Jay ja Donald

[Fitzgeraldin Kultahattu 100 vuotta]

Otava, 2.p. 1974.

 

Pidä vaan kultahattua, jos sillä hänet hellytät;

Jos osaat hypätä korkealle, hänen tähtensä hyppää myös,

Kunnes hän huutaa ”rakas kultahattuinen, korkealle hyppäävä rakas,

minun täytyy saada sinut!”.

- Thomas Parke D’Invilliers. (Vapaasti suomensi KS.)

Ottiko Yhdysvaltain kaunokirjallisuus ensimmäisen askeleen sitten Henry Jamesin kun F.Scott Fitzgeraldin (1896-1940) kolmas romaani Kultahattu (The Great Gatsby) julkaistiin huhtikuussa 1925? 

    Väitteen esitti amerikkalais-englantilainen runoilija T.S. Eliot melko pian Kultahatun ilmestyttyä. Tänään ole mitään syytä epäillä Eliotin arviota.

    Eduardo Lago kirjoitti El País -lehdessä 4.4.2025, että Kultahattu on ainoa elinvoimansa säilyttänyt romaani amerikkalaisen kirjallisuuden ihmevuodelta 1925. Tuona loistokkaana vuotena julkaistiin mm. Theodore Dreiserin romaani Amerikkalainen murhenäytelmä, John Dos Passosin Suurkaupungin kasvot (Manhattan Transfer), Sherwood Andersonin Mustaa naurua, Sinclair Lewisin Tohtori Arrowsmith ja Ernest Hemingwayn ensimmäinen novellikokoelma In Our Times. Hemingwayn läpimurtoromaani Ja aurinko nousee julkaistiin seuraavana vuonna.

    Lago huomauttaa, että Kultahattua lukuun ottamatta ihmevuoden 1925 menestysteoksilla on nykyään vain ”arkeologista” mielenkiintoa. Sen sijaan Kultahatusta on vuosien mittaa kasvanut ”se suuri amerikkalainen romaani”, jollaista niin monet Yhdysvaltain kirjailijat ovat yrittäneet kirjoittaa. Kultahattu on vaikuttanut moniin Fitzgeraldin jälkeisiin kirjailijoihin, kuten Raymond Chandleriin, Philip Rothiin ja Ross Macdonaldiin.

Fitzgerald oli iloisen 1920-luvun, jazz-ajan Amerikan menestyskirjailija. Kultahattu ei kuitenkaan ollut kaupallinen menestys. Siitä otettiin kaksi painosta, yhteensä noin 23 000 kpl ja Fitzgeraldin kuollessa kustantajan varastossa lojui yhä myymättömiä kappaleita.

    Fitzgerald ansaitsi suuret tulonsa kirjoittamalla novelleja ja artikkeleita laatuluokan aikakauslehtiin, jotka kukoistivat maailmansodan jälkeisessä USA:ssa.

    Kultahatun päähenkilö Jay Gatsby on ”maalaispoika” joka menestyttyään hämärillä liiketoimilla asuu Long Islandilla ja rakastuu intohimoisesti syntymärikkaaseen Daisyyn. Romaanin kertoja Nick Carraway, omasta mielestään ainoa kunnollinen mies tässä tarinassa, on Daisyn sukulainen ja järjestää Gatsbyn ja Daisyn tapaamisia. ”Olin samalla sekä sisällä että ulkona”, Kultahatun minäkertoja sanoo, ”ja minua samanaikaisesti sekä lumosi että inhotti elämän loputon moninaisuus…. Kaikki lukevat ainakin yhden päähyveen omalle tililleen ja minun mielipiteeni on, että olen yksi harvoja rehellisiä ihmisiä, joita olen ikinä tavannut.”

    Fitzgeraldista elämäkerran kirjoittaneen Matthew J. Bruccolin mielestä Kultahattu kestää ajan paineen siksi, että sen kuva amerikkalaisesta unelmasta on niin arkkityyppinen. Romaanin päähenkilö Jay Gatsby pettää amerikkalaisen unelman lupaukset, mutta myös hänet petetään ja pettäjänä on amerikkalainen unelma.

    Raha ei ole amerikkalainen unelma vaan se mitä sillä saa.

    Fitzgeraldin kuvaus amerikkalaisesta rahaylimystöstä on melkein marxilainen tai sitten pelkästään illuusiottoman kyyninen, kun hän kertoo kuinka Daisyn puhekin kilisee rahan tavalla:

    ”Hänen äänensä on täynnä rahaa, sanoi Gatsby äkkiä.

    Siinä se oli. En ollut ymmärtänyt sitä koskaan aikaisemmin. Se on täynnä rahaa – siinä oli se ehtymätön viehätys, joka hänen puheessaan pulppusi, sen kilinä ja sen symbaalihelke … Korkealla valkeassa palatsissa kuninkaan tytär, kultainen neito …”

Jay Gatsbyn piti hypätä korkealle tavoittaakseen Daisyn elämänpiiri ja voittaakseen hänen rakkautensa. Romaanin motto - jonka suomensin pakinan alkuun proosallisemmin kuin miten se on suomennettu Otavan julkaisemassa Kultahatussa - tiivistää mainiosti romaanin idean. 

    Ja miksei tiivistäisi koska Fitzgerald kirjoitti sen itse erään aikaisemman romaanihenkilönsä ”salanimellä”.

    Kuka Jay Gatsby olisi tänään, kysyi espanjalainen toimittaja ja kirjailija Nuria Labari El Paísissa 12.4.2025. 

   Hän vastasi itselleen: Donald Trump!

   Labarin mukaan amerikkalaista kapitalismia kuvaa ajatus, että koska kaikella on hinta, niin rahalla voi saada mitä tahansa. Ollessaan köyhä Gatsby tiesi ettei voisi toteuttaa halujaan, mutta rikastuttuaan kaikki olisi mahdollista. Samaa ajatusmaailmaa Labarin mielestä edustaa Trump. Kaikki on mahdollista, kunhan hinnasta sovitaan. Gatsby tavoittelee Daisya, mutta ei voi saada tätä ennen kuin on riittävän rikas.

    Mutta mitä Trump tavoittelee? Missä on hänen ”daisynsä”? Sitä me emme tiedä, joten voimme vain seurata mitä tapahtuu. Labari ei ota huomioon, että kun Gatsbyn tuli köyhyydestä Trump syntyi ”miljonääriksi”.

    Trumpiin verrattuna Gatsby on traaginen henkilö. Labari sanoo että Trump on pelkästään surkea poliittinen hahmo, ei traaginen. Mutta tätäkään emme voi tietää, koska emme tiedä mitä Trump haluaa.

    Loppujen lopuksi Jay Gatsby ei ole moraaliton. Hän ottaa kärsiäkseen Daisyn tekemän vakavan rikoksen seuraamukset. Daisyn ystävät, rahapiiriin kuuluvat öykkärit, antavat syyttömän Gatsbyn kärsiä Daisyn rikoksesta, koska Gatsby ei ole aidosti heidän kaltaisensa. Gatsbyn puheessa ei raha kilise. Ottaisiko Trump kantaakseen muiden syntejä? Ottaako edes omiaan?

    Kultahatun komeaa, runollista loppua en pysty kuvittelemaan Donald Trumpin kokemaksi, vaikka Trumpin kotimaisema Floridassa on yhtä satumaisen upea kuin Gatsbyn sametinpehmeät nurmikot Long Islandilla:

    "Ja kun istuin siinä pohtien vanhaa, tuntematonta maailmaa ajattelin Gatsbyn ihmetystä hänen nähdessään ensimmäisen kerran vihreän valon Daisyn laiturin päässä. Hän oli kulkenut pitkän matkan saapuakseen tälle siniselle nurmikentälle, ja hänen haaveensa oli silloin täytynyt tuntua olevan niin lähellä toteutumistaan, että sen olisi miltei mahdotonta enää liukua hänen käsistään. Hän ei tietänyt, että se oli jo jäänyt hänen taakseen, jonnekin suurkaupungin takaiseen suureen pimeyteen, missä laajat lakeudet loittonivat yöhön.

    Gatsby uskoi vihreään valoon, siihen täyttyvään tulevaisuuteen, joka vuosi vuodelta väistyy tieltämme. Se väisti meitä kerran, mutta mitäpä sillä väliä - huomenna juoksemme nopeammin ja kurotamme kätemme kauemmaksi… Ja jonakin kauniina aamuna -

    Niin me kamppailemme, vastavirtaan kuin veneet jotka alituisesti ajautuvat takaisin menneisyyteen."

Robert Redford oli Gatsby ja 
Mia Farrow Daisy Jack Claytonin
ohjaamassa elokuvassa 1974.

Mielestäni he tulkitsevat Fitzgeraldin romaania 
paremmin kuin Leonardo DiCaprio ja Carey Mulligan
Baz Luhrmannin Gatsby-versiossa 2013.

Julma luonto

[elä ja anna toisten kuolla]

Kyösti Salovaara, 2025.

Ihmisen ja taivaan sopusointu?

 Varikset väittävät, että yksikin varis pystyisi tuhoamaan taivaan. Tästä ei ole epäilystäkään, mutta se ei todista mitään taivasta vastaan, sillä taivashan merkitsee: variksien mahdottomuutta.

- Franz Kafka

Iltapäivän auringossa andalusialainen kirkkoaukio henkii sopusointua.

    Maallinen ja taivaallinen asettuvat vierekkäin, lomittain.

    Kahvilan pöydissä juttua riittää kirkon suojassa. Appelsiinit kypsyvät kehitystä ja elämänkaarta värittäen. Lamppupylväissä violettiin sävytetyt viirit kertovat pääsiäisen kärsimyksistä ja sovituksesta, semana santa, pyhä viikko on meneillään. 

    Mieleen juolahtaa ajatus, ei kenties kovinkaan tuore, että tarvittiinko uskontoja aikanaan määrittämään sopimuksia hyvästä ja pahasta, oikeasta ja väärästä, koska ihmisyhteisöillä ei ollut turvanaan muodollisesti vahvoja rakenteita poliiseineen ja tuomareineen.

    Tänään, 2000-luvulla, valtio ”luo” kansalaisilleen kaikkia koskevat säännöt, elämän kehyksen. Ja tänään kansainväliset yhteisöt kirjoittavat valtioiden yli menevät sopimukset oikeasta ja väärästä.

    Juhlapuheissa kaikki on hyvin, mallillaan.

Muutama päivä sitten istuin nojatuolissani aamun uutisia läppäriltä lukien. Niinhän aina teen kun olen kotona.

    Yhtäkkiä ääreisnäkö havahdutti: katsoin ikkunasta pihalle.

    Naapuritalon suuressa tuijassa oksat heiluivat holtittomasti.

    Varis tempoili siipiään päästäkseen puun sisälle.

    Arvasin kyllä miksi.

    Hetkeä myöhemmin oksat heiluivat taas.

    Varis ponkaisi puun sisältä ulos. Sen nokassa sepelkyyhkyn muna loisti aamuauringon säteissä kuin voittopokaali.

    Sepelkyyhkyt pesivät tuijan hyvässä suojassa. Varikset ovat kuitenkin niitä älykkäämpiä.

Varikset tiedetään älykkäiksi linnuiksi.

    Viime vuonna todistin samanlaisen munavarkauden samassa puussa.

    Silloin hyökkääviä variksia oli kaksi. Toinen varis syöksyi ensin tuijan syövereihin ja lensi karkuun pyrkivän sepelkyyhkyn perässä, kuin varmistaakseen että kyyhkynen pysyy loitolla. Sillä välin toinen varis tunkeutui puun oksien välistä kyyhkysen pesälle ja hetkeä myöhemmin lensi pois sepelkyyhkyn munaa nokassaan kantaen.

    Röyhkeydessään varisten toiminta näytti järjestäytyneeltä rikokselta, mutta luonnossa moisia lakeja ei ole. Saat syödä mitä tahansa ja kenet tahansa. Elä ja anna toisten kuolla, niinhän luonto toimii, niinhän evoluution prosessi käy.

    Kun ihmiset hehkuttavat luonnon ihanuutta, he sulkevat usein silmänsä luonnon lähtökohtaiselta ”julmuudelta” ja ”moraalittomuudelta”. Luonnossa ei ole hyviä eläimiä ja pahoja eläimiä, ei oikeassa olevia kasveja eikä väärässäkään. Moraali ja oikeudenmukaisuus ilmentävät ihmisyhteisön arvoja, eivät variksien eikä sepelkyyhkyjen. 

Kouluajoilta muistan, että esimerkiksi telkkä munii pesäänsä uusia munia, jos aikaisemmin munitut poistetaan sieltä. Ihmiset ovat tuollaistakin harrastaneet. Telkkien ”kanalaa” siis.

    Olisi mielenkiintoista tietää käyttääkö kotinurkkien varis sepelkyyhkyjä ”kanalanaan”. Muniiko kyyhkynen uuden munan varastetun tilalle. Ainakin se palasi pesäänsä munavarkauden jälkeen. Kenties varikset jäivät kylläisenä tarkkailemaan kehitystä ja suunnittelemaan seuraavan hyökkäyksen parasta hetkeä.

    Ryöstelevää varista voisi toki moittia, mutta parempi lienee huomata kuinka älykkäästi se käyttäytyy. Ei variksilla eikä uhriksi joutuneella sepelkyyhkyllä ole turvanaan yhteistä sopimusta. Ei ole varisten eikä kyyhkyjen valtiota eikä EU:ta eikä YK:ta joissa keskinäisen yhteisymmärryksen säännöt kirjoitettaisiin.

   Arvoitukseksi jää, mitä Franz Kafka tarkoitti varisten taivaalla, sen mahdottomuudella. Miksi varikset muka tuhoaisivat taivaan?

   Eräs selitys saattaisi liittyä ajatukseen, että moraalittomia eläimiä ei sovi päästää sotkemaan ihmisten ja jumalan välistä sopimusmaailmaa; sitä missä moraali on yhteistä ja missä tiedetään mitä kymmenen käskyä tarkoittavat.

    Mutta Kafka on turhaan huolissaan siitä, että varikset haluaisivat tuoda ihmisten kiusaksi uudenlaisen moraalin, sellaisen missä kyyhkynmunan varastaminen on OOKOO. Sillä varis varastaa munan luonnon "moraalittomassa"  ”sääntöviidakossa” eikä ihmisten keskenään, toki jumalan avulla määrittelemässä sivilisaatiossa.

    Kaiken tämän jälkeen herää kuitenkin epämiellyttävä kysymys: koska myös ihminen on osa luontoa, miksi varikset tulisi karkottaa ihmisen sääntömaailmasta? Huijaako ihminen itseään kuvittelemalla, että hänen laatimansa, jumalan selän suojassa toki, moraalimaailma on todella tieteellisesti pätevä ja universaalisti absoluuttisen oikea ja pitävä?

    Eihän asia minua kuulu, mutta kysynpä vaan.

Kyösti Salovaara, 2025.

"Rikospaikka" vai variksien "kanala"?

Kierrepalloja

[sinne tänne toisaalle]

Kyösti Salovaara, 2025.

Kirjapino n. 68 euroa.

 

Jos jumala olisi tarkoittanut, että jalkapalloa pitäisi pelata ilmassa, hän olisi istuttanut nurmea taivaalle.

- Brian Clough, valmentaja

Julma peli. Ei tehty omista paikoista maaleja ja vastustaja teki sen yhden maalin.

-  KTP:n valmentaja Jonas Nyholm viime lauantaina lehdistötilaisuudessa

Kirjailijan tehtävänä on kirjoittaa kirjoja eikä tulkita niitä.

- Veijo Meri, kirjailija

Kirjailijan tehtävänä on kutsua kissaa kissaksi.

- Jean-Paul Sartre, kirjailija ja filosofi

Konkreettinen todellisuus on.

    Minäkin kuulun siihen.

    Kun ajattelen mitä todellisuus on, ovatko myös ajatukseni konkreettista todellisuutta? Vai pelkästään osa minua?

    Jos ne ovat pelkästään minua, en sittenkään kuulu täysin konkreettiseen todellisuuteen. Onko se mahdollista?

    Yleensä ajatukseni ovat sovinnaisia. Vai harvoin jos koskaan ajatuksen musta joutsen yllättää. 

Kutsutaanpa kissaa kissaksi.

    Kävin lauantaina Kotkassa. Kaupunki oli päivällä aavemaisen hiljainen. Kolea tuuli jäähdytti kävelijän tunteet. Välimerellisessä ravintolassa söin lammasta.

    Kylmästä kelistä huolimatta Arto Tolsa areenalle saapui n. 2200 katsojaa. KTP aloitti Veikkausliigan tappiolla. SJK Seinäjoelta ei ollut parempi, mutta kotijoukkue oli huonompi koska päästi yhden maalin. 

    Jalkapallo on jalkapalloa, niin kuin Sartre sanoisi.

    Sunnuntaina autoilin ja kävelin Akateemiseen kirjakauppaan. Ostin viisi kirjaa. Yhden sai ilmaiseksi, kuin kaupan päälle. Kirjakaupassa ihmettelin (jälleen kerran) pohjoismaisen käännöskirjallisuuden runsautta ja anglosaksisen kuihtumista. Miksi pohjoismaista kaunoa käännetään niin paljon? Miksi anglosaksisen kaunon aihealueet suppenevat kuin pyy maailmanlopun alla?

    Olisin ehkä ostanut myös tietokirjan pokkarina, mutta eihän suomalaiset tai suomeksi käännetyt tietokirjat käsittele muuta kuin lifestyleä ja erilaisten mielien itsehoitoa. Vakava, luonnontieteellinen kirja puuttuu suomalaisesta valikoimasta kokonaan. 

    Kirja on kirja, niin kuin Sartre sanoisi.

    Tiistai-iltana katsoin Mestarien liigan ottelun. Arsenal voitti Real Madridin. Declan Rice ampui pelin ensimmäisen maalin vapaapotkusta. Ampujan ja maalivahdin välissä oli madridilaisten tiukka muuri. Rice ampui oikealla jalalla, pallo suuntautui muurin ohi ja oli menossa selvästi myös maalin ohi, mutta pallossa oli voimakas kierre sisäänpäin, joten muurin ohitettuaan se kiersi maalin ylänurkkaan eikä maailman parhaaksi sanottu maalivahti Thibaut Courtois ylettynyt palloon, vaikka hän on kaksimetrinen mies.

    Muutama minuuttia myöhemmin Rice ampui toisen maalin vapaapotkusta, yhtä hienon ja vaikean ja jälleen Courtois epäonnistui. 

    Kierrepallot olivat kuin musta joutsen: sellainen ei ole mahdollinen mutta se tulee ja lentää.

Jalkapallo on elämää, yhteiskunnan pienoiskuva. Näin sanotaan. Joidenkin mielestä elämä on osa jalkapalloa, mutta se lienee liioittelua.

    Tässä on kuitenkin runsaasti symboliikkaa. Eikö taitava poliitikkokin lähetä kierrepalloja, joita vastustaja tai kilpailija ei huomaa ennen kuin on liian myöhäistä reagoida? Entäpä kansainvälinen politiikka: onko kaikki sitä miltä näyttää vai viuhuuko ilmassa kierrepalloja kaikkiin suuntiin, niin että me katsojat olemme äimän käkenä tajuamatta, että kohta joku pallo osuu päähämme takaviistosta?

   Kissa on kissa, mutta se ei ilmaise kaikkea.

   Oikeastaan kirjallisuuden tulisi lähettää kierrepalloja todellisuuteen, mutta lähettääkö? Vai onko se niin ennalta arvattavaa ettei kukaan edes hätkähdä saati että riemastuisi?

    Toisaalta, miksi syyttäisin kirjallisuutta, joka ei puhuttele eikä viihdytä minua, sillä vikahan on lukijan päässä eikä romaanikirjailijan kynässä. Kyllä kai maailmassa vielä yksi kirjailija kirjoittaa kynällä eikä näppäimistöllä.

    Heitän kierrepallon: kenelle kirjailija kirjoittaa, itselleen vai mahdollisille lukijoille?

Hyvät sitaatit ovat hienoja kierrepalloja. Ne osuvat monenlaiseen maaliin, menevät perille kun antaa mielelle vapauden.

    Chris Andersonin ja David Sallyn kirjassa Numeropeli – Luulet ymmärtäväsi jalkapalloa, mutta et tiedä siitä mitään (HS kirjat, 2013) on hienoja lainauksia, jotka kuvastavat maailmaa kierrepallon oveluudella, siis yllättäen.

    ”Sattuma on loogista”, sanoi Johan Cruyff, hollantilaisen futiksen huippu ja hollantilaisen pelityylin, pallonhallintapelin opettaja koko maailmalle. Jos sattuma on loogista, sitä voi ohjailla haluamaansa suuntaan. Sitäkö Cruyff tarkoitti? Miten tämä otetaan yhteiskuntapolitiikassa huomioon? Tarkoittaako se monenlaisen resilienssin rakentamista? 

    ”Ilman palloa et voi voittaa”, Cruyff sanoi. ”Jos pallo on meillä, he eivät voi tehdä maalia.”

    Onko Trump kerännyt kaikki pallot pöksyihinsä? Hän kertoo röyhkeästi, että koko maailma haluaa nyt tulla suutelemaan hänen peppuaan. Perversionsa kullakin, mutta oleellista on että Trump pelaa pallonhallintapeliä yksin ja omin säännöin.

    ”Jalkapallo on peli, jota pelataan aivoilla”, Cruyff sanoi.

    Tästä taitaa tulla Trumpin ongelma. Kun panee kaikki munat omaan taskuunsa, ne saattavat särkyä. Housut kastuvat.

    Silti jää ihmeteltäväksi mitä muu maailma tekee.

    ”Pyhistä lehmistä saa parhaat hampurilaiset”, sanoi Mark Twain eikä tuota ironiaa kukaan pysty ohittamaan.

Maailma on kuin futismatsi.

    Onko? Todellako?

    ”Me pelaamme vasemmistolaista jalkapalloa”, sanoi Pep Guardiola. ”Kaikki tekevät kaikkea.”

    Guardiola pelasi huipulla Barcelonassa. Hänestä tuli uuden jalkapallotaktiikan ja pelityylin mestari. Guardiola valmensi ensin Barcaa, sitten Baijeria ja nykyään Manchester Cityä. Guardiola on kehittänyt alkuaan hollantilaisen totaalisen jalkapallon - palloa hallitaan viimeiseen asti ja kaikki osaavat hyökätä ja puolustaa - niin täydelliseksi ja globaaliksi sopaksi että se kiehuu yli. Joku valmentaja tuskaili äskettäin, että Guardiola on pilannut futiksen, koska kaikki joukkueet pelaavat Guardiolan futista.

    Mutta onko Guardiola oikeassa? 

    Eikö maailma ole toista mieltä? Globalisaatio on pikemminkin lisännyt työnjakoa kuin vähentänyt sitä. Kaikki eivät tee kaikkea vaan pelkästään sitä mitä osaavat, missä menestyvät ja missä ovat tuottavia. Oikeassa todellisuudessa kaikki eivät tee kaikkea.

    Mutta Guardiola sanoikin, että vasemmistolaisessa futiksessa kaikki tekevät kaikkea. Onnistuisiko tuo myös konkreettisessa todellisuudessa? Voisiko vasemmistolaisessa yhteiskunnassa jokainen olla lääkäri yhdellä hetkellä ja leipuri toisella? Pitäisikö vasemmistolaisessa valtiossa kaikkien olla toisinaan poliiseja ja toisinaan peltiseppiä?

    Kysytäänpä neuvoa Karl Marxilta, joka hahmotteli ”totaalista” ihanneyhteiskuntaa. Näin hän vastaa vuosien takaa 1800-luvulta:

    ”Taiteellisen lahjakkuuden poikkeuksellinen keskittyminen joihinkin yksilöihin ja siihen liittyvä lahjakkuuden tukahduttaminen laajoissa joukoissa on työjaon seurausta… Joka tapauksessa kommunistinen yhteiskuntajärjestys poistaa taiteilijan alistumisen nurkkakuntaiseen ja kansalliseen rajoittuneisuuteen, joka kokonaan aiheutuu työnjaosta, samoin kuin taiteilijan sulkeutumisen jonkin taidelajin piiriin, jolloin hän esiintyy pelkkänä taidemaalarina, kuvanveistäjänä jne., niin että jo pelkkä hänen ammattinsa nimi riittää ilmaisemaan hänen ammattikehityksensä rajoittuneisuutta ja hänen riippuvuuttaan työjaosta. Kommunistisessa yhteiskunnassa ei ole taidemaalareita vaan pelkkiä ihmisiä, jotka muun ohessa harjoittavat maalaustaidetta.”

   Guardiolan futisjoukkue muistuttaa Marxin ja Engelsin utopiaa, mutta jos kaikki tekevät aidosti kaikkea, mihin me edistyneessä yhteiskunnassa tarvitsemme ammattikirjailijoita ja tähtipoppareita, jalkapalloilijoista puhumattakaan?

    Ja kohta kierrepallo osuu...

Kyösti Salovaara, 2025.

KTP vs. SJK  0-1.
5.4.2025.

Camus ja minä

[Baleaareilla]

Kyösti Salovaara, 1985.

Palma de Mallorcan keskusta ja La Seu katedraali
tavaratalon ikkunasta kuvattuna.

 

Aurinkoinen loma Baleaareilla päättyi. Espanjalainen lentokone laskeutui suomalaiseen räntäsateeseen. Kotimaassa kaikki oli ennallaan, kuin ennen. Suomalainen masennus oli ennallaan.

- Kyösti Salovaara Suomen Sosialidemokraatissa 5.4.1985.

                                     Talvi

tuo jääpenkkapankkiiri, lumivuorineuvos

                        konservatiiveista jäykin

paukutti päähämme pakkasen patukalla:

       kestäkää suomalaiset

                                        kestäkää

                 kevät tulee!

Ja tulihan se

                 Mallorcalta talven karusta

                            leivot ja liverrykset hatussaan

ja jallitti meitä taas kerran.

- Arvo Turtiainen runossaan Suomalainen kevätjenkka, 1968.

Matkustaminen ei ole huvia. Näkisin siinä pikemminkin askeesin. Ihminen matkustaa sivistyäkseen, mikäli sivistyksellä tarkoitetaan salaisimman aistimme, ikuisuuden aistin harjoittamista.

- Albert Camus Baleaareilla vuonna 1935. 

Neljäkymmentä vuotta sitten maaliskuussa 1985 matkustin ensimmäisen kerran Espanjaan. Olin 38-vuotias. 

    Miksi vasta tuolloin?

    Isäni Osmo täytti 60 vuotta syksyllä 1974. Hän oli varannut koko ”perheelle” Mallorcan matkan, minulle tai veljelleni siitä kertomatta. Vanhempani olivat tehneet 60-luvun lopulta lomamatkoja Palmaan, Mallorcan ja Baleaarien pääkaupunkiin ja ihastuneet kaupunkiin ja saareen, Francon diktatuurista huolimatta.

    Mutta heinäkuussa 1974 isäni sai massiivisen sydäninfarktin. Hän itki lääkärin kertoessa ettei hän voi jatkaa työtään Eteenpäin-lehdessä.

    Mallorcan matka peruuntui tuolloin. Synttärit vietettiin Valkealan motellissa. Mutta isäni eli infarktin jälkeen vielä 17 vuotta. Mallorca oli siitä pitäen vanhemmilleni tyyssijana melkein joka talvi, kolme tai kuusi kuukautta kerrallaan. Mallorca ja espanjalainen miljöö kantoivat isän elämää pidemmälle kuin lääkärit uskalsivat ennustaa.

    Mutta miksi me vaimoni kanssa matkustimme Mallorcalle vasta 1985?

 Minä muutin mieleni - niin on tapana sanoa.

    Maaliskuussa 1985 meitä oli kolme: minä, vaimoni ja 11 kuukauden ikäinen poikamme Jaakko. Minulta meni 38 vuotta päästä Espanjaan, Jaakolta 11 kuukautta.

    Niin maailma muuttuu.

    Niin mieli muuttuu.

    Kenties - ja tämä on arvailua – uusvasemmistolaisena nuorena miehenä Francon Espanja ei minua kiinnostanut. Selitys saattaa olla jälkiviisautta, tekosyy. Ehkä pelkäsin lähteä Suomesta muualle. Oli helpompi viettää lomia Kymijoen rannalla kuin Välimerellä.

    Vuonna 1983 kävin Nizzassa. Ihastuin kaupunkiin. Se avasi sieluni Välimeren kulttuuriin. Nizza ja Riviera tietysti hehkuivat valtavaa kulttuurista spektaakkelia ja melodraamaa, jonka sisään luin itseni amerikkalaisten ja englantilaisten kirjailijoiden vällityksellä. Nizzassa kävimme toisen kerran syyskuussa 1984 kun vietimme siellä isäni 70-vuotispäivää. Jaakko oli ensimmäisellä Nizzan-matkallaan tasan viiden kuukauden ikäinen. Minä olin jo 37-vuotias.

    Niin maailma muuttuu. 

    Entä ”minä”?

Osmo Salovaara, 1985.

Plaza Mayor Palmassa.
Café solo ja lasissa Veteranoa, espanjalaista brandyä.

Kyösti Salovaara, 1985.

El Terrenosta pääsi keskustaan Paseo Maritimoa myöten.

On sanottu että Palma de Mallorca on yhdistelmä Nizzaa ja Napolia. Kenties on, vaikka Napolissa en ole koskaan käynyt enkä tiedä miltä Napoli tuntuu.

    Mutta 1983-1984 Nizzan-matkat avasivat mieleni portit Välimerelle.

    Minä muutin mieleni!

    Onko se pätevä ilmaisu? Riittääkö selitykseksi?

    Hieno englantilainen kirjailija Julian Barnes on vastikään julkaissut esseekokoelman Changing My Mind, josta The Guardian julkaisi otteen muutama viikko sitten. 

    Barnes lainaa merkittävää taloustieteilijää John Maynard Keynesiä, joka sanoi: ”Kun faktat muuttuvat, minä muutan mieleni.”

     Kuka tai mikä on se ”minä” joka muuttaa mieltään? Missä se "minä" sijaitsee?

    Aivan toisenlaisen tokaisun Barnes sieppaa ranskalaiselta dadaistilta Francis Picabialta: ”Päämme on pyöreä joten ajatuksemme voivat muuttaa suuntaansa.” 

    Barnesin johtopäätös on, ettei ole ”minää” joka muuttaa mieltään, vaan päinvastoin on epämääräisen monimutkainen mielemme, joka muuttaa meitä kun tilanteet ja kokemukset kohdataan. Mielemme luo minut, minä en luo mieltäni.

    Barnesin johtopäätös on helpottavan avara. Se sallii ”minun” olla montaa mieltä yhtä aikaa, koska mielessäni on joka tapauksessa monenlaista yhtä aikaa. Ja sitä paitsi: pyöreään päähään sopii kaikenlaista!

Kevään 1985 jälkeen vietimme kuuden vuoden aikana talvilomat Mallorcalla. Sen jälkeen, isäni kuoltua 1991, kävimme vielä joitakin kertoja siellä, mutta 2000-luvulla olen matkustanut Espanjassa muualle, ikään kuin Mallorcan herkkiä tunteita paetakseni.

    Suomalaisten matkanjärjestäjien hotellit sijaitsivat pääosin Palman kaupungin lounaisreunassa El Terrenon kaupunginosassa, Bellverin linnan alapuolelle. 1970- ja 1980-luvuilla Aurinkomatkat järjesti talveksi ns. pitkiä matkoja Palmaan. Kun kesäkausi loppui syksyllä, lentokoneiden ei tarvinnut lentää tyhjänä hakemaan lomansa päättäviä matkailijoita viedessään talvituristit Palmaan. Näin ”eläkeläiset” pääsivät halvalla kolmeksi tai kuudeksi kuukaudeksi Mallorcalle. Joulun aikaan oli lyhyt sesonki ja sitten keväällä eläkeläiset tuotiin takaisin Suomeen kun kesäkauden ensimmäiset turistit lensivät saarelle.

    Muut matkatoimistot toki lensivät ympäri vuoden saarelle, joten mekin pääsimme sinne kolme viikon lomille Hassen siivillä ja Spiesin matkoilla.

    Eläkeläisille kehkeytyi Bosquessa tiivis porukka, joka vuosien mittaan tutustui toisiinsa ja Mallorcan elämään. Isäni ja äitini ”porukassa” oli mm. konttoripäällikkö Tampereelta, kauppias Kokkolasta, eversti evp Haminasta ja lasitaiteilija Iittalasta. Kerrottiin että hän oli ilman omaa syyttään jäänyt tunnetuimpien Iittalan lasitaiteilijoiden varjoon.

    El Terrenossa asuimme usein Joan Miró -kadun varrella. Eläkeläisten hotelli Bosque sijaitsi lähellä Carrer Camilo José Celan varrella. Katujen nimet muutettiin tuollaisiksi Francon kuoltua. Sekä nobelkirjailija Camilo José Cela että modernistimaalari Joan Miró olivat muuttaneet Mallorcalle 1950-luvulla eräänlaisen sisäiseen maanpakoon Francon diktatuuria. Mallorcalla ilmapiiri oli vapaampi kuin mantereella.

    Kun ajoimme bussilla Palmasta Sollerin-kaupunkiin, reitti kulki Valdemossan kylän kautta luoteisrannikolle ja sitten jylhää rannikkoa pitkin Deiàn rantakylän läpi Solleriin, mistä 1913 rakennetulla raitsikalla pääsi kaupungin satamaan appelsiini- ja mantelipuulehtojen vieritse.

    Niin kuin tiedetään Frédéric Chopin vietti kurjan, sateisen ja kylmän talven Valdemossassa rakastettunsa Amantine-Lucile-Aurore Dupinin eli Georde Sandin kanssa. Mutta samaan aikaan myös englantilainen runoilija ja kirjailija Robert Graves asui rakastettunsa Laura Ridingin kanssa Deiàssa. Graves oli tuttu meilläkin telkkarissa näytetyn Minä, Claudius - sarjan ansiosta, vaikka muuten en Gravesista juuri mitään tiennyt. Graves kuoli Deiàssa saman vuoden joulukuussa kun ensimmäisen kerran maaliskuussa ajoin hänen kotikylänsä ohi.  

    Muutamaa vuotta myöhemmin ostin Martin Seymour-Smithin teoksen Robert Graves: His Life and Works. Kun selailen sitä nyt, huomaan etten ole kirjaa koskaan lukenut läpi alusta loppuun. Minulle Graves merkitsi Mallorcan henkeä, ei hänen teoksiaan.

Kyösti Salovaara, 1985.

Sollerin raitsikka. Vaunu nro 5
lienee valmistettu vuonna 1913.

Kyösti Salovaara, 1985.

Meri ja Osmo Salovaara
Genovan kylän rinteillä, taustalla Palman kaupunki.
Genovassa käytiin syömässä pitkään haudutettua lammasta.

Mielikuvia, muistikuvia, hämäriä ajatuksia, kadonneita tuntemuksia, matkojen pölyä, pelkoa uusista paikoista, uteliaisuutta ja ties mitä – sitähän elämä on.

    Ranskalainen kirjailija ja filosofi Albert Camus (1913-1960) oli kosmopoliitti, joka tarkkavaistoisesti pohti myös matkustamista, saapumista outoihin paikkoihin, pelkoa ja rakkautta. Camusin äidin suku oli kotoisin Baleaareilta. Vuonna 1936 Camus muisteli edellisen kesän matkaa Baleaareille:

    ”Matkustamisen arvo perustuu pelkoon. Sillä jonakin hetkenä, kun olemme niin kaukana maastamme, kielestämme (ranskalainen sanomalehti on äkkiä äärettömän kallisarvoinen. Ja nuo iltahetket kahviloissa, kun yrittää kyynärpäällään koskettaa muita ihmisiä), meidät valtaa epämääräinen pelko ja vaistomainen halu palata vanhojen tapojen turvaan. Siinä on matkan ilmeisin hyöty. Sinä hetkenä olemme kuumeessa, mutta olemme pehmeät ja huokoiset. Pieninkin töytäisy järkyttää meitä olentomme perustuksia myöten. Jos kohtaamme valotulvan, tunnemme äkkiä ikuisuuden läsnäolon. Siksi ei pidä sanoa, että ihminen matkustaa huvikseen. Matkustaminen ei ole huvia. Näkisin siinä pikemminkin askeesin. Ihminen matkustaa sivistyäkseen, mikäli sivistyksellä tarkoitetaan salaisimman aistimme, ikuisuuden aistin harjoittamista. Huvi loitontaa meidät omasta itsestämme, niin kuin Pascalin ’divertissement’ viihdytys. Matka, joka on ikään kuin suurempi ja vakavampi tiede, tuo meidät takaisin itseemme.” (Camus: Kapinoiva ihminen. Toimittanut Maija Lehtonen. Suom. Ulla-Kaarina Jokinen ja Maija Lehtonen. Otava, 1971. 

    Vieraillessaan Prahassa Camus kirjoitti illalla hotelliin palattuaan sydän pakahtumaisillaan mahtipontisia mietteitä, joiden takaa ”kuvastuu se moninaisten tunteiden vyyhti, joka oli ahtautunut” hänen sydämeensä. ”Mitä muuta hyötyä tällaisesta matkasta voisi olla?” Camus kysyi. ”Täällä olen paljas, suojaton.” Ja jatkoi:

    ”Kirkot, niiden kulta ja suitsutus, kaikki tuokin työntää minua jokapäiväistä elämää kohti, jossa ahdistus nostaa arvoon jokaisen pikku seikankin. Ja tottumusten verho, sydäntä tuudittavien eleiden ja sanojen miellyttävä kudelma nousee hitaasti ja paljastaa vihdoin levottomuuden ankeat kasvot. Ihminen on kasvotusten itsensä kanssa: minä haastan hänet olemaan onnellinen… Tämän vuoksi matkustaminen onkin mitä valaisevinta. Ihmisen ja ympäröivien esineiden välillä on räikeä ristiriita. Maailman musiikki tunkeutuu helpommin suojattomaan sydämeen… Matkan liikuttava, herkistynyt maisema: taideteoksia, naisten naurua, ihmisrotuja, jotka on juurrutettu omaan maahansa, muistomerkkejä, joissa kertautuu vuosisatojen historia. Ja sitten, päivän päättyessä, tämä hotellihuone, jossa taas outo tunne, kuin sielun nälkä, alkaa kovertaa minua sisästä päin.”

Sanoja sanoja sanoja.

    Ne kiertävät minua kuin rengas joka ei hetkeään pysähdy samaan kohtaan.

    Maaliskuu 1985: neljäkymmentä vuotta sitten: Palma de Mallorca, mielentila ja mieli. Porttini Espanjaan.

    Muutin mieleni - mieleni muutti minut!     

Raili Salovaara, 1985.

Isä (38 v) ja poika (11 kk)
Magalufin rannassa.