Ei Bach eikä uskonto

[vaan jalkapallo]

Espanjan kuningas Felipe VI onnittelee
maailmanmestarijoukkueen kapteenia Rodria
finaaliottelun palkintokorokkeella.
Rodri valittiin myös kisojen parhaaksi pelaajaksi.

Ruutukaappaus YLEn tv-lähetyksestä 19.7.2026.

Jalkapallo on peli, jota pelataan aivoilla....

Ilman palloa, et voi voittaa....

Jos pallo on meillä, he eivät voi tehdä maalia.

- Johan Cruyff

Joskus jalkapallossa on tehtävä maaleja.

- Thierry Henry

 

Jalkapalloa voi selittää filosofialla, yhteiskunnalla, psykologian peliteorioilla ja ties millä.

    Ironia on siinä että em. ”aiheita” voi toisinpäin selittää jalkapallolla. Niinpä amerikkalainen toimittaja Franklin Foer antoi vuonna 2004 jalkapallokirjalleen maailmaa syleilevän nimen: How Soccer Explains the World – An Unlikely Theory of Globalization.

    ”Tietenkään jalkapallo ei ole samaa kuin Bach tai buddhalaisuus”, Foer kirjoitti teoksen johdannossa, ”mutta siihen suhtaudutaan usein tunteellisemmin kuin uskontoon.” Ja sillä on yhtä tärkeä merkitys yhteisön kulttuuriperinnössä kuin uskonnolla.

    Karl Marx sanoi, että uskonto on kansan oopiumia. Kenties hän nyt vaihtaisi, jos eläisi, ”uskonnon” paikalle ”jalkapallon”.

    Mutta ehkei jalkapallon suosiota kannata ottaa noin vakavasti. Se viihdyttää, kiihdyttää ja joskus myös raivostuttaa, mutta on sittenkin vain tunteiden ja tilanteiden ja sitä mukaa maailman metafora.

Pohjois-Amerikassa pelattiin hienot MM-kisat. Joukkueita oli 48, pelejä kaikkiaan 104, joista lasken katselleeni noin 40. Pelit välitti Suomeen Yle ja MTV. Niiltäkin osin kokemus oli hieno, vähintään hyvä. Hyviä ja innostavia selostajia, erinomaisia ja analyyttisiä asiantuntijoita studioissa.

    MM-kisojen isäntämaat Meksiko, USA ja Kanada pärjäsivät aika hyvin, vaikka eivät loppusuoralle päässeetkään. Pienet ei-eurooppalaiset valtiot aiheuttivat yllätyksiä - kenties myös Suomi jonakin päivänä, futisoptimisti ajattelee. Yksi hienoimmista yllättäjistä oli tietenkin Norja, joka nujersi Brasilian pudotuspelivaiheessa. Etelä-Amerikka yllätti monet - ei minua - Paraguayn ja Argentiinan rumalla pelillä, jossa jalkapallo unohtui. Eteläamerikkalainen futis yhdistää usein epäurheilijamaisen provokaation taitavaan jalkapalloon.

    FIFA-rankingin 4 parasta maata selviytyi näiden kisojen neljäksi parhaaksi. Saksaa ei loppupeleissä nähty. Italia ei päässyt edes kisoihin.

    Loppuottelussa loistava Espanja pelasi ylivoimaisesti rosoista Argentiinaa vastaan, vaikka ottelu menikin jatkoajalle. Mielenkiintoinen yksityiskohta: Loppuottelun joukkueissa oli 9 pelaajaa Atlético de Madridin La Liga -joukkueesta, viisi Argentiinalla ja neljä Espanjalla. Sekin on mielenkiintoista, ja tämä kuvaa maailman globalisaatiota, että ranskalaisia (Ranskassa syntyneitä) jalkapalloilijoita oli eri joukkueissa yhteensä 96; ja että kaikista pelaajista 23 % edusti eri maata kuin missä he olivat syntyneet. Jalkapallomaailma ilmentää rajojen katoamista, ihmisten yhteisyyttä.

    Näissä kisoissa moni suuri tähti loisti kenties viimeisen kerran kansainvälisellä huippuareenalla. Messi, Ronaldo ja Neymar sinetöivät loistavat uransa Pohjois-Amerikassa.

Jalkapallon MM-turnaus on maailman suurin urheilutapahtuma. Sitä voi sanoa myös maailman suurimmaksi kulttuuritapahtumaksi.

    Miljoonat ihmiset seurasivat pelejä paikan päällä, miljardit ympäri maapalloa.

    Manuel Vicent kirjoitti El Paísissa viime sunnuntaina, ennen Argentiinan ja Espanjan finaalipeliä, että pallo on kuin toteemi, joka hurrikaanin voimalla yhdistää rotuja, uskontoja ja kulttuureja. Ihmisyys kerääntyy sen ympärille kaikkine uskomuksineen, unelmineen ja intohimoineen. Tässä myrskyisässä juhlassa löytävät yhteisen paikkansa lapset ja vanhukset, oikeistolaiset ja vasemmistolaiset, älypäät ja oppimattomat, harkitsevat ja fanaatikot, sairaat ja terveet, uskovaiset ja ateistit.

    Muuttuiko maailma hetkeksi paremmaksi ja kivemmaksi paikaksi?

    Kenties, ehkä ei.

Entä sitten jalkapallo? Miten tänään pelataan? Miten voitetaan maailmanmestaruus? Voiko Espanjan maajoukkueen voittavasta pelityylistä vetää johtopäätöksiä globaalin maailman parantamiseksi?

    Välttääksemme liian suuria sanoja käyttäkäämme pienempiä.

    Espanja voitti sekä Euroopan mestaruudet (2008, 2012) että maailmanmestaruuden (2010) noin 15 vuotta sitten. Silloin sen peli perustui totaalisesti barcelonamaiseen pallonhallintaan. Pallonhallintapelistä - siitä miten hollantilainen Johan Cruyff, aikansa huippupelaaja ja sittemmin valmentaja, sen määritteli – tuli valtavirtaa kaikkialla ja kaikilla sarjatasoilla. Mutta ei kestänyt kauaakaan kun pallonhallintapelille keksittiin vastalääkkeet. Betonipuolustus palasi kentille, suoraviivaiset hyökkäykset puhkoivat Barcelonan ja Espanjan maajoukkueen puolustuksen. Pelkällä pallohallinnalla ei synny maaleja, niitä kun pitää tehdä voittaakseen. Sijaa sai myös portugalilaisen huippuvalmentajan José Mourinhon oppi: kun sinulla ei ole palloa, et tee virheitäkään!

    Mutta espanjalainen futis löysi uudenlaisen pallonhallintatyylin. Tavallaan palattiin juurille, toisaalta peliä kehitettiin. Koko joukkue hyökkää, kaikki puolustavat, eikä ole vain yhtä metodia vastustajan nujertamiseksi. Pelaajat on teknisesti taitavia, mutta tärkeintä on joukkueen peli, ei yksittäisten tähtien suoritukset.

    En tiedä kuinka paljon tästä menestyksestä kuuluu maajoukkueen valmentajalle Luis de la Fuentelle (s. 1961), mutta de la Fuente tuntuu löytäneen voittavan tasapainon pallonhallintapelin, pelaajien henkilökohtaisen taitotason ja joukkuepelin välille. Kerrotaan, että de la Fuente lainailee Marcus Aureliusta ja muistuttaa että ”mikä on pahaksi pesälle, on pahaksi jokaiselle mehiläiselle”.

    Niin että jos Espanjan jalkapallomaajoukkueen menestysreseptin haluaisi nähdä parempaa maailmaa selittävänä reseptinä, niin meidän tulisi ymmärtää, että joukkueen voima on yksilöissä ja yksilöiden voima tulee joukkueelta.

    Onkohan tuo liian sopuisa ajatus?

MTV Katsomon jalkapallostudio "voitti"
pallonmitan verran monipuolisuudella
  ja asiantuntemuksella Ylen vastaavan studion.
Petri Pasasen (vasemmalla) vieressä Antti Niemi ja Mehmet Hetemaj.

Ruutukaappaus MTV Katsomon lähetyksestä 18.7.2026.

Sivilisaatioiden ryskettä

[vai asfalttipölyä kaupunkiraitilla?]

Kyösti Salovaara, 2026.

Kreikkalaiset voidaan ymmärtää puhumatta heidän taloudellisista olosuhteistaan. Roomalaiset ymmärretään vain niistä puhumalla.

- Oswald Spengler: Länsimaiden perikato, 1918, 1922. Lyhennetyn laitoksen suomennos Yrjö Massa. Neljäs painos, Kirjayhtymä 1996. 

”Jo historiallisten tosiseikkojen vuoksi keskivertoamerikkalaiselle on tunnusmerkillistä, että hän on luonteeltaan utelias, kasvatuksensa ansiosta neuvokas ja koulutuksensa ansiosta empiirinen”, sanoi Stowe. ”Toisin sanoen: jenkit ovat sählääviä kusipäitä, jotka tunkevat nenänsä joka paikkaan.” 

- Len Deighton: Siima, 1989. Suomennos Erkki Jukarainen. WSOY, 1991. 

Suuri on suurta. Pieni on pientä.

    Arkipäivä eletään siinä välissä.

    Mutta näinä aikoina pieni läikkyy suureen ja suuri pieneen. Maailmankylä on globaali ja paikallinen.

    Paitsi että yhtä maailmankylää ei liene olekaan, vaan on eri puolille keskittyviä sivilisaatioita.

Jos pitäisin päiväkirjaa, viime viikonlopun toimissani kuvastuisi hyvin paikallisen ja globaalin vuorovaikutus. Juhlavasti saattaisi lisätä, että arkielämän päiväkirjassa ilmenee myös vertikaalisesti nykyhetken suhde lähimenneisyyteen.

    Perjantaina ajettiin Kotkaan auringon paistaessa moottoritielle. Koillis-Helsingistä matka Kotkansaarelle kestää vajaan puolitoista tuntia.

    Kello näytti neljää kun mentiin syömään tuttuun ravintolaan, jonka ruokalistalla esitellään Välimeren ruokakulttuureja Turkista Marokkoon, Kreikasta Espanjaan. Sapuskan jälkeen kevyttä kävelyä keskustassa ja Sapokan rantojen kautta Arto Tolsa areenalle.

    Kevään ensimmäinen peli ulkona aurinkokatsomossa. Tai oikeastaan toinen, koska tammikuussa katsoimme Madridissa Atlético Madridin ja Real Mallorcan välisen Espanjan liigan matsin.

    Mutta nyt näimme KTP:n kauden ensimmäisen ykkösliigapelin Mikkelin MP:tä vastaan.

    Peli oli yritteliästä, mutta hieman haparoivan jännittynyttä. Niin kuin nykyään Suomessa usein on, koska sekä Veikkausliigan että Ykkösliigan pelaajaringit vaihtuvat suuresti vuodesta toiseen. Ehkä uudet pelaajat jännittivät myös kotkalaista jalkapallokatsomoa. Paikalla oli 1700 katsojaa. Auringon laskiessa tunnelma lämpeni. KTP:n uudistunut joukkue pelasi virkeästi, vaikka selkeää taktiikkaa oli vaikea havaita katsomon alariveiltä. No, KTP voitti mikkeliläiset numeroin 1-0.

Entäpä lauantaina? Aamusella katsoin tietysti Ykkösaamun, jossa pätevä ja terävä Seija Vaaherkumpu haastatteli hybridiosaamiskeskuksen verkostojohtajaa Jukka Savolaista. Savolainen ”pelotteli” sivilisaatioiden yhteentörmäyksellä.

    Iltapäiväkävely Tapiolan urheilupuistoon: siellä uutta jalkapallostadionia rakennetaan hyvää vauhtia. Tai mistäpä sitä tietää millä vauhdilla stadion nousee. Illemmalla katselin pari jaksoa BBC:n Komisario Lynley -sarjasta 2000-luvun alkuvuosilta. Sarja perustui amerikkalaisen Elizabeth Georgen romaaneihin. Myöhemmin illalla seurasin toisella silmällä futismatsia Sevillasta: mestareiden liigan puolivälierään valmistautuva Atlético Madrid hävisi b-kokoonpanolla Sevillalle.

    Ennen kuin nukahdin, aloittelin Len Deightonin romaania Siima, joka on tiedustelumies Bernard Samsonin eurooppalaista tarinaa kertovan yhdeksänosaisen romaanisarjan (1983-1996) viides teos.

Sunnuntaista pääosan ”varasti” Pariisi-Roubaix maantiepyöräilyn klassikko, monumentti eli päivän mittainen kilpailu ”pohjoisessa helvetissä” missä ajetaan kymmeniä kilometrejä peltojen välisillä mukalakivipoluilla kuin välillä jään päällä liukuen.

    Pyöräkilpailun lomassa saunominen, italialaista olutta saunajuomana. Sitten söimme lounaan, jossa paistettujen ahvenfileiden rinnalla tomaattia Espanjasta, paprikaa Hollannista, perunoita Egyptistä ja lasi punaviiniä Australiasta. Illemmalla katselin jonkin verran futismatsia Mallorcalta ja yhden jakson vanhasta Hercule Poirot -sarjasta. Yötä vasten jatkoin Siiman lukemista ja tarkkailin toisella korvalla yön uutisia Unkarista.

    Eurooppa hengähti helpottuneena. Minäkin.

JS. 2026.

KTP vs MP 10.4.2026.

Maailma läikkyy suomalaiseen arkeen, mutta elämä kulkee tavallaan eikä globaali myllerrys suoraan muuta sen rientoa. Sen panee tietysti merkille, että kun muualla - Espanjassa, Saksassa, Ruotsissa jne. - valtiovalta helpottaa kansalaisten kustannuksia bensapumpulla, Suomessa hoetaan kaikilta vallan portailta, ettei kansalaisten elämää kannata eikä tarvitse helpottaa. Ei ole varaa eikä vihreän siirtymän takia siihen ole muutenkaan perusteita.

    Asian tilaa suurentelematta totean: monessa länsimaisessa demokratiassa kansalaisen näkökulma on keskeinen näkökulma poliittisiin päätöksiin, kun taas Suomessa yhteiskunnan etu voittaa kansalaisen halut ja toiveet. Ja sekin merkille pantakoon: suomalainen ihminen alistuu aina kun ylhäältä päin pyydetään alistumaan.

Kansainvälisessä politiikassa pelataan lyhyttä peliä järein kortein, aseet puhuvat, pommit putoavat, myrkylliset lennokit lentävät rajojen yli.

    Mutta hieman hätkähdin kun Jukka Savolainen väitti Ykkösaamussa, että pitkässä pelissä maailmalla käydään sivilisaatioiden välistä ”sotaa”, joka saattaa muuttua todella kovaksi sodaksi tulevina vuosina.

    Hieman Oswald Spenglerin tavoin Savolainen ennusti, että lännen sivilisaatio on helisemässä idän ja etelän sivilisaatioiden paineessa, vaikka, kuten Savolainen sanoi, lännen vahvuus ja menestyksen avain on edelleen demokratia, oikeusvaltio ja yksityisomaisuuden suoja. Tästä huolimatta legalismiin nojaava länsi, varsinkin Eurooppa, saattaa marginalisoitua autoritaaristen sivilisaatioiden jyrätessä uusina valta- ja voimakeskuksina.

    Kaikki vanhat ja aikanaan voimakkaat sivilisaatiot ovat kukin tahoillaan romahtaneet, miksei siis eurooppalaista alkuperää oleva sivilisaatiokin romahtaisi hetken koittaessa?

Sivilisaatioiden romahtamisesta tulee tietysti mieleen tuo Oswald Spenglerin teos Länsimaiden perikato, vaikka teosta ei olisikaan lukenut, niin kuin minäkään en ole täysin alusta loppuun lukenut, mutta kirjan pessimistinen otsikko on väreillyt ihmisten tietoisuudessa jo sadan vuoden ajan.

    Sivilisaatio lienee yleensä kulttuurin synonyymi. Spengler kuitenkin puhuu kulttuurista, joka ikääntyessään muuttuu sivilisaatioksi, joka sitten puolestaan, kuten kaikki orgaaninen elämä, vanhenee ja kuolee pois.

    Kulttuuri ja sivilisaatio ovat Spenglerin maailmanselityksissä vastakohtia. Hän puhuu maailmankaupungista. ”Maailmankaupunki merkitsee kosmopolitismin asettamista ’kotimaan’ tilalle”, Spengler kirjoittaa teoksensa johdannossa. ”Se on syvällinen sana, josta tulee mielekäs heti barbaarin kehityttyä kulttuuri-ihmiseksi, mutta se katoaa jälleen sivilisaation kohottaessa vaalilauseekseen ajatuksen ubi bene, ibi patria [missä hyvä, siellä isänmaa]. Maailmankaupunkiin ei kuulu kansa, vaan massa.”

    Tuntuu, että Spengler ennustaa länsimaiden perikatoa siksi, että kosmopoliittisuus (nykyään kai sanoisimme että globaalisuus) ei ymmärrä perinteitä, että se, sivilisaatio, taistelee kaikkea kulttuuria vastaan. Että massojen maailma nurjertaa paikallisen kulttuurin.

    ”Maailmankatsomuksen, politiikan, taiteen, tietämisen ja tuntemisen kaikki suuret ristiriidat nähdään tämän yhden vastakohdan merkeissä”, Spengler kirjoitti yli sata vuotta sitten. ”Mitä on huomispäivän sivilisaatiopolitiikka eilispäivän kulttuuripolitiikan vastakohtana? Antiikissa se on retoriikkaa ja länsimaissa journalismia, vieläpä sivilisaation valtaa edustavan abstraktion, rahan, palveluksessa.”

Jos olevaisten maailmojen taistelua käydään sivilisaatioiden kesken, niin mihin ne pyrkivät?

    Onko etusijalla valta toisten sivilisaatioiden ylitse vai itselle kerätty vauraus, jolla toiset sivilisaatiot alistetaan hyötykäyttöön? Vai molemmat?

    Ja jos tulevaisuus perustuu sivilisaatioiden valtapeliin, niin miten arkipäivän Suomessa tai ylisummaan ikääntyvässä Euroopassa tuohon pitkään peliin tulisi suhtautua?

    Olkaansa kohauttelemalla vai…

Muuten olen sitä mieltä, että eurooppalaiset kansallisvaltiot kannattaisi ”hävittää” ja luoda niiden tilalle yhteinen Euroopan liittovaltio.

Kyösti Salovaara, 2026.

Kierrepalloja

[sinne tänne toisaalle]

Kyösti Salovaara, 2025.

Kirjapino n. 68 euroa.

 

Jos jumala olisi tarkoittanut, että jalkapalloa pitäisi pelata ilmassa, hän olisi istuttanut nurmea taivaalle.

- Brian Clough, valmentaja

Julma peli. Ei tehty omista paikoista maaleja ja vastustaja teki sen yhden maalin.

-  KTP:n valmentaja Jonas Nyholm viime lauantaina lehdistötilaisuudessa

Kirjailijan tehtävänä on kirjoittaa kirjoja eikä tulkita niitä.

- Veijo Meri, kirjailija

Kirjailijan tehtävänä on kutsua kissaa kissaksi.

- Jean-Paul Sartre, kirjailija ja filosofi

Konkreettinen todellisuus on.

    Minäkin kuulun siihen.

    Kun ajattelen mitä todellisuus on, ovatko myös ajatukseni konkreettista todellisuutta? Vai pelkästään osa minua?

    Jos ne ovat pelkästään minua, en sittenkään kuulu täysin konkreettiseen todellisuuteen. Onko se mahdollista?

    Yleensä ajatukseni ovat sovinnaisia. Vai harvoin jos koskaan ajatuksen musta joutsen yllättää. 

Kutsutaanpa kissaa kissaksi.

    Kävin lauantaina Kotkassa. Kaupunki oli päivällä aavemaisen hiljainen. Kolea tuuli jäähdytti kävelijän tunteet. Välimerellisessä ravintolassa söin lammasta.

    Kylmästä kelistä huolimatta Arto Tolsa areenalle saapui n. 2200 katsojaa. KTP aloitti Veikkausliigan tappiolla. SJK Seinäjoelta ei ollut parempi, mutta kotijoukkue oli huonompi koska päästi yhden maalin. 

    Jalkapallo on jalkapalloa, niin kuin Sartre sanoisi.

    Sunnuntaina autoilin ja kävelin Akateemiseen kirjakauppaan. Ostin viisi kirjaa. Yhden sai ilmaiseksi, kuin kaupan päälle. Kirjakaupassa ihmettelin (jälleen kerran) pohjoismaisen käännöskirjallisuuden runsautta ja anglosaksisen kuihtumista. Miksi pohjoismaista kaunoa käännetään niin paljon? Miksi anglosaksisen kaunon aihealueet suppenevat kuin pyy maailmanlopun alla?

    Olisin ehkä ostanut myös tietokirjan pokkarina, mutta eihän suomalaiset tai suomeksi käännetyt tietokirjat käsittele muuta kuin lifestyleä ja erilaisten mielien itsehoitoa. Vakava, luonnontieteellinen kirja puuttuu suomalaisesta valikoimasta kokonaan. 

    Kirja on kirja, niin kuin Sartre sanoisi.

    Tiistai-iltana katsoin Mestarien liigan ottelun. Arsenal voitti Real Madridin. Declan Rice ampui pelin ensimmäisen maalin vapaapotkusta. Ampujan ja maalivahdin välissä oli madridilaisten tiukka muuri. Rice ampui oikealla jalalla, pallo suuntautui muurin ohi ja oli menossa selvästi myös maalin ohi, mutta pallossa oli voimakas kierre sisäänpäin, joten muurin ohitettuaan se kiersi maalin ylänurkkaan eikä maailman parhaaksi sanottu maalivahti Thibaut Courtois ylettynyt palloon, vaikka hän on kaksimetrinen mies.

    Muutama minuuttia myöhemmin Rice ampui toisen maalin vapaapotkusta, yhtä hienon ja vaikean ja jälleen Courtois epäonnistui. 

    Kierrepallot olivat kuin musta joutsen: sellainen ei ole mahdollinen mutta se tulee ja lentää.

Jalkapallo on elämää, yhteiskunnan pienoiskuva. Näin sanotaan. Joidenkin mielestä elämä on osa jalkapalloa, mutta se lienee liioittelua.

    Tässä on kuitenkin runsaasti symboliikkaa. Eikö taitava poliitikkokin lähetä kierrepalloja, joita vastustaja tai kilpailija ei huomaa ennen kuin on liian myöhäistä reagoida? Entäpä kansainvälinen politiikka: onko kaikki sitä miltä näyttää vai viuhuuko ilmassa kierrepalloja kaikkiin suuntiin, niin että me katsojat olemme äimän käkenä tajuamatta, että kohta joku pallo osuu päähämme takaviistosta?

   Kissa on kissa, mutta se ei ilmaise kaikkea.

   Oikeastaan kirjallisuuden tulisi lähettää kierrepalloja todellisuuteen, mutta lähettääkö? Vai onko se niin ennalta arvattavaa ettei kukaan edes hätkähdä saati että riemastuisi?

    Toisaalta, miksi syyttäisin kirjallisuutta, joka ei puhuttele eikä viihdytä minua, sillä vikahan on lukijan päässä eikä romaanikirjailijan kynässä. Kyllä kai maailmassa vielä yksi kirjailija kirjoittaa kynällä eikä näppäimistöllä.

    Heitän kierrepallon: kenelle kirjailija kirjoittaa, itselleen vai mahdollisille lukijoille?

Hyvät sitaatit ovat hienoja kierrepalloja. Ne osuvat monenlaiseen maaliin, menevät perille kun antaa mielelle vapauden.

    Chris Andersonin ja David Sallyn kirjassa Numeropeli – Luulet ymmärtäväsi jalkapalloa, mutta et tiedä siitä mitään (HS kirjat, 2013) on hienoja lainauksia, jotka kuvastavat maailmaa kierrepallon oveluudella, siis yllättäen.

    ”Sattuma on loogista”, sanoi Johan Cruyff, hollantilaisen futiksen huippu ja hollantilaisen pelityylin, pallonhallintapelin opettaja koko maailmalle. Jos sattuma on loogista, sitä voi ohjailla haluamaansa suuntaan. Sitäkö Cruyff tarkoitti? Miten tämä otetaan yhteiskuntapolitiikassa huomioon? Tarkoittaako se monenlaisen resilienssin rakentamista? 

    ”Ilman palloa et voi voittaa”, Cruyff sanoi. ”Jos pallo on meillä, he eivät voi tehdä maalia.”

    Onko Trump kerännyt kaikki pallot pöksyihinsä? Hän kertoo röyhkeästi, että koko maailma haluaa nyt tulla suutelemaan hänen peppuaan. Perversionsa kullakin, mutta oleellista on että Trump pelaa pallonhallintapeliä yksin ja omin säännöin.

    ”Jalkapallo on peli, jota pelataan aivoilla”, Cruyff sanoi.

    Tästä taitaa tulla Trumpin ongelma. Kun panee kaikki munat omaan taskuunsa, ne saattavat särkyä. Housut kastuvat.

    Silti jää ihmeteltäväksi mitä muu maailma tekee.

    ”Pyhistä lehmistä saa parhaat hampurilaiset”, sanoi Mark Twain eikä tuota ironiaa kukaan pysty ohittamaan.

Maailma on kuin futismatsi.

    Onko? Todellako?

    ”Me pelaamme vasemmistolaista jalkapalloa”, sanoi Pep Guardiola. ”Kaikki tekevät kaikkea.”

    Guardiola pelasi huipulla Barcelonassa. Hänestä tuli uuden jalkapallotaktiikan ja pelityylin mestari. Guardiola valmensi ensin Barcaa, sitten Baijeria ja nykyään Manchester Cityä. Guardiola on kehittänyt alkuaan hollantilaisen totaalisen jalkapallon - palloa hallitaan viimeiseen asti ja kaikki osaavat hyökätä ja puolustaa - niin täydelliseksi ja globaaliksi sopaksi että se kiehuu yli. Joku valmentaja tuskaili äskettäin, että Guardiola on pilannut futiksen, koska kaikki joukkueet pelaavat Guardiolan futista.

    Mutta onko Guardiola oikeassa? 

    Eikö maailma ole toista mieltä? Globalisaatio on pikemminkin lisännyt työnjakoa kuin vähentänyt sitä. Kaikki eivät tee kaikkea vaan pelkästään sitä mitä osaavat, missä menestyvät ja missä ovat tuottavia. Oikeassa todellisuudessa kaikki eivät tee kaikkea.

    Mutta Guardiola sanoikin, että vasemmistolaisessa futiksessa kaikki tekevät kaikkea. Onnistuisiko tuo myös konkreettisessa todellisuudessa? Voisiko vasemmistolaisessa yhteiskunnassa jokainen olla lääkäri yhdellä hetkellä ja leipuri toisella? Pitäisikö vasemmistolaisessa valtiossa kaikkien olla toisinaan poliiseja ja toisinaan peltiseppiä?

    Kysytäänpä neuvoa Karl Marxilta, joka hahmotteli ”totaalista” ihanneyhteiskuntaa. Näin hän vastaa vuosien takaa 1800-luvulta:

    ”Taiteellisen lahjakkuuden poikkeuksellinen keskittyminen joihinkin yksilöihin ja siihen liittyvä lahjakkuuden tukahduttaminen laajoissa joukoissa on työjaon seurausta… Joka tapauksessa kommunistinen yhteiskuntajärjestys poistaa taiteilijan alistumisen nurkkakuntaiseen ja kansalliseen rajoittuneisuuteen, joka kokonaan aiheutuu työnjaosta, samoin kuin taiteilijan sulkeutumisen jonkin taidelajin piiriin, jolloin hän esiintyy pelkkänä taidemaalarina, kuvanveistäjänä jne., niin että jo pelkkä hänen ammattinsa nimi riittää ilmaisemaan hänen ammattikehityksensä rajoittuneisuutta ja hänen riippuvuuttaan työjaosta. Kommunistisessa yhteiskunnassa ei ole taidemaalareita vaan pelkkiä ihmisiä, jotka muun ohessa harjoittavat maalaustaidetta.”

   Guardiolan futisjoukkue muistuttaa Marxin ja Engelsin utopiaa, mutta jos kaikki tekevät aidosti kaikkea, mihin me edistyneessä yhteiskunnassa tarvitsemme ammattikirjailijoita ja tähtipoppareita, jalkapalloilijoista puhumattakaan?

    Ja kohta kierrepallo osuu...

Kyösti Salovaara, 2025.

KTP vs. SJK  0-1.
5.4.2025.

Virtavesien politiikkaa

 [Olemmeko yhä maantieteen vankeja?]

Kyösti Salovaara, 2022.
Tätäkin tunturipuroa pitkin uitettiin joskus tukkeja.
Salla.

Venäjän ja Länsi-Euroopan välissä nousevat Balkanit, Karpaatit ja Alpit, mitkä muodostavat toisen vallin. Tai melkein muodostavat. Näistä vuorista pohjoiseen tasainen käytävä – suuri eurooppalainen tasanko – yhdistää Venäjän sen hyvin aseistautuneisiin läntisiin naapureihin Ukrainan ja Puolan kautta. Sitä pitkin voit ajaa pyörällä Pariisista Moskovaan.

Voit ajaa myös tankilla.

- Daniel Immerwahr: Are we really prisoners of geography? The Guardian, 10.11.2022.

Seuraavan toukokuun tavanomaiset suursotaharjoitukset Itä-Saksassa olisivat mittavimmat kuin vielä koskaan aikaisemmin. Lisäksi ne eroaisivat eräässä suhteessa ratkaisevasti kaikista aikaisemmista. Ne eivät olisikaan harjoitukset, vaan täyttä totta. Käskyn käydessä vyöryisi valtava sotakoneisto länteen: 30 000 taistelupanssarivaunua, panssaroitua miehistöajoneuvoa, telatykkiä ja amfibioajoneuvoa iskisi moukarin tavoin Elbelle ja sen yli, edelleen Länsi-Saksaan ja kohti Ranskaa ja Kanaalin rannikon satamia… Iskujoukkoina etenevien mekanisoitujen armeijoiden kärkiyksiköt pääsevät ranskalaisiin Kanaalin rannikon satamiin sadan tunnin kuluessa ylitettyään Elben.

- Frederick Forsyth: Paholaisen ruletti, 1979.

Ei vaan kyllä.

    En kirjoita Jasper Pääkkösen ”suunnitelmista” purkaa virtavesien padot ja avata joet nousukaloille uitavaksi. Näinä päivinä vesivoimalla on sähköntuotannossa suurempi merkitys kuin muutama kuukausi sitten.

    Mutta kyllä, tarkemmin ajatellen Pääkkösen padonrikkomiset liittyvät maailmanpolitiikkaan joltakin syrjältä, vaikka koskessa kiiltävin kyljin hyppäävä lohi ei kansainvälistä politiikkaa selitä eikä perustele. 

     Tänään ajatus lentäköön vapaasti, kuin tajunnanvirtana mielen padoista välittämättä.

Amerikkalainen historioitsija Daniel Immerwahr (s. 1980) julkaisi 10.11.2022 The Guardian -lehdessä mielenkiintoisen esseen globalisaatiosta ja geopolitiikasta.

    Immerwahr kuvaa lähimenneisyyttä, sitä kuin geopolitiikka aikaisemmin perusteli valtioiden toimia; kuinka esimerkiksi Adolf Hitlerin Saksa halusi osansa sotataidon asiantuntijan, englantilaisen Halford Mackinderin v. 1904 hahmottelemasta maailmanvallan "sydänmaasta", Euraasian Uralille asti ulottuvista tasangoista.

     Toista maailmansotaa seurasi geopoliittinen kylmän sodan aikakausi. Mutta sen jälkeen, Berliinin muurin kaaduttua ja Neuvostoliiton romahdettua, alkoi globalisaation aikakausi, rajat häivyttävä kansainvälinen yhteistyö, jonka ajateltiin lopullisesti tuovan rauhan maapallolle.

    Kunnes Vladimir Putinin sotaretki Ukrainaan palautti kansainväliseen politiikkaan pessimistimisen ja kyynisen ”karttapoliitikan”.

    Immerwahrin esseen lähtökohtana on englantilaisen toimittajan Tim Marshallin (s. 1959) bestsellerteos Prisoners of Geography (2015), jossa Marshall kehoittaa katsomaan Venäjän karttaa ja pinnanmuodostusta. Kun niin tehdään huomataan, että Venäjää ympäröivät jäätiköt ja vuoristot melkein kaikkialla, niin että Venäjä voi kokea olevansa ”turvassa”, sen sydänmaa on reunustettu pinnanmuodostuksen suojavalleilla - paitsi yhteen suuntaan.

    Tähän yhteen suuntaan Putin Venäjä nyt sitten hyökkäsi, tiukentaakseen otettaan sydänmaasta. Kartta ”vangitsee” johtajat, Immerwahr lainaa Marshallin kirjaa, niin että näillä on paljon vähemmän vaihtoehtoja ja tilaa manöövereihinsä kuin on totuttu ajattelemaan.

    Olemmeko siis yhä ja taas karttojemme lumoissa, geopolitiikan vankeja, pessimistejä ja kyynikoita joiden mielestä kansainvälinen politiikka on nollasummapeliä?

Kyösti Salovaara, 2017.
Seine Pariisin keskellä.

Immerwahr vertaa geopolitiikkaa marxismin hahmottelemaan luokkataisteluun. Molempien kuviteltiin päättyvän kun Neuvostoliitto hajosi. Sen jälkeen alkoi globalisaation, kansainvälisen kaupan ja yhteistyön aikakausi, jolloin tavarat, teknologia ja ihmisten ajatukset ylittivät kartoille piirretyt rajat ikään kuin niitä ei olisikaan, eikä maiseman pinnanmuodoilla – vesistöillä, salmilla, joilla, vuoristoilla – ollut enää merkitystä yhteistyön ja yhteisen elämänpiirin esteenä. 

    Kylmän sodan aikana tuijotettiin silmät kipeiksi karttoja.

    Globalisaatio näytti häivyttävän kartoille piirretyt rajat.

    Optimistit, Immerwahr kirjoittaa, kuten vaikkapa Thomas Friedman vuonna 1996, uskoivat että taloudellisten verkostojen moninaisessa ja monimutkaisessa maailmassa ei ole enää syytä ryhtyä sotimaan. Friedman ”ennusti", että maat, joissa McDonald's myy hampurilaisia, eivät koskaan sotisi keskenään.

    Mäkkäriteoria näytti toimivan ikuisen rauhan symbolina kunnes… kunnes Putin hyökkäsi Ukrainaan.

    Geopoliitiikka ja kartanlukijat saivat kostonsa!

    Immerwahr kertoo amerikkalaisesta ajatushautomosta Stratforista - ”varjo CIA:sta” - jonka huippututkijat, kuten Robert Kaplan, Ian Morris, George Friedman ja Peter Zeihan ovat suosituissa teksteissään keskittyneet geopoliitiikkaan kansainvälisen politiikan perusselityksenä.    

    Kartta ei tietenkään selitä kaikkea, mutta kartalta löytyvät kulttuurien, menneisyyden ja nykyhetken voimapesät, uudenlaiset mannerlaatat joiden törmäykset ovat geopolitiikan asiantuntijoiden mukaan väistämättömiä ja ilmeisiä.  

Kyösti Salovaara, 2014.
Rein yhdistää Sveitsin mereen.
Saksalaisessa Koblenzin kaupungissa Mosel sulautuu Reiniin.

Onko siis hyvä, että Putinin aloittaman sodan hätkähdyttämänä joka puolella palataan karttapolitiikkaan? Oliko sinisilmäistä luottaa globalisaation rauhanomaiseen kehitykseen, joka samalla loi hyvinvointia kaikkialle maapallolla? Onko syytä luopua optimismista ja alkaa paisutella pessimistisiä tuntoja ymmärtääkseen kuinka maailma toimii?

   Paluu geopolitiikkaan näyttää lävistävän kaiken, jopa Suomessa. Sosialidemokraattinen pääministerimme vaatii, että myös Kiinaan pitää suhtautua yhtä epäillen ja pelokkaasti kuin Venäjään, joka lännen ”hyvistä aikeista” huolimatta petti ihmisten välisen luottamuksen piirin.

    On hemmetin ironista että sekä vasemmistolaiset että oikeistolaiset ”nationalistit” alkavat hallita kansainvälisen politiikan keskustelua. Oliko globalisaation hyveet todella pelkkää pinnallista haihattelua, joka pyyhkiytyi pois ensimmäisen kriisin koittaessa samalla tavalla kuin Pavlovin koirat tulvavettä pelästyessään unohtivat hetkessä kaiken oppimansa?

    Tältä näyttää. 

     ”’Ikkunat auki itään’, julisti suomalainen älymystö juuri ennen Krimin miehitystä”, Helsingin Sanomat ilkkui 15.11.2022 artikkelissaan, jossa todistellaan että globalisaatio on sinisilmäisten haihattelua. Suomalainen media etsii nyt polttolasilla ”syyllisiä”, poliittisesti naiiveja yhteistyömiehiä ja -naisia.

    Muutama päivä aikaisemmin (13.11) kokenut, arvioissaan luotettava ja ammatissaan kaiken nähnyt politiikan toimittaja Unto Hämäläinen pohti Hesarissa pitäisikö Suomen liittyä Natoon vaikka Turkki viivyttäisi Ruotsin sisäänpääsyä. Hämäläisen vastaus oli geopoliittisesti selkeä: Kyllä! Kyllä pitäisi!

      ”Valtiot toimivat oman etunsa pohjalta”, Hämäläinen kirjoitti johtopäätöksenään. ”Niin toimi Ruotsi syksyllä 1990, ja niin pitää Suomen toimia nyt, jos tilanne sitä vaatii. Ruotsi on suojattu maa ja Suomi on uhattu maa, kuten ruotsalainen diplomaatti ja historioitsija Krister Wahlbäck on osuvasti kiteyttänyt naapurimaiden geopoliittisen eron. Palataan vielä 1990-luvun alun tunnelmiin. Olin paikalla, kun presidentti Mauno Koivisto puhui kautensa lopulla Paasikivi-seurassa ja päätti puheen testamenttiinsa: ’Oman maan ja kansan parasta on pyrittävä ajamaan. Sitä eivät kaikella varmuudella muut tee.’”

Kyösti Salovaara, 2006.
Missä Budapest olisi jos Tonava juoksisi muualla?

Ovatko kyyniset kartanlukijat Daniel Immerwahrin mielestä oikeassa? Onko geopoliittinen pessimismi paras työkalu valtioiden välisessä kanssakäymisessä? Vai olivatko globalisaation kannattajat sittenkin oikeassa häivyttäessään fyysisiä rajoja ja luodessaan kartoista piittaamattoman maailman tasangon?

    Immerwahr edustaa, niin tulkitsen, jonkinlaista kolmatta linjaa. Hänen mielestään eivät globalisaation eivätkä geopolitiikan kannattajat huomaa, että maailma on muuttumassa ilmastonmuutoksen takia toisenlaiseksi. Kartatkin piirretään uudestaan, hyvät elinolosuhteet siirtyvät toisenlaisiin paikkoihin, epävarmuus lisääntyy.

    Ehkä niin on, mutta ei Immerwahr sen enempää kuin muutkaan ”kolmannen tien” ehdottajat esitä ratkaisua siihen miten uudessa maailmassa kansojen hyvinvointi edelleen turvataan ja heikompien kehitys taataan.

    Kun katsoo karttoja tästä näkökulmasta, niin hämmästyy tajutessaan että melkein kaikki rannikkovaltioiden elinvoimaiset kaupungit sijaitsevat meren rannalla joen deltassa. Tai ainakin suuren joen varrella. Sekin pistää silmään, että vaikka pääkaupunki symboloi kunkin maan sekä henkistä että taloudellista ”sydänmaata”, niin kartalla pääkaupunki melkein aina on valtionsa reunalla. Siksikö turvaa sitten haetaan valloittamalla lisää alueita reunoilta?

     Poikkeuksiakin toki on, kuten Moskova ja Madrid. Molemmat sijaitsevat toki joen rannalla, mutta merelle on hirveän pitkä matka. Madrid on kummallisesti Espanjan keskipisteessä, niin että jokaiseen vauraaseen kaupunkiin valtion reuna-alueilla on noin 600 kilometrin matka. Ehkä Madrid haluttiin löytöretkien jälkeen yhdistyneen Espanjan valtion keskelle tasapainottamaan entisiä, ensin Rooman vallan ja sittemmin muslimien vallan aikana rannikoille hajauttamia kaupunkikeskuksia, keskelle Iberian sydänmaata turvaan kaikenlaisilta kapinahenkisiltä seikkailijoilta.

     Kun perinteiset joet kuivuvat, minne hyvinvointi sitten siirtyy?

     Jossakin sataa kuitenkin. Vesi ei katoa vaikka entiset kasvupaikat kuivuvat.

Kyösti Salovaara, 2020.
Vantaajoki putoaa mereen Helsingin vanhassa "keskustassa".

    

Suezin laivalla on viesti

 [mutta mikä se on?]

Kyösti Salovaara, 2014.
Konttilaiva Hampurin satamassa.
Meri on globalisaation valtaväylä.

Suezin kanavaan poikittain jämähtänyt 400-metrinen konttilaiva kertoo jostain paljon enemmästä kuin yhden merkittävän kulkuväylän väliaikaisesta tukoksesta… Konttijätti Ever Givenin haverista on luettavissa myös pysyvämpiluontoinen viesti: näin haavoittuvainen maailma on. Tämä on viesti, jota maailma ei nykyoloissa olisi varsinaisesti tarvinnut. Mutta viestistä kannattaa silti ottaa vaarin.

- Heikki Aittokoski Helsingin Sanomissa 26.3.2021

Me olemme yksi laji, yksi kansa. Jokainen yksilö koko maapallolla kuuluu lajiin Homo sapiens sapiens, ja ihmiskunnassa näkemämme maantieteelliset muutokset ovat yksinkertaisesti perusaiheen biologisia vivahteita. Ihmisen kyvyt sallivat luoda kulttuuria mitä erilaisimmin ja mitä värikkäimmin tavoin. Eri kulttuurien välisiä useinkin hyvin syviä eroja ei pitäisi nähdä ihmisten välisinä eroina. Sen sijaan pitäisi selittää kulttuurit siksi, mitä ne todella ovat: lopullinen julistus kuulumisesta ihmislajiin. On selviön toistamista, jos politiikkaa sanotaan kansainväliseksi. Kun näin on, siitä seuraa, että jokainen yritys pitkäaikaisen turvallisuuden takaamiseksi voi onnistua vain globaalisen määrätietoisuuden ja tahdon voimin.

- Richard E. Leakey ja Roger Lewin: Ihmisen synty. (Origins, 1977.) Suom. Virve Kajaste ja Antero Manninen. Kirjayhtymä, 1978.

Kummallisia aikoja, outoja uutisia, tavanomaista puhetta.

    Ihminen panee parastaan kuuluakseen laumaan. Julistaa olevansa kera.

    Mutta samaan aikaan ihminen korostaa persoonallisuuttaan. Erilaisuuttaan. Erinomaisuuttaan. Haluaan poiketa yleisestä. Tarvettaan ilmaista yksilöllinen näkemys.

    Halut ja tahdot menevät moneen suuntaan. Risteävät ja poikkeavat.

    Eikö taidekin pyri erottautumaan? Jos taideteokset - kirjat, maalaukset, musiikkikappaleet jne. - olisivat toistensa näköisiä, kuuloisia, makuisia, niistä tuskin keskusteltaisiin tai väiteltäisiin.

    Ja kuitenkin niissä, taideteoksissa, täytyy olla jotakin samaa, jotta ne kelpaavat laumalle, samaan suuntaan taivaltaville.

    Tai no - haluavatko taiteilijat olla lauman taiteilijoita vai avantgardea vastavirtaan?

Viime viikolla - koronauutisten lisäksi - Suezin kanavaan jumittunut konttilaiva pullisteli otsikoissa. Yht'äkkiä kirjoittajat ja lukijat huomasivat, että elämme globaalissa maailmassa, maapallon ihmiset, kansat ja valtiot monimutkaisesti - niin aineellisesti kuin henkisestikin - yhdistävässä taloudessa.

    Monissa kirjoituksissa todettiin melkein "helpottuneena" globalisaation päättyvän. Pieni häiriö, sinänsä harvinainen, vetäisi jopa kosmopoliiteilta maton jalkojen alta. Tämän siitä saa kun luopuu nationalistisesta puhdashenkisyydestä ja antaa vallan kansainvälisille voimille.

    Samaa laulua on veisattu koronapandemian ajan. Jos kukaan ei matkustaisi minnekään, jos ketään ei tulisi kylään, jos kaikki pysyttelisivät kotinurkilla, maailma olisi parempi paikkaa elää.

    Ai että olisi?

    Mistä johtuu että rutot ja sairaudet tappoivat miljoonia ihmisiä eri puolilla maapalloa ennen kuin kukaan osasi edes uneksia lentokoneista, jättilaivoista ja tallinnanristeilyistä?

    Pandemian aikanakin - ja myös Suezin onnettomuuden kuluessa – markettimme ovat olleet pullollaan ulkomailta tuotuja herkkuja, kaupoista on ostettu uusinta hienotekniikkaa ja on katseltu illat pitkät suoratoistopalvelujen maksullisia elokuvia ja sarjoja. Hyvinvointi on paikallista - sen raaka-aineet tuodaan maailmalta.

    Jostakin syystä ihminen, me ihmiset olemme kuin velvoitettuja kielteiseen. Myönteisen havaitseminen on vaikeaa. Sen tunnustaminen on vielä vaikeampaa. Kärsimystä ei soviteta edes pääsiäisenä. Mikään ei ole varmaa paitsi epävarmuus.

Kyösti Salovaara, 2016.
Bilbao ja Guggenheim.
Taiteen museo kulttuurin valtaväylällä.

Suezin jättilaivan onnettomuus viritteli otsikot ja herätteli huomaamaan globalisaation.

    Viime viikon toinen yhtä mielenkiintoinen ja tavallaan merkittävä uutinen ei herättänyt huomiota eikä viritellyt lukijoita huomaamaan globalisaation, yhteisyyden ja erilaisuuden vuorovaikutusta. Tämä uutinen jäi kieli- tai kulttuurimuurien taakse.

    Tämä uutinen kertoi baskien geeniperinnöstä, baskiväestön erilaisuudesta ja samanlaisuudesta Iberian niemen muuhun väestöön verrattuna.

    Baskithan ovat myyttinen kansanosa, jolle ei ole oikein löydetty sukulaisia mistään eikä edes heidän kielellään näytä olevan sukulaisia. Espanjan pohjoisosassa, Biskajanlahden eteläpuolella sijaitseva Baskimaa on vaurasta aluetta, joka muistetaan kiivaasta itsenäisyysliikkeestään.

    Varsinkin itsenäisyysliike on vaalinut myyttiä baskikansan ainutlaatuisuudesta, siitä että se on alkuperältään aivan toista kantaa kuin Espanjan muu väestö; että sen alkuperä on uniikki ja niin vanha ettei muuta väestöä oikeastaan ollut Iberian niemellä edes olemassakaan baskien sitä jo asuttaessa.

    Uusin, entistä tarkempi geenitutkimus kumoaa baskimyytin. Siitä kertoi El País -lehti viikko sitten torstaina. Alkuaan tutkimus julkaistiin Current Biology -lehdessä.

    Tutkimus ei kumonnut baskikansan geeniperimän ainulaatuisuutta. Baskit ovat geeneiltään aidosti erilaisia kuin muu Espanjan väki. Mutta tutkimus kumosi sen, että baskit ovat täysin erilaisia geeneiltään, päinvastoin voi sanoa että yhtäläisyyksiä muuhun espanjalaiseen väestöön on yhtä lailla kuin erilaisuuksia.

    Tutkimus kumosi myös aikaisemmin hellityn ajatuksen, että baskit ovat ”saapuneet” asuinsijoilleen 7000 vuotta sitten. Uuden käsityksen mukaan baskien erottautuminen muusta iberialaisesta väestöstä alkoi rauta-ajalla, n. 2500 vuotta sitten. Ensin oltiin samaa porukkaa, sitten kuljettiin eri suuntaan.

    Baskien ainutkertaisuus syntyi siis eristäytymisestä, jota kieli ja murteet edesauttoivat. Kun esimerkiksi roomalaiset ja muslimit valloittivat osan Iberian niemimaasta, he sulauttivat kantaväestön muualta Euroopasta ja idästä tuleviin geenipopulaatioihin, mutta baskialueella asuvat pysyivät omissa oloissaan. Näin baskit ikään kuin jäädyttivät sekä kielensä että geeninsä  2500 vuotta vanhaan tilanteeseen, kun taas muualla Espanjassa "globaali" maailma sekoitti geeniperimää. Baskialueen erakoituessa muu Espanja kansainvälistyi.

    Tutkimuksen johtaja sanookin hieman vitsinä, että baskit ovat kyllä ainutlaatuisia mutta silti myös espanjalaisia geeneiltään.

Kyösti Salovaara, 2016.
Bilbao: paikallista logistiikkaa.

Globaalin maailmanhengen olemusta on vaikea havaita, koska se vaikuttaa niin monella tasolla, jopa saksalaisella moottoritiellä jonottavista rekkajonoista meidän geeneihimme saakka.

    Tätä on vaikea tajuta. Vain hetkelliset poikkeamat huomataan helposti, niin kuin koronapandemia tai joen penkkaan ajanut konttilaiva Suezilla.

    Globaalia maailmanhenkeä ei pääse pakoon vaikka haluaisi. Pelkästään marketin hyllyt ja tavaratiskit julistavat kuinka pieni ja yhteinen kylä maapallo on. Voit toki ryhtyä omavaraiseksi erakoksi, mutta onko se nykyään aidosti mahdollista, on toinen juttu. Kokonainen heimo tai kansa ei voi baskien tapaan jäädyttää kulttuuriaan tuhanneksi vuodeksi.

    Globaalia logistiikkaa on yhtä vaikea tajuta. Sitä ei usko lukemalla lauseita eurooppalaisten moottoriteiden rekkakuljetuksista. Sen tajuaa vasta kun ajaa itse satojen kuorma-autojen letkoja ohitellen. Monttu auki äimän käkenä! Logistinen maailmanhenki ei nuku eikä pidä lomaa. Eikä se edes sairasta muiden ihmisten kärsiessä pandemiasta.

    Näinä aikoina piirretään kauniita graafeja siitä kuinka lentoliikenne (lähinnä Euroopassa) on hiipunut pandemian aikana. Kunpa joku pystyisi piirtämään maapallon pinnalle tietoliikenteen kuormaviivat pandemian aikana, sitä ennen ja sen jälkeen!

    Tuollainen kuva näyttäisi Jumalan ilmaan ampumalta mahtavalta ilotulitukselta. Kuvassa maapallo peittyisi bittivirtoihin.

    Globaalia logistiikkaa ihmetellessä unohtuu, että myös tietoa kuljetetaan paikasta toiseen. Se on globaalin maailmanhengen hengityselimien ydin.

Kyösti Salovaara, 2019.
Tavara liikkuu Euroopan halki maanteillä.
Rekka-autojen ruuhkaa saksalaisella moottoritiellä.

Kansallinen ja globaali sekoittuvat toisiinsa jatkuvasti, usein koomisina paradokseina. Bilbao esimerkiksi on suuri baskikaupunki Biskajanlahteen laskevien jokien – Cadagua, Nervión, Ibaizabal - suistossa. Samalla kun baskikulttuuri esittelee ainutlaatuisuuttaan, Bilbaon nykyisen uuden kukoistuksen näkyvin merkki on hulppea, amerikkalaistaustainen Guggenheimin modernin taiteen museo joen rannalla.

    Valtioiden ja erilaisten maailmanliittojen syntymisen taustoista – syystä ja seurauksesta - voi väitellä loputtomiin. Selityksiä ja perusteluja riittää. Mutta ilmeisen varmaa on, että valtio syntyi turvaamaan rauhaa keskenään taistelevilta heimoilta, klaaneilta, kasteilta, klikeiltä jne. Siellä missä heimojen ja klaanien vaikutus on edelleen keskeistä, siellä valtio voi huonosti ja kansalaiset vielä huonommin.

    Jos ydinasepelote takasi maailmanrauhan kylmän sodan aikana 1900-luvun loppupuolella, niin takaako globalisaatio, kansainvälinen kauppa ja rajaton kulttuuriyhteisyys, jatkuvan rauhan 2000-luvulla kylmän sodan päätyttyä?

    Ehkä tai sitten ei. Onko mahdollista, että globalisaation kyyhkysten parvet ovat lopulta suupala kansallishenkisten haukkojen kynsissä?

    Globalisaation heikot kohdat, kuten laivaväylät ja tiedonkulun solmut, saattavat joutua kansainvälisen politiikan taistelukentäksi. ”Kuten historiasta tiedetään, suurvaltojen pääkaupungeissa ei aina tutkailla karttoja hyvin aikein”, Heikki Aittokoski kirjoitti Hesarissa. ”Jos yksi laiva Suezilla pystyy vahingossa hyydyttämään maailmankauppaa näin paljon, on tietysti helppo kuvitella, mitä tahallisuudella saisi aikaiseksi. Poikittainen laiva palauttaa tehokkaasti mieleen, ettei moderni maailma pääse pakoon kaikkia vanhoja lainalaisuuksia.”

Kyösti Salovaara, 2018.
Silta yhdistää erilaisuuksia.
Lissabon.

Israelilainen Yuval Noah Harari pohtii kirjassassaan 21 oppituntia maailman tilasta (2018. Suom. Jaana Iso-Markku. Bazar, 2018.) mm. nationalismin suhdetta globaaliin.

    Harari sanoo, että olisi vaarallista kuvitella turvallista elämää ilman nationalistisia valtioita: ”Rauhanomaisissa, hyvinvoivissa ja liberaaleissa valtioissa, kuten Ruotsissa, Saksassa ja Sveitsissä, on voimakas kansallistunne. Maita, joista kestävät kansalliset siteet puuttuvat, ovat muun muassa Afganistan, Somalia, Kongo sekä useimmat muut epäonnistuneet valtiot.”

    Mutta paikalliset lojaalisuudet eivät kuitenkaan riitä maapallon kokoisten ongelmien ratkaisemiseen. Olisi tietysti naiivia olla näkemättä globalisaationkin aiheuttamia ongelmia.

    Ihmisen tulisi Hararin mukaan olla lojaali samanaikaisesti sukuaan, lähiympäristöään, ammattiaan ja maataan kohti, mutta myös ihmiskuntaa ja maapalloa kohtaan. Lojaalisuuksia on loputtomasti ja niiden väliset ristiriidat ovat mahdollisia, jopa todennäköisiä.

    Sietääkö ihminen sisällään vellovien ristiriitojen paineen? Kenelle tai mille pitää olla lojaali, kun kohtaa ristiriidan?

    Yhtä kaikki, Harari sanoo, tarvitsemme globaalin identiteetin, koska maailmakin on globaali, kaikissa suhteissa: ”Meillä on nykyisin globaali ympäristö, globaali talous ja globaali tiede, mutta olemme yhä juuttuneet vain kansallisen tason politiikkaan. Tämän yhteensopimattomuuden takia poliittinen järjestelmä ei pysty vastaamaan tehokkaasti suurimpiin ongelmiimme.”

Politiikka pitäisi globalisoida.

    EU:ssa politiikkaa on yritetty eurooppalaistaa. Onko siinä onnistuttu? Jos ei, niin miten sen pystyisi vielä avartamaan, globalisoimaan? Joskus tuntuu, että myös EU:ssa yritetään pikemmin vastustaa globalisoitumista kuin edistää sitä - kansallisista intresseistä ja identiteeteistä johtuen.

    Nykyään puhutaan paljon identiteeteistä.

    Niistä on tullut ääriajattelua edistävien ryhmien voimavara. Omaa napaa korostava ja siihen tukeutuva identiteettiuskovainen näkee maailman, talouden, tekniikan ja kulttuurien vivahteet pelkästään oman identiteettinsä vahvistajana tai sen uhkaajana.

    Identtiteettien ”sotatila” on totaalinen!

    Minkälainen olisi globaalin kansalaisen identiteetti? Voiko lojaalisuusristiriitojen repimä ihmismieli luoda sellaisen ja säilyttää silti toimintakuntonsa?

Kyösti Salovaara, 2014.
Joet ja rautatiet yhdistävät eri maiden kaupunkeja.
Rahtilaivoja Reinillä Koblenzin kaupungin tuntumassa.

Sana vie, toinen tuo

[reaktioita, nyt]

Kyösti Salovaara, 2020.

Voi ei! Sydänsurut tappavat enemmän kuin tuberkuloosi.

    - Hollywood 1930-luvulla Woody Allenin filmissä Café Society

Globaalia edistymistä on vaikea nähdä katsomalla ulos ikkunasta. Se tapahtuu horisontin takana.

    - Hans Rosling teoksessa Faktojen maailma

Vapaus ei tarkoita sitä, että henkilö voi tehdä mitä haluaa, vaan sitä, että hän voi tehdä, mitä hänen voidaan kuvitella haluavan… Jos yksilö ei halua mitään tai haluaa vähän, hän ei silti välttämättä ole erityisen vapaa.

    - Ruurik Holm teoksessa Yksilönvapaus – tulevaisuuden hyvinvointivaltion peruskivi

Sanat eivät riitä kertomaan.

    Mutta niitä pitää käyttää, koska muutakaan ei ole.

    Sanailen – siis olen.

Viime torstaina puolenpäivän aikaan kuulin kevään ensimmäisen satakielen. Se lauloi Kirkonkyläntien ja Tapaninkyläntien risteyksessä, ojanreunan pusikossa.

    Sitten kävelin Vantaanjoen rantatiellä. Tuomarinkylän pellolla traktorimies teki toukotöitä. Sitä niittää mitä kylvää.

    Kylväjä ajatteli jo syksyä.

    Tuomarinkylän pelloilta on kahden tunnin kävelymatka Finlandia-talolle. Kylvökone ahersi melkein Helsingin keskustassa.

    Matkat ovat lyhyitä, etäisyydet mittaamattomia.

Jos eilen olisi huomenna, kaikki olisi helpompaa. Ainakin selkeää ja ymmärrettävää.

    ”Luonnonlait eivät tee eroa menneisyyden ja tulevaisuuden välillä”, sanoi Stephen W. Hawking. Tämä koskee myös koronavirusta.

    Ihminen käyttää luontoa monella tavalla. Luonnosta itsestään ei voi päätellä miten ihmisten yhteiskunta muuttuu, kehittyy, taantuu. Sosiaaliset suhteet, yritysten verkostot, yksilön onni ja autuus eivät määrity luonnonlaeista vaan ihmispolon kokemuksista ja haaveista. Moraali on ihmisestä, ei luonnosta.

    Koronavirus saataneen jossain vaiheessa kuriin, sydänsuruja ei koskaan.

Ihmisen on vaikea tarttua hetkeen. Se johtuu tavastamme ajatella. Kaikki eläimet ovat hetkessä valppaita, mutta ihmiseläin on muuttanut valppauden ajatteluksi siitä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. 

    Haikailemme menneisyyttä. Pelkäämme tulevaisuutta tai odotamme sitä toiveikkaana, haaveillen paremmasta.

    Tällä hetkellä on kahdenlaisia ihmisiä, vähintään.

    Yhdet odottavat, että palaamme mahdollisimman pian sellaiseen maailmaan, joka vallitsi ennen koronaa. Minä kuulun heihin.

    Toiset taas toivovat, että koronavirus opettaa ihmisen luopumaan monista mukavista ja lennokkaista asioista ja palaamaan yksinkertaiseen, vaatimattomaan ja selkeään elämäntapaan, jota he kutsuvat ”uudeksi normaaliksi”.

    "Uudessa normaalissa" ihmisten enemmistö tyytyy vähään ja viettää paikallista ja vaatimatonta elämää. Uudessa normaalissa vain pieni vähemmistö, eliitti saa elää runsasta ja henkisesti vireää elämää.  Ainahan eliitti niin elää.

Kun lukee mitä kirjoitetaan, edellä mainittu kahtiajako tulee ilmi myös ns. asiantuntijoiden kirjoituksista.

    Yhdet etsivät ratkaisua, joka restauroi hyvinvoinnin, toiset toivovat radikaalia muutosta takavuosien ”köyhempään” yhteiskuntaan. Ja molemmat ryhmät, asiantuntijat, vetoavat faktoihin ja trendeihin, näkyvään ja näkymättömään.

    Äitienpäivänä söin suomalaisittain valmistettua paellaa. Se ei juuri eronnut espanjalaisesta, sillä Espanjassakin paella tehdään monella tavalla. On monta oikeaa tapaa.

    Joku sanoi, että paella on kuin Espanja: monivärinen, monista aineksista koottu ja huonosti sulava.

    Oikeastaan koko maailma on kuin paella, maittavasti moninainen mutta huonosti sulava ja jollain tavoin käsittämätön.

    Hetki vielä ja tulen Ilkka Herlinin älyttömään kirjoitukseen Helsingin Sanomissa 11.5.

    Pandemia laski rajapuomit ja tyrehdytti kansalaisten matkat yli rajojen. Mutta sapuska on kulkenut hienosti rajojen yli, jopa mantereilta toisille. Vappuna söin puolalaista porsaanposkea, toki espanjalaiseen tyyliin haudutettuna. Oli myös italialaisia varhaisperunoita, espanjalaista oliiviöljyä ja punaviiniä.

    Kuulosti muuten ironiselta, kun muuan kauppias kertoi, että kun hän pakkaa pandemia-ajan ruokaostoksia ihmisille kotiin vietäväksi, jokaisessa tilauksessa on kilo banaaneja.

    Tietääkseni banaaneja ei kasva Suomessa.

Kyösti Salovaara, 2020.
Paella valmistuu - kokki on juuri
 lisännyt riisin.

Asiantuntijoita kannattaa kuunnella. Heitä pitää myös varoa.

    Kun jonkin alan asiantuntija puhuu tulevaisuudesta, onko hän siinäkin asiantuntija vai pelkästään ennustajaeukko? Luonnonlait eivät erottele menneisyyttä tulevaisuudesta, mutta tulevaisuutta ennustava tekee aina eron menneisyyden ja tulevan välillä – muutenhan ei olisi mitään ennustettavaa.

    Hans Rosling kertoo kirjassaan Faktojen maailma, kuinka ns. oppineet, asiantuntijat ja jopa Nobel-palkitut vastaavat väärin kun heiltä kysytään faktatietoja maailman tilasta. He vastaavat yhtä väärin (tai oikein) kuin simpanssi, jolle esitetään samat kysymykset.

    ”Älykkyys – numeroiden hallitseminen tai koulutus tai edes Nobelin palkinnon saaminen – ei ole oikotie globaalien faktojen hallintaan”, Rosling toteaa. ”Asiantuntijat ovat asiantuntijoita vain omalla alallaan. Joskus asiantuntijat eivät ole asiantuntijoita edes omalla alallaan.”

    Ilkka Herlin on Suomen rikkaimpia ihmisiä: hän on Cargotecin suuromistaja, luomuviljelijä, historiantutkija ja Elävä Itämeri -säätiön perustajajäsen. Voi siis sanoa, että Herlin on asiantuntija monessa asiassa.

    Kuitenkin hän väitti Hesarissa, että ”pandemia korostaa suurtuotannon riskejä”.

    ”Teollisessa kasvin- ja lihantuotannossa halvat hinnat perustuvat siihen, että kenenkään missään päin maailmaa ei tarvitse maksaa tuotannon ulkoiskustannuksia”, Herlin sanoi.

    Rivien välissä Herlin tuntui vaativan, että maailmalla palataan teknologiasta riisuttuun pienviljelyyn, ikään kuin sellainen pelastaisi maailman ruokahuollon kriisin tai edes rauhan aikana. Herlinin suhtautuminen moderniin kuulosti tunkkaisen konservatiiviselta.

    Todellisuus on tietenkin toinen, niin kuin banaaniesimerkkini todistaa.

    Herlin ei näe globalisaatiota ikkunasta ulos katsoessaan. Ei huomaa mitä se pelastaa.

    Vuonna 1800 - silloin kun ”primitiivinen” viljely oli vallalla eikä globalisaatiosta ollut juuri tietoa - ihmiskunnan väestöstä 85 % eli äärimmäisessä köyhyydessä. Vuonna 1950 maailman väestöstä 50 % oli yhä äärimmäisen köyhyyden piirissä. Mutta sitten kun globalisaatio pääsi todella vauhtiin, äärimmäinen köyhyys osui enää 9 prosenttiin maailman ihmisistä!

    Entäpä ravitsemus?

    Vielä vuonna 1970 aliravittujen ihmisten osuus koko maapallon väestöstä oli 28 %, siis melkein joka kolmas ihminen kärsi nälkää. Vuonna 2010 aliravittujen osuus oli pudonnut 11 prosenttiin. Teollinen ja teknologiaa hyväksikäyttävä maatalous ja globaalinen työnjako pelastivat ihmiskunnan – eivät suistaneet sitä turmioon.

Romantiikka kuuluu ihmisen elämään, mutta voiko yhteiskunnan tulevaisuuden järjestää menneisyyttä romantisoimalla?

    Monet uskovat että kyllä voi. Askeesi ei ehkä ole kivaa, mutta se on aitoa, moni asiantuntija julistaa. Alkukantaiseen elämään suistettu ihminen ei tajua olevansa orja, jos hänelle ei kerrota mitään paremmasta maailmasta. Kun pään painaa puskaan, kannattaa toivoa ettei ohikulkija potkaise persuksille.

    Mutta kaikkeen tottuu, sanoi pässi kun päätä leikattiin.

    Itku pitkästä ilosta!

    Kun monet asiantuntijat maalailevat ”uutta normaalia” kurin, askeesin ja vaatimattomuuden harmailla väreillä, he selvästi tuntevat vahingoniloa yksilönvapauden kaventumisesta, mummojen ja pappojen etelänmatkojen loppumisesta ja nuorison shoppailuinnon laantumisesta.

    Maailma pelastuu meidän ryhtyessä "spartalaisiksi". Uhrautuvalle yksilölle käy köpelösti, mutta siitä viis.

Lopettakaamme luonnon romantisointi!

    Näin huudahti intialais-brittiläinen kirjailija, filosofi, neurobiologi ja historioitsija Kenan Malik The Guardian-lehdessä viime sunnuntaina.

Malik sanoi, että luontoa ei kannata romantisoida, koska me uhmaamme hyvinvointimme takaamiseksi sitä niin paljon koko ajan.

    Malik kritisoi ilmassa lentäviä hokemia ja meemejä. ”Maailma parantuu, ihminen on virus”, meemit väittävät. ”Luonto lähettää meille viestin”, joku intoilee. ”Luontoäiti pakottaa meidät sisätiloihin, niin kuin kurittomat lapset. Luonto yritti varoittaa meitä, mutta emme uskoneet ja nyt luontoäiti ottaa kontrollin.”

    Ehkä tuommoisille intoilijoille pitäisi muistuttaa mitä ”luonnon kontrolli” tarkoittaa, Malik sanoo. Että ”luontoäiti” tuomitsee sadattuhannet ihmiset kuolemaan, että sadattuhannet tuomitaan menettämään elantonsa ja että maailmaa uhataan raamatullisella nälänhädällä.

    Malikin mielestä meidän tulisi muistaa, että sitä mikä nyt tuntuu synnilliseltä ja epäluonnolliselta, pidettiin vielä jokin aika sitten luonnollisena ja autenttisena. Malik lainaa amerikkalaista uskontotieteilijää Alan Levinovitziä, joka asui Kiinassa ja joka muistelee, kuinka ennen Wuhanin koronaiskua kiinalaisilla eläintoreilla vaeltelu tuntui vapauttavalta ja autenttiselta kokemukselta; sitä piti tervetulleena vaihteluna, kun oli tottunut supermarkettien muovipakkauksiin ja steriileihin pakastealtaisiin, missä kuolleet kananpojat ovat lasin takana. Eläintorilla liha oli luonnollista, pakastamatonta, prosessoimatonta, jopa ihan elävää.

    Levinovitzin mielestä ”luonto” ja ”luonnollinen” ovat muuttuneet Jumalan ja Pyhän synonyymeiksi. Ja tässä ajattelussa ihmiset eivät ole syntisiä, koska eivät tottele Jumalaa vaan siksi, että ovat tehneet pahaa luonnolle, opettajallemme, jonka viisaudesta meidän pitää löytää elämällemme uudestaan moraaliset säännöt.

    Luonnon romantisoinnin juuret ovat Malikin ja Levinovitzin mielestä etuoikeutettujen elämänmuodossa.

    Vain niillä jotka ovat suojassa luonnontuhoilta, on lisenssi romantisoida luontoa. Vain niissä maissa missä ihmisillä on etuoikeus hyvään terveydenhoitoon, ihmiset pitävät erivapautenaan ja oikeutenaan vältellä rokotuksia, harrastaa vaihtoehtoisia lääkkeitä ja turvautua ”luonnolliseen synnytykseen”.

Eiliseen ei pääse. Huomista ei vielä ole.

    Sanailen, siis olen olemassa.

    Viime lauantaina Suomen siniristiliput liehuivat tuimassa ja koleassa kevättuulessa. Vietettiin Eurooppa-päivää.

    Toisin kuin muualla Euroopassa Suomessa ei vedetä lippusalkoon EU:n tähtilippua.

    Ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme tahdo tulla eikä noista euroopalaisistakaan oikein tiedä.

    Parempi suomalainen pyy pivossa kuin kymmenen ulkomaista oksalla.

    Toivottavasti jokainen suomalainen tajuaa uuden normaalin aikana suomalaisuuden idean ja noudattaa Franz Kafkan antamaa ohjetta:

    ”Kaksi elämänalun tehtävää: Supista piiriäsi yhä ahtaammaksi ja käy yhä uudelleen tarkastamassa, ettet vain piileskele jossakin piirisi ulkopuolella.”

Kyösti Salovaara, 2020.