, että nykykansalainen luulee tietävänsä kaiken. Kaiken tietävä eksyy helposti, koska ei tajua tietämättömyyttään.
    Venäjän uhkista kyberturvalliisuudessa väitöskirjaa tekevä Matti. J. Kari sanoo, että Venäjän kielessä on kolme sanaa valheelle. Siitä johtuu, että tarvittaessa sopii valehdella, jos se tukee kansallista strategiaa. Venäjällä hyvä valhe pyhittää tarkoituksen. Jo jesuiitat tiesivät miten valehdella moraaliaan kadottamatta.
    Karin mielestä Venäjä kokee olevansa uhattu linnoitus. Sitä on aina yritetty valloittaa. Ensin tulivat mongolit, sitten Napoleon ja lopulta Hitler. Nyt länsi yrittää samaa kaikkine viettelytemppuineen.
    Venäjän strategian ymmärtää jotenkin, kun sen ymmärtää.
    Minä oikeastaan en.


Päällys: Pekka Loiri.


Mutta mitä britit tekevät saarellaan? Kuka heitä uhkaa?
    Fintan O’Toole väitti (16.11) The Guardian-lehden mielenkiintoisessa artikkelissa (otteena tuoreesta kirjastaan), että brexitin voimavirtana on brittien perinteinen vainoharha, jossa pelätään ulkopäin tulevaa valloittajaa.
    Haastavasti O’Toole käytti englantilaisen vainoharhan kuvaukseen kahta jännitysromaania, joissa dystopian tunnelmin jossitellaan, millaista elämä Englannissa ja Euroopassa olisi, jos Hitlerin Saksa olisi voittanut toisen maailmansodan. Sekä Len Deightonin romaanista SS-Lontoo (SS-GB, 1978) että Robert Harrisin teoksesta Kolmannen valtakunnan salaisuus (Fatherland, 1992) voi lukea mitä britit yhä pelkäävät ja miksi he eivät vieläkään tajua voittaneensa Saksaa sodassa.
    Deightoniin ja Harrisiin O’Toole ei viittaa siksi, että nämä olisivat taantumuksellisia tai nationalistisia kirjoittajia, pikemminkin päinvastoin, vaan siksi että molemmat romaanit paljastavat englantilaisen mielenmaiseman, pelon siitä että rajojen aukeaminen romuttaa perienglantilaisen elämän.
    Mitä englantilainen pelkää?
    Deightonin romaanissa eletään vuotta 1941. Englanti on valloitettu, komento on natseilla. ”Olut tuntui päivä päivältä muuttuvan laihemmaksi, ja se joka uskoi juttuihin, joiden mukaan humalaviljelykset olivat tuhoutuneet taisteluissa, ei ollut koskaan maistanut saksalaisten sotilaiden kanttiineissa myytäviä vientilaatuja.”
    Kulttuuri on tapoja, varsinkin Englannissa, sanoi T.S. Eliot, amerikkalainen runoilija ja pankkivirkailija Englannissa. Ja Len Deightonin dystopiassa englantilaiset tavat turmeltuvat ja katoavat. Kahvilassa tuoksui ennen Woodbine-savukkeille, voidelluille paahtoleiville ja säilykemaidolle, tiskit olivat täynnä painavia leipävanukkaita. Ennen miehet juttelivat laukkakilpailuista. Mutta nyt, saksalaisten tultua, kaikki on toisin: ”Nyt teesäiliöstä, jonka pinta oli kulunut niin että messinki oli tullut näkyviin, sai ainoastaan teenkorviketta, eikä lämpöä ollut koko paikassa edes sen verran, että ikkunoihin olisi tiivistynyt kosteutta.”
    Vuonna 1964, Robert Harrisin romaanin ”nykyhetkessä” Suur-Saksa hallitsee Eurooppaa:
    ”Läntisessä Euroopassa Saksa oli Rooman sopimuksella koonnut yhteiseksi Euroopan talousalueeksi kaksitoista valtiota: Portugalin, Espanjan, Ranskan, Irlannin, Iso-Britannian, Belgian, Hollannin, Italian, Tanskan, Norjan, Ruotsin ja Suomen. Kaikissa näissä maissa Saksa oli toinen virallinen kieli ja pakollinen oppiaine kouluissa. Kaikkialla ajettiin saksalaisilla autoilla, kuunneltiin saksalaisia radioita, katsottiin saksalaisia televisioita, työskenneltiin saksalaisten omistamissa tehtaissa ja moitittiin saksalaisten turistien käyttäytymistä Euroopan lomakohteissa. Saksalaiset joukkueet voittivat kaikki kansainväliset urheilukilpailut lukuun ottamatta krikettiä, jota pelasivatkin vain englantilaiset.”
    Harris kirjoitti romaaniaan samaan aikaan kun Saksa jälleenyhdistyi.


Päällys: Kauko Allén.


Tullimies Trump on moneen kertaan paheksunut sitä, että amerikkalaiset ajelevat Bemareilla, mutta sakemannia ei saa millään Chevroletin rattiin.
    Fintan O’Toole huomauttaa, että (menneisyyteensä jämähtäneille) briteille on olemassa vain siirtomaavallan todellisuus: joko olet siirtomaaherra tai kolonialismin uhri. Brexitiä selittää pelko joutua uudenlaisen siirtomaavallan komennettavaksi. Valloittaja ei tule Neuvostoliitosta eikä Natsi-Saksasta vaan Euroopasta, jolla on saksalaisen sielu. Brexituskovainen ajattelee: Hitler yritti yhdistää Euroopan, samaa yrittää EU. Johtopäätös: EU on yhtä paha kuin Hitler.
    ”Napoleon, Hitler, monet ihmiset yrittivät yhdistää Euroopan traagisin tuloksin”, sanoi Boris Johnson Telegraph-lehdelle kuukausi ennen brexit-äänestystä. ”Nyt EU yrittää samaa erilaisin metodein.”
    Kaikki tämä, valheiden ja dystooppisten vainoharhojen sekasotku saattaa selittää englantilaisten käyttäytymisen.
    Mutta olemmeko me muut eurooppalaiset yhtään enemmän järjissään kuin britit? Eikö meillä muka ole lainkaan vainoharhaisia pelkoja yhdentyvän Euroopan tulevaisuudesta? Jos ei, niin mitä innostus uudesta Hansaliitosta tarkoittaa?
    Itsenäisyyspäivänä liput nostetaan salkoon. Mäntyniemen herra, jolla on hieman kamaripopulistin pilkettä silmäkulmassaan, tarjoaa juhlavierailleen villiä kalaa ja metsäs ammuttua riistaa ikään kuin antaakseen suomalaiselle talonpojalle korvatilkan hymyssä suin. Eivät kelpaa lypsylehmän tuotokset presidentinlinnaan.
    Muoti on muotia on muotia, kuten Gertrude Stein sanoisi jos pitäisi Suomessa ompelukerhoa suomalaisille taiteilijoille, mutta ei sano, koska ei elä Suomessa, joten minun on sanottava Steinin puolesta.
    Italialainen, kenties Genovassa syntynyt ja Espanjassa kuollut Kristoffer Kolumbus purjehti Atlantin yli 526 vuotta sitten espanjalaisten rahoittamana ja avasi ihmiskunnalle globaalin tulevaisuuden oven. Kuolemaansa asti hän luuli löytäneensä meritien Intiaan.
    Madridin keskustassa Kolumbuksen patsas katsoo länteen. Taustalla liehuu maailman suurin espanjanlippu.


Kyösti Salovaara, 2018.