Oma maa

[mansikka ja ne toiset...]

Kyösti Salovaara, 2016.

Nykymenoa.

    Uutisvirtaa. Siihen ei upota kahdesti vaan toistaen.

    Suuria sanoja, pieniä ajatuksia. Ja päinvastoin. Käänteisiä totuuksia, suoranaisia valheita. Yritetään ymmärtää.

    Mäntyniemessä asuu viekas kamaripopulisti. Tarjoaa vierailleen luonnonmukaista villikalaa ja riistaa. Kalat on troolattu meristä melkein loppuun. Luonnosta syrjäytynyt helsinkiläinen, kehäkolmosen sisälle vangittu urbaani olento, hihkuu innosta: "Joko mä pääsen ampumaan Paloheinän villipetoja sunnuntaisafkaksi?"

    Puhutaan paljon. Ajatellaan vähän.

    Avataan hulppea kirjasto, jossa kuulemma saa myös ommella. Ja pissille pääsee omankokoiseen pönttöön. Yhtään kirjaa ei ole luettu, mutta siitä viis. Kirjat ovat vanhanaikaisia. Eläköön uuden ajan kirjasto ompelukoneineen!

    Osakkeet nousevat, laskevat, eivät pysy ennallaan. Donald Trump twiittaa olevansa kunnollinen tullimies. Rajat railona aukeaa.

    Kannattaa uskoa galluppeihin. Ainakin Andalusiassa sosialistit luulivat, että kannattaa ja uskoivat, että kohta fiesta repeää. Toisin kävi. Pitkä valta vaihtuu lyhyeen, oikealta tuulee, vaahtopäitä yön merillä.

    Valtionvarainministeri polleilee Suomessa, että uusi Hansaliitto pani EU:n talousjärjestykseen. El País kirjoittaa, että sovituksi tuli hiuksenohut mitättömyys. Silti pohjoisessa ollaan polleita kun etelä pistettiin polvilleen.

    Uutisvirta keinuttaa venettä. Jonkun mielestä tänään torstaina julkkisten tissit ovat julkista tavaraa. Niin on jos siltä näyttää!

Maailma on niin kuin se luetaan. Pitkä lause, monta sanaa.

    "Brexit-prosessi on näyttö muun muassa siitä, että totuuden tuotto on nykyään ainakin lyhyellä aikavälillä usein valheen tuottoa pienempi", kirjoitti Paavo Rautio Helsingin Sanomissa.

    Nykymaailmassa kannattaa siis valehdella, vääristellä, huijata. Johtuuko se siitä, että ihminen haluaa tulla huijatuksi? Vai siitä, että nykykansalainen luulee tietävänsä kaiken. Kaiken tietävä eksyy helposti, koska ei tajua tietämättömyyttään.

    Venäjän uhkista kyberturvalliisuudessa väitöskirjaa tekevä Matti. J. Kari sanoo, että Venäjän kielessä on kolme sanaa valheelle. Siitä johtuu, että tarvittaessa sopii valehdella, jos se tukee kansallista strategiaa. Venäjällä hyvä valhe pyhittää tarkoituksen. Jo jesuiitat tiesivät miten valehdella moraaliaan kadottamatta.

    Karin mielestä Venäjä kokee olevansa uhattu linnoitus. Sitä on aina yritetty valloittaa. Ensin tulivat mongolit, sitten Napoleon ja lopulta Hitler. Nyt länsi yrittää samaa kaikkine viettelytemppuineen.

    Venäjän strategian ymmärtää jotenkin, kun sen ymmärtää.

    Minä oikeastaan en.

Päällys: Pekka Loiri.

Mutta mitä britit tekevät saarellaan? Kuka heitä uhkaa?

    Fintan O’Toole väitti (16.11) The Guardian-lehden mielenkiintoisessa artikkelissa (otteena tuoreesta kirjastaan), että brexitin voimavirtana on brittien perinteinen vainoharha, jossa pelätään ulkopäin tulevaa valloittajaa.

    Haastavasti O’Toole käytti englantilaisen vainoharhan kuvaukseen kahta jännitysromaania, joissa dystopian tunnelmin jossitellaan, millaista elämä Englannissa ja Euroopassa olisi, jos Hitlerin Saksa olisi voittanut toisen maailmansodan. Sekä Len Deightonin romaanista SS-Lontoo (SS-GB, 1978) että Robert Harrisin teoksesta Kolmannen valtakunnan salaisuus (Fatherland, 1992) voi lukea mitä britit yhä pelkäävät ja miksi he eivät vieläkään tajua voittaneensa Saksaa sodassa.

    Deightoniin ja Harrisiin O’Toole ei viittaa siksi, että nämä olisivat taantumuksellisia tai nationalistisia kirjoittajia, pikemminkin päinvastoin, vaan siksi että molemmat romaanit paljastavat englantilaisen mielenmaiseman, pelon siitä että rajojen aukeaminen romuttaa perienglantilaisen elämän.

    Mitä englantilainen pelkää?

    Deightonin romaanissa eletään vuotta 1941. Englanti on valloitettu, komento on natseilla. ”Olut tuntui päivä päivältä muuttuvan laihemmaksi, ja se joka uskoi juttuihin, joiden mukaan humalaviljelykset olivat tuhoutuneet taisteluissa, ei ollut koskaan maistanut saksalaisten sotilaiden kanttiineissa myytäviä vientilaatuja.”

    Kulttuuri on tapoja, varsinkin Englannissa, sanoi T.S. Eliot, amerikkalainen runoilija ja pankkivirkailija Englannissa. Ja Len Deightonin dystopiassa englantilaiset tavat turmeltuvat ja katoavat. Kahvilassa tuoksui ennen Woodbine-savukkeille, voidelluille paahtoleiville ja säilykemaidolle, tiskit olivat täynnä painavia leipävanukkaita. Ennen miehet juttelivat laukkakilpailuista. Mutta nyt, saksalaisten tultua, kaikki on toisin: ”Nyt teesäiliöstä, jonka pinta oli kulunut niin että messinki oli tullut näkyviin, sai ainoastaan teenkorviketta, eikä lämpöä ollut koko paikassa edes sen verran, että ikkunoihin olisi tiivistynyt kosteutta.”

    Vuonna 1964, Robert Harrisin romaanin ”nykyhetkessä” Suur-Saksa hallitsee Eurooppaa:

    ”Läntisessä Euroopassa Saksa oli Rooman sopimuksella koonnut yhteiseksi Euroopan talousalueeksi kaksitoista valtiota: Portugalin, Espanjan, Ranskan, Irlannin, Iso-Britannian, Belgian, Hollannin, Italian, Tanskan, Norjan, Ruotsin ja Suomen. Kaikissa näissä maissa Saksa oli toinen virallinen kieli ja pakollinen oppiaine kouluissa. Kaikkialla ajettiin saksalaisilla autoilla, kuunneltiin saksalaisia radioita, katsottiin saksalaisia televisioita, työskenneltiin saksalaisten omistamissa tehtaissa ja moitittiin saksalaisten turistien käyttäytymistä Euroopan lomakohteissa. Saksalaiset joukkueet voittivat kaikki kansainväliset urheilukilpailut lukuun ottamatta krikettiä, jota pelasivatkin vain englantilaiset.”

    Harris kirjoitti romaaniaan samaan aikaan kun Saksa jälleenyhdistyi.

Päällys: Kauko Allén.

Tullimies Trump on moneen kertaan paheksunut sitä, että amerikkalaiset ajelevat Bemareilla, mutta sakemannia ei saa millään Chevroletin rattiin.

    Fintan O’Toole huomauttaa, että (menneisyyteensä jämähtäneille) briteille on olemassa vain siirtomaavallan todellisuus: joko olet siirtomaaherra tai kolonialismin uhri. Brexitiä selittää pelko joutua uudenlaisen siirtomaavallan komennettavaksi. Valloittaja ei tule Neuvostoliitosta eikä Natsi-Saksasta vaan Euroopasta, jolla on saksalaisen sielu. Brexituskovainen ajattelee: Hitler yritti yhdistää Euroopan, samaa yrittää EU. Johtopäätös: EU on yhtä paha kuin Hitler.

    ”Napoleon, Hitler, monet ihmiset yrittivät yhdistää Euroopan traagisin tuloksin”, sanoi Boris Johnson Telegraph-lehdelle kuukausi ennen brexit-äänestystä. ”Nyt EU yrittää samaa erilaisin metodein.”

    Kaikki tämä, valheiden ja dystooppisten vainoharhojen sekasotku saattaa selittää englantilaisten käyttäytymisen.

    Mutta olemmeko me muut eurooppalaiset yhtään enemmän järjissään kuin britit? Eikö meillä muka ole lainkaan vainoharhaisia pelkoja yhdentyvän Euroopan tulevaisuudesta? Jos ei, niin mitä innostus uudesta Hansaliitosta tarkoittaa?

    Itsenäisyyspäivänä liput nostetaan salkoon. Mäntyniemen herra, jolla on hieman kamaripopulistin pilkettä silmäkulmassaan, tarjoaa juhlavierailleen villiä kalaa ja metsässä ammuttua riistaa ikään kuin antaakseen suomalaiselle talonpojalle korvatilkan hymyssä suin. Eivät kelpaa lypsylehmän tuotokset presidentinlinnaan.

    Muoti on muotia on muotia, kuten Gertrude Stein sanoisi jos pitäisi Suomessa ompelukerhoa suomalaisille taiteilijoille, mutta ei sano, koska ei elä Suomessa, joten minun on sanottava Steinin puolesta.

    Italialainen, kenties Genovassa syntynyt ja Espanjassa kuollut Kristoffer Kolumbus purjehti Atlantin yli 526 vuotta sitten espanjalaisten rahoittamana ja avasi ihmiskunnalle globaalin tulevaisuuden oven. Kuolemaansa asti hän luuli löytäneensä meritien Intiaan.

    Madridin keskustassa Kolumbuksen patsas katsoo länteen. Taustalla liehuu maailman suurin espanjanlippu.

Kyösti Salovaara, 2018.

Muisti muistaa, mieli mieltää

[toisenlaisen historian mahdollisuus]

Hiljan luin Ruumiin kulttuuri -lehdessä arvioitavaksi kaksi kaunokirjallista teosta, joissa todellisuus, todelliset tapahtumat ovat niin vahvasti fiktion, sepitteen taustalla, että molemmista uskaltaa sanoa, että todellisuus on tarua ihmeellisempää.

     Saksalaisen Ferdinand von Schirachin kertomuskokoelman Syyllisyys (Schuld 2010. Atena 2014) sanotaan perustuvan kirjoittajan lakimiestoimessaan kohtaamiin tositapahtumiin. Sitä on vaikea uskoa, mutta "epäusko" johtunee siitä, että von Schirach kirjoittaa niin hyvin, käyttää pelkistettyä tyyliä Hemingwayn tapaan, jolloin hän luo arkipäiväisiin sattumuksiin ja ahdistaviin kokemuksiin taianomaisen ja mystisen hehkun. Syyllisyys pistää kokeneenkin lukijan innostumaan kaunokirjallisuuden hiljaisesta voimasta. Ulkokirjallisen paineen tähän tuo menneisyyden hallinta, josta Saksa ei pääse irti, sillä olihan Ferdinandin isoisä Baldur von Schirach Hitler-Jugendin johtaja.

     Suomalaisen Arto Luukkasen trilleri Suojelusenkeli (Paasilinna 2014) puolestaan kuvittelee vaihtoehtoisen historian, missä Suur-Saksa hallitsee poliittista näyttämöä 1990-luvulle asti. Luukkasen jossittelevan historian päähenkilönä on Suomessakin vaikuttanut neuvostodiplomaatti, meikäläisten poliitikkojen ”kotiryssä” ja mahdollisesti KGB-tiedustelu-upseeri Viktor Vladimirov, joka Luukkasen kirjassa sotkeutuu salamurhiin eri puolilla maailmaa.

     Siinä missä von Schirach on tyyliniekka ja yksilön ja yhteisön syyllisyyttä pohdiskeleva kirjoittaja, Luukkanen iskee populistisella lekalla päähän eikä jätä lukijalle mitään arvailtavaa. Luukkasen käsitys toisenlaisen historian mahdollisuudesta on tylsä, koska hänen tarinassaan kaikki kuitenkin tapahtuu niin kuin todella on tapahtunut. Sitä paitsi Luukkanen selvästi inhoaa lähimenneisyyteen vaikuttaneita ihmisiä. Mistä moinen ylemmyydentunto?

     Jos maailma olisi kulkenut toiseen suuntaan kuin se kulki, niin miksi se sitten olisi lopuksi samanlainen?

En tiedä miksi Luukkasen romaanissa historian käännepisteet toistuvat samanlaisina kuin ne ovat tapahtuneet, vaikka toinen maailmasota päättyy Luukkasen tarinassa eri tavalla kuin se päättyi. Onko historiassa useita reittejä samaan pisteeseen? Olisimmeko me ihan samanlaisia tarkkailijoita kuin mitä nyt olemme, vaikka Hitler olisi voittanut toisen maailmansodan tai jos Suomi ei olisi koskaan joutunut Venäjän vallan alle tai jos HJK olisi voittanut Mestarien liigan silloin kun se pääsi lohkovaiheeseen?

     Luukkasen Suojelusenkeli ei tavoitteestaan huolimatta innosta pohtimaan toisenlaisen historian mahdollisuutta. Sääli sinänsä että kirjoittaja hukkaa hyvän aiheen huonoon toteutukseen.

     Tunnettuja, päteviä, kiinnostavia ja jopa loistavia toisenlaisen historian kuvitelmia on toki julkaistu, meillä ja muualla.

     Ilkka Remeksen esikoisromaani Pääkallokehrääjä (1997) ei häpeä englantilaisten mestarien rinnalla, vaikka ei yllä Len Deightonin SS Lontoon (SS-GB Nazi-occupied Britain 1941, 1977) eikä Robert Harrisin Kolmannen valtakunnan salaisuuden (Fatherland, 1992) toisenlaista historiaa jossittelevien jännäreiden vakuuttavaan älyllisyyteen.

     Mutta vaihtoehtoinen, jossiteltu historia kiinnostaa yhä tutkijoita ja kirjailijoita.

     Tudor-ajasta dekkareita kirjoittanut CJ Sansom julkaisi toissavuonna romaanin Dominion missä eletään vuoden 1952 natsimielisessä Englannissa. Englantia ei Sansomin kirjassa ”valloittanut” Hitler vaan paikalliset kotinatsit. 
     Myös Philip Roth on kirjoittanut toisenlaista historian mahdollisuutta pohdiskelevan kuvitelman Salajuoni Amerikkaa vastaan (2004) missä juutalaisvastaisuus on Yhdysvaltojen virallista sisäpolitiikkaa saksalaismielisen lentäjäsankarin Charles Lindbergin johdolla. Robert Harrisin kuvitelmassahan Hitlerin 75 vuotisjuhlaa vuonna 1964 saapuu kunnioittamaan USA:n presidentti Joseph Kennedy, Kennedyn veljesten isä, joka 1940-luvulla toimi suurlähettiläänä Englannissa ja joka oli siihen aikaan kovasti saksalaismielinen.

     Pieni muutos eilen, suuri mullistus ylihuomenna! Perhonen havahtuu siivilleen, maailma muuttuu!

     Huomasin muuten Martti Linnan kotisivuilta, että hän on julkaissut toisenlaista historiaa kuvittelevan romaanin Niobe (2014), missä eletään rotupuhtaassa Haminassa, nykyisessä Friedrichshavenissa.

     Linnan kotisivuilta saattaa päätellä, että kustantaja olisi toivonut Linnan jossitteluromaanista jännäriä, mutta kirjailija halusi suhtautua kuvitelmaansa vakavammmin ja päätyi kustantamaan kirjan itse, sellaisena kuin se parhaalta tuntui.

Robert Harris: Kolmannen valtakunnan salaisuus. Otava 1992.
Päällys Kauko Allén.

Toisenlaisen historian voi kuvitella, mutta sitä ei voi elää.

     Mielikuvitus siivittää eteenpäin. Taaksepäin ei ole (fyysisesti) menemistä, paitsi muistikuvissa, yksityisissä ja yhteisissä. Mutta koska muistikuvat pitää tulkita, selittää ainakin itselleen, kaikki kirjoitettu on aina jossain määrin sepitettä, jossain määrin toisenlaista historiaa, tietyssä määrin jossittelua.

     Entä jos... saattaa historiantutkija kysyä.

     Entä jos arkipäivän unelma olisikin tämmöinen, ajattelee kaunokirjailija ja luo sepitteen, joka perustuu toden ja kuvitellun yhdentämiseen, eikä hän silti voi paeta sitä mitä on tapahtunut ja mitä hän tai joku muu on kokenut. Jokainen lause, sana ja sanoista muodostettu ajatus perustuu jo aikaisemmin koettuun tai koetuksi kuviteltuun.

     Tässä menneen ja nykyhetken erottamattomasa liitossa on tietty mystinen paradoksi, jota en osaa pukea sanoiksi.

     ”Entäpä jos olisi käynyt toisin?” haastoi Paavo Lipponen lukijaa miettimään Suomen yhteyttä Venäjään ja Ruotsiin esseekokoelmassa Järki voittaa (2008). ”Olisiko Ruotsin yhteydessä rakennettu Helsinkiä yliopistoineen ja hallituspalatseineen? Tuskinpa. Tukholman jäädessä Suomenkin pääkaupungiksi Turun periferiaan ei olisi investoitu ja henkinen ilmapiiri olisi jäänyt sisäänpäin kääntyneeksi pikkuporvarillisuudeksi. Hallinnon Tukholma-keskeisyys olisi ollut paljon tiukempaa kuin Pietarin ohjaus Venäjän kaudella.”

     Jossittelenpa tästä eteenpäin.

     Entä jos Suomi oli jäänyt EU:n ulkopuolelle?

     Olisiko täällä nyt ahtaampi henkinen ilmapiiri, tunkkaisempi, köyhempi, niukempi?

     Voinko analogisesti jossitellen väittää, että Bryssel on liberaalimpi hallintokeskus kuin mitä olisi ollut omilleen jäänyt Helsinki? Ja sitä mukaa siunaus Suomelle? 
    Historian ironian siipien suhina: ensin irti Tukholmasta, sen jälkeen Pietarista ja lopulta Helsingistä!

Vaihtoehtoisen historian mahdollisuus on kiehtova ajatus.

     Mutta onko se tuulen viemää?

     Tai voiko toisenlaista historiaa edes aidosti kuvitella, koska olemme itsemme vankeja, historiamme sopassa keitettyjä, laululintuja ajatuksiemme psykofyysisessä häkissä?

     ”Me näemme maailmankaikkeuden sellaisena kuin näemme, koska olemme olemassa”, kirjoitti Stephen Hawking kirjassaan Ajan lyhyt historia (1988) kuvatessaan yhdenlaista luonnontieteellistä tapaa maailman selittämiseen, ihmiskeskeistä selitysmallia, antropistista periaatetta joka mieltää todellisuuden esimerkiksi näin:

     Miksi maailmankaikkeus on juuri sellainen kuin miltä se näyttää? Siksi että jos se olisi toisenlainen, ei meitäkään olisi.

     Päteekö tämä myös ihmiseen kuvittelemassa itseään yhteiskuntiensa historiassa? Ehkä, mutta jos toisenlainen historia olisi tapahtunut, sitä kuvittelisi nyt joku muu, joku toisenlainen ihminen kuin minä tässä!